Warpaintista ensimmäisen kerran kuultuani oli vaikea erottaa turhakkuuden ja turhan tiedon keskeltä substanssia. Name-dropping entisistä julkkisjäsenistä tuntui turhauttavalta, varsinkin kun neljän etevän naisen muodostaman yhtyeen Exquisite Corpse EP:llä oli kiintoisia musiikkikappaleita ihastuttavilla kertseillä, kuten Billie Holiday.
Sittemmin tyttöporukka on jatkanut hienojen kappaleiden tekemistä ja julkaisi ensinnäkin uuden kappaleen Undertow taannoin ja toiseksi tiedot täysimittaisesta levystään The Fool. Undertow'lle on saatu nyt videokin.
The Fool ilmestyy viikon kuluttua, mutta nyt sen voi kuunnella jo ennakkoon, mikäli moisia harrastaa. Tässä The Fool kokonaisuudessaan Warpaintilta. Levy (ja bändi) kuulostaa oikeastaan juuri siltä kuin toivoisikin: heleitä, eteerisiä lauluääniä saattelee häilyvä mutta napakka kitarasoundi. Täysin en allekirjoita kappaleiden yhteydessä usein puhutusta psykedeliasta.. Eipä tuosta levystä tarvitse kenties muuta tietääkään. Yhtenäiseltä tapaukselta kuulostaa. Jos tätä levyä ennen pidin Warpaintia ja sen aikaansaamaa puhetta hieman turhanpuoleisena, niin enpä pidä enää. (EDIT: Hups, onpa tuo widget iso. No kaipa se kuuntelu tuostakin luonnistuu, en sitä kuitenkaan osaa pienemmäksi koodata edes.)
Vähempikin trafiikki johtaisi sokerihumalaan, hyperventilaatioon ja skitsoiluun. Tänään ilmestyy The Walkmenin uusi albumi, Lisbon, josta olin jo väsäämässä jonkinlaista reportaasia. Toisaalta warpaint vilautteli lokakuussa ilmestyvältä albumiltaan uutta. No, näistä huolimatta olin jo päätymässä Megafauniin, KUNNES.
Luin sitten, että Neil Young oli uudelta Le Noise -albumiltaan heittänyt ensimmäiset virallisemmat setit ilmoille, videon kera. Neil Youngista on oikeastaan vasta viime vuosina tullut tärkeä artisti itselleni, kiitos ystävien valistuksen tietysti. Uudemmat neilyoungit herättävät ennen kuuntelua aina vähän puolittaista hirvitystä, mitäköhän mahtaa tulla vastaan -asenteella. Silti NY:n tuotokset ovat aina tapaus.
Nyt Stereogumin premierenä kuultu Angry World on yksinkertaisuudessaan hienoa Youngia: pelkistetyn rouhiva kitara ja laulu (ja taustahälyä).
Pohjoiscarolinalaisesta folkrocktriosta, Megafaunista, olin ehtinyt jo alkaa kirjoittaa. Ja olisihan suorastaan kohtuutonta sivuuttaa niinkin hienon trion suoritukset. Minialbumin tänään julkaiseva Megafaun levytti tien päällä ollessaan 34-minuuttisen kappaleita. Heretofore -nimeä kantavalta lätyltä on mm. Volunteers. Iloa Megafaunista saavat varmasti The Avett Brothersin ja Bon Iverin fanit, esimerkiksi.
Uudelta lätyltä löytyy myös Megafauniksi yllättävän letkeä Carolina Days. Tsekkaa livenä:
Tarjottimella on tänäänkin rypäs artisteja. Sen sijaan et kirjoittaisin perusteellisesti yhdestä artistista, ajatus harhailee tänään useamman (nais)artistin välillä niiden ja lukijoiden haitaksi. Joskus tuntuu hyvältä luottaa volyymiin - kvantiteettiin kvaliteetin sijasta. Kunhan ei sen kustannuksella.
Naisartisteista puhuttaessa, ainakin indie ja folk-musiikin puitteissa, mieleen putkahtaa legendaarinen Joni Mitchell, Joanna Newsom, (Leslie) Feist tai vaikkapa Charlyn Marshall (Cat Power).
Sen sijaan, että oisin aiemmin jo nostanut esille jonkun näistä seuraavista muusikoista, oon vaan jotenkin siirtänyt ja siirtänyt niistä kirjoittamista. Nyt aattelin siksi just ottaa ne saman katon alle ja mainita neljä artistia (ainakin, en oo päättänyt tässä vaiheessa vielä kuinka monta), joiden musiikki vetoaa samaan mieltymykseen kuin esimerkiksi juuri Joni Mitchell, Kate Bush ja Feist. Äkkiseltään saattaisi luulla, että olen löytänyt kaikki seuraavat artistit Last.fm:n 'similar artists' -namiskan alta, mutta löysin ihan sattumalta kaikki artistit eri puolilla nettiä käyskennellessä.
Blue Roses nimellä esiintyvä ja musisoiva Laura Groves sai levyllään samannimisellä levyllään viime vuonna hyvän vastaanoton ja arvostelut natisivat liitoksissaan Kate Bush -vertauksia. Epäreilua sanon minä. Miksei folk-henkinen naisartisti voi olla itsessään hyvä eikä velkaa varsinkin Kate Bushin uran alun tuotannolle -hyvä? Moni naisartisti nimittäin saa kokea vertailun Bushiin. Heh ja köh. Kieltämättähän Blue Rosesista Kate Bushin kuulee, kuten myös Joni Mitchellin ja Joanna Newsomin vaikutteet - hyvin pohjustettu postaus siis. Peukku ittelles.
Levyllä kappaleet ovat pitkälti kitara- tai pianovetoisia, joiden päällä Grovesin ääni leijuu ja joita se samanaikaisesti kannattelee. Kaiken kaikkiaan Blue Rosesin s/t -levy on todella hyvä. Nyt kun tästä kirjoittaa, niin Blue Roses olisi ehdottomasti ansainnut oman kirjoituksen. Minkäs teet. Blue Roses myspacessa
Tässä ihan kohtuullisen maukas live-veto:
warpaintin EP Exquisite Corpse julkaistiin alunperin omatoimisesti viime helmikuussa, mutta EPstä otettiiin uusintapainos lokakuussa. Catpowerihtava debyytti onnistuu paremmin siinä, mistä Cat Power tunnetaan: viipyvät vokaalit ja eteerinen slowcoustic -meininki.
Levyn tuottajana on häärinyt muuten ex-RHCP-kitaristi John Frusciante. Erityisesti Billie Holiday on loistava kappale. warpaint myspacessa
Illan kolmas folk-artisti on Alessi's Ark, jonka debyyttialbumi Notes from a Treehouse ilmestyi, kuten Blue Rosesinkin, viime kevään puolella jo. Alessi Laurent-Marke, joka on nimen takana, on vasta 19-vuotias. Siihen nähden ihan kelpo folk-pop raitoja irtoaa neidiltä, mutta kenties sittenkin vain "ihan ok".
Levyllä on toisaalta hyviä biisejä, mutta joidenkin kappaleiden latteus latistaa kokonaisuuden hyvä plussaan. En usko, että Alessin käheä ääni, joka tuo hieman mieleen Norah Jonesin, ja musiikintekemisen lahjakkuus jättävät artistia vaille paikkaa popmusiikkipaletilla. Alessi's Ark myspacessa
Polly Scattergoodin debyyttialbumi on myös viimekeväinen, joten postaus on melko uusvanhaan musiikkiin painottuva. S/t -albumi on kenties tämän postauksen heikoin, mutta siinä on silti joitakin ihan kelpoja, söpöjä pop-kappaleita. Kuten hitusen The Pipettes-henkinen Please Don't Touch.
Loppuun vielä hirveitä odotuksia täksi vuodeksi kasannut Marina & The Diamonds:
Postaus on lopetettava kuitenkin trubaduurittarien kuningattareen, Joni Mitchelliin:
