The Nationalin keikan jälkeen mun musiikinkuuntelu on taipunut säälittävän yksipuoliseksi. Onneksi sitä ennen ehdin kuuntelemaan tamperelaisen folk-kokoonpanon Ochre Roomin tuotoksia jotensakin mieleenpainuvasti.
(Kuva: myspace.com/ochreroom)
Yhtyeeltä on eepee jo ulkona. Kieltämättä Ochre Room -nimen kuullessa ensimmäinen mielleyhtymä on soittojuomala. Kyseessä on siis kuitenkin tamperelaisbändi, joka taistelee suomalaisessa folk-kentässä palstatilasta muiden vastaavien, kuten helsinkiläisen Treehousen, kanssa.
Ochre Roomin soitannassa kuuluu kuitenkin merkittävissä määrin perinteinen americana-folk perinne vaikkapa Great Lake Swimmersin hengessä ja sen poljennossa kuuluu yllättävästi hieman manserockin perinne. Tai sitten kuulen omiani.
Eilen tiirailin The Nationalin keikkakalenteria ja siihen oli merkitty keikka Turkuun päivämäärälle 8.7., eli Ruisrockin perjantaiksi. Jokainen viime vuosina Ruisrockissa vieraillut on tottunut tiettyyn päiväjakoon, jossa sunnuntai on yleensä pyhitetty ns. indieartisteille. Itsekin olin vähän ehtinyt toivoa, että kaikki samanhenkiset, ts. omat lempparit, yhtyeet olisi saatu samalla päivälle.
Nyt se tuntuu vähän kaukaiselta, kun Nationalin pitäisi 10.7. olla jo Irlannisa Oxegeneissä. Höh. Toisaalta mikään ei estä Ruissiperjantaista tulemasta ns. indiepäivää.
Toinen keikkapäiväharmittelu liittyy James Blakeen. 1.4. kutsuu Oslo, jossa on sattumoisin Blaken keikka samana päivänä. Ja tietty SOLD OUT. Ei sit mitään.
BrittiYLE valitsee tunnetusti oman tulevaisuuden tusinansa vuosittain, eli lupaavimmat uudet artistit. Yli 160 paikallista vaikuttajaa pääsee sanomaan sanottavansa. Aiempia listojen ykkösiä ovat mm. Adele (2008), Little Boots (2009), Ellie Goulding (2010). Ensi vuoden ehdokkaiden määrä on nyt karsittu 15:een, ja kärkiviisikko julkistetaan tammikuussa.
Tässä se 15:n joukko, josta kärkinimi vuodelle 2011 valitaan:
Sikäli on mielenkiintoista nähdä tämä lista ja tietysti miettiä kuinka ensi vuotta se oikeastaan onkaan. Tietysti tarkoitus onkin ennakoida, kuka puhkeaa kukkaan ensi vuonna - ei kertoa ensi kertaa artistin läsnäolosta.
Sikäli mieltä lämmittää, että täällä blogin puolella on tullut kirjoiteltua useampaan otteeseen The Naked and Famousista, The Vaccinesista, Warpaintistä ja Yuckista. Sekä muuten seurailtua Esben and the Witchiä, Jai Paulia, James Blakea ja kumppaneita. Listassa oli myös ei-niin-tuttuja kuten Wretch 32 ja Nero.
Jos pitäisi arvailla, veikkaisin kärkikolmikoksi James Blaken, The Vaccinesin ja (jokerivalintana) Gorillazin kanssa häärineen Daleyn. Eri asia on sitten, kuinka todennäköisesti nuo bändit breikkaavat. Tai kuinka merkityksellinen ja -tön tämä lista lopulta on.
Olisikin kiintoisaa saada kommenttiboksiin lukijoiden arvioita, kuka on listan vahvin ja kuka listalta puuttuu. Kommentoikaa. Alla muutama täällä jakamaton kappale listan tyypeiltä.
Oon ennenkin miettinyt, kuka on tämä mystiseltä kuulostava 'Johnny' kahdessa suosikkikappaleessa. Nyt mietin sitä taas.
Håkan HellströminEn Midsommarnattsdrömin sanoituksissa esiintyy muuan Johnny amfetamiineineen. Toisaalta Bob DylaninSubterranean Homesick Bluesilla on Johnny, joka myös sekoittelee lääkkeitä. Onkohan kyseessä yksi ja sama jätkä? Ainakin mä tiedän, että haluaisin, kuten Håkan, perustaa bändin Johnnyn kanssa.
"Johnny med amfetaminet / Satte mig i baksättet / Du tog mig på en tur / Radion var på"
Toisaalta Robertin kappaleen Johnny ei vaikuta hullummalta jampalta.
"Johnny's in the basement mixin' up the medicine / I'm on the pavement thinkin' about the government"
Mä luulen, että Johnny on enemmän mielentila, persoona- tai ihmistyyppi kuin yksittäinen henkilö. Tunsin joskus 'johnnyn', ainakin luulen niin. Sitten se muutti Helsinkiin - ja bändit jäivät perustamatta.
Satunnaisia nimiä vilkkuu näytöllä olevalla muistilapulla. Milloinka mahdan noista oikeasti kirjoitella? Päätän katsastaa, mitä pisimpään muistilapulla viipyneelle bändille kuuluu; kyseenalaisen kunnian saa Friends Electric, josta muistelen vain sen olevan jonkinlaista tanssipopia Briteistä.
Ensimmäinen kappalekosketus: Wall of Arms. Hmm, aika mukavissa tanssahteluissa edetään, mutta alan huomata miksei bändi aivan postaukseen asti ole päätynyt muistilapun ainakin puolivuotisen kirjoituksen aikana.
Ellie Gouldingiakin remixaillut Friends Electric saa jatkoaikaa.
Jahas, Friends Electriciltä on parisen viikkoa sitten tullut uusikin kappale. Golden Blood -niminen tanssiveisu on saanut videonkin. Nyt alkoikin ns. lyyti kirjoittaa. Kovasti tykkäiltävää riittää - harmi, että viikonloppu on loppumaisillaan, tästä kun olisi saanut oivat tanssittajan rientoihin. Toisaalta kyllähän sunnuntaibaareilu on jo kasvava trendi.
Walesiläinen Friends Electric ei ole ihmeellinen mutta se on iloinen tanssittaja. Ja tähän hetkeen se riittää minulle varsin hyvin. Vedänpä nimen lapusta yli. Ja aivan niin, Golden Blood -sinkku julkaistaan marraskuun lopulla, mikäli olet ostoaikeissa.
P.S. Huomisaamuna aion sitten olla liipaisinherkkä aamunvirkku, sillä maaliskuinen Kulttuuritalo kutsuu. Failure is not an option.
Pitkästä aikaa tuntui, että oli tehtävä paluu itselle tärkeiden uusien julkaisujen maailman ja yritettävä skarpata jonkinlainen levyarvostelu.
Sufjan Stevens kuiskaavine vokaaleinen ja banjoineen oli maltillisen oloinen michiganilaispoika, kun fanitus omalla kohdalla alkoi.
Seven Swansin ja Michiganin jälkeen laulaja-lauluntekijä Stevens tuntui kokeneen henkilökohtaisen renenssassin, jonka lopputulos Illinoisoli. Sen käsittämiseen meni itseltäkin aikanaan monta hetkeä. Kaikki edellä mainituista levyistä ovat silti suosikkeja, joiden yhdistävä tekijä on Stevens ja joilta löytyy vielä enemmän yksittäisiä parhaita hetkiä.
Monessa yhteydessä pitkin multi-instrumentalistina tunnetun Stevensin uraa tätä on juhlittu nerokkaana musiikkimiehenä, joka on paitsi säveltäjänä ja sovittajana vertaansa vailla myös hieno tarinankertoja. Toisaalta samaan hengenvetoon on kuiskittu hengellisistä teemoista sanoituksissa ja pohdittu tämän uran jatkoa. Tänä kesänä kaikki kysymykset avattiin uudelleen, kun Stevens yllättäen julkaisi All Delighted People eepeen ja heti perään tuli tieto uudesta albumista. The Age of Adz nimittäin julkaistaan lokakuun 12., mutta on nyt jo tarjolla ennakkotilaajille latauksena sekä NPR:n kuuntelupisteessä. Tavaksi muodostunut ennakkotsekkailu palasi kesälomaltaan tähänkin blogiin siis.
(Kuva: Joe Lencioni/Wikipedia Commons)
Kyynisimmät julistivat ensin julkaistun eepeen olleen varmistelua Stevensiltä, joka näiden mukaan halusi tyydyttää vanhemman tuotannon ystävät, koska The Age of Adz tulisi olemaan varsin elektroninen ilmaisultaan. Niin ja näin, miten asiaa haluaa ajatella. EP on hyvä enkä aio valittaa. Uuden levyn mielipiteeseen moinen ei vaikuta. Höpöjuttuja.
Odotukset The Age of Adzia kohtaan ovat valtaisat, vaikka tiedän, ettei se millään voi yltää edeltäjiinsä. Levy alkaa kuitenkin lupaavasti kauniilla näppäilykappaleella Futile Devices, ikään kuin vertailukohtana aiempaan tuotantoon: siltana siitä vanhasta Sufjanista (jota monet pitävät sinä ainoana oikeana) uuteen. Tämä "uusi" Sufjan lävähtääkin naamalle ennakkoon kuullun Too Muchin myötä. Kappale saattaa sisältää henkilökohtaisia tunnustuksia rakkauden kaipuuseen, mutta onpa kappaleen aloittavilla sanoilla muitakin viittauksia kenties. Esimerkiksi fanien suuntaan: "If I was a different man..."
Too Muchin jälkeen jatketaan liki kahdeksanminuuttisella nimikkokappaleella, joka tuo pöydälle runsaan, rikkaan yhdistelmän Stevensin elektronisempaa luomista Illinois'lta tuttujen orkesterisovitusten kera. Myös I Walked maistuu allekirjoittaneelle, ja levynkuuntelu etenee tähän mennessä turhankin kivuttomasti. I Walked tuntuu saaneen monen bloggaajan värikynän viuhumaan, sen verran erikoisia juttuja sai lukea tämän kappaleen myötä alunperin. Elektrohörhöilyn taustalla kulkee lopulta kuitenkin varsin perussointukulku.
Muutama kappale myöhemmin on jatkettu samalla tavalla muoto hukassa kuin paikoin Illinois'lla. Sitten seuraa taas levynhuippuhetkiä. Vesuvius taitaa tällä hetkellä (levyn) lempikappaleitani: alkaa tuntua, ettei ole väliä millä tai miten Stevens näitä kappaleita tekee, kun jälki on moista.
Levyn päättää vaatimattomasti 25-minuuttinen spektaakkeli Impossible Soul, jossa kuullaan Sufjan + autotune -yhdistelmä (!). Viimeistä edellisellä I Want To Be Well -kappaleella taisikin kaikki muu jo ollakin. Lievätkö kummatkin kappaleet viittauksia Stevensin huhuttuihin luomisongelmiin, kun miehellä puhuttiin olevan takki tyhjä musiikin tekemisen suhteen. Muutenkin tunnun tulkitsevan viittauksia sanoituksissa miehen omaan tekemiseen: "Follow your heart" ja "I'm insecure now". Spekulointia.
The Age of Adz on nyt kuunneltu. Ajatuksia kootessa käy mielessä, että koko klassinen audiovisuaalisprojekti The BQE on saattanut vaikuttaa vielä tätäkin levyä tehdessä Stevensiin. Muutamat kappaleet eivät vain osu omalle kohdalle. Silti levystä jää positiivinen olo. Vaikka tuntuu, kuten monen muun tämän vuoden uutuuden kohdalla ettei se ole artistin paras levy, on usko vankka tämän levyn kasvamiseen. "Vaikka" 2.0: muutamasta nihkeilystä huolimatta The Age of Adz lasketaan ainakin tässä blogissa onnistumiseksi.
Pitkäsoitto alkaa ja loppuu Sufjan Stevensin kitaroinnin ja laulun myötä. Jos se ei ole hyvä merkki, niin en tiedä mikä on. Pienenä plussana myös todettakoon, jos et pysty nielemään Stevensin uutta ilmaisua, kuuntele alku- ja loppusekunnit luodaksesi illuusion, ettei mies mihinkään ole muuttunut.
Sufjan Stevens on minulle kyllä älyttömän tärkeä artisti. Luomiskykyinen ja avoin artisti on aina suuren ilon ja mielihyvän lähde. Toivottavasti levyttäminen jatkuu.
Ihmeellistä, miten bändit voivat kerätä niin paljon lokaa osakseen. Kaiken menestyksen ohessa tietysti. Vai sen vuoksi? Tai siitä huolimatta?
Coldplayn (suomalaisittain "Kylmäsoitto", tai turkulaisittain "Kyl mää soita") kakkoslätty A Rush of Blood to the Head oli oikeastaan ensimmäinen levy, joka tapahtui kohdallani - oli itsessään tapahtuma. Se on vieläkin levy, jonka tunnen läpikotaisin ja melkeinpä paremmin kuin minkään muun albumin. Ensihitti Yellow esikoiselta ei pudonnut aikanaan, mutta In My Place sitäkin kovempaa. Kyseistä sinkkua ja levyä ennen koko 'alttis'brittirockskene ei ihan hirviästi napostellut. Luulenpa, että monen muunkin kohdalla koko Coldplay tapahtui vasta toisen levyn myötä. Vaikka tottahan Parachutes on äärimmäisen hieno debyytti.
Kakkoslevyyn ei ole oikeastaan tehnyt mieli tarttua kovinkaan pitkään aikaan. Ehkä juuri alun ylikulutuksen takia. Sen sävelissä lukion alku meni suurimmilta osin. Kun A Rush... sitten eilen pitkästä aikaa piipahti levysoittimessa ilo oli ylimmillään ja nostalgia tulvi ylle. Ei niinkään konkreettisia muistoja, vaan tunnetiloja hetkiltä, joita levyn parissa on vietetty. Joskus jopa tietyt hajut vievät takaisin tarhaan asti muistijäljellään ja niihin tunnetiloihin. Kuitenkin, oli outoa yhtäkkiä olla niissä tuntemuksissa, lukion ajalta. Toisaalta joku saattaisi osuvasti muistuttaa, että niinhän ne muistot toimivat.
Coldplay on bändinä nykyään jo niin iso, että se kerää väistämättä paljon myös vihamiehiä, mikä on tietysti ymmärrettävää. Syistä en tosin tiedä, miksi vihata: bändin muka-perusmiehen asenne, liian 'helppo' ja tylsä siirappinen sävellystyö, hyväntekeväisyys? Vai onko muu kuuntelijakunta syynä? Jos tarpeeksi moni hyppää kelkkaan, on joidenkin poistuttava, ikään kuin periaatteesta, ja vastustettava koko instanssia?
Muiden mielipiteet vaikuttavat muhunkin, aika usein ja aika liikaa. Joskus tuntuu, että Coldplayn kuuntelua pitäisi pikku hiljaa alkaa hävetä, tai ainakin salailla - se kun ei ole (enää) makuuhuoneessa levyttävä no-name artisti josta kukaan ei tiedä, paitsi tietty aallonharjailija. Coldplay ja Chris Martin kirjoittavat varsin hienoja pop-kappaleita ja niistä nauttiminen ei ole rikos. Toisaalta. Edellä mainituilla argumenteilla voisi puolustaa vaikka mitä artistia.
Sanotaan silti vielä pari valittua sanaa. X&Y on aliarvostettu levy, ainakin bändin tuotannon joukossa. Vaikka viime levykin on jo unholan puolella, on tuleva (ensi vuonna julkaistava?) levy kuitenkin suuren mielenkiinnon ja odotuksen kohde. Jos nyt Coldplay putoaisi artistikartalle tyhjästä, tuskinpa fanitus täältäpäin olisi ihan mutkatonta. Konteksti painaa. Silti Coldplay ja minä kuulumme aika erottamattomasti yhteen. Historia painaa. Kertoi se minusta (tai meistä) mitä tahansa, halusin sitä tai en.
Teksasista kotoisin oleva Townes Van Zandt -fani? Ja jatkoksi pitäisi tietysti kysellä ketä se kiinnostaa?
Austinista kotoisin oleva folkmies Jesse Woods nimittäin kolahteli tänään ensimmäistä kertaa korviini ja aiheutti lähinnä korvamadon koteloitumisen, joten pikkutrivian kaninkoloon oli sukellettava. Jessen kotisivuilla on lähinnä absurdilta kuulostava selostus siitä, miten Woods oli kulkuri itsekin ja toinen kaverikulkuri varasti hänen kitaransa ja se sapetti jolloin omien kappaleiden teko alkoi jnejnejne. Just.
No, tärkeimmät tossa tulikin jo: mies on (ilmiselvästi) country-folklegenda Townes Van Zandtin fani, Austinin oma poika ja kohtuullisen kivaa musiikkia tekevä mies. Muusta en sitten mene sanomaan, mikä on totta ja mikä ei. Jesse Woodsin hiljattain tekemiin urotekoihin lukeutuu mm. Neon Indian -koveri Mind Drips.
Jos tykästyit, kuuntele myös Sparks. Onpas kiva törmäillä johonkin ihan ensimmäistä kertaa ja todeta, että onpa kappaleissa hieno tunnelma. Ei niihin lopulta yleensä kovin paljon muuta tarvita kuin ääni ja kitara, vaikka se onkin useimmille vaikeaa. Vielä jos kätösiin saisi jonkinlaisen julkaisun tai pääsisi keikalle.
Mitään aihetta, punaista lankaa ei ole. Blogatessa tulee helposti vain kirjoitettua päivän aiheesta/bändistä ja suuremmat linjat, koskien esimerkiksi omaa musiikinkuuntelua/kulutusta jää vähemmälle huomiolle. Katse tuppaa olemaan hieman kapea, kun hehkutan vain joitakin silloin herkkubändejä. Meikkiksen musameininki on tietenkin huomattavasti laajempaa. Nyt vois ennen illan matsia vähän jotain kurkistella kulissien taa. EDIT: Tuo 'ennen' taisi vähän jäädä.
Silloin, kun en oo turhautunut sorminäppärättömyyteeni kitaran parissa ja soitettavien kappaleiden puutteeseen, oon kuunnellu / huumaillu näitä. Siis viime viikkojen / kuukausien aikana. Siis (osa 2): ja nämä on sellaisia, joista en oo täällä välttämättä ilakoinut, mutta muuten kyllä. (Aika hiton monta kenoviivaa saa näinkin lyhyeeseen tekstiin!/) P.S. Sain idean postaukseen Ääniä-Jussilta, ajattelinpa nähkääs listata vielä vähän odotuksia.. (Sori Jussi lainailusta :D). Listailu on muutenkin kivaa, joskin aina yhtä hankalaa.
Ariel Pink's Haunted Graffiti. Before Today on ehdottomasti vuoden kovimpia. Retro-poppia. Vuosikymmenet ja genret vaihtuu niin tiuhaan, että musiikinhistoriikkiakin selaisi vähemmän häkeltyneenä. Silti oma ääni kuuluu vahvana. Parhautta. Tän olisi pitänyt lähteä mukaan 8raidasta tänään, emminpä, eikä sitten lähtenyt.
Suhtaudun yleensä tarpeettoman skeptisesti Olavin kaltaisiin suomalaisartisteihin, sillä Preeria oli yllättävän mukavaa yritystä. Mitäköhän Uusivirralta vielä nähdään?
Viimevuotisista julkaisuista oon pyöritellyt mm. Megafaunin Gather, Form & Flytä sekä Jesca Hoopin Kismetiä (LP ja EP). Kummatkin sellaista mukavaa kitarointia ja folkia. Näiden parissa kelpaa vaikka askarrella tai nauttia nuotioillanvietoista.
Mitäs täällä sitten odotetaan? Mitä levyjä, toim. huom.
No isoista julkaisuista tietysti Arcade Fire, Interpol, Fleet Foxes ja Brandon Flowers. Giganttisista julkaisuista Coldplayn ja Radioheadin uudet, mikäli tänä vuonna vielä ulos omansa rykäisevät. Toisaalta oli myös mielenkiintoista lukea, että Leonard Cohen aikoo julkaista ensi vuonna levyä. Niceeee (Fast Show'n hengessä).
Vähän vähemmän isoista kiinnostaa Magic Kids, joka sai oman postauksen tässä vähän aikaa sitten. Magic Wands kiinnostaa myös, vaikkei heistä mitään kuulukaan. Sivustolla tosin lukee "album coming soon". Someone Still Loves You Boris Yeltsin, The Concretes, viime vuonna hehkuttamani nyt jo vakkarinimi Best Coast, Ray LaMontagne, Panda Bear, Antony and the Johnsons kiinnostavat myös valtavasti. Antonyn tekemiset ovat aina hirmujänniä. Tossa nyt lyhyt lista, joka painottuu kesään ja alkusyksyyn ja on varsin puutteellinen.
Jotta olisi aina mukana myös jotain uutta, kuunnelkaa Tennistä. On aika hyvää.
P.S. Harmittaa vieläkin, että meni Ganglians ohi Dynamossa. Olis ollu tässä taannoin siellä. Mut ite olin yhteen asti töissä, ei paljon lähdetty sit.
En yleensä ota kovinkaan helposti kantaa (tässä blogissa) asioihin, jotka vain sivuavat musiikkiasioita. TVO:n lopetus oli poikkeus. Tänään teen toisen poikkeuksen.
The Pop Cop on skotlantilainen musiikkiblogi, joka on keskittynyt skotlantilaiseen musiikkiin. Tai siis oli.
Kolmen elinvuotensa aikana sen kirjoittaja ehti mm. panemaan alulle Music Alliance Pactin, jossa kolmisenkymmentä musabloggailijaa ympäri maailman jakaa oman maansa artisteja kerran kuussa. Tänään sain kuitenkin lukea, että Pop Copin sivusto olisi lakkautettu. Googlehan sen päivät päätti.
Googlen mukaan Pop Cop oli toistuvasti rikkonut käyttäjäehtoja laittamalla postausten yhteyteen mp3-tiedostoja, jotka pystyi halutessaan lataamaan. Pop Copin pitäjä kertoi saaneensa kyllä joitakin huomautuksia, muttei niissä kerrottu, mihin postaukseen ne liittyivät, joten mahdollisten erheiden korjaaminen olisi ollut mahdotonta.
Yksipuolisesti The Pop Cop -sivuston sulkeminen oli Googlelta eittämättä kohtuuton ja suorastaan törkeä teko. Sivuston pitäjän viesteihin ei edes vastata. Tämähän ei ollutensimmäinen kerta, kun musiikkiblogi lakkautetaan varoituksetta. Silti epämääräinen lainsäädäntö on asiaan vähintään yhtä syyllinen kuin Googlen megakorporaatio.
Kohtuuttomalta koko kolmen vuoden työn menettäminen tuntuu varsinkin siinä mielessä, että suhteellisen isoksi sivustoksi kasvanut Pop Cop katosi kuin tuhka tuuleen, kun sen pitäjä ei ehtinyt tietenkään laittaa kirjoituksia varmuudeksi jonnekin muualle talteen. Kun pitää mielessä, miten musiikkiteollisuus hyödyntää ja hyötyy musiikkiblogeista (ainakin maailmalla) ja nimenomaan lähettää isoimmille, kansainvälisille blogeille artistiensa kappaleita, on The Pop Cop -sivusto joutunut oudon harmaan alueen sivulliseksi uhriksi musiikkiteollisuuden ja puhtaan piratismin sodankäynnissä.
Itse en ole oikeastaan tohtinutkaan lähteä mp3 -postauksiin, sattuneesta syystä. Niitä ei tosin kukaan tänne lähetäkään (huoh). Silti on tärkeää tiedostaa Suomen suhteellisen pienessä musiikkiblogikentässä, että tällaistakin tapahtuu. Tuskin itse blogger-tiliäni vaihdan johonkin muuhun sivustoon, mutta harkintaa asia kyllä vaatii. Tämä tapaus vain osoittaa, etteivät internetin pelisäännöt ole millään muotoa selvät eri osapuolille vieläkään.
Tukea The Pop Copille voit osoittaa liittymällä Facebook -ryhmääntai lähettämällä support@blogger.com -osoitteeseen palautetta asiasta. Mm. The Nationalin Matt Berninger ja osittain skottibändi Franz Ferdinand ovat jo asettuneet The Pop Copin taakse tai osoittaneet tukeaan.
Tänä aamuna oli erityisen vaikeaa olla kirjoittamatta siitä, mistä blogit ovat jo hykerrelleet koko aamun. Yritetään nyt ainakin aloittaa jollakin muulla asialla. Record Store Dayn yhteydessä julkaistu The Mary Onettesin single The Night Before The Funeral on aika mainio raita nimittäin.
The Mary Onettes on ruotsalaisbändi, jonka dream popista vaikutteita ovat varmasti imeneet myös The Pains of Being Pure At Heartin jäsenet. The Night Before The Funeral -kappale ehti saada jo videonkin tuossa jokin aika sitten. Kappale kuulostaa koko ajan vain paremmalta:
Tosin uutta The Pains of Being Pure At Heartiakin on saatu kuulla viime viikkoina. Say No To Love ja Lost Saint:
Hesarihan siitä ehti melkeinpä ensimmäisenä uutisoimaan, mutta totta se on, Arcade Fire saapuu tosiaan Suomeen keikalle. Helsingissä 28.6. soittavan kanadalaisbändin keikkaliput tulevat myyntiin ensi maanantaina. En todellakaan osaa suhtautua asiaan mitenkään järkevästi. Itse spekuloin Arcade Firen mahdollisella kiinnityksellä Ruisrockiin maaliskuun lopulla.
Ei tuo Senaatintori tietenkään niin kaukana tuosta arvauksesta ole. Mutta mutta. On jo useampi keikka tiedossa kesäksi enkä oikeasti usko, että onnistuisin olemaan niiden muutaman tuhannen joukossa, jotka liput Helsingin keikalle saisivat. Aika käsittämättömän hieno juttu silti. Tämä on kuitenkin se artisti, joka Ruissinolisi pitänyt kiinnittää. Möh.
Tuntuu typerältä liittää tähän mitään videota, mutta laitetaan nyt silti tällainen maukkaus.
Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold on muutamassa yhteydessä maininnut uutta Fleet Foxesin levyä koskevat luomisen tuskaan liittyvät ongelmat. Mutta siitäkin on jo aikaa. Uudesta levystä ei kummemmin tihku uutisia.
Robin Pecknold on ollut Joanna Newsomin kiertueella mukana vetämässä soolona lämmittelykeikkaa. Erään kappaleen on spekuloitu olevan (mahdollisesti) uutta FF-materiaalia. (Aika monta ehtoa mahtui noin lyhyeen lauseeseen, joten ei ihan kannata lyödä seuraavan videon perusteella mitään lukkoon).
Toisaalta voi lohduttautua kuuntelemalla seattlelaiskokoonpanon, Peppermint Majestyn, kappaleita. Tässä melko uudessa ja toistaiseksi hieman vieraassa kokoonpanossa on sekä Fleet Foxesista jäseniä että Crystal Skullsista. CLOUDS BELOW
Sub Pop on tietysti amerikkalainen levy-yhtiö, joka tuli alunperin tunnetuksi Nirvanan, Mudhoneyn ja muiden grungeilmiön myötä maineeseen nousseiden bändien signauksella. Mutta se oli joskus kasikytluvun lopulla (?).
Poistin muuten The Postal Servicen mainion Give Upin 8raidan alesta viikonloppuna. Jei!
Tänään Sub Pop julkaisee garage / lo-fi / 60-lukuvaikutteisen Dum Dum Girlsin debyyttilevyn I Will Be.
Alunperin yhden naisen garage-projektina alkanut Dum Dum Girls on laajentunut ihan bändiksi asti ja pukkaa nyt ulos ihan kokopitkää lättyä siis.
Ensimmäisenä levyltä julkaistiin single Jail La La, joka onkin levyn parasta antia.
I Will Ben kesto on niukasti alle puoli tuntia, mikä on täsmälleen kesto, jonka bändin poljennossa pysyy uteliaana ja viihdytettynä. Näitä lofi / garage -tyttöbändejä nyt on jonkin verran, mutta DDG:ssä viehättää jotenkin poljennon rehellisyys.
I Will Be on tiukka paketti rouheita, rantakivaan sopivia kappaleita - eikä niin kovin kaukana esim. Best Coastista, Vivian Girlsistä, Shangri Lasista, tai The Pipettesistä. Jos kaikki tämä laitettaisiin samaan pakettiin, viihtyisitkö?
Dum Dum Girls puudutti aluksi hieman, en kuitenkaan ole garagemeiningin suurin ystävä. Sitten huomasin jotenkin, että levy vaan jaksaa kiinnostaa, vaikka bändin eväät eivät biisien kulkiessa muutu mihinkään: hauskoja stemmoja, Pipettes-henkiset tahdit ja rouhivat kitarat.
Jos siis kaipaat puoleksi tunniksi kivaa lo-fi hauskaa, I Will Be on sinun levysi. Toistaiseksi, pidän kuitenkin Best Coastista enemmän.
Avi Buffalo on toinen nimi, johon törmäsin Sub Popin uutuuksissa. Itseasiassa myös Last.fm suositteli bändiä, vaikken suoraan sanoen ymmärrä, minkä tilastojen perusteella.
Mutta olen iloinen, että näin kävi. Avi Buffalo -bändin debyyttilevy julkaistaan 27. huhtikuuta. What's in it for -kappale kuulostaa jopa hieman The Shinsiltä:
P.S. Ruisrock päivitti taas esiintyjälistojaan. (Hitto, en vain osaa pysyä aiheessa!) Niin, Regina Spektor siis saapuu myös Ruissaloon sunnuntaipäiväksi ilahduttamaan kuulijakuntaa. Todella jees buukkaus, mutta edelleen, se jättipotti puuttuu.
En tiedä miten jaksan koko ajan odottaa jotain huippukaappausta. Mutta hei, c'mon! Juhlavuosi! Miksen mä siis musiikin suurkuluttajana ole enemmän innoissani? Regina Spektor on kuitenkin hieno lisä sunnuntaille.
P.P.S. Arcade Firellä olisi myös kalenterissa tilaa Turun visiitille heinäkuussa ;) Ja bändi on niillä tienoilla Euroopassa. En ikinä usko, että niitä onnistuttaisiin saamaan mukaan, mutta saa kai sitä hassuja kuvitelmia olla.
Nähtävästi en jaksa keskittyä yhteen bändiin tai aiheeseen, joten tänäänkin tapetilla on niin Holy Fuck, We Have Band kuin uutuutena mukaan tuleva The Tins.
Holy Fuck sai muutama vuosi sitten debyyttijulkaisullaan hyörinää aikaiseksi ja nyt se palaa kolmannella kokopitkällään Latin. Latin America -niminen single on ensimmäinen julkaisu tulevalta levyltä. Pääpiirteiltään Holy Fuck on electronicabändi, joka jäljittelee elektronista ilmaisua ilman varsinaisia elektronisen musiikin välineitä.
Latin LP ilmestyy toukokuun 11. päivä torontolaisyhtyeeltä.
We Have Bandin levyä sen sijaan lupailtiin jo vuodelle 2009, mutta eipä hätiä vaikka WHB-niminen levy ilmestyy vasta huhtikuun neljäs päivä tämän vuoden puolella. Pitkään monen huulilla pyörineen lontoolaistrion Divisive sinkku julkaistaan ensi viikon 22. pvä. Tässä jossain vaiheessa ohi livahtaneen kappaleen video:
The Tinsistä on kunnia annettava sille, jolle se kuuluu eli WeAllWantSomeoneToShoutFor-blogille. Eksyinpä kyseiseen blogiin eilen ja törmäsin entuudestaan tuntemattomaan The Tinsiin, joka on vasta julkaisemassa EPnsä.
Buffalosta kotoisin olevan yhtyeen kuvailussa on helppo yhtyä vertailuihin Wolf Paradeen. Hieno, 7-minuuttinen The Green Room kappale on suorastaan loistava. Tsekatkaa MySpacestä tai Hypemistä.
P.S. Menivätkö Merimaan rahat Ozzy Osbournen signaamiseen? Toivotaan ettei. Olen hieman skeptinen mahtaako Ozzy nykykunnossaan edes (kyetä) saapua Suomeen. Jos perjantaina satun olemaan Ruissalossa, mikä ei ole todennäköistä, saatan herran katsastaakin, mutta en varta vasten lippua perjantaillekin osta.
Mikä siinä bändien kiinnittämisessä on niin vaikeaa? Tuntuu melko mahdottomalta ajatukselta jättää Ruissi väliin, vaikka kuinka kehno tarjonta olisi, mutta mutta.. Enpä halua tällaistakaan toimintaa rahoillani tukea.
No mutta, tuleehan sentään Bellesebu ja Florence ja Prince Of Assyria. Toivon ihan vilpittömästi että seuraavien artistien ilmoituksen yhteydessä joudun perumaan puheeni Ruisrockinjärkkääjien saamattomuudesta. Odotellaan.
Tänään julkistettiin yhdeltätoista alustava lista Ruisrockin tämänvuotisista esiintyjistä. Suurimman osan festivaaliraportoinnista jätän muille, mutta Turussa järjestettävän festarin juhlavuosi osuu meikäläisen sarkaan ihan hyvin enkä siten voi välttyä kommentoimasta festarikiinnityksiä.
Lisäksi viime vuosilta tuttuja Ruissalon vieraita ovat The Ark, Flogging Molly, Disco Ensemble, PMMP ja Scandinavian Music Group.
Onko tämä nyt juhlavuoden arvoista esiintyjälistaa? Ei takuulla. Onko listassa ihan kivoja esiintyjiä? Kyllä. Mutta ei tarpeeksi. Taas kerran saa pettyä lukiessaan Ruisrockin esiintyjistä.
No, odottamme lisäyksiä listaan, sillä todelliset kaappaukset tai kohahduttavat kiinnitykset listasta melkeinpä puuttuvat. Miksi Ruissaloon on AINA saatava nuo hiton samat suomalaiset bändit, todelliset festivaalijyrät? Mm. Irina, Kotiteollisuus, Popeda jne.
Ja tämän esiintyjälistan todellinen "huippu"kiinnitys on kaiketi sitten The Baseballs? No, kakomisrefleksi tuli ainakin testattua. Toimii.
Keskittykäämme positiiviseen: Belle & Sebastiania, Prince of Assyriaa, Florence + The Machinea ja Porcupine Treetä voisi jopa ihan odotellakin.
P.s. Ruissin olisi syytä kaapata joku oikeasti kova nimi vielä tuon listan jatkoksi. Peukut pystyyn.
VIVA!-kiertue saapuu ensi keskiviikkona Turun Klubille ja rapialla yhdeksällä eurolla saa niinkin mukavan jokaiselle jotakin -kattauksen, kun Joensuu 1685, Zebra and Snake sekä saksalainenNorman Palm ilahduttavat Humalistonkadulla.
Aion korvata itselleni viimeaikaisen live-musiikittomuuteni ja tsekata kyseiset bändit ihan livenä.
Joensuu 1685 on saanut jo muutaman vuoden nauttia melko hyvästä asemasta suomalaiskriitikkojen keskuudessa, mutten itse ole bändiä nähnyt livenä koskaan. Aika korjata sekin. Jotenkin odotan todella kovaa suoritusta livenä tältä kokoonpanolta. Bändiä on verrattu ainakin Jesus and the Mary Chainiin.
Myös Zebra and Snake on saanut osakseen melkoista ja melkoisen harvinaista hypeä suomalaisissa musiikkipiireissä - tosin osallistuihan hypeen aikanaan myös Big Stereo -blogi. Tämän elektro-pop kaksikon suhteen odotukset eivät ole mitenkään korkealla, mutteivät tosin matalallakaan. Katsotaan mitä keskiviikko tuo.
Norman Palm on etukäteen kolmikosta tuntemattomin. Spotifystä löytyy mieheltä akustista musisointia, johon pitänee tutustua ennen illan rientoja keskiviikkona. Mieheltä löytyy ainakin aika vekkuli Cindy Lauper -koveri:
Joensuu 1685, Zebra and Snake ja Norman Palm siis Klubilla 24.2. hintaan 9€. Löydän itseni täältä. Hyvin todennäköisesti. # Klubi
Sufjan Stevensiä ei näy eikä kuulu. Ei tosin lukeudu tuttavapiiriin, niin tuo näkemisen puute ei ehkä sillä tavalla ole kummallisuus.
Viimeksi multi-instrumentalistina ja äärettömän lahjakkaana lauluntekijänä tunnetulta artistilta on kuultu folkimpaa matskua Illinois-levyllä 2005, ja sen jälkeen julkaistulla outtakes-levyllä samoista studiosessioista.
Olen alkanutkin epäillä, ettei Sufjan palaakaan folk-kappaleiden ja -levyjen pariin - ainakaan pitkään aikaan. Mieshän on ollut tottakai hyvä luomaan nahkaansa aiemmilla levyillään, joten siinäkään mielessä ei ole mitään syytä miksi seuraava ns. kunnon soololevy olisi millään tavalla aiempien kaltainen.
Sufjan palautui mieleen, kun eräänä päivänä korviini sattui eräs virallisesti kaiketi julkaisematon kappale, joka minulla on ollut muutamia vuosia vain live-tallenteena koneella. Barn Owl, Night Killer -kappale on mielestäni Stevensiä parhaimmillaan enkä oikeastaan haluaisi kuulla sitä edes siloteltuna studioversiona, vaan liven itsetallennettu rosoisuus sopii siihen.
Ei ole tietenkään mielekästä aina haihatella vanhojen suosikkien perään, mutta Sufjanin luomisvoimaa ja -laajuutta on jotenkin erityisesti käynyt kateeksi, vaikkei vahvasti kristinuskoon viittaava tematiikka aina uponnut olekaan. Mutta se on toissijaista.
Sufjan Stevens on yksi niistä artisteista, jotka ovat oikeastaan aina kulkeneet mukanani. Hän on myös siinä mielessä poikkeus, etten vieläkään omista yhtään hänen levyään. Ja se on suurin epäkohta levyhyllyssäni.
Eräs lempikappaleistani, John Wayne Gacy Jr., joka kertoo samannimisestä sarjamurhaajasta, ja siitä, miten kappaleen "minä" kokee omat syntinsä suhteessa murhaajaan. Tai niin ainakin olen ymmärtänyt.
Onko mitään parempaa olemassakaan kuin banjo ja tämä mies?
Okkervil Riverin kaksi jäsentä perustivat 2001 uuden bändin, jolle tuli nimeksi Shearwater. Tämä kokoonpano julkaisee 16. helmikuuta kuudennen levynsä nimeltä Golden Archipelago.
Tässä osaa levyä kuunneltuani huomaan odottavani sitä melkoisen paljon. Tähän mennessä kuullut kappaleet ovat olleet oudon mahtipontisia ja maltillisia samaan aikaan, jotka rakentuvat isommiksi ja isommiksi hiljalleen.
Tällä hetkellä ainakin YouTubessa on useita levyn kappaleita.
Paitsi, että etsin uutta Shearwateria, törmäsin myös erääseen indie supergroup -huhuiluun, jonka mukaan Noah and the Whalen, Keanen, The Long Wintersin ja Mumford & Sonsin jäseniä olisi ollut perustamassa Mt. Desolation -nimistä bändiä. Ja että se olisi tällä hetkellä Lontoossa studioilemassa. Ja nyt kun kirjoitan tämän, niin minun tuurillani huomenna uutisoidaan suurimmasta uutisankasta koskaan, nimeltä Mt. Desolation. No, seuraillaan mitä tapahtuu.
Täytyy vielä sanoa, että muiden bändien jäsenten läsnäolo kuulostaa ihan mielekkäältä, mutta Keanen pojista en hirveästi innostu. Muutenkin näihin "supergroup" -nimityksiin pitää suhtautua varauksella. Ainakin Monsters of Folkin osakseen saama hype oli mielestäni liioittelua.
Kun tähystin tätä vuotta uudet albumit mielessä, vastaan osui tietysti monia, odotettuja hipsterin käsikirjan yhtyeitä, mutta myös muutamien "vanhempien" suosikkien uuden levyn julkaisua arvuuteltiin. Varmistusta en ole löytänyt tiedolle (siis parin blogin lisäksi), mutta esimerkiksi Interpolin väitettiin eräällä palstalla julkaisevan tänä vuonna uusi studiolevy. Se tekisi poikaa.
Interpolia ei tarvitse kummemmin kenellekään esitellä: bassolinjat rouhivat, tekstuuria löytyy ja Paul Banks honottaa sekaan - menestyksekkäästi. Vaikkei sanoituksia lasketa ehkä yhtyeen suurimpien ansioiden joukkoon, olen kokenut ne itse aina kovin tärkeiksi hahmotettaessa kokonaiskuvaa.
Levyt Turn On The Bright Lights, Antics ja Our Love To Admire ovat luoneet Interpolista mielenkiintoisen toimijan musiikkimaailmaan. Debyytti TOTBL on tietysti useimpien suosikki, Antics taasen jatkoi siitä mihin aiempi levy jäi ja vahvisti yhtyeen suosiota.
Monen mielestä Turn On The Bright Lights kuului myös viime vuosikymmenen parhaiden levyjen joukkoon. Viimeisin levy, Our Love To Admire, on ollut sen sijaan kiistanalaisempi tapaus.
Kirjoittaminen yhtyeestä tuli ajankohtaiseksi, kun kaivoin kaksi viimeisintä levyä esiin ja kuuntelin ne läpi. Etenkin Our Love To Admire kuulosti paremmalta kuin koskaan. Kyseinen levyhän sai ristiriitaisia arvioita: toisaalta sitä pidettiin luonnollisena jatkumona Interpolille, kehityksenä, ja toisaalta pettymyksenä kahden ylistetyn levyn jälkeen.
Levyn julkaisusta on jo reilusti yli kaksi vuotta, mutta koin vasta nyt valaistumisen levyn suhteen. Olin osittain samaa mieltä epäonnistumisesta aikaan, osittain. Nyt, vuosien jälkeen, täysin irrelevanttina ja epäajankohtaisena kommenttina minulla on pokkaa takoa rintaani ja sanoa, että olen ERI mieltä levyn saamasta kohtelusta. Mielestäni kyseessä on yksinkertaisesti hienon yhtyeen aliarvostettu, mahtava albumi. Voin jopa sanoa, että se on lempilevyni Interpolilta.
Tämän tajuttuani kämmenpohjat ja ohimot alkoivat hikoilla, sydän jyskyttää ja kynsien pureskelu alkoi: milloin tulisi UUTTA Interpolia? No ei nyt sentään. Niin fanaattinen en ole, mistään bändistä. Ihan kiva uutta olisi silti saada kuunteluun. Seuraavan levyn "onnistuminen" tulee määrittämään ja joko nostamaan tai laskemaan myös aiempien julkaisujen taiteellista arvoa.
Uuden albumin julkaisu ei tällä postauksella muutu miksikään, mutta ikävää se saattaa lievittää tai kasvattaa.
