Laura Welsh - Cold Front

Phuuuh.

Sallittakoon pieni ammatillinen tyhjennys: korjasin juuri viimeisen erän kokeita nykyisessä työpaikassani. Mietin jo viime vuonna samaan aikaan, miten ihmeellisen nopeasti voi kiintyä koulumaailmaan ja sen asiakaskuntaan, keskenkasvuisiin miltei-valmiisiin aikuisiin.

Kaksi vuotta samassa koulussa opettajana tuntuu pitkältä - varsinkin kun omakin ura on vasta alkupuolella. Yllätyksiä on ollut paljon (vaikka kliseiltä nämä kuulostavatkin): mm. miten paljon pestit tulevat pätkissä; miten uskomattoman monta työtuntia viikkoon voi mahtua ja miten suuren osan niistä kantaa kotiin; toisaalta, miten millään tuolla ei ole väliä, kun työstä, työpaikasta ja ennen kaikkea niistä huikeista persoonista opettajanpöydän toisella puolella saa irti näin paljon. Ikävä tulee "omia" oppilaita, ihan jokaista. 

Nojaa. Laura Welshin uusin, upea Cold Front ei nyt biisin nimen puolesta varsinaisesti kuvasta tunteitani pian entistä työpaikkaa kohtaan, päinvastoin: kenties minua koettelee kylmä rintama, kun joudun sen jättämään taakse ja aloittamaan ammatillisesti uudessa paikassa. Vaikkei pätkätyöttömyys/työllisyys ei houkuttele, viimeinen kaksi vuotta on ollut hienoa aikaa.

Jään hetkeksi hämärään fiilistelemään tätä tiivistunnelmaista kappaletta, joka jättää Jessie Waren taistelemaan himmeämmistä mitaleista joka tavalla.

"I don't wanna leave you now."

Väärinkuullut lyriikat: Breakfast at Tiffany's

Odotin tänään bussia, kyllästyneenä kuuntelemaan samoja Spotify-soittolistoja. Onneksi tämä: Ysärikovat.

Yksissä tupareissa haettiin muistin pohjalta niin monet Jyrkin / ala-astediskojen kovat hitit soittoon, että välttämättä se poiki hienon soittolistan. Ystäväni tekemä ysikytluvun ehdoton soittovalikoima, let's party like it's 1995!

Playn painaminen tämän soittiksen kanssa oli kuin hyppy järveen jossa on uinut vuosia sitten ja odottaa pohjan olevan yhtä turvallinen kuin silloin. Silmät kiinni ja "play" poiki heti Deep Blue Somethingin ihanan renkutuksen, Breakfast at Tiffany's. Joka ei muuten oo wikipedian mukaan hirveen kaukana tässä blogissa mainituista genreistä. Wiki väittää et Deep Blue on alternative-newwave-dream-pop-rockia ja post-grungea, joten peukku siitä.

Kymmenvuotiaana kuullut lyriikat eivät menneet ihan putkeen: kun tänään tsekkasin tabulatuureja tähän kappaleeseen, tajusin miten kertsi oikeesti menee. Tykkään mun versiosta enemmän.

KUULIN: "And I said, what about, Breakfast at Tiffany's, she said I think high, remember the feld mines, historical I think, we both kinda liked it"

OIKEASTI: "And I said, what about, Breakfast at Tiffany's, she said, I think I remember the film, as I recall, I think, we both kinda liked it"

Vois olla huonomminkin. Kirjoitin ala-asteella myöskin c-kasetin paperille nauhoitettuani Another one bites the dust -kipaleen seuraavasti: "Anado van baits the dast".

Kuulokekysymys ja High Highsin uusi Once Around The House

Hei, tällä kertaa mulla on kysymys kappaleen lisäksi. Mikäli lukijoiden joukossa on vähintäänkin yhtä innokkaita musiikin kuuntelijoita kuin minä, ymmärrätte kuulokkeiden tärkeyden. Sain hiljattain lahjaksi Gradon laadukkaat ja maukkaat SR60 -malliset kuulokkeet, ja ne ovat kyllä tuoneet uusia ulottuvuuksia kuunteluhetkiin. Harmi vain että Sennheiserin ear plug -nappikuulokkeet, joita olen lenkillä käyttänyt, alkavat pettää.

**Nyt olisi siis lukijavinkki paikallaan: minkämoiset nappikuulokkeet olisivat hankinnan arvoiset? Ear plug -tyyppiseen olen niin mieltynyt etten muuta oikein suostu kokeilemaan. Ja mielellään tietysti kohtuuhintaisetkin saisivat olla, mutta kuuntelen toki kaikki ehdotukset enemmän kuin mielelläni.

Ja muuten. Se kappale. Unelmainen newyorkilaistuttu High Highs julkaisee 2013 levyn tänä vuonna vihdoin ilmestyneen EP:n seuraksi. Uusi kappale tuolta levyltä on Once Around The House. Parasta unelmaa.

Viikonloppu oli random. Curxes on kova.

Oon tuhlannut kesän aikana aika paljon aikaa. Oon esimerkiksi katsonut 30 Rockin melkein kaikki tuottikset. Se kertoo jotain kesän säästäkin. Toisaalta niin koti- kuin ulkomaanmatkailunkin ja erinäisten tapahtumien takia tä on ollut ehkä paras kesä. Edelleen, suomalaisen psyykelle niin tärkeä kesäsää ei ole täysin sitä vastannut. Viime viikonloppuna olis ollu sekä Ilmiö ja TurkuModern - joidenkin mielestä vaihtoehtotapahtumien nousevat tähdet.

No, mä passasin kummatkin. Mut silti oli aivan huikee lauantai, vaikka sunnuntaiolo seuraskin sitten käänteisenä. Me käytiin eka kattoo Alle 19-vuotiaiden lacrossen maailmanmestaruusfinaali, jonka USA muuten voitti, taas. Illalla käytiin perusreissu Dynamossa, mikä ei sit loppujen lopuksi kuitenkaan ollut perusreissu. Egotripin basisti kitaristi oli aivan muissa maailmoissa samassa juottolassa ja outoili sen verran että tais maku mennä koko bändistä, hah! Mies hengaili meidän porukan vieressä valehtelematta 30-45 min, yksin, ja kurkotteli tasaisen väliajoin salakuuntelemaan puheenaiheita. Tavallaan ihailtavan outoa.

Toisaalta Ville Niinistö biletti tanssilattialla niin hurjasti etten oo tainnut nähdä kenenkään. Instituutioksi muodostuneilla siltajatkoilla Teatterisillalla bongattiin aamun ensimmäisinä hetkinä heti Ville Ahonen ja (jottei namedroppaus jäis vajaaksi) Jaakko "JS16" Salovaara. Jollakin tavalla 16 vaikutti surulliselta hahmolta - ainakin näytti täysin samalta kuin menestyksen päivinään. Toi koko ilta oli niin random, eikä pelkästään noiden julkimoiden osallisuuden takia, et oli aivan mahtavan hauskaa.

Aion ryhdistäytyä kyllä ennen kun duunit koittaa. Aloitan nyt. Tässä Curxes, joka on mm. terhakasti remixannut yhtä lempiyhtyeistä, Worshipiä. Tsekatkaa miten rautaisesti brittiduo elektroilee. Curxes on saanut jo pari julkaisua vyölleen, joista uusimpana Spectre, joka osoittaa bändin huikean potentiaalin. Bändin ilmaisu on sukua samalla pseudodramaattisuudelle, josta Zola Jesus, Austra ja Florence + The Machine ammentavat.

Radiohiljaisuus

Me käytiin pienellä road tripillä Etelä-Pohjanmaan suunnilla, ihmettelemässä Tuurin kyläkauppaa ja kohtalotovereita kotimaassamme niin Seinäjoella, Vaasassa, Korsnäsissä, Närpiössä kuin Kristiinankaupungissakin. Täytyy kyllä sanoa että aivan rannikkoa pitkin alas kurvaillessa on maisema kohdallaan: auringon kultaiseksi maalaamat viljapellot, ohrat heiluvat tuulessa yhtenäisenä merenä, tiheää metsää hirviaitojen rajaamina sekä uhmaana purskahteleva meri.

Tietysti kun käytössä oli vanhempien ysäri-Hyundai, jäätiin matkamusiikin suhteen radion armoille, mikä katvealueita lukuunottamatta oli erittäin mieluisa yllätys. Muistuttaisin nyt etten koskaan kuuntele radiota. En koskaan. Satunnaisilla kuuntelukerroilla tarvitaan vain yksi dealbreaker-kappale enkä koske 'tuner' -namiskaan kuukausiin. Onneksi on YleX ja Uuden musiikin vuorot, ilta ja aamu. Venla Kokkonen oli ansiokkaasti eetterissä soitellen mahtavia kappaleita ja, mikä parasta, todeten oman mielipiteensä kappaleista. Hän myös soitti Topi Sahaa (jolla voitti minut jo puolelleen) ja heti perään Markus Perttulaa! Respect! Seurataan Markusta edelleen, saattaa olla että julkaisurintamalla tapahtuu taas.

En tiedä oliko se hyväntuulisen autoilun ja Pohjanmaalta löydetyn auringon vika, vai juhannuksena kavereiden  suorittaman yltiöpäisen vyörytyksen seurausta, mutta autoillessa alkoivat sellaiset nimet ja artistit putoilla meikänkin korviin, joita en olisi ikinä aiemmin tosissani maininnut. Kran Turismo on toki mielestäni parhaita kesähittejä vuosikausiin, vaikka onkin kärsinyt valtavasti inflaatiota joka toisen kesälomastatuspäivityksen mukaillessa "Naantalin auringon" matkimista, mutta kyllä JVG on tehnyt genressään kovan levyn.

Oon huudattanut Teemuja, Jareja, Karjalaa sun muita kohtalaisen paljon. Radiossa huudatettiin myös Karri Koiraa ja Reino & The Rhinosia. Kumpaakaan en ollut aiemmin kuunnellut, ollenkaan, mutta Korsnäsin tienoilla maistui. Olkoon tämä sitten jonkinmoinen tunnustus.

Onko kyseessä auringonpistos? Vai onko pää pikemminkin selvinnyt ja nämä ovat hyviä kappaleita? Parempaa autoilumusiikkia rannikkobaanalle ei olisi voinut toivoakaan. Radiohiljaisuus on ohi. On annettava mahdollisuus, jopa suomalaisrytmeille.

Survival guide: Ruisrock

Aiempien vuosien Ruisrockia sivuavien postausten perusteella lievä närkästyminen keskinkertaisista artistikiinnityksistä on vaihtunut ylitsepääsemättömään johtopäätökseen festivaalin vetovoimasta. Nykyiselläänkin se onnistuu kävijämäärissään - miltei artisteista riippumatta (kunhan suomalaiset vanhat tutut ja The Sounds ovat paikalla). "Öh, The Sounds ei päässy tulee." - "O_O".

Se onkin yksi parhaita puolia tämän vuoden artistisadossa, ettei niitä "pakollisia" ole kenties yhtä paljon kuin edellisvuosina. Noh, aikomus ei ole jatkaa aiempien postausten linjalla, vaan laatia oma, vaatimaton lista vinkkejä, ajatuksia, huomioita ja muisteloa Ruisrock-kävijöille omien käyntien perusteella. Jotkin ovat kenties hyödyllisempiä ensi kertaa ja/tai maakunnan ulkopuolelta matkustaville. Varsinainen info löytyy edelleen parhaiten toki Ruisrockin omilta sivuilta melko tyhjentävästi. Tämä onkin sitä "MUU"-osiota.

Aikataulu:

- Ei ole festaririippuvainen huomio, mutta kuitenkin. On kahta koulukuntaa: niitä, jotka tekevät oman aikataulun jottei mikään jää väliin ja niitä, jotka välttelevät tätä viimeiseen asti, jottei oleellinen ja tilanteessa eläminen mene sivu suun. Mä teen kahdenlaisia huomioita, must-see esiintymiset, joita on maksimissaan muutama sekä kiva nähdä muttei pakko -osaston. Tällöin päivissä pysyy jonkinlainen punainen lanka eikä aika mene auringon alla hourailuun ja ajelehtimiseen.

- Tänä vuonna aion vaeltaa aiempaa enemmän intuition avulla. Mieleenpainuvimmat keikat ovat löytyneet yllättävän usein harhailemalla keikalle, jonne ei muuten menisi.

Poiminnat:

- Pulp

- Gran Turismon läpi soittava The Cardigans möyhii bändin suuruuden eläneen mielessä houkuttelevasti.

- Sunnuntai-iltana Two Door Cinema Clubin ja The Mars Voltan väliltä valitseminen.

- Älkäätten unohtako anniskelualueelta löytyvää Louna-lavaa, jonne tänä vuonna kapuavat mm. Black Twig, Burning Hearts, Antero Lindgren ja Gracias - noin muutamia mainitakseni.

- Ystävien suositukset: Mika suositteli - toistuvasti - Rival Sonsia, joka rouhii perjantaina kuudelta ja kuulostaa Wolfmother- ja Led Zeppelin-diggailijasta sopivalta rokkailulta festariavaukseen.

Ystävät:

- Korvaamattomia, mutta kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin, ainakaan mikäli tuntisitte juuri em. Mikan. Selänkääntäminen on karkein oma maali jonka Mikan suhteen voi tehdä.

- Tapaat uusia tai törmäät vanhoihin. Jos joukkosi on täysin sama päivän päättyessä kun sen alkaessa, lottoa.

- Älä murehdi kavereiden kadottamista liikaa, jos ei kyseessä ole logistinen tai asumiseen liittyvä ongelma. Etsimiseen tuhrautuu usein monen bändin verran aikaa ja tämä 'kadonnut' löytyy juuri sieltä mistä lähdit.

Ruuhkautuminen:

- Puhelin. Linjat. Ovat. Tukossa. Puhelun soittaminen usein tuuripeliä. (Ks. myös kohta kaverin kadottamiseen liittyen).

- Alueelle saapumiseen kannattaa varata runsaasti aikaa.

Matkanteko:

- Pyöräily on mun valinta joustavuutensa vuoksi. Pyöräparkki kustantaa 3€. Loppuillasta pitää olla tarkkana, kapeat tiet ovat ruuhkaisia ja pyöräilijät, noh, eivät parhaimmillaan.
- Tiedä että paikallisbussi tuo sinut Ruissalon sillalle, josta on tuntuvasti matkaa vielä alueelle.

- Ulkopaikkakuntalaisille kävelymatka alueelle on miltei dealbreaker, joten valmistaudu henkisesti.

- Useille Ruisrockin vakiokävijöille tämä kävelymatka on festivaalin suola. Toki yöllä parikilometrinen saattaa saada Via Dolorosan kaltaisia piirteitä, mutta päivällä se parantaa festivaalikokemusta entisestään.

- Muutama vuosi sitten kavereitani lähti kävelemään jokirannasta kertakäyttögrillien ja olutvarastojen kera aamupäivällä. Perillä he olivat illalla, hyvin ravittuina ja mieleltään joviaaleina.

- Älä kiiruhda alueelle. Istuskele aitojen ulkopuolella hyvästä seurasta, auringosta, juomasta ja tunnelmasta nauttien.

- Tähän on kaksi syytä: edelleen, festivaalin parasta antia ovat ihmisvirrat kansanpuistoon ja oman festariryhmittymän hengennostatus. Toiseksi, lipulla pääsee vain kerran alueelle, joten kun sinne astuu, paluuta ei ole kuin kerran.

Muuta:
- Oma vessapaperirulla saattaa olla hyödyksi.
- ruisrock.fi päivittyy kuvien osalta suht nopeasti. Seuraavana aamuna saattaa löytääkin jo kuvansa saitilta.

Listasta tuli nyt kenties hieman liian pitkä, mutta muistakaa, että oikeaa tapaa festareille ei tietenkään ole, mutta Ruissaloon suunnatessa päämäärä ei aina ole tärkeintä vaan matkanteko.

Matkapassi: Toronto & DIIV

Arvailinkin että postaustahti hiipuu, joskaan en uskonut ihan näin rentouttavasti ja onnistuneesti oravanpyörästä loikkaavani. Kesäkuu on mennyt häkellyttävän nopeasti ohi; me piipahdettiin sen aikana Reykjavikissa ja Torontossa, ja juhannuksena ihan Kirkkonummen lähettyvillä mökkeilemässä.

Mulla on ollut monta postausaihettakin jo mielessä, mutta en oo vaan jaksanut kirjoitella, joskus oon saattanut spämmätä twitterissa mielenkiintoisia uutisia, kuten Yeasayerin perjantaikeikkaa Ruissiin tai Purity Ringin uutta kappaletta (bändi muuten oli Kanadassa ihan MTV:llä).

Matka oli todella onnistunut, btw. Reykjavik oli aika nopeasti sivuutettavissa, joskin Islannin luonto vei jalat alta. Islantilaisista on aika vaikea sanoa mitään, vaikuttivat aika hissukoilta, melkein kuin suomalaiset. Toronto oli kaupunkina mukavan freesi suurkaupungiksi ja kanadalaiset, ei niin yllättäen, kovin mukavia.

Torontossa oli sattumalta noin miljoona erinäistä tapahtumaa käynnissä meidän ollessa maisemissa. 'Vanhan' kaupunginosan Distillery Districtillä ruokatapahtuma, jonka aika erinäiset ruokakojut valtasivat monta korttelia, annosten, joiden koko ja maku vaihteli, hinta oli tasainen $5, joten kalliiksi ei suurempikaan syöpöttely tullut. 

Paikallisen musiikkitelevision MuchMusicin VideoAwards veti paljon huomiota, sillä se toi kaupunkiin mm. Justin Bieberin (IIKS!), LMFAO:n ja Katy Perryn kaltaisia tähtiä, tämä näkyi mm. katujen sulkemisena ja teinien jonoina keikkapaikan lähettyvillä.

Toisaalta päivä sen jälkeen kun pyörähdimme ihmettelemässä suorastaan älyttömiä Niagaran putouksia, tapahtui viime päivien suurimpia mediaspektaakkeleita Pohjois-Amerikassa, kun Nik Wallenda ylitti putoukset nuoralla kävellen. Valmistelut olivat täydessä käynnissä kun olimme siellä, itse ylityspäivänä olisi paikan päälle kuulemma ollut vaikea päästäkin.

Ja käytiin me tsekkaamassa oikein kunnon baseball-matsi, Toronto Blue Jaysin ja Washington Nationalsin välillä, ja muutenkin perus-turistikohteita, kuten lätkämuseot ja muut, joista sattuman mukaan tuoma Picasso-näyttely oli parasta antia. Hockey Hall of Famea en suosittele kuin kaikkein asiaan vihkityneimmille, muille aika puista katsottavaa. Picasso-näyttely taasen oli lainassa Ranskasta Ontarion taidegalleriassa ja se sisälsi taiteilijan itsellään pitämiä teoksia, joten mahtava näyttely se oli. Musiikki-ihmisen pyhiinvaellus toki vei Massey Hallia katsomaan, jossa mm. Neil Young on esiintynyt kuuluisasti.

Musiikkitapahtumat eivät toki rajoittuneet Bieber-maniaan, sillä Toronton keskusaukion ja monet muut keikkapaikat valtasi SXSW-festaria jäljittelevä, jos ei muuten niin nimen perusteella, NXNE (North by Northeast) jolla toki kuulemma on tavoitteena kasvaa pohjoisemmassa isoksi festariksi. Keskusaukiolla esiintyi Ruississakin nähty Flaming Lips lauantai-illalla, noin muun muassa, mutta me käytiin tsekkaamassa DIIV Urban Outfittersin tiloissa, onneksi.

DIIV on mahtava, kuten olette varmasti huomanneet albumia streamatessa HypeMissä, mutta livenä nämä yllättävän nuoren näköiset hipsteröijät loivat äänivallia toisensa perään ja vakuuttivat. Kaupungista olisi löytynyt mm. Purity Ringin keikka meidän siellä ollessa, mutta se missattiin vähän omaa hölmöyttä, joskin on todennäköistä ettei lippuja olisi edes saanut - bändi on kasvattanut suosiotaan sen verran. Mitä taasen DIIViin tulee, on kyseessä uusi suosikkibändi. Doused vakuutti yksinään jo aiemmin, nyt se taitaa hiipiä jo Beach Fossilsin ohi, jossa DIIVin Zachary Cole Smith myös vaikuttaa. Oshin-niminen levy julkaistaan tänään Captured Tracksille. SE ON KOVA!

Kesämoodi

Hei, taas, pitkästä aikaa.

Taitaa tuo otsikko hämätä, ei nimittäin ole kesäsoittolistaa tai -pohdintaa kummemmin tarjolla. Vaan: oon rypistänyt itsestäni tän (luku)vuoden aikana sen irti mitä rypistettäessä on ja valmistunut sekä tehnyt ensimmäisen 'oikean' työvuoden ammatissa, johon minulla on jopa koulutusta. Nyt on tauon paikka.

Aion pitää nyt tuntuvan vapaan, matkustaa, jopa nähdä ihmisiä ja rentoutua. Se tarkoittaa sitä, että blogin päivitystahti hidastuu, sanotaanko nyt hyvin rajalliseksi, varmaankin kesäkuun ajaksi. Saatan toki palata hetkittäin asiaan, jos /kun tulee tylsää ja hyperryttäviä kappaleet pyörivät mun päässä. Tai sitten teen jotain kiinnostavampaa. Hauskaa kesää kaikille!

Sunnuntaikappaleet, osa XVII, ja stressi

Ja hyvää päivää.

Jos nyt aloittaisin vanhan saarnan kiireistä - miksen ole ehtinyt postailla tapani mukaan vaikka olisin halunnut - vastaanotto saattaisi olla nihkeä. EHKÄ. Mutta mua itseänikin harmittaa, ettei aikaa ole jäänyt viime aikoina oikein mihinkään. Toisaalta, kaikki jotka ovat koittaneet valmistua ja käydä töissä samaan aikaan tietävät ettei aikataulutus ole ihan yksinkertaisinta - ainakaan mikäli haluaa säilyttää mielenterveytensä samalla ja jonkinlaiset suhteet läheisiin.

Noh, yleensä 20+ vuotta vanhemmat kollegat yleensä muistuttavat ei-niin-hienovaraisesti "että kuvittelepa tuohon vielä 2 vauvaa, asuntolaina, kissan matokuuri, omakotitalon rakentamisprosessi ja oman isovanhemman perunkirjoitus ja X ja Y päälle" ja blaablaablaa. Ei se sitä poista etteikö mulla olis nyt kiire, mutta hyvää nämä ihmiset kaiketi tarkoittavat. Olen koko kevään (tai koko lukuvuoden oikeastaan) uskotellut itselleni, että vielä tämä rypistys ja sit helpottaa.

Nyt olen (toivottavasti) ihan oikeasti sellaisessa tilanteessa, että ensi perjantai-iltapäivällä on suurin osa urakasta takana - sen jälkeen on ihan kumileimasimista ja yliopiston sisäisen postin kulkutahdista minun valmistumiseni kiinni, vihdoin. Tiistaina gradu kansituksesta ja tiedekuntaan ja perjantaina vika tentti (jonka miltei unohdin). Ja tietty kaverin tuparit illalla; mua vähän huolettaa, ihan aiheestakin, millä tavalla tämä työvaihde vapautuu perjantaina klo 18.

Tässä kun olen stressannut vähän muidenkin puolesta on pöllähtänyt aika mainioita kappaleita esiin. Ja jotta saadaan kaikille hyvä mieli, ettei tarvitse vain valittamisesta lukea, ajattelin jakaa niitä tässä ja nyt. Lätinät kun olivat pitkät, niin kappaleiden esittelyt pidän sitten lyhyinä.

Markkukin tämän jo ehti poimia, ja aiheesta, sillä kyseessä on Jessie Warelta älyttömän laadukas tunnari. 110% on sen nimi. Mä taidan työskennellä tän tahtiin, biitti on sen verran napakka ja kuitenkin välitön.

Kavinskya tai vanhaa Daft Punkia jos on ollut ikävä, niin Breakbot hoitaa tämän kaipuun rivakasti. Eivätkä mielleyhtymät mene tälläkään kertaa hukkaan, sillä myös Breakbot on ranskalainen ja remixannut mm. Kavinskya.

Jonkin selittämättömän kiemuran kautta lempilapseksi päässyt Solar Bears esitteli aiemmin viikolla taas kerran komeaa osaamistaan. Tällä kertaa instrumentaalikipale Cosmic Runner (hienoisesta koomisuudestaan huolimatta nimi puhuu puolestaan täydellisesti).

Ja viimeiseksi varattu kotimainen herkku, popahtavasti rockaava Neondad. Oululaisbändin viestit ovat olleet pilke silmäkulmassa kirjoitettuja ja lyhykäisiä - kannattaa siis antaa mahdollisuus bändin EP:lle soundcloudissa. 

Ren Harvieu - Open Up Your Arms [video]

Hyvää: Open Up Your Arms on mun mielestä kiva kappale. Ihan kiva. Sen myötä Ren Harvieu on epäilemättä pääsemässä suurille estradeille ja isompiin diileihin käsiksi. Ren itse on toki vakuuttava.

Huonoa: Tämä ei ole sitä mitä odotin muutamien aiempien kappaleiden perusteella (jokainen voi toki itse päättää millainen menetys se muka on). Aiemmissa biiseissä savun täyttämä blues-klubi ja vanhoja Bond-tunnareita pastissoiva Harvieu ottivat tilan haltuun kuin tuo sakea sumu - tämä on enemmän Adelea ja X-Factoria.

Alkuperäisessä mosaiikkipostauksesta odotin jo kovin millaisiin suuruuksiin Harvieu parhaimmillaan pystyy: varsinkin Forever In Blue on majesteetillinen ja vastustamaton. Nyt täytyy yrittää päästä sinuiksi tän uuden kappaleen kanssa. Oon edelleen sitä mieltä, että tässä naisessa on helmen ainekset - realisoituu se sitten listasijoituksena ja/tai arvostelumenestyksenä. Debyyttialbumi Through The Night ilmestyy toukokuun 7.

jj - Beautiful Life // 2:54 - You're Early (Wild Beasts remix)

Jeesjees, olen palannut. En sit ehtinyt tehdä itselleni tyypillistä pohjustuspäivitystä ennen kuin lähdin reissuun; vietin, katsokaas, vajaan viikon Lontoossa ja Oxfordissa, kyseessä oli ensimmäinen työn puolesta tekemäni matka. Oli aivan älyttömän hauska reissu, joskin sellainen ylimääräinen vastuu, valvonta ja järkkääminen tekivät matkustuksesta ehkä vähemmän kevyttä. Mutta itse lukiolaisten kanssa havaitsin omaavani, edelleen ilmeisesti, samanlaisen huumorintajun - pitäisikö huolestua?

Noh, Lontoo on mun mieleen edelleenkin, tietyllä tavalla haikeaksi se vetää mut tosin. Olin eka kertaa musikaalissa, Lion King oli oikeasti pirun hieno tuotanto enkä odottanut pitäväni siitä, mutta sanattomaksi veti. Ja oli muuten ehkä älyttömin tuuri säiden kanssa: vaikka hipiäni onkin suht kalpea, en edes minä odottanut palavani maaliskuun puolella.

Näin sentään Noel Fieldingin HMV:ssä hopeabuutsit jalassa, ihan taviksena tallustelemassa. Oxford oli uusi, mutta erittäin miellyttävä kokemus, siinä on paljon sellaista pikkukaupungin taikaa, vaikka siellä asuukin 150 000 ihmistä ja maailman perinteikkäimpiin lukeutuva yliopisto sijaitsee siellä.

*Kuvat: vaha-Samuel, kevät-Pimm's, kamerahuumailut Portobello Roadilla, ja Oxford-panorama.

Tämä postaus on nyt vähän kaikkea, koska uusi unelmainen jj:n kappale, Beautiful Life, on niin hemmetin makoisa. Pitkästä aikaa tämä ruotsalaisihmestys onnistuu säväyttämään. Jotenkin se myös sopii mun matkan jälkeiseen mielialaan. Secretly Canadian ja Sincerely Yours julkaisevat uuden singlen toukokuussa.

Mutta, ei tässä vielä kaikki. Tämän blogin suoranaisiin darlingeihin lukeutuva Wild Beasts vakuutti niin hurjasti taannoisella remixillään, että sekin oli saatava tänään mukaan. Brittibändi 2:54:ta remixaava WB saa hämyisen tunnelman helposti aikaan, ja kun Hayden Thorpen vokaalit yhdistyvät oikeastaan mihin tahansa, olen myyty.

My music(al) profile

Silloin tällöin oppilaat kursseillani pääsevät kirjoittamaan "my language profile" tai "my cultural profile" otsikon alle tekstin itsestään; oikeastaan otsikoksi "my" ja "profile" väliin mahtuu sana kuin sana. Nyt olis mun vuoro tehdä profiiliteksti, tosin 'teksti' on liioittelua, kun käytän ranskalaisia viivoja.

Musiikki on aiheeni. Saatte lukea "millä meriitillä?!!" täällä huutelen.

                                                                          (Kuva täältä)

- Ala-asteella saatiin kotiin enon vanha sähköpiano. En osannut soittaa sitä enkä tainnut olla kiinnostunut tunneistakaan, eikä niihin olisi tainnut ylimääräistä rahaa ollakaan.

- 9-vuotiaana laulukokeessa vetäisin häpeillen legendaarisen Kirppu ja Härkä -kipaleen. En muista menestystäni, mutta se taisi olla vaatimatonta.

- Parhaimmillaan ala-asteen musatunneilla soitin nokkahuilulla Ostakaa makkaraa tai korkeintaan toimin (rytmi)kapulamiehenä, kämmen kuppina.

- Yläasteikäisenä innostuttiin konemusasta. Nauhoiteltiin kavereiden kanssa mm. Tiistain tanssi-ilta -nimellä toiminutta radio-ohjelmaa RadioMafialta. Käytiin 15-vuotiaina jopa Koneiston Kostossa Kupittaalla polkupyörillä Raisiosta. Tsekattiiin mm. Sluslik Luna, Futureshock, DJ Orkidea tjsp.

- 90-luvun loppupuoliskolla serkkuni vaikutti sentään pienessä suuressa bändissä nimeltä Limonadi Elohopea

- Samoihin aikoihin suurimpiin löytöihin lukeutui kannen ja nimen perusteella mukaan kirjastosta tarttunut Agaetis Byrjun Sigur Rósilta. Se jäi lopulta niin tärkeäksi levyksi että ostin sen viime vuonna vinyylinä.

- Kiinnostus konemusaan hiipui ja musiikinkuuntelu ylipäätään jäi miltei kokonaan. Paitsi nauhoitteluharrastus, joka jatkui epäsäännöllisesti.

- Lukiossa britti- ja tanskalaisbändit (päällimmäisinä Coldplay ja Mew) antoivat uutta puhtia musiikinkuunteluun. Sen jälkeen julkaistuista ja ostetuista levyistä tunnen harvan yhtä perusteellisesti kuin Coldplayn A Rush of Blood To The Headin ja Mew'n Frengersin.

- Pikkuhiljaa opiskellessa ja ihmisiä tavatessa musiikkimaku luonnollisesti monipuolistui. En välttämättä enää joka levykauppavisiitillä leimannut soinutta musiikkia liian oudoksi. Aloin myös oikeasti ostaa levyjä.

- 2008 ostin ensimmäisen (nailonkielisen) kitarani. Olin aina ihaillut soittotaitoisia ihmisiä ja salaa halajanut itsetuotettujen sävelien perään. Luulin että sellainen taito on kykyjeni ulottumattomissa, mutta mm. Coldplayn Don't Panicin avulla ensikuukaudet alkoivat taittua voitoksi.

- 2009 loppupuoliskolla perustettu blogi jatkuu edelleen.

- Harkinnassa on laajentaa soitinosaamista banjoon (jota olen kuumotellut varsin kauan ja käynyt soitinliikkeissä hivelemässä) sekä ehkä huuliharppuun.

Jostain syystä mua kutkutti kertoa miten heppoisin ottein näitä mielipiteitä sanelen, ainakin paperilla heppoisesti. Joskus musablogisteista saattaa tulla sellainen kuva, että nämä ovat eläneet ja hengittäneet altsu/indienousukaudet uugeimmissa paikoissa viileimpien ihmisten kera vuosi toisensa jälkeen sekä vaikuttaneet noin 2.3:ssa kriitikkojen arvostusta niittäneessä bändissä, jonka deby on edelleen keräilyharvinaisuus. The Avalanches ei ollut lempibändini (jo) ala-asteella, en ole suorittanut musiikkiopiston teoriaosuuksia tai kierrellyt maaseudulla kitara olalla kansanveisuja laulaen.

Soitan itse(oppineesti) vähän kitaraa, kuuntelen suht paljon musiikkia ja pidän myös siitä puhumisesta, usein seurasta huolimatta. Oma osa toki hifistelyä tulee harrastettua. Ja olen näihin lähtökohtiin varsin tyytyväinen. Musiikin suhteen suurimmat nautinnot liittyvätkin nykyään juuri blogiin, siihen että kitara jotenkin jopa tottelee  tätä nykyä ja että keikoilla saattaa kokea jotain hienoa. Kuten Daughterin Youth-videolla, livenä kuvattu St Giles in the Fields kirkossa, olisi saattanut.

Alkuvuoden albumit + soittis 2011

Joulutauolta hei. Musiikillisesti kerrottavaa ei ole kovin paljon enää tälle vuodelle. Ensi vuodesta muutama sana hieman alempana.

Joku saattaa muistaa, että viime vuonna näihin aikoihin laitoin jakoon vuoden Spotify-soittiksen, johon olin kerännyt noin yhden kappaleen / artisti, jotka olivat sinä vuonna julkaisseet jotain. Mitään kovin tiukkaa seulaa tuohon listaan ei ollut, sen oli tarkoitus vain toimia nimilistana niistä artisteista, jotka eivät blogiin asti päätyneet tai jotka olivat menneet ohi.

Pistin tämänvuotisen listan jo kesällä jakoon, mutta laitetaan sama nyt uudestaan tähän - se kun on päivittynyt suhteellisen tiheään tahtiin. Ensi vuonna taidan kyllä muokata tuon soittolistan käyttökelpoisemmaksi, kuten suositeltavia artisteja, levyjä tai kappaleita -muotoon. Joten tässä soittis 2011. Tuolta sivupalkista se löytyy myös, niin kuin muutkin soittolistat.

Mulla on ollut myös tapana katsella tulevaan, koska musiikkia riittää kulutettavaksi niin paljon kuin rahkeita riittää. 2012 ei taida olla poikkeus. Mm. Stereogumilta ja Consequence of Soundilta löytyy jo kelpo albumijulkaisukalenteria alkuvuodelle '12. Mun mielestä mielenkiintoisimpia seuraavassa (valitsin noista kalentereista lemppareita ja lisäilin sellaisia joita niistä ei välttämättä löytynyt):

tammikuu:
Leonard Cohen, Lana del Rey, Beth Jeans Houghton, Chairlift, Matthew Dear

helmikuu:
Burning Hearts, Shearwater, Damien Jurado, Perfume Genius, We Have Band, Sharon Van Etten

maaliskuu:
Michael Kiwanuka, The Shins, Bowerbirds, Lissy Trullie, Andrew Bird


muita huhuttuja, enemmän tai vähemmän varmistuneita: Yeasayer, High Highs, Husky Rescue, The xx, Grizzly Bear, Dirty Projectors, The Avalanches, Lucy Rose yms.

Unohdin myös, taas, ah-niin-merkityksettömät blogisynttärit. Vaikea uskoa, että tätäkin on jaksanut suoltaa jo yli kaksi vuotta. Sinänsä lyhyen aikaa toiminut blogi alkaa olla jo aikuisiässä, ainakin jos vertaan muihin, sillä aika moni musablogi väsähtää jo alkukuukausina.

Kiitokset kaikille lukijoille, kommentoijille, heittaajille, ylistäjille, välinpitämättömille, mutta etenkin kaikille kivoille ihmisille jotka jaksavat innostua 'uudesta' musiikista. Ja kiitos kaikille, jotka ovat ottaneet yhteyttä yhteistyön tai muun sellaisen merkeissä. Uutta kohti vanhalta pohjalta '12. Aaww-yyeaah.

Lomaillessa oon fiilistellyt mm. R.E.M.iä.

Lempiblogeja ja meuhkaamista.

Useimmiten, kun ei huvita tehdä perus biisi/bändi/levykirjoitusta, käännyn reflektointiin. Minulle on luonteenomaista kääntyä analysointiin ja introspektioon aika ajoin - harmi vain etteivät henkiset kykyni riitä aina analyysin korostamien asioiden ratkaisemiseen. Tässä mielessä se muistuttaa vaikka Soinin Timpan ulosantia: paljon meuhkaamista mahdollisista ongelmista muttei yhtään oikeaa ratkaisua.

                            (Eka blogibannerikuva ikinä. Jottei postaus olisi pelkkää tekstiä)

Musabloggaamisen yhteydessä analyysi tarkoittaa usein itse bloginpitämisestä kirjoittamista mikä ei välttämättä puhuttele 85%:a lukijoista, mutta itselle sellainen on kiinnostavaa - mikä taasen tarkoittaa tällaisten kirjoitusten toistuvuutta blogissa. Taisin jo pelkästään tällä kappaleella menettää useimmat lukijoista postauksen yhteydessä.

Noh, ajattelin kuitenkin paljastella musablogin pitämisen pienen pienten kulissien takaa esimerkiksi itse löytöjen tekemisen saloja: lempiblogeja ja muita löytöpaikkoja. Myös lainausperiaatteet ovat kovin kiharaiset näin hektisessä blogosfäärissä.

Lainaamisesta. Kuka "löysi" minkäkin bändin milloinkin, on tietysti samantekevää, eikä kukaan valvo poimintojen lähteitä joten kuka tahansa voi "varastaa" mistä tahansa mitä vain. Ajatuksena "varastaminen" on aika jännä aikana jolloin piratismi edelleen jyllää. Lähinnä siihen blogien yhteydessä liittynee kirjoittajan etiikka.

  Beg Steal or Borrow by raylamontagne

Itse yritän toimia jotensakin kunniallisesti (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), siinä tosin aina onnistumatta, ilmoittaen lähteen mistä bändi on poimittu - ainakin  jos en ole mistään muualta bändistä kuullut. Ja etenkin suomalaisia blogeja lukiessa koitan toteuttaa tätä. Suomessa musiikkiblogeja kirjoittaa ja lukee niin harva joukko - joskin kasvava joukko - etten oikein pidä hyvänä tapana poimia jonkin muun "löytöä" ja postata siitä itse ilman mainintaa. Tätä tapahtuu onneksi kovin vähän. Jos bändi tuntuu ulkomuistista liian tutulta, nuuskin nopsaan muita suomalaisblogeja, ettei jää alkuperäinen lähde mainitsematta.

Blogien lukemisesta. Kotimaisia en lähde listaamaan, sillä seuraan kaikkia niistä, jotka tiedän, säännöllisesti. Kahlaan varmaan usein samaiset mp3 -blogit läpi satunnaisesti kuin muutkin, joten niistäkin on turha lässyttää (esim. ListenB4YouBuy, PrettyMuchAmazing jne, joista kummassakaan en ole nyt pistäytynyt). Mutta ne, joita seuraan säännöllisesti vain siksi että niitä on ilo lukea, tuovat jotain ihan muuta pöytään. Ne eivät useimmiten referoi suoraan Pitchforkin joka käännettä saadakseen liikennettä sivuilleen, vaan niiltä löytyy jotain muutakin.

TwentyFourBit on niistä yksi lemppareista: siltä löytyy oma linja jota toteutetaan suhteellisen uskottavasti. Postailee mm. The Tallest Man On Earthin, Sharon Van Ettenin, Andrew Birdin ja vastaavien kaltaisista artisteista.

LineOfBestFit ei nyt varsinaisesti ole samassa luokassa blogien kanssa, vaan kokoaa useamman kirjoittajan saman katon alle, mutta isohkoksi music magazineksi se tekee mielenkiintoisia poimintoja. Pääasiassa siksi, että kirjoittajilla itsellään on hyviä blogeja.

Jos (britti)folk kiinnostaa, on ForFolk'sSake ehdottomasti sinun paikkasi. Postausten aiheina mm. Laura Marling, Dry the River, Bowerbirds jne.

Chicagolaisblogi HearYa:ssa tulee käytyä vähän harvemmin mutta aina kannattavasti. Blogi kirjoittelee paljon kitaramusiikista ja folkista sekä järjestää omia livesessioitaan, jossa pistäytyy hyviä artisteja.

Guardianin New Band A Day -palstalla nähdään paljon turhuuksia, mutta osuu toisaalta joskus hyvin ajoissa oikeaan. Jos uutukaisbändit kiinnostavat, täältä löytyy. (Toiset poiminnat ovat vuotta ennen kuin monet puhuvat koko artistista, toiset vuoden artistin unohtamisen jälkeen).

NoFearOfPop on taas kerran yksi ehdottomasti lemppareista, joka tehtailee myös mixtapeja. Sen valintoihin ei pety melkein koskaan - eikä niihin toisaalta törmää joka käänteessä ennen kuin tämä blogi on ne poiminut. Berliinissä viime vuonna perustettu blogi on saavuttanut ison lukijakunnan postaillen mm. artisteista kuten Clams Casino, Boy Friend, Keep Shelly in Athens, Balam Acab.

Noilla pääsee jo hyvin pitkälle. Mulla tuntuu ainakin olevan miljoona blogia kirjanmerkeissä tai feedeissä, joita en lue koskaan.

  Toro Y Moi How I Know by stellarola

Muuten, blogien lisäksi, lähteinä toimivat nykyään ensisijaisesti soundcloudin ja Hypemin kaltaiset palvelut, sekä niinkin yksinkertainen asia kuin sähköposti. Varmimmin minut tavoittaa sähköpostitse tai juuri soundcloudista. Myös last.fm, kaverit, muut bloggarit,  ja toki joskus myös isommat saitit kuten Pitchfork, Drowned in Sound ja Stereogum lukeutuvat lähteisiin. Tietysti facebook ja twitter kuuluvat tuohon joukkoon ja tuhat muuta asiaa joita en nyt just muista. 

Nettikuuntelun pilallehemmottelema. Ja bändien nimiä.

Tietysti. Tä on taas niin tätä. Mun pitäis tehdä kaikkea muuta, paitsi riekkua interverkossa haistelemassa ajantuhlausta.

Katsokaas, tajusin juuri että miten onkaan immeinen näin helposti muovattavissa, ts. pilalle hemmoteltavissa. Spotify sen kaiken pahan takana tietysti on. Nyt kun on tottunut siihen, että tuo musiikkipilvipalvelu rajoituksineenkin tarjoaa käytännössä levyn kuin levyn kuunneltavaksi, tuntuu jonkin tallenteen luoksepääsemättömyys tuskaiselta. Mahdottomuus kuunnella Processoryn Change Is Gradualia on saanut aikaan ennennäkemättömät hikikarpalot ja kämmenenpohjien syhyämiset.

Eikä tietenkään Spotikka ole ainoa syyllinen, se kantaa nykyisellään tietokoneella kuuntelusta leijonanosan harteillaan. En ole täysin vielä päättänyt, ansaitseeko Spotify euroni, joten en ole maksanut Premiumista - puhelimenikin on ajalta läppä, jossa ei mobiiliominaisuuksilla juhlita. Artistit toki ansaitsevat maksun, mutten ole varma palveluntarjoajasta, vaikka toki voi argumentoida, että nyt artisteille ei ainakaan mene kyhnyä yhtään, mutta se on toisen väittelyn aihe.

  Young Italians by PROCESSORY

Pointtina oli, että kun Spotifyn kuunteluaikamittari näyttää 7 min, YouTubesta ei löydy kaikkia kappaleita, Groovesharkista puhumattakaan, niin kenen puoleen himokuuntelijana käännyn? Change Is Gradual löytyy Spotifysta, mutta fyysisen kopion hankinnan kannaltakin Hulkkosen Jori on alkanut hieman hankalaksi, tuo levy kun on julkaistu kolmena 12" vinyylinä, joissa ei kaikkia alkuperäisiä kappaleita ole. Processory sentään tarjoaa edelleen mahdollisuuden levyn kuunteluun soundcloudissa rajoituksetta. Tekohengitystä johon tartuin hieman nihkeillen, sillä se on low kbps (mitä ei hirveästi kyllä huomaa, myönnettäköön).

Noh, kai mä pärjään. Oon muutenkin tuhlaillu aikaa. Ihmettelin ja iloitsin AV Clubin poimintoja tämän vuoden bändinnimistä. Näille varmaan joku muukin hörähtää, tai vaihtoehtoisesti penseilee. Vai miten olis bändit kuten Bear With Hawk Fist (henk.koht suosikki), Vomit Erection, Pets With Pets, WHAT?! Band, Bad News Bears (taas karhuja!), You Bred Raptors?. Tsekkaas koko lista täällä.

Sunnuntaiannos kappaleita: Megablast edition

Postausten kävijämäärien seuraaminen on jotensakin tuskastuttavaa - niitä ei pitäisi kaiketi tuijotella lainkaan. Toisaalta, jos haluaa bloginsa toimintaa kehittää, vaikka sitten vain omien raamiensa sisällä, voi jokaisen käynnin/jutun lukemisen ymmärtää äänestyksenä sen blogin toiminnasta.

Selailin nopeahkosti vuoden sisällä kirjoitettujen tekstien aiheet. Säännön vahvistamia poikkeuksia toki mahtuu mukaan, mutta pääasiassa - tietenkin - isot ns. established indie artistit keräsivät eniten käyntejä. Kokonaisuutena musiikkitulvaa pällistellessäni yllättävintä oli kuinka sinnikkäästi olen koittanut vältellä  kaikkien huulilla olevia aiheita. Olen päätynyt aika usein kirjoittamaan bändeistä, joiden kohdalla on toistaiseksi tapahtunut hyvin vähän eivätkä ne pääsääntöisesti ole luetuimpia juttuja.

Sen sijaan että huutelisin tämä on ISO, olen varovasti korottanut ääntäni että tästä TULEE iso (ja lisännyt sivulauseessa että "ehkä").

Lukijamääriä jos pelkästään tuijottelee, lienee sellainen sopivasti nousussa oleva artisti parasta kauraa: jokin jonka nimen olet saattanut kuulla jonkin oikeasti arvostamasi lähteen mainitsevan, jotain josta olet aiemmin ehkä jopa pitänyt, josta tarvitset muistutuksen. Jos kirjoittaa toistaiseksi pienestä artistista "liian aikaisin", päätyy itseni kaltaisesti analysoimaan käyntejä. Kuten esim. Lana Del Rey piipahti ensi kertaa omassa postauksessaan 1,5 v sitten, enkä tarkoita tätä nyt namedropping -mielessä, kuka ehti minnekin ensin ja miksi. On pakko uskoa, että hyvät ja kiinnostavat artistit tuleva löydetyiksi joka tapauksessa - postaili niistä sitten kuka tahansa. Reflektoin lähinnä - taas kerran - omaa bloginpitoa, kun aika tuntuu käyvän vähiin ja liika käyntien tuijottelu vaivaa ulosantia. Mutta blogin elinvoiman kannalta pitää itse päättää, ovatko yksittäiset käynnit ja niiden seuraaminen rasite vai palautetta. Jos uskoo ensimmäiseen, jää blogin lukijakunta mahdollisesti pienemmäksi, mutta blogi ehkä enemmän omannäköiseksi. Jos taas uskoo jälkimmäiseen, pitää pohtia asioita, kuten onko mahdollista kirjoittaa bändistä liian aikaisin.

Kun yrittää laittaa vuotta 2011 lahjapakettiin ja miettiä, missä mielessä, miten ja millaista aikaa jää blogin pitämiseen ensi vuonna, jäävään tällä kertaa umpimielisyyteni ja jonkinmoisen periaatepäätöksen olla postaamatta "isoista" tai loppuunkalutuista bändeistä ja aiheista. Nyt seuraa kappaleita, joista olen viikolla hirmuisesti pitänyt ja jotka eivät tässä vaiheessa kenties enää normaalisti päätyisi blogiin.

Lana Del Reylla on hyviä kappaleita, ollut jo ennen Video Gamesiä. Ja ennen nenäleikkauskeissejä. Born To Die on uutuus, joka ei pärjää ihan viime singlejulkaisulle, mutta tutustuttaa artistin saloihin paremmin kuin soutaamista ja huopaamista, covereita ja backlasheja, trollaamista ja sukat kuluttavaa hypeä aiheuttanut Video Games. Kuten muutama muukin, jäin kaipaamaan sitä livenä vedettyä lausetta "Let me fuck you hard in the pouring rain, you like your girls insane". Taidan jatkaa tämän neidin puolesta liputtamista edelleen. Albumi Born To Die tammikuun lopussa tulossa.

Chairliftin Met Before tuntui ekalla kuuntelukerralla räjähtävän täysin käsiin eikä näin muutaman päivän kuluttua hirveästi helpota. Ensisijainen kysymys kuuluukin, voiko näin myöhään selvitä jotenkin alkuhuuman ihastuksesta ja katsastella objektiivisesti kappaletta, josko se päätyisi jopa vuoden parhaiden kappaleiden listalle? Törkeen kova. Puolueettomuus on kaukana nyt, tämä on todennäköisesti BestTracks -listalla.

  Met Before by Chairlift

The New Tigers on jo vakiinnuttanut tietyn aseman tämän vuoden kokopitkällään, ja kun bändi mainosti hautovansa yllätystä tälle viikolle, oli odotus kohdallaan. Kuuntelin oikeastaan eilen ensimmäistä kertaa eilen uudet kappaleet, sillä taas kerran halusin sivuuttaa hyperyöpyn ja antaa pölyn laskeutua, jotta oikeasti tiedän mitä ajattelen näistä tunnareista. Chocolate lämmittää huikean paljon, Toffee vähemmän, mutta sekin paljon.

  The New Tigers : Toffee/Chocolate by Soliti

Alkusuhtautuminen uuteen The Black Keysiin on ollut aika varautunutta täällä, tykkäsin ihan kohtalaisesti kuitenkin Brothersista, ja nyt tuntui liian nopealta jatkoalbumilta, mutta mitä El Caminolta (6.12.) olen kuullut, on se kuulostanut ihan perhanan hyvältä. "Catchy as fuck", sanoisin, jos kirjoittaisin englanniksi. (Toim.huom. myös toinen f-sana tähän postaukseen, oho.). Gold On The Ceilingin pitäisi ainakin toimia itse kullekin katu-uskottavana bluesrock sing-a-longina.

Viimeisenä pieni myöhäissyttyminen eräälle suuruudelle, Kate Bushille. 50 Words of Snow on todella kiinnostava teos, se huokuu albumeille harvinaista romaanin painavuutta ja tärkeyttä. Se tarvitsee mulla ainakin paljon vielä aikaa sulatteluun, mutta levyn avaava Snowflake putoaa tällä hetkellä ainakin hyvin fyysisesti. Tuntuu hurjalta edes ajatella miten vakuuttavan uran jatkoksi tämä artisti on loihtinut tällaisen albumin. Häkellyttävää.

Vanhan iPodin kätköistä

Netissä törmäilee kaikenlaisiin hassutuksiin. Niin kuin ajatukseen äänikirjojen kuuntelusta. Vanhaa iPodia lataillessa törmää taas kivoihin kappaleisiin, jotka on jo unohtanut. Selvitys lienee paikallaan.

Opettaessa pitää seurata opetussuunnitelmaa ja muita sisältöä rajoittavia ohjenuoria, mutta silloin tällöin sitä löytää aikaa "pakollisten" asioiden ulkopuoleltakin ja ehtii tehdä ylimääräistäkin tuntien lomassa. Silloin opettaminen on hauskimmillaan. Tänään, vaikka oppikirjassa toki Catcher in the Rye mainittiinkin, oli hauska laajentaa tätäkin aihiota keskustellen mm. Mark Chapmanistä, John Lennonin salamurhaajasta, joka tekonsa jälkeen jäi lukemaan Catcheriä Lennonin asunnon ulkopuolelle.

Toki muistakin asioista keskusteltiin jne, mutta J.D. Salingerin teoksen osakseen saama huomio ennen ja nyt johti rentoon sekä luonnollisesti etenevään oppimistilanteeseen, vaikkei näitä osaamisia pysty kokeen muodossa realisoimaankaan.

Pitkästä johdannosta lyhyehkö juttu: törmäsin netissä äänikirja-ajatukseen, joita en siis koskaan ole kokeillut, ja into leimahti hyödyntää työmatkat näin, vaikka sitten Catcheriä kuunnellen. Tähän tarkoitukseen sopii mainiosti vanha (laina) iPod mini 4Gb, joka jäi eläkkeelle vasta viime vuonna saatuani uuden lahjaksi ja joka kunniallisesti teki nohevan paluun 1,5 vuoden tyhjäkäynnin ja pienen lataushetken jälkeen.

Kauan ei kuvankaltainen vanhaherra levännyt laakereillaan, vaan se pääsee uuteen käyttöön, jos saan sinne joitakin kiinnostavia äänikirjoja (hyvillä lukijaäänillä). Suosituksia otetaan vastaan, etenkin hyvistä (englanninkielisistä) kirjoista, joissa saisi olla ennemmin etevä kuin tylsä lukija.

Musiikkiakin tähän postaukseen saadaan, sillä Minin kätköistä löytyi tosiaan kivoja kappaleita, jotka olin tyystin unohtanut. Se oli alkuperäinen aiheeni, kunnes pääsin jaarittelemaan. Laitetaanpa niitä kappaleita muuten tähän.

Meg Baird - Willie O'Winsbury


Black Rebel Motorcycle Club - Done All Wrong


Ben Sollee & Daniel Martin Moore - Something, Somewhere, Sometime
  Ben Sollee & Daniel Martin Moore - Something, Somewhere, Sometime by subpop

Ben Folds - Gracie
  Ben Folds - Gracie by Legacy Recordings

Willy Moon - I Wanna Be Your Man (originaali ja reemix)

En oo päässy tästä Willy -kaverista yhtään perille vielä. Lopulta Willy Moonin soundi, look ja muuvssit ovat yhtä laskelmoituja kuin kenen tahansa megalevy-yhtiön kvasi-indie marionetin. Ja kappas, Universal miehen on näemmä poiminut. Mutta toisaalta jokin Moonissa täytyy kiehtoa, kun tavan takaa tämän yhteydessä vilisee mm. Bo Diddley -mainintoja - eikä I Wanna Be Your Man ole kehnompi kappale.

Siinä on tosin aika vahva laskelmoinnin viba, mutta tiedä häntä, kenties olen vain noitajahdissa. Tsekatkaa uusiseelantilaisen Moonin muuvssit ja aika kelpo Drop The Lime -remix. Voisin kuvitella, että ison levy-yhtiön intresseissä on nostaa mies listoille, ja epäilemättä näillä meriiteillä sinne päätyykin.

Willie on muuten fotogeeninen mies, tsekkaa kuvat jos et usko. Kuvat täältä ja täältä.

Mylo Xyloto, Chris Martin ja Pitchfork

Mun mieleen Coldplay on äärimmäisen kiinnostava ilmiö: jos se ei kiinnosta ns. piireissä (Laurin termin mukaan ns. indierunkkareita), se on kiintoisaa - jos taas bändi onkin yllättäen mielenkiinnon kohteena, herää uteliaisuus siitäkin. Oon tietysti pohdiskellut Coldplayn ja etenkin Chris Martinin kohtaloa ennenkin, joten miksi taas postaus samasta aiheesta, kysyy närkästynyt lukija.

Musiikkisivusto Pitchforkin levyarvostelu uutukais-Coldplaystä, eli Mylo Xylotosta, puhutteli onnistuneesti, mikä taasen kirvoitti omia reaktioitaan. Toisaalta myös, sekin Pitchforkissa ollut, Chris Martinin haastattelu tulisi monen heittaajan lukea, haterzz 'gon hate. Haastattelu antaakin Martinista kuvan lähinnä vilpittömästi innostuvana lauluseppona, joka kulkee maailmassa päivänkakkarat ja auringonpaiste seuranaan ja jota kyynikot rakastavat inhota.

(Siinä se taas hymyilee. Varmaan aikoo pelastaa maailman. Kuva täältä)    

  

Eräässä seurueessa levyjä hifistellessä huomasin pyyteleväni jälleen varovasti anteeksi Mylo Xyloton hankintaa, joka on nimestään huolimatta viipynyt ihan kiitettävästi levysoittimessa. Vaikkei se kenties yhtä mieluisa 'uudistuminen' ollutkaan kuin Viva La Vida, ei se ansioton levy ole.

Kaksi lausetta määrittävät - ainakin minulle - Coldplayn ilmiönä ja bändinä vastedes kristallin kirkkaasti. Toinen löytyy arvostelusta ja toinen haastattelusta.

"Mylo Xyloto finds Coldplay successfully continuing to explore the tension of wanting to be one of the best bands in the world and having to settle for being one of the biggest." - Ian Cohen

"The way we differ from Radiohead -- who are unquestionably brilliant -- is that, at the end of the day, I'm still a slave to catchy songs." - Chris Martin

Mulla on myös pari omaa mietettä Mylo Xylotoon ja Chris Martiniin liittyen:

a) levyn nimi vaikuttaa erikoiselta, jopa vastenmieliseltä, kunnes tajuaa että levyllä on kappale, jonka nimi on Every Teardrop Is a Waterfall

b) Princess of China tuntuu enemmän Rihannan kappaleelta jolla Martin feattaa, eikä toisin päin. Se onkin huikean vangitse kappale levyllä.

c) Kun Martin (ja ne muut bändin pojat) päättivät, että "nyt tehdään kappale nimeltä Every teardrop....", tuntuu tilanne samalta kuin jos punaisten housujensa vuoksi kiusattu koululainen tulisi seuraavana päivänä kouluun fuchsian värisissä housuissa. Ja niin se pitää mennäkin - mitäs sitä muista välittämään.

d) Luulen et Freud käskis mun huolestua, koska kirjoitin tähän postaukseen alunperin kaksi kertaa, vahingossa, CHRIST Martin. Huoh.

Ylpeys ja ennakkoluulo: eli TOP 10 typerimmät syyt sivuuttaa bändi kuuntelematta

Uskon puhuvani muidenkin puolesta, kun sanon, että me musabloggaritkin olemme ihmisiä. Inhimilliset asiat vaikuttavat blogimaailmassa ihan samalla tavalla kuin muuallakin. Nyt seuraa siis musabloggarin tunnustukset; syitä joiden vuoksi on ollut typerää jättää jonkin bändin/levyn kuuntelu kokonaan väliin.

Kaikista kohdista ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta varsin monesta tunnistan itseni. Jonkinlainen typerä ylpeys ja toisaalta kateus saattavat joskus vaikuttaa, myönnettäköön. Toisaalta, kun jokin bändijoukko tai musiikkigenre ristitään vaikkapa witch houseksi tai tween waveksi, on genrenimen varjossa usein hankalaa, kun alkuperäinen innostus 'uusista tuulista' saa backlashin. Silti listan kahta viimeistä kohtaa edes minä en ole sieluni pimeimmässä kolkassa ajatellut.

1. "Bändin nimi kuulostaa tyhmältä".

2. Nimen perusteella bändi vaikuttaisi soittavan sellaista musiikkia josta en pidä.

3. "En kuuntele genreä x."

4. Kansi on typerä / kannen värit ovat luotaantyöntävät.

5. Liian ylistetty/hypetetty.

6. Liian dissattu/vähän hypetetty.

7. Suositus tuli 'väärältä' ihmiseltä.

8. En ehtinyt ensimmäisten joukossa bandwagoniin.

9. "Kaikki hyvä musiikki on jo tehty" / "Olen jo löytänyt lempibändini".

10. "Sehän on suomalainen bändi".

- - - - - - - - - - - - - -

Postauksen innoittajana toimi The War On Drugs, philadelphialainen indie rock / shoegaze -bändi, joka kuulostaa paikoin Dylanilta, paikoin Pomolta, mutta kuitenkin omalta huikealta itseltään. Omalla kohdallani, tiedostamatta, tämä bändi täytti useita kohtia listaltani, mikä sai kääntymään itseanalyysin puoleen. Yritän vastedes olla avoimempi, ettei muita warondrugseja pääse ohi. Mä meen nyt ostamaan Slave Ambientin. Moro!



The War on Drugs - Best Night by SongsOfTheDay

The War on Drugs - Baby Missiles by One Thirty BPM

The War on Drugs - Your Love Is Calling My Name by Space3