Helsinki. Helsinki ja Flow-festivaali. Sörnäinen. Irrallisia ajatuksia. Pääkaupunki osoittautui ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä jotenkin sellaiseksi paikaksi, jonne minäkin jostain syystä haluaisin. Se tuntui jopa siltä, että sen voisi koonsa puolesta hallitakin.
Hirveän tylsää, että raportoin itsekin tästä, mutta luulisin, että on muitakin, joiden festari ei ollut pelkkää sushikääröä viiksillä ja viiksiä fixillä. Mun viiksillä on sentään seuranaan muutakin naamakarvaa.
Kokemus oli jotenkin aivan muuta kuin olin odottanut. Taisin mainita jo joillekin itse festivaaleilla, että mikäli en ole tarkkana postauksen kanssa, saattaa tästä tulla yksi Raivoojat-blogin tytäryrityksistä. Mä en tiedä miten kukkaiset kuvitelmat mulla oli viime viikonlopusta, kun sitä odoteltiin ja ennakoitiin, mutta mun flow'ssa ei kaikki mennyt niin kuin piti.
Keskitytäänpä positiiviseen, ainakin aluksi: alue on, koostaan huolimatta, mielenkiintoinen ja kiva; esiintyjät suoriutuivat melko hyvin; kulkuyhteydet toimivat suht hyvin, vaikka lauantaina lopulta kävelimme Pasilaan; ruokatarjonnan monipuolisuus on plussaa.
Mutta. Näitä negatiivisia tuntemuksia riittäisi vaikka loppuvuoden postauksiin, joten ensi vuoden festarireissu saattaa jäädä harkinnan asteelle. Äh, se väenpaljous ja siitä johtuneet kaikki ikävyydet: onks mitään järkeä päästää alueelle noin paljon ihmisiä? Mulle on ihan sama kuinka U ja G toi tapahtuma on, mut hei, nyt se järki käteen.
Toinen asia on ne ihmiset: jotenkin mua häiritsi, että näiden festivaalivieraiden, jotka pitävät "erilaisuuttaan" itseisarvona samankaltaisten joukossa, itsetietoisuus tuntui muuttuneen itseriittoisuudeksi. Vaikka moni on iloinen, että Flow'sta puuttuvat perusfestivaalijyrät ja -porsaat, menetetään moisten sankareiden myötä myös varsin iso siipale nöyryyttä ja rentoutta. Joten ensi vuoden vieraille pieni toive: älkää ottako itseänne niin vakavasti.
Mutta oli mulla kivaa! Beach House, Owen Pallett, Caribou ja The xx tarjosivat suurimmat nautinnot. Ehkä hauskimmat yllätykset taustalta kuultuna saatiin Omar Souleymanin ja Konono No1:n johdolla.
Mutta älkää tätä mun postausta lukeko. Oon ite lukenu kaksi ihan parasta kirjoitusta Flow'hun ja minuuteen liittyen: Jyrin ja Basso.fin Janin. Mulla ei ole noihin ihan hirmuisesti lisättävää. Pieni täsmennys tosin, että itse en päätynyt ihan agrekänneihin enkä toisaalta minuuden kanssa noin suuresti kamppailemaan.
Silti kaiken sen 'indieväen' keskuudessa mäkin päädyin vähän erikoisiin ajatuksiin, esim. miettimään millä tavalla mä haluan, ts. miksi haluaisin, identifioitua tähän väkeen, hakea sen hyväksyntää pukeutumisella tai musiikkimaulla. Jotenkin mä olen aina nähnyt koko indie-meiningin sellaisena, että erilaisuus on ok eikä se ulkonäkö ole kaikki kaikessa, mutta se asetelma on ainakin kääntynyt päälaelleen. Mietin myös, että kenelle ja miksi kirjoitan tätä blogia. Kuka tätä lukee ja miksi? Parempiakin blogeja on, ulkomaisia ja kotimaisia. Parempia kirjoittajia on, kuten juuri Jyri (1000 Sparks), jonka tekstin koostamisen ja sanankäänteiden tasoa voin vain toivoa tavoittelevani. Monta muutakin on, joihin voisin samaan hengenvetoon verrata erilaisista asioista. Oman kirjoittamisen olen aina nähnyt lähinnä musiikkiharrastamisen jatkeena, että kirjoitan bändeistä myös blogin puolelle, jotka muutenkin tulevat vastaan, mutten enää ole niin varma, että sekään on absoluuttinen totuus. Toisaalta myös henkilökohtaisuuksien määrä blogissa on lisääntynyt. Niin on tapahtunut osittain huomaamatta, mutta onko osittain käymässä myös niin, että slowshown merkitys ajoittaisena, joskin pienenä, venttiilinä alkaa kasvaa?
No, Helsingin ja Flow'n visiitti saa näköjään kummia aikaan.
---
Nyt levylautasella: Someone Still Loves You Boris Yeltsin - Let It Sway
