Levyt 2010: 10-1

10. Yeasayer - Odd Blood

Psykedeelisten rytmien ja jamittelun brooklyniläisairut. Alkuvuoden tiukimpia levyjä, josta kuitenkin sulattelun jälkeen huomasi, ettei B-puoli ollut ihan yhtä suvereeni kuin A-puoli. Silti vuoden parhaita tanssahteluun ja fiilistelyyn sopivia levyjä, jolta on irroitettavissa monta tiukkaa sinkkua aina viime vuonna julkaistusta Ambling Alpista lähtien.

9. Foals - Total Life Forever

En usko, että oli montaa, jotka odottivat tällaista Foalsia Antidotesin ja Hummerin jälkeen. Alunperin intoilin tästä jopa niin kovin, että ennakoin sille top 5 -sijoitusta. Bändi tarjoilee omassa skaalassaan laajaa ilmaisua, viehättävää melodiantajua ja Yanniksen häkellyttävää laulua. Ei ole perusteetonta epäillä, että Svenska Grammofonin studioilta Göteborgista on tarttunut paljon mukaan.

8. Laura Marling - I Speak Because I Can

Vasta parikymppisen Marling toinen studioalbumi on äärimmäisen hienoa brittifolkia ja todiste tekijänsä kypsyydestä. Jo ensimmäinen levy tuntui uskomattomalta ollakseen niin nuoren tekemä, mutta tällä levyllä Marling jatkaa kasvuaan. Eikä toki pidä vähätellä tämän levyn ansioiden olevan vain suhteessa tekijänsä ikään: parempaa laulaja-lauluntekijätuotantoa saa hakea. Ehdottomasti lemppareita.

7. Deerhunter - Halcyon Digest

Jotenkin tuntuu, että useampien pitäisi kuunnella tätä levyä. Uskomattoman tuotteliaan Bradford Coxin aivoituksissa voi löytää ja kokea monta musiikkielämystä yhden suuremman viitekehyksen sisällä. Ei välttämättä helpoimpia levyjä, mutta kannattaa antaa Deerhunterin tehdä tehtävänsä.

6. Sufjan Stevens - The Age of Adz

Sufjanin huikea paluu, joka päällisin puolin vaikuttaa täysin uudistuneelta, ja onkin uudistunut, mutta sisältä löytyy yhtä nerokas säveltäjä/sovittaja kuin Illinois'lta. Lauluntekemisen näkökulma vaihtunut hieman henkilökohtaisempaan ja pienempään. Syksyn aikana kasvoi isoksi suosikiksi, jopa Stevensin oman tuotannon sisällä. The Age of Adz jatkaa kasvamistaan.

                                         (Kuva: sufjanstevens.bandcamp.com)

5. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Before Today

Vuosikymmenet ja genret vaihtuvat tiuhaan tahtiin tällä retroilumeiningin pikkujättiläisellä. Kuuntelun aikana vaivaa jatkuva fiilis, että olisi tämänkin kuullut ennen jossain, vaan ei ole. Before Today onkin tätä päivää juuri siinä mielessä, että siinä kuuluu kaikki ja ei mikään: niin monen eri asian yhdistäminen yhtenäiseksi levyksi tekee Ariel Pinkille omalaatuisen soundin. Mahtava tekele.

4. The Tallest Man On Earth - Wild Hunt

Kristian Matssonia on hehkutettu täällä niin tiuhaan ja niin hurjasti, etten tiedä miten kaveria enää sanailisin. Äärettömän taitava kitaramies, joka saa kitara + mies -yhdistelmästä enemmän irti kuin melkeinpä ketään muu. Sairaan hyvä keikka pari viikkoa sitten, tämä hieno albumi ja hieno eepee aiemmin julkaistu tänä vuonna. Parhautta.

3. Minä ja Ville Ahonen - s/t

Taannoinen Dynamossa heitetty keikka avasi koko levyn minulle. Tämän vuoden paras suomalainen suoritus. Ahosessa ja koko bändin tekemisessä yhdistyvät jotenkin mahtavalla tavalla se, miten oma näkemys pitää säilyttää luomisprosessissa, mutta silti olla avoin kompromisseille. Tuleva klassikko levy, josta on vaikea löytää heikkouksia. Sanoitukset, laulu, kitarointi, sovitukset: parasta! Sen luulisin kertovan jo jotain, jos jokainen kappale vuorottelee suosikkina.

2. Beach House - Teen Dream

Jo vuoden alussa julistin tämän olevan SE levy vuodelle. Taistelin pitkään itseni kanssa, onko tämä ykkös- vai kakkossuoritus tänä vuonna. Tässä blogissa sanottua: "Teen Dream on mahtava levy. Yksinkertaisesti. Se on hillitty mutta valloittava. Vähäeleinen ja suuri. Unenomainen muttei unelias. Se hipoo täydellisyyttä. Äänimaailma on mieltäylentävä ja silti jotenkin surullinen." En olisi osannu paremmin sitä nyt ilmaistakaan.

1. The National - High Violet

Tätä saattaisi kutsua tylsäksi ja yllätyksettömäksi valinnaksi. Mutta niin se vain on. 2010 on High Violetin vuosi. Lempiasioita tässä levyssä, minusta tuntuu, on se että kaikki fanittavat eri kappaleita. Jos The Suburbsin menestys vuoden lopun listauksissa oli yllättävää, on High Violetin vähän kehnommat sijoitukset tai sijoituksen puuttuminen ollut minusta yhtä yllättävää. Monien keskustelujen ja hehkutusten jälkeen tulin siihen tulokseen, että mikäli Boxeria ja tätä vertaisi, tuskastuisi: mielestäni Boxerilla huiput ja aallonpohjat ovat kyllä erottuvampia kuin High Violetilla, mutta Violet on tasaisempi ja yhtenäisempi. Näin The National-fanina on puolueettomuus turhaa: kun lempibändi tekee erinomaisen ja laadukkaan levyn vanhojen jatkoksi, on selvää, miten käy myös listasijoituksen. Ihmettelyn sijaan pitää olla tyytyväinen, että on olemassa bändi, jolla on näin loistava julkaisuhistoria. Maaliskuussa nähdään Kulttuuritalolla.

(Kuvat: wikipedia).

Parhaat kappaleet 2010: 10-1

10. Yeasayer - O.N.E.

Alusta asti tämä on ollut älyttömän viihdyttävä ja monipuolinen tanssittaja. Psykepoppia parhaimmillaan - en ymmärrä miten joku pystyy olemaan paikallaan tahi laulamatta epätoivoisesti mukana kun O.N.E. soi.

9. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Round And Round

Useimmat näistä kappaleista on ollut selviöitä alusta asti. Tämä ei, vaikka levy olikin mieleen heti. Siihen nähden, miten paljon mua ärsytti tämä ensin, on se minulle kasvanut lapsenvaivoistaan. Kertsi velttoudessaan uskomattoman tarttuva.

8. Zola Jesus - Night

Jeesus mitkä palkeet. Tässä kappaleessa on ollut niin paljon voimaa ja kiihkoa, että toisinaan on hirvittänyt. Harmi, että pääsee oikeuksiinsa vasta kunnon äänentoistolla. Oikeasti hienoimpia juttuja tänä vuonna - myöskin tosi 2010 soundia.

7. The National - Afraid Of Everyone

Päivänselvää oli, että jokin High Violetilta listalle päätyisi - kysymys kuuluikin "mikä". Jopa tavallista häiriintyneemmin etenevä kappale Sufjan taustalaulajanaan tuo melankoliakuvioihin ryhtiä. Jälleen kerran uskomattoman hieno kasvu kappaleen loppua kohti, kun Berninger lähes huutaa "you're voice is swallowing my soul, soul, soul, soul".

6. Sufjan Stevens - Vesuvius

Tässä vaiheessa lienee viimeistään käynyt ilmi, kuinka suosikkeja nämä valinnat oikeastaan ovat. En tiedä miten Sufjan onnistui siinä, mutta tällä kappaleella(kin) ja tällä muodolla mies onnistuu koskettamaan. On ehkä vähän vaikeaakin ajatella Stevensiä ennen Age of Adzia.

5. Minä ja Ville Ahonen - Missä Te Asutte?

Melkeinpä mikä tahansa kappale olisi kelvannut. Tässä yhdistyy tosin erityisin hyvin mainio lauluntekijän lahja, suoruudessaan koskettavat sanoitukset, Ahosen haamuilevan tarttuva lauluääni sekä hieno bändisovitus. Olen iloinen, että tämä päätyi kärkiviisikkoon.

Etsi lisää samankaltaisia artisteja kuin Minä ja Ville Ahonen Myspace-musiikki -sivustolta

4. Worship - Collateral

Jonkinmoinen oma löytö palkitsi kuuntelijan: ipod- ja last.fm-tilastojen perusteella pelkästään paikka oli varma. Pariinkin otteeseen bändistä postanneena tämän brittibändin julkaisut ovat olleet harvoja ja tiedon tihkuminen epämääräistä - varsinkin kun samannimisiä bändejä on muutamia. Kappaleena hieno hybridi, perkussionistille erityiskiitos. Tuntemattomin TOP-listan bändeistä. Toivottavasti kuulemme lisää hienoutta.

3. Magenta Skycode - Trains Are Leaving The Yard

Harmikseni ensimmäinen maininta hienosta turkulaisbändistä täällä blogin puolella. Mutta tietäkää, että kerrankin sanaa 'eeppinen' ei käytetä turhaan. Sjöroos etenee rohkeasti laulullaan aiemmin kartoittamattomille korkeuksille ja kouraisee sielun pohjia myöten muistuttaen ikiaikaisesta kaipauksesta. Junat lähtevät eikä Ratapihankatu ole enää entisensä. Hyvä Magenta, hyvä Jori ja hyvä Turku.

Kuuntele Spotifyssä.

2. The Vaccines - Wrecking Bar (Ra, Ra, Ra)

En ole kuuna päivänä nauttinut näin paljon reilun minuutin kappaleen aikana. Ei mitään ylimääräistä, pelkkää ASIAA ja asiallisuutta reilu 80 sekuntia. On aivan sama mitä bändistä puhutaan tai miten se mahdollisesti floppaa sitten joskus. Mä oon alusta asti ollut ihan messissä. Tämä on vaan vuoden paras rock-biisi.

1. Perfume Genius - Mr. Peterson

Kun hahmottelin tätä listaa, eksyi ykköseksi sattumalta tämä Mike Hadreaksen kappale. Sinne päädyttyään se tuntui kuitenkin täysin loogiselta valinnalta eikä sitä tarvitse katua. Joillekin tä saatta olla tylsä ykkösvalinnaksi, mutta mulle ainoa mahdollinen juuri nyt. Taisin alussa mainita, että lauluntekijä onnistuu parhaimmillaan katsomaan muiden tarinoita sisältä käsin: Mr. Peterson kertoo koskettavan tarinan hieman koruttomalta kuulostavan pianon taustoittamana. Tätä se parhaimmillaan on: piano ja surulliset mutta kauniit sanoitukset. "He made a tape of Joy Division / he told there was a part of him missing".

________________________________________________

Seuraavaksi nähdään sitten TOP 20 levyjen parissa.

Parasta 2010: TOP 6 eepeet

Ajattelinpa, ajan kuluksi, kun tuosta parhaiden kappaleiden ja levyjen listaamisesta ei toistaiseksi tule mitään, listata vuoden parhaat/lemppari-EP:t. Ja kun keikkoja mun ei kannatta välttis listata - ne harvat olivat lähes poikkeuksetta parhaita. TOP kutoseen mahtuneet eepeet ovat myös siitä mukavia, että jokaisesta olen postannut jo aiemmin.

Käytän nyt näiden listojen yhteydessä noin yleensä, tässäkin, 'paras' sanaa aika varauksella. Näistä kun heijastuu se lempparius niin vahvasti yleensä, ettei mielipiteiden kiveenhakkaamisesta saa kuin päänsä kipeäksi  - omat levytykkäämiset kun tuntuvat vaihtelevan aika vahvasti aika - tila -jatkumon muutosten mukaisesti. No, nyt siihen listaan!

6. Under Alien Skies - Powder

Lähes tuntemattoman walesilaisbändin eepee kuulostaa monipuoliselta: herkkyyttä ja elektroilua mahtuu kumpaakin sekaan. Heinäkuussa UAS:stä sanailtuani huomasin eepeen pysyneen mukana hyvin. Kappaleet voi tsekata myspacessä. Tässä elektroilua: Bloodsport.

  Under Alien Skies - Bloodsport by Music Fan's Mic

5. On Volcano - New Blood

Tamperelaisten post-rock on ihan parasta. Taannoin töihin pyöräillessä kuuntelin musiikkia shufflella ja piti pysähtyä tarkistamaan, mikä olikaan näin hienoa. Jos tutustut yhteen suomalaisbändiin vuodessa, se voisi olla yhtä hyvin On Volcano. Ilmainen lataus bändin sivuilta. Tämänhetkinen lemppari: Mission.

4. Sufjan Stevens - All Delighted People

EP:ksi huimassa mitassaan tämä on melkoinen järkäle, mutta se siivitti loistavasti tietä Age of Adzin edellä muistuttaen, ikään kuin, miksi me rakastamme Sufjania. Ikään kuin sellaisen voisi unohtaa.

3. Dominant Legs - Young At Love And Life

Ryan Lynchin (Girlsin kitaristi) ja Hannah Huntin proggis, jonka nelikappaleinen tuotos on soinut vilkkaasti -  ainakin paljon enemmän kuin Ryanin emobändin Girlsin vastaavat. Kepeää kitarapoppia tarjoilevalta eepeeltä olisi voinut valita kappaleen kuin kappaleen. Tässä nimikkokappale.

2. The Tallest Man On Earth - Sometimes The Blues Is Just A Passing Bird

Häkellyttävän hienon pitkäsoiton jälkeen vähintään yhtä hienon eepeen julkaiseminen osoittautui niin suureksi iloksi kuin yllätykseksikin. Niin paljon kuin suomalaisesta folkista pidänkin, on Dalarnan kasvattiin kuromista. Tässä Kristian Matssonia sähkiksen varressa: The Dreamer.

1. Labyrinth Ear - Oak

Brittisynapop on ylikäytetty kuvailu bändistä, mutta Labyrinth Ear on takuuvarmaa tutustumisen arvoista kamaa. Ilmainen lataus ja äärimmäisen hienovaraista (ja parasta) tunnelmaa. Lemppari-EP tälle vuodelle, jopa ennakkosuosikkien keskeltä.

____________________________________________

Seuraavassa postauksessa (toivottavasti) listataan sitten kappaleita, jossain vaiheessa myös albumit. Ennen vuoden loppua katsaus myös ensi vuoden alun kiinnostaviin albumijulkaisuihin. Toisaalta myös katsahdan musiikkiakteja, joilta toivon/odotan debyyttilevyä tai kiintoisaa lisämatskua ensi vuonna., eli jonkinlainen vuoden 2011 seurailun kohteet. Palataan asiaan.

Sufjan Stevens - Too Much

Lienee suhteellisen 'turvallista' olettaa, että Sufjan Stevens kyllä hoitaa tonttinsa.

Too Much on seuraava sinkkulohkaisu Age of Adzilta. Koko lätty on muodostunut aika isoksi jutuksi itselle - ja varsinkin tämä kappale jatkaa kasvamistaan. Late Night with Jimmy Fallonissa viime viikolla ensimmäisen tv-esiintymisensä tehnyt Stevens tarjosi hienon live-vedon kyseisestä kappaleesta. Odottamatonta oli, että Stevensin tanssimuuvssit olisivat olleet mitä ne olivat.

Nyt Too Muchille on myös olemassa (virallinen) video. Deborah Johnsonin ohjaama tekele tuntuu hyvin luonnolliselta visuaaliselta jatkeelta kyseiselle kappaleelle. Eikä siinä mielessä, että se kertoisi sanatarkkaan kappaleen 'tarinan'.

Sufjan on hieno mies!

P.S. Vähän nuo nyt karkasivat periferiaan olemattomien koodaustaitojeni vuoksi, mutta koittakaa nauttia.

Sufjan Stevens - The Age of Adz

Pitkästä aikaa tuntui, että oli tehtävä paluu itselle tärkeiden uusien julkaisujen maailman ja yritettävä skarpata jonkinlainen levyarvostelu.

Sufjan Stevens kuiskaavine vokaaleinen ja banjoineen oli maltillisen oloinen michiganilaispoika, kun fanitus omalla kohdalla alkoi.

Seven Swansin ja Michiganin jälkeen laulaja-lauluntekijä Stevens tuntui kokeneen henkilökohtaisen renenssassin, jonka lopputulos Illinois oli. Sen käsittämiseen meni itseltäkin aikanaan monta hetkeä. Kaikki edellä mainituista levyistä ovat silti suosikkeja, joiden yhdistävä tekijä on Stevens ja joilta löytyy vielä enemmän yksittäisiä parhaita hetkiä.

Monessa yhteydessä pitkin multi-instrumentalistina tunnetun Stevensin uraa tätä on juhlittu nerokkaana musiikkimiehenä, joka on paitsi säveltäjänä ja sovittajana vertaansa vailla myös hieno tarinankertoja. Toisaalta samaan hengenvetoon on kuiskittu hengellisistä teemoista sanoituksissa ja pohdittu tämän uran jatkoa. Tänä kesänä kaikki kysymykset avattiin uudelleen, kun Stevens yllättäen julkaisi All Delighted People eepeen ja heti perään tuli tieto uudesta albumista. The Age of Adz nimittäin julkaistaan lokakuun 12., mutta on nyt jo tarjolla ennakkotilaajille latauksena sekä NPR:n kuuntelupisteessä. Tavaksi muodostunut ennakkotsekkailu palasi kesälomaltaan tähänkin blogiin siis.

                                                 (Kuva: Joe Lencioni/Wikipedia Commons)

Kyynisimmät julistivat ensin julkaistun eepeen olleen varmistelua Stevensiltä, joka näiden mukaan halusi tyydyttää vanhemman tuotannon ystävät, koska The Age of Adz tulisi olemaan varsin elektroninen ilmaisultaan. Niin ja näin, miten asiaa haluaa ajatella. EP on hyvä enkä aio valittaa. Uuden levyn mielipiteeseen moinen ei vaikuta. Höpöjuttuja.

Odotukset The Age of Adzia kohtaan ovat valtaisat, vaikka tiedän, ettei se millään voi yltää edeltäjiinsä. Levy alkaa kuitenkin lupaavasti kauniilla näppäilykappaleella Futile Devices, ikään kuin vertailukohtana aiempaan tuotantoon: siltana siitä vanhasta Sufjanista (jota monet pitävät sinä ainoana oikeana) uuteen. Tämä "uusi" Sufjan lävähtääkin naamalle ennakkoon kuullun Too Muchin myötä. Kappale saattaa sisältää henkilökohtaisia tunnustuksia rakkauden kaipuuseen, mutta onpa kappaleen aloittavilla sanoilla muitakin viittauksia kenties. Esimerkiksi fanien suuntaan: "If I was a different man..."

Too Muchin jälkeen jatketaan liki kahdeksanminuuttisella nimikkokappaleella, joka tuo pöydälle runsaan, rikkaan yhdistelmän Stevensin elektronisempaa luomista Illinois'lta tuttujen orkesterisovitusten kera. Myös I Walked maistuu allekirjoittaneelle, ja levynkuuntelu etenee tähän mennessä turhankin kivuttomasti. I Walked tuntuu saaneen monen bloggaajan värikynän viuhumaan, sen verran erikoisia juttuja sai lukea tämän kappaleen myötä alunperin. Elektrohörhöilyn taustalla kulkee lopulta kuitenkin varsin perussointukulku.

Muutama kappale myöhemmin on jatkettu samalla tavalla muoto hukassa kuin paikoin Illinois'lla. Sitten seuraa taas levynhuippuhetkiä. Vesuvius taitaa tällä hetkellä (levyn) lempikappaleitani: alkaa tuntua, ettei ole väliä millä tai miten Stevens näitä kappaleita tekee, kun jälki on moista.

Levyn päättää vaatimattomasti 25-minuuttinen spektaakkeli Impossible Soul, jossa kuullaan Sufjan + autotune -yhdistelmä (!). Viimeistä edellisellä I Want To Be Well -kappaleella taisikin kaikki muu jo ollakin. Lievätkö kummatkin kappaleet viittauksia Stevensin huhuttuihin luomisongelmiin, kun miehellä puhuttiin olevan takki tyhjä musiikin tekemisen suhteen. Muutenkin tunnun tulkitsevan viittauksia sanoituksissa miehen omaan tekemiseen: "Follow your heart" ja "I'm insecure now". Spekulointia.

The Age of Adz on nyt kuunneltu. Ajatuksia kootessa käy mielessä, että koko klassinen audiovisuaalisprojekti The BQE on saattanut vaikuttaa vielä tätäkin levyä tehdessä Stevensiin. Muutamat kappaleet eivät vain osu omalle kohdalle. Silti levystä jää positiivinen olo. Vaikka tuntuu, kuten monen muun tämän vuoden uutuuden kohdalla ettei se ole artistin paras levy, on usko vankka tämän levyn kasvamiseen. "Vaikka" 2.0: muutamasta nihkeilystä huolimatta The Age of Adz lasketaan ainakin tässä blogissa onnistumiseksi.

Pitkäsoitto alkaa ja loppuu Sufjan Stevensin kitaroinnin ja laulun myötä. Jos se ei ole hyvä merkki, niin en tiedä mikä on. Pienenä plussana myös todettakoon, jos et pysty nielemään Stevensin uutta ilmaisua, kuuntele alku- ja loppusekunnit luodaksesi illuusion, ettei mies mihinkään ole muuttunut.

Sufjan Stevens on minulle kyllä älyttömän tärkeä artisti. Luomiskykyinen ja avoin artisti on aina suuren ilon ja mielihyvän lähde. Toivottavasti levyttäminen jatkuu.

Uutta Sufjania!

Samaa säveltä rummuttaa usea musiikkisivusto: Sufjan Stevensiltä on uutta materiaalia tunnusteltavana. Pitäisi oikeastaan ihmetellä, miksen Sufjan-fanina ole raportoinut sen kummemmin. Oon ehkä vähän pelännyt, mitä sieltä mahtaa tulla ylipäätään. Plus tietty että on vähän tylsää, jos kaikki kirjoittaa samasta asiasta. Fanille moinen sallittakoon.

EP:stä uutisoitiin aiemmin viikolla, edellispäivänä tulivat tulevan albumin yksityiskohdat ja tänään (kirjoituspäivänä perjantai) ensimmäinen uusi kappale. Laitetaanpa kaikki samaan soppaan.

Ensin uusi kappale lokakuussa ilmestyvältä albumilta. Asthmatic Kitty -lafkan tiedotteessa kyllä painotettiin, ettei The Age of Adz tule olemaan lainkaan esimerkiksi juuri ilmestyneen EP:n kaltainen vaan varsin paljon elektroniseen ulosantiin nojaava. Tässä sitä uutta olisi, I Walked. Pelkäsin kyllä, että tulen pettymään, mutta mitä vielä. Sufjan nähtävästi jaksaa kiinnostaa, vaikkei kyseessä sitä klassista folk-soundia olekaan tässä. Olenkohan ihan hirvittävän fanituksen sokaisema, kun tämä toimii mun mielestä aika hienosti?

Jos et uuteen All Delighted People EP:hen ole tutustunut vielä, tee se tässä ja nyt.

S. Carey

Silloin tällöin tapaan sadatella Bon Iverin taukoa, jolla se tulee olemaan määrittelemättömän pituisen ajan. Silloin tällöin kaipuuseen löytyy yllättäviäkin lääkkeitä, kuten S. Careyn, rumpuja ja pianoa Bon Iverissä soittavan, soololevy.

 (Kuva: Jagjaguwar)

Jagjaguwarin julkaisema All We Grow -niminen albumi ilmestyi eilen, myös Spotifyyn. Pelkkä tieto siitä, että kaveri rumpaloi hienossa kokoonpanossa ei saanut tarttumaan albumiin. Kuitenkin viidakkorummutuskin osuu toisinaan oikeaan, vaikka useimmiten hypeen joutuukin pettymään.

Sufjan Stevensin tuotantoon paljonkin verrattu S. Careyn debyytti on varsin hienoa kuultavaa. Vertaus ei ole vailla pohjaa, missään nimessä. Onhan varsinkin In The Dirt -kappaleessa paljon samaa, kuin Illinois -ajan Sufjanissa.

 S Carey - In The Dirt by HighVoltageMusic 

Varaa kuunteluun hyvät kuulokkeet, rauhallinen hetki ja aikaa - saatat tarvita useamman kuuntelukerran. Sillä All We Grow on yhtä rikas kuin se on hienovarainen, yhtä hieno kuin se on maltillinen. Ehdottomasti mielenkiintoisimpia julkaisuja vähään aikaan.

 S. Carey - "In the Stream" (from All We Grow) by METRO Magazine

Keikalla: U2

Mun musiikkimaailma on kyllä kummallinen ja siellä tapahtumia riittää. Juuri, kun luulee voivansa rauhoittua, tapahtuu kaksi varsin hykerryttävää asiaa: toinen melko puskista ja toinen kohtuullisen odotettu. Kumpikin iloisia yllätyksiä: Sufjan Stevensin EP ja Neil Youngin tuleva soololevy, Le Noise, jolle oli julkaisupäiväksi saatu 28.9. Näistä kummastakin olisi voinut kirjoitella vaikka vuorisaarnan. Mutta pitäisi varmaankin kertailla eilisen keikan netto.

Maailman, kieltämättä, suurin yhtye U2 keikkailee tänä viikonloppuna Helsingissä ja eilen itselläni oli tilaisuus tsekata bändin nykykunto. Ennen kuin Bono ehti rokkikukkoillen tepastella lavalle, seurueemme hämmästeli poikkeuksellisesti toimivia järjestelyjä, ne kun toimivat sangen hyvin. Mitä nyt poistuessa vähän pullonkauloja muodostui.

                                                          (c) Tommi Simon

Ensin hämmästeltiin U2:n massiivista lavahapsiaista, joka lukeman mukaan maksoi 24 miljuunaa. Sitten bändi Bonoineen asteli lavalle ja huomasin itsekin hämmästeleväni että siinä se maailman tunnetuimpiin ihmisiin lukeutuva herra nyt on. Ja huomaamatta jätin kyynisyyteni stadionin ulkopuolelle, ja palasin hetkeksi lukioon, jolloin U2 oli vielä iso asia itselleni, varsinkin 80-luvun tuotanto oli silloin lähellä sydäntä.

New Year's Dayn kuuleminen keikan ihan alussa oli sydämen sulattava veto. Ihan ensimmäisinä huomioina tulin ihmetelleeksi miten helppoa oli olla kyynitön (jotain mikä myöhemmin vesittyi), mutta myös Bonon hyvin kestänyttä ääntä. Ihan kaikkia nuotteja ei nokkamieskään (yrittänyt) saavuttanut, mutta silti.

Muita todella vakuuttavia stadionrockeja olivat yllättäen Elevation, Sunday Bloody Sunday sekä uusimmalta levyltä Magnificent. Myös encoreen jätetyt Where The Streets Have No Name sekä One olivat mainioimpia hetkiä keikalla. Toisaalta With or Without You sekä Moment of Surrender uusimmalta levyltä eivät toimineet viimeisinä kappaleinä läheskään niin hyvin kuin jonkinmoisena fanina olisin toivonut. Ensimmäinen oli biisivalintana ok, mutta veto jotenkin väsynyt, jälkimmäinen taasen liian vieras kappale viimeiseksi.

Vaikka keikka olikin sinänsä hyvä, tämä juuri vaivasi osittain sitä: kappalevalinnat. Liikaa uusimmalta levyltä kappaleita sekä liikaa uusia kappaleita. Myös kappaleiden järjestys oli osittain outo. Vielä puolentoista tunnin kohdalla odotin, koska keikka todella alkaa. Vaikka jokaisella on omat toiveensa kappaleista jne, jäi pois todellisia helmiä. 80-luvun alkupuolen levyiltä puuttuneet kappaleet eivät ihmetytä sinänsä, perusklassikoita lukuun ottamatta, mutta mitä sanotte Staring At The Sunin, Sweetest Thingin, Sometimes You Can't Make It On Your Ownin, Desiren tai Pride (In The Name Of Loven) poissaoloon? Myös jonkin yllätyksen olisin kaivannut settilistaan, vaikkapa How To Dismantle An Atomic Bombilla lämmittänyt hyvin ei-U2 kappale, A Man And A Woman.

Itse keikan viivästyminen ei haitannut juuri ollenkaan, se taisi olla juuri omiaan nostattamaan tunnelmaa.

Seurueemme oli yhtä mieltä, miltei samoin sanoin jopa, että vaikka keikka oli hyvä, jäi se jokin puuttumaan. Jokin mikä saa yleisön tuntemaan, että tässä taistellaan nyt ihan muissa sfääreissä, kosketetaan juuri minun sieluani tms. Kenties se keikasta juuri puuttui: sielu. Lievätkö myyneet omansa. Nyt keikka tuntuu jo paremmalta kuin eilen, eli oikeastaan aika hienolta. Mutta eilen riivasi pettymys. Siksi lähes kritiikittömät arviot ihmetyttävät myös.

Niin, siitä kyynisyydestä. Olihan se ajoittain vaikeaa. Kyynittömyys siis. Varsinkin kun sitä jeesustelua ja maailmanparannusta oli niin paljon, että oma laiva tuntui uppoavan kyynisyyden syvänteeseen äyskäröinnistä huolimatta.

"No, I regret nothing."

Aika hienosti toimii Inceptionissa tämän kappaleen käyttö. Ollut ilmeisesti mukana käsikirjoitusvaiheessa jo. Teemaltaan aivan ässä veto elokuvaan. Ja muutenkin. Aivan ässä elokuva. Herkkua!

Eilinen postaus katosi taivaan tuuliin. En tiedä minne enkä edes miksi. Oli niin pitkä postaus, että nyt vähän turhauttaa. Tai kasvastustieteen laitoksen perversioiden mukaisesti pitäis puhua frustoitumisesta (YÖK, mikä sana). Laitetaan maailman tiivistetyin versio eilisestä kadonneesta postauksesta. Eli vain mitä kuuntelin muutama päivä sitten. Ja nyt oikeastaan myös.

NYT LEVYLAUTASELLA:

I Am Kloot - Sky At Night
Errors - Come Down With Me
Tokyo Police Club - Champ
Lights On
Sufjan Stevens - Illinois

Tuoretta tavaraa

Paljon ehti postaamisen aihetta tulla yön aikana. Aloitetaan The Drumsilla.

The Drums julkaisee kesäkuun alkupuolella debyyttilevynsä pidetyn EPn jälkeen. Newyorkilaissurffarirokkailijoiden uutukaiskappaletta on toki esitetty livenä, mutta tässä albumiversio, It Will All End In Tears.

Kele on myös ollut ahkerana valloittaessaan blogosfääriä elektropörinäkappaleillaan. Aiemmin kuullun Tenderonin lisäksi kuultavana ovat nyt Rise ja Walk Tall. (Niin tämä oli siis se Bloc Partyn laulajan soolomeininki).

 Rise by keleokereke 

 Walk Tall by keleokereke 

The National. Ties kuinka mones postaus, jossa on jotain uutisoitavaa siitä. Minkäs teet? Tällä kertaa on itseasiassa kaksikin hienoutta. The National oli nimittäin Dave Lettermanin vieraana vetämässä Afraid of Everyonen ja voitte arvata ketä oli mukana. No, sehän oli tietysti Sufjan Stevens. = Parhautta!

The Nationalilta on myös uutta kappaletta. Walk Off nimittäin tulee iTunesista ostettaessa High Violetin ekstrakappaleena. Valitettavasti en nyt voi liittää sitä tähän, mutta ohjaan Hypemiin kuuntelemaan sen. Aika kivan kuuloinen slovari.

# The National - Walk Off @ Hypem

Moni on varmasti lukenut The Killersin laulajan Brandon Flowersin sooloprojektista. Soololevyn tuottajan tulee kaiketi häärimään Day & Agen tuottaja sekä Neil Youngin viime levyn tuottanut Daniel Lanois yhdessä. Flowers itse mainitsi kirjoittaneensa joitakin kappaleita Jenny Lewisin kanssa ja levyttäneensä tämän kanssa myös dueton uudelle levylle. Vaikkei kappaleita ole varsinaisesti kuultu Flowersin soololevyltä, on tarjolla Flamingoksi nimetyn levyn äänimaailmasta näytettä:

Sufjan

Sufjan Stevensiä ei näy eikä kuulu. Ei tosin lukeudu tuttavapiiriin, niin tuo näkemisen puute ei ehkä sillä tavalla ole kummallisuus.

Viimeksi multi-instrumentalistina ja äärettömän lahjakkaana lauluntekijänä tunnetulta artistilta on kuultu folkimpaa matskua Illinois-levyllä 2005, ja sen jälkeen julkaistulla outtakes-levyllä samoista studiosessioista.

Olen alkanutkin epäillä, ettei Sufjan palaakaan folk-kappaleiden ja -levyjen pariin - ainakaan pitkään aikaan. Mieshän on ollut tottakai hyvä luomaan nahkaansa aiemmilla levyillään, joten siinäkään mielessä ei ole mitään syytä miksi seuraava ns. kunnon soololevy olisi millään tavalla aiempien kaltainen.

Sufjan palautui mieleen, kun eräänä päivänä korviini sattui eräs virallisesti kaiketi julkaisematon kappale, joka minulla on ollut muutamia vuosia vain live-tallenteena koneella. Barn Owl, Night Killer -kappale on mielestäni Stevensiä parhaimmillaan enkä oikeastaan haluaisi kuulla sitä edes siloteltuna studioversiona, vaan liven itsetallennettu rosoisuus sopii siihen.


Ei ole tietenkään mielekästä aina haihatella vanhojen suosikkien perään, mutta Sufjanin luomisvoimaa ja -laajuutta on jotenkin erityisesti käynyt kateeksi, vaikkei vahvasti kristinuskoon viittaava tematiikka aina uponnut olekaan. Mutta se on toissijaista.

Sufjan Stevens on yksi niistä artisteista, jotka ovat oikeastaan aina kulkeneet mukanani. Hän on myös siinä mielessä poikkeus, etten vieläkään omista yhtään hänen levyään. Ja se on suurin epäkohta levyhyllyssäni.

Eräs lempikappaleistani, John Wayne Gacy Jr., joka kertoo samannimisestä sarjamurhaajasta, ja siitä, miten kappaleen "minä" kokee omat syntinsä suhteessa murhaajaan. Tai niin ainakin olen ymmärtänyt.


Onko mitään parempaa olemassakaan kuin banjo ja tämä mies?
 

Perjantai-illan "uutuus": The Middle East

On niin kivaa, kun viaton huuma iskee musiikkia kuunnellessa. Ei oikein tiedä miten päin pyörisi ja kenelle hehkuttaisi. Tänään on sellainen päivä ja ilta. Ja bändin nimi on The Middle East. Taas kerran hieman outoa nimeä pukkaa.

Australialaisbändi The Middle East (huh, kaipa tohon nimeen on vain totuttava) kuulostaa Fleet Foxesilta, Sufjan Stevensiltä, Bon Iveriltä ja hieman ehkä myös Great Lake Swimmersiltä. Bändi kuulostaa jotenkin ihan naurettavan tuoreelta folk-rockilta - mikä ehkä vesittyy hieman, kun kuulee että alunperin EP:n Recordings of the Middle East kappaleet olivat jo 2008 Australiassa julkaistulla levyllä. EP on sittemmin julkaistu viime lokakuussa jenkeissä.

Kaikista blogikirjoituksista päätellen olen todella myöhässä tämän bändin kanssa, mutta mulle kelpaa silti. "Ei musiikinkuuntelun itseisarvo voi olla sen tuoreus", hän uskotteli itselleen.

Kun Fleet Foxesin uutta levyä saadaan tälle vielä odottaa, Sufjanilta ei ole kuulunut vuosikausiin uutta LP:tä ja Bon Iverkin on "telakalla" voi The Middle Eastin tahtiin huoletta tunnelmoida varsinkin talvi-iltoina - ja hymyillä itsekseen. Varsinkin seuraava kappale, The Darkest Side, on ihan älyhieno.

"And it's the darkest side of my heart that dies when you come to me".

Pakko kirjoittaa lopuksi vielä täysin asiaankuulumattomasti huhusta, jonka mukaan Wes Anderson olisi ollut kaavailuissa mukana Spiderman 4:n ohjaajaksi. Naurahdin tuolle itsekin, mutten niin kovaa, kuin nähdessäni rändöm-tyyppien YouTube -parodian aiheesta. Mun mielestä se oli ainakin tosi osuva ja siten hupaisa. Eli seuraavaksi ajatusleikki, MITÄ JOS: Mitä jos Wes Anderson (Roayl Tenenbaums, Darjeeling Limited) ohjaisi Spiderman-leffan:

Christmas, Don't Be Late!

Ja niin, on aika joulun. Sufjan Stevenskin joulumielellä.

Aattelin vähän tarjota ideoita, et millä tavalla indiemusiikin parissa voi viettää joulunsa. Tai mitä muuta jouluna VOI kuunnella, kuin esimerkiksi Rajatonta tai Bing Crosbya - eikä tietysti sillä että niissä olisi mitään vikaa.

Mutta, monet indiebänditkin levyttävät omia versioitaan tunnetuista joulukappaleista, esim. Bright Eyes


Rosie Thomas

Tai tekevät kokonaan omia joulukappaleita levyllisen, kuten Rosie Thomas: A Very Rosie Christmas. Levy julkaistiin viime vuoden marraskuussa ja soveltuu mielestäni erityisen hyvin henkilölle, jolle sekä indietyyppinen musiikki ja joulu ovat kummatkin sydäntä lähellä. (Käytän usein käsitettä indierock /-musiikki varmasti hyvinkin laveasti ja leväperäisesti, mutta se on käypä yläkäsite useille artisteille, jotka viihtyvät juuri minun levyhyllyssäni :D)



No, kuitenkin, Rosie Thomas on singer-songwriter perinteen jatkajia ja tehnyt yhteistyötä mm. Damien Juradon ja Sufjan Stevensin kanssa. 2006 julkaistu These Friends of Mine sisälsi yhteistyötä nimenomaan Sufjan Stevensin kanssa ja hän taisi jopa tuottaa Rosien levyn. Mun mielestä Rosie Thomas on virkistävä lisä folk/singer-songwriter meininkeihin. Sanoitukset ja kitarannäppäilyt on usein hyvin herkkiä ja jotenkin vilpittömiä ja ne pääsee todella lähelle.




Sufjan-triviaa
Pienenä triviana on mainittava vielä Sufjan Stevensistä, että mies tuntui muutama vuosi sitten ehtivän joka paikkaan, vaikkei omaa, uutta levyä olekaan fanien (itseni mukaanlukien) pettymykseksi kuulunutkaan pitkään aikaan. Hän soitti pianoa The Nationalin Boxer-levyllä Racing Like A Pro ja Ada -kappaleilla.
Hmm, taidan jo nyt mainita edellämainitusta bändistä liian usein.




Òlafur Arnalds
Jouluaiheeseen palatakseni, tarjoan vielä vaihtoehdon ihmisille, jotka kaipaavat jouluna rauhallista musiikkia, mutteivät välttämättä juuri joulumusiikkia. Òlafur Arnaldsia kelpaa esitellä muiden islantilaisartistien kuten Sigur Rósin, Múmin, Björkin ja Amiinan rinnalla. Etenkin Eulogy for Evolution on pianon ja jousisoittimien kaunista yhteispeliä, mutta myös Found Songs (2009) on osoitus miehen taidoista säveltää modernia klassista musiikkia pieteetillä ja saada kappaleet sopimaan sellaisten korviin, jotka eivät klassisesta musiikista innostu. Vaikka soittaisi ja säveltäisi klassista musiikkia ei tarkoita sitä, ettei olisi ns. mukana menossa. Arnaldsin myspace-sivuilla kerrotaankin Found Songsin julkaisun ja luomisen olleen omaperäinen prosessi:

In April 2009, Iceland’s neo-classical export Ólafur Arnalds created the 7-song series 'Found Songs' – recording a song a day for 7 days and instantly making each track available via Twitter. With artwork contributions from fans via Flickr, this modern release awakens memories of a tradition that seemed lost in the digital age we live in.

Muutenkin Òlafur kertoo motivaatiostaan saada klassista musiikkia ihmisten ulottuville:

The classical scene is kind of closed to people who haven't been studying music all their lives. I would like to bring my classical influence to the people who don't usually listen to this kind of music…open people's minds.

 Sen kummemmitta selittelyittä annan Òlafur Arnaldsin jatkaa musiikillaan tästä.



 Raein-kappaleen myötä kivaa joulua.