30.12.2009

Syksyn musiikkia, pt 2


Wild Beasts

Tässä on bändi, joka on sivuutettu aivan liikaa: niin vuoden parhaat -listoilta kuin soittolistoiltakin. Hyviä arvosteluja saanut Two Dancers nimittäin sisältää paljon vokaalihassuttelua ja unenomaista tanssibiittiä. Luulisi kelpaavan kun oikein Last.fm suositteli. Jokin aika sitten vaivauduin kirjautumaan sisään ja eikös se mokoma sivusto suositellut tätä pumppua. Kappaleilla lauletaan vähän dialogin omaisesti, kun äänen korkeudet vaihtuvat ikään kuin vastauksena aiemmalle äänessä olleelle. Välillä laulajan ääni kuulostaa jopa vähän Antony Hegartylta.





Yeasayer

Bändin kappale Ambling Alp helmikuussa ilmestyvältä levyltä Odd Blood sai minut ainakin muistelemaan, millaista se aiempi Yeasayer olikaan levyllä All Hour Cymbals (2007). Yhtye oli itse kuvaillut soundinsa menneen yksinkertaisempaan suuntaan, mutta edellämainitusta singlestä sitä yksinkertaisuutta ei ole kenties niin helppo huomata. Uutta levyä odotellessa on sangen mieluisaa palata All Hour Cymbalsin pariin, sillä sekin on oikein kelpo levy, jolta löytyy kuitenkin seuraavanlainen helmi:




Animal Collective

Lähes julkaisemisestaan saakka Animal Collectiven levy Merriweather Post Pavilion on roikkunut kärjessä tai kärjen tuntumassa yhdessä Dirty Projectorsin Bitte Orcan kanssa. Levyllään bändi toki osoitti olevansa vakavasti otettava ja kunnianhimoinen kokoonpano, mutta itselleni levy ei aivan vuoden parhaaksi lukeudu. Animal Collective on vuoden loppua kohti jälleen ajankohtainen Fall Be Kind EP:n julkaisun myötä. Eikä tätä EP:tä pidä sivuuttaa, sillä kovin hienoja ralleja AC:lla  tuntuu riittävän:




Vielä loppuun hieman naurettavalta kuulostava maininta:
Twilight OST

Ymmärrän, että muutamia hekoilututtaa, mutta oikeasti tällä soundtrackillä on ihan tekijämiehiä ja -naisia musisoimassa: Thom Yorke, Bon Iver, Grizzly Bear, Sea Wolf, Lykke Li jne. En ole nähnyt kyseisiä elokuvia enkä tunne koko saagaa sen kummemmin, mutta nämä leffamusat ovat aika rautaisia. Aiemmallakin soundtrackillä taisi olla Iron & Wineä ja sen sellaista. Pelkästään periaatteesta tätä kokoelmaa/leffasarjaa ei kannata vastustaa, sen verran hienoja kappaleita levyllä loppujen lopuksi on.

Varsinkin Bon Iverin ja St. Vincentin yhteistyössä levylle työstämä kappale, Rosyln, on mielestäni ehtaa Bon Iveria ja suosikkibiisejäni (ja soitetuimpia) kuluneelta syksyltä. Kyseinen kappale sai Justin Vernonin Bon Iverille epämääräiseksi ajaksi määrittämän tauon tuntumaan vieläkin ikävämmältä. For Emma, Forever Ago ja Blood Bank sisältävät kuitenkin niin hienoja biisejä, että parempaa saa hakea.



Vuoden paras folk-levy? Entä vuoden paras kokoelma?

muIndie-folk levyä on kenties turhaa rajata kovin tiukasti, sillä kovinkaan moni artisti ei voi kieltää levyllä kuuluvien vaikutteiden laaja-alaisuutta. Musiikkia on yhä vaikeampi kuvailla yhdellä sanalla, tai sisällyttää yhden genren alle. Ajattelin silti jakaa mielestäni vuoden kaksi parasta suoritusta omissa alalajeissaan: vuoden paras folk-levy ja paras kokoelma.

Vuoden parhaita levyjä noin yleensä minusta ei ole listaamaan, sillä jokaisella on omat suosikkinsa - se näkyy myös joka puolella nettiä tehdyissä listauksissa, esim. Animal Collective tuntuu ainakin jakavan mielipiteitä levyllään. Itse olen kuitenkin tyytynyt kertomaan mitä olen itse kuunnellut, lähinnä syksyn aikana, ja sillä linjalla aion pitäytyä.


Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että näistä seuraavista levyistä halusin kertoa. Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka useat postaukset käsittelevät lo-fi, dream pop tai kovin elektro-painotteista indiemusaa, olen silti enemmän folk-miehiä. Siksi tuntuu luonnolliselta kertoa mielipiteeni vuoden parhaasta folkin omaisesta suorituksesta.

Kuten kuvasta yllä näkyykin vuoden paras folk-levy on lontoolaisen Mumford & Sonsin käsialaa. Sigh No More on bluegrass-vaikutteista folk-rockia, ja sellaisenaan mielestäni parasta tänä vuonna. Mumford & Sonsin musiikki tuo ehdottomasti mieleen The Avett Brothersin, Fleet Foxesin, Great Lake Swimmersin ja muita nykyfolkin "suuruuksia". The Avett Brothersista tulee mieleen banjon osuus kappaleissa, Fleet Foxesista bändin yhteispeli ja Great Lake Swimmersista tietynlainen alakuloisuus, joka leimaa monia kappaleita.

Tiedän, että monet muistuttavat minua folk-kategoriaa selatessa, että entäpä Grizzly Bearin tänä vuonna julkaistu Veckatimest? Se on kuitenkin kovin kehuttu levy, joka vei yhtyeen soundia hieman "helpompaan" suuntaan ja nosti bändin kokonaan uudelle tasolle. En itse päässyt kovinkaan hyvin Grizzly Bearin Yellow House -levyyn sisälle, mutta tämä uudempi vaikutti keväällä edistykseltä, ainakin siinä suhteessa. Mumford & Sons on ehkä perinteisempää folkia, Grizzly Bear vähän kokeellisempaa. Kukin tehköön päätöksensä itse, kumpi on parempi - vai suostuuko vetämään liian tiukkoja linjoja lainkaan kahden erittäin hienon bändin välillä. Itse taidan sittenkin pyörtää päätökseni ja pitäytyä viimeisimpänä mainitussa vaihtoehdossa, ja julistaa Veckatimestin vuoden ensimmäisen puoliskon parhaaksi folk-levyksi ja lokakuussa julkaistun Sigh No Moren jälkimmäisen puoliskon parhaaksi.

Tässä kappaleet punnitsemisen "helpottamiseksi":





Aivan niin, meinasi unohtua vuoden parhaan kokoelman titteli. No, se lankeaa alkuvuodesta julkaistulle Dark Was The Night -kokoelmalle, jota olivat puuhaamassa The Nationalista tutut veljekset Aaron ja Bryce Dressner. Albumi tehtiin Red Hot Organizationin hyväksi, jonka tuotot menevät AIDSin vastaiseen taisteluun. Tuplalevynä julkaistu kokoelma sisältää suorituksia muun muassa Arcade Firelta, Feistilta, Bon Iverilta, The Nationalilta, Grizzly Bearilta sekä hienoja yhteistyönä tehtyjä kappaleita, kuten Antony Hegartyn (Antony and The Johnsonsin solisti) ja Bryce Dressnerin työstämän Bob Dylanin kappaleen I Was Young When I Left Home, joka on yksi soitetuimmista kappaleistani tänä vuonna.

Albumi on ehkä hivenen pitkä ja raskas sekä kappaleiden taso on ajoittain hieman epätasainen, mutta ansaitsee ehdottomasti silti vuoden parhaan kokoelman tittelin ja ehdottomasti hankinnan arvoinen. Leffasoundtrackeistä parhaan kokoelman tittelistä voisivat kilpailla kenties Merirosvoradion (The Boat That Rocked) soundtrack tai 500 Days of Summerin soundtrack, mutta pidän silti pääni, tällä kertaa :)

Tässä muutama kappale Dark Was The Night -kokoelmalta:



Best Coast & Real Estate


 Best Coast

Loppuvuodestakin voi nähtävästi löytää ns. uutta. Best Coastista taisin nähdä ensimmäisen kerran maininnan jo parisen kuukautta sitten ja silloin sivuutin kyseisen yhtyeen melko heppoisin perustein. Nyttemmin törmäsin uudestaan enkä enää sivuuttanut. Pocahaunted-projektistaan joillekin tutun Bethany Cosentinon uusi lo-fi-henkinen ja karkeahkolta kuulostava Best Coast on oikeastaan aika raikasta ja hyvällä tavalla tunkkaista kesämusaa. Bethanyn oman blogin mukaan Best Coast alkaa levyttää heti 2010 alussa täysin uutta musiikkia sisältävän levyn.





Real Estate

Yhtyeen samanniminen levy julkaistiin marraskuussa ja jotenkin kaikessa muussa hulinassa se pääsi livahtamaan ohitseni, mutta nyt korjataan vahinko. Real Estate osuu oikeastaan samoille tietämille kuin Best Coast, The Drums ja Girls. Biisit kuten Fake Blues ja Beach Comber sisältävät kaiun jostain vuosikymmenten takaa joka yhdistettynä bändin rentoihin melodioihin tuottaa - oikeastaan vähän yllättäen - yhden loppuvuoden tiukimmista levyistä. Ansaitsee ehdottomasti enemmän kuuntelua.

28.12.2009

Vuoden pikkukivuudet: Metric, Fruit Bats, Fanfarlo, The Elephants

Jatkan vähän tän musiikkivuoden kertaamista tällaisilla ns. pikkukivoilla bändeillä, ts. bändeillä joiden tänä vuonna ilmestyneet oli kivoja, mutta eivät kuitenkaan yllä vuoden parhaita levyjä arvioidessa korkeimmille sijoille. Tietyllä tavalla niin Metric, Fruit Bats, Fanfarlo ja The Elephants julkaisivat tahoillaan pikkukivan levyn. Esimerkiksi Metricistä pidin levyn ilmestyessä kovin, mutta jotenkin en pysty mainitsemaan sitä vuoden lempilevyjeni joukossa.

Metric

Metricistä puhuttaessa on kenties virheellistä nimetä se "pikkukivaksi", onhan bändillä last.fm:ssäkin tuhansia kuuntelijoita, mutta levyä arvoidessa se jää vertaisistaan. Emily Hainesin ääni sopii bändin terhakkaan indie rockiin, mutta pidän myös neidin soolomateriaalista. Metricin Fantasies sopii muuten myös kovin hyvin uuden vuoden juhlamusaksi!




Tässä vähän Emily Hainesia sooloilemassa.




The Elephants

Tanskalaisbändi on itselleni suhteellisen tuntematon uusinta Take It! -levyä lukuunottamatta. Levyllä on todella tanskalaisen kivoja folk-rock-kappaleita kuten Organ Grinder (jota en löytänyt tätä postausta varten) mutta muuten levy on todella epätasainen. No, mutta, kenties tältä bändiltä on paras vielä tulematta.
The Elephants myspacessa, sieltä kuuntelemaan sitten Organ Grinder :)



Fruit Bats

Tämän vuoden levy The Ruminant Band ei yllä aivan bändin aiempien tuotoksien tasolle sekään, mutta tarjosi tälle vuodelle silti mukiinmenevää folk-rockia. Pidän mieslaulajan äänestä etenkin, se on jotenkin hauska sivumaku koko Fruit Batsin hedelmäsalaattiin: kuin Wolfmotherin laulajalla, Andrew Stockdalella, olisi hyväntuulisen kitaroinnin tahtiin laulava pikkuveli. Siltä se minusta kuulostaa :) Fruit Batsilla, kuten The Elephantsillakin, jää ottamatta se viimeinen askel eteenpäin musiikillisesti. Tässä kuitenkin hupaisa nimikkobiisi levyltä The Ruminant Band:



Fanfarlo

Vihdoin 2009 julkaistiin ruotsalaisen Simon Balthazarin luotsaaman brittiyhtyeen, Fanfarlon, pitkäsoitto Reservoir. Mielestäni bändin soundissa on samoja aineksia kuin monien ruotsalaisyhtyeiden, kuten I'm From Barcelonan kappaleissa. Vaikkei levyltä löydykään ehkä aiemmin sinkkuna julkaistun You Are One of the Few Outsiders Who Really Understand Us veroisia kappaleita, on sillä silti paljon potentiaalia. Jälleen kerran on todettava, että tämänkin bändin paras levy on (TOIVOTTAVASTI) edessäpäin. Jäämme odottamaan.

Lataa Fanfarlon I'm a Pilot -kappale ilmaiseksi Last.fm-sivustolta: I'm a Pilot

Sitten pari maistiaista:



27.12.2009

jj no. 2

Miten voi olla näin pahasti jumissa, että on jotenkin päässyt tällainen artisti ohi? Miten vielä itseään kunnioittava musabloggari myöntää moisen asian! No ei, mua ei loppujen lopuksi kiinnosta se, että olis blogistina terävimmällä aallonharjalla tai että saa ensimmäisen julkaistua postauksen jostain trendikkäästä bändistä. Tähän on kaks syytä: ensinnäkään en pysty siihen ja toiseks mulla ei ole aikaa siihen :). On paljon mieluisampaa kirjoittaa niistä bändeistä, joista oikeasti pitää ja kuuntelee ja toivoisi saavan lisää huomiota. Tässä nyt ainakin taas (mun mielestä) kivaa musiikkia.

jj



Muutamissa yhteyksissä ruotsalaisen jj:n kesällä julkaistua levyä nimeltään no 2 on kovin kehuttu ja toisaalta verrattu musiikilliseen serkkuunsa, brittiläiseen The xx:ään. Mm. itseni arvostama nettijulkaisu Pitchfork nostaa bändin vuoden parhaimpien joukkoon ja juuri tällä hetkellä on vaikea olla eri mieltä. Tänä vuonna on toisaalta julkaistu niin paljon loistavia levyjä toisen perään että on vaikea kahlata kaikkea läpi millään lailla mielekkäästi, joten pidättäydyn julistamasta vuoden suosikkejani. (Prince of Assyria on silti ihan hiton kova!:D)

Ja takaisin jj:n etnotahteihin. Bändi osaa hienosti sekoittaa eri musiikkilajeja ja lopputulos on tietyllä tavalla eteerinen ja "optimistisempi" kuin esim. The xx. Jätän jälleen jaarittelut ja musiikin kuvailun huonolla lopputuloksella ja tarjoan esimerkkejä. Tärkeintä on tietää, jos tykästyy kovin jj:n tahteihin, että bändi saapuu tietääkseni Redrumiin Helsinkiin 7.1. ja julkaisee uuden levyn (nimeltään no 3) ensi vuoden puolella maaliskuussa.
Ja ai niin, suunnitelmissa on kaiketi kiertää USAa yhdessä The xx:n kanssa maaliskuusta lähtien.

Kappaleita:




26.12.2009

It's Always Sunny in Philadelphia

Ensimmäinen kirjoitus televisioon liittyen tulee tässä. Jotenkin on tylsää, jos "saisin" kirjoittaa vain musa-asioista, siksipä aattelin rikkoa kaavan suhteellisen alkutaipaleella, sillä saanhan tehdä omassa blogissani mitä huvittaa.


It's Always Sunny in Philadelphia eli Elämää Philadelphiassa tulee satunnaisin huonoin ajoin Subilta. Täytyy sanoa, että olen lähtenyt ohjelman kelkkaan suhteellisen myöhään, mutta kyllä kannatti. Kyseessä on komedia ja varmasti yksi hauskimmista tv-sarjoista, joita tällä hetkellä tulee Suomen televisiosta. Kesti muutaman kuukauden sulattelut ja hyvän ystävän, jonka makuun luotan musiikki- ja televisioasioissa yli kaiken, suosittelut ennen kuin todella pääsin sarjaan sisään. Jos sarjaa katsoo vain ohimennen odottaen valmiiksi naurettuja ja -pureskeltuja ja -selitettyjä vitsejä sitcom-tyyliin, pettyy pahemman kerran. Myöskään helposti loukkaantuvien ei kannata sarjan pariin vaivautua. Sanotaanko näin, että jos South Park, Family Guy tai muu poliittisesti todella epäkorrekti huumori ei uppoa, kannattaa varmasti jättää tämäkin väliin. Toisaalta joillekin edellämainitut asiat saattavat olla houkuttelevia sarjan pariin.

Tarina pyörii neljän ystävän ympärillä: Sweet Dea, Charlie, Dennis ja Mac. Toisella tuotantokaudella mukaan liittyi Denniksen ja Sweet Dean isä Frank, jota näyttelee sarjan maineikkain näyttelijä Danny DeVito. Sarjan päänäyttelijät ovat myös sarjan käsikirjoittajia. Lähinnä kyseessä on kyseisen viisikon seikkailut, joissa porukka tekee kaikkensa helpon rahan, äkkirikastumisen, tai muun menestyksen eteen moraalisesti todella arveluttavin keinoin. Päällisin puolin sarja vaikuttaakin aluksi harmittomalta. Ystäväni mainosti sarjaa minulle muun muassa sillä, että tätä sarjaa katsoessaan tuntee olonsa hyväksi hahmojen moraalin ollessa olematon. Suuri osa tapahtumista pyörii myös keskinäisen nokittelun parissa.


Sarjasta saa tietenkin parhaiten kuvan katsomalla sitä ja antamalla sille kunnon tilaisuuden. Omat käsitykset moraalista joutavat romukoppaan sarjaa katsoessa, sillä usein juonenkäänteet pyörivät arkojen aiheiden parissa kuten rasismin, tai abortin tms. It's Always Sunny in Philadelphia ei sovellu kaikille, mutta ne, jotka pääsevät sarjaan sisälle osaavat kaiketi arvostaa sarjan huumoria ja omaperäisyyttä, sillä esimerkiksi IMDb:ssä sarjan tähtikeskiarvo käyttäjien arvosteluissa on 9.6/10 tähteä. Arvioita tällä televisiosarjoihin ja elokuviin keskittyneellä sivustolla on tästä sarjasta annettu kuitenkin melkein 20 000. Sarjaa on tehty viiden tuotantokauden verran, eikä sille, ainakaan tietääkseni näy loppua.

Suosittelen silti tätä sarjaa niille, joille esim. Miehen puolikkaat (Two and a Half Men) EI ole tv:n parasta huumoria.

Olin laittamassa jo muutamaa pätkää lukemisen ratoksi, mutta niitä ei sitten nettilästä löytynytkään niin hyvin, joten meidän on tyytyminen seuraamaan sarjaa Subilta perjantaisin puolen yön jälkeen. Buu. Pitänee tilata sarjan boksit netistä.

Broken Bells & Two Door Cinema Club

  Broken Bells

Joulun jälkeen on hetkeksi taas palattava arkisiin asioihin. Broken Bells nimittäin on The Shinsin James Mercerin ja tuottaja-artisti Danger Mousen projekti, josta Mercer mainitsi ohimennen ja salaperäisesti oikeastaan jo viime toukokuussa. Viime maanantaina julkaistiin bändin ensimmäinen single The High Road. Sekä The Shins nokkamies Mercer että Gnarls Barkleysta tuttu Danger Mouse ovat eri lähteiden mukaan vakuuttuneita, että bändi ei jää vain kahden omalla tahollaan musiikkia tekevän artistin väliprojektiksi, vaan katseet on käännetty vahvasti tulevaan.

Puheet ovat kuuleman mukaan jo maaliskuussa ilmestyvän ensilevyn jälkeisessä ajassa, bändin jatkossa. En tiedä millaiseksi kuvittelin bändin musiikin kuultuani yhteistyöstä herrojen välillä, mutta ensi sinkku on kutakuinkin miesten luomiskyvyn summa ja enemmän. Sinkun perusteella ei voi sulkea tulevan levyn sisällöstä mitään pois musiikillisesti: kummankin artistin vaikutteet kuuluvat sen verran selkeästi ensimmäisellä kappaleella:



En yleensä oikein ole kovinkaan vakuuttunut lähtökohtaisesti tällaisista jo etukäteen hypen pyörittelemistä musiikkiprojekteista tunnettujen artistien välillä, mutta nyt yhteistyössä olivat vähintäänkin kutkuttavat musisoijat. Ja olihan lopputulos jopa melkoisen hyvää indie poppia- vaikkakin kyseessä on vasta ensimmäinen single. Alkuvuodesta saamme varmasti lisää maistiaisia.

Two Door Cinema Club


Pohjoisirlantilainen Two Door Cinema Club sen sijaan on yhtye, johon tutustuin ensi kertaa vasta pari viikkoa sitten. TDCC on todella energistä elektro-indiepoppia, joka kelpaa varmasti ykkössuosikiksi, jonka tahdissa vaihtaa vuosi. Mielestäni bändiän soundissa on ns. sitä jotain, minkä vuoksi en helposti lähtisi asettamaan sitä rinnakkain muiden "vastaavien" bändien kanssa, mutta jotain kuvaa bändin musiikista saa, jos on kuunnellut tai käy kuuntelemassa esim. We Have Bandiä tai Bombay Bicycle Clubia. Toivon, että ensi vuonna nähdään Two Door Cinema Clubilta ihan LP-julkaisu ja sen myötä bändin nousu suuren yleisön tietoisuuteen. TDCC on juuri nyt yksi suurimmista suosikeistani.

Jos Bloc Party, Bombay Bicycle Club ja/tai Mystery Jets uppoavat, suosittelen tutustumaan ainakin seuraaviin kappaleisiin:





23.12.2009

Christmas, Don't Be Late!


Ja niin, on aika joulun. Sufjan Stevenskin joulumielellä.

Aattelin vähän tarjota ideoita, et millä tavalla indiemusiikin parissa voi viettää joulunsa. Tai mitä muuta jouluna VOI kuunnella, kuin esimerkiksi Rajatonta tai Bing Crosbya - eikä tietysti sillä että niissä olisi mitään vikaa.

Mutta, monet indiebänditkin levyttävät omia versioitaan tunnetuista joulukappaleista, esim. Bright Eyes


Rosie Thomas

Tai tekevät kokonaan omia joulukappaleita levyllisen, kuten Rosie Thomas: A Very Rosie Christmas. Levy julkaistiin viime vuoden marraskuussa ja soveltuu mielestäni erityisen hyvin henkilölle, jolle sekä indietyyppinen musiikki ja joulu ovat kummatkin sydäntä lähellä. (Käytän usein käsitettä indierock /-musiikki varmasti hyvinkin laveasti ja leväperäisesti, mutta se on käypä yläkäsite useille artisteille, jotka viihtyvät juuri minun levyhyllyssäni :D)



No, kuitenkin, Rosie Thomas on singer-songwriter perinteen jatkajia ja tehnyt yhteistyötä mm. Damien Juradon ja Sufjan Stevensin kanssa. 2006 julkaistu These Friends of Mine sisälsi yhteistyötä nimenomaan Sufjan Stevensin kanssa ja hän taisi jopa tuottaa Rosien levyn. Mun mielestä Rosie Thomas on virkistävä lisä folk/singer-songwriter meininkeihin. Sanoitukset ja kitarannäppäilyt on usein hyvin herkkiä ja jotenkin vilpittömiä ja ne pääsee todella lähelle.




Sufjan-triviaa
Pienenä triviana on mainittava vielä Sufjan Stevensistä, että mies tuntui muutama vuosi sitten ehtivän joka paikkaan, vaikkei omaa, uutta levyä olekaan fanien (itseni mukaanlukien) pettymykseksi kuulunutkaan pitkään aikaan. Hän soitti pianoa The Nationalin Boxer-levyllä Racing Like A Pro ja Ada -kappaleilla.
Hmm, taidan jo nyt mainita edellämainitusta bändistä liian usein.




Òlafur Arnalds
Jouluaiheeseen palatakseni, tarjoan vielä vaihtoehdon ihmisille, jotka kaipaavat jouluna rauhallista musiikkia, mutteivät välttämättä juuri joulumusiikkia. Òlafur Arnaldsia kelpaa esitellä muiden islantilaisartistien kuten Sigur Rósin, Múmin, Björkin ja Amiinan rinnalla. Etenkin Eulogy for Evolution on pianon ja jousisoittimien kaunista yhteispeliä, mutta myös Found Songs (2009) on osoitus miehen taidoista säveltää modernia klassista musiikkia pieteetillä ja saada kappaleet sopimaan sellaisten korviin, jotka eivät klassisesta musiikista innostu. Vaikka soittaisi ja säveltäisi klassista musiikkia ei tarkoita sitä, ettei olisi ns. mukana menossa. Arnaldsin myspace-sivuilla kerrotaankin Found Songsin julkaisun ja luomisen olleen omaperäinen prosessi:
In April 2009, Iceland’s neo-classical export Ólafur Arnalds created the 7-song series 'Found Songs' – recording a song a day for 7 days and instantly making each track available via Twitter. With artwork contributions from fans via Flickr, this modern release awakens memories of a tradition that seemed lost in the digital age we live in.
Muutenkin Òlafur kertoo motivaatiostaan saada klassista musiikkia ihmisten ulottuville:
The classical scene is kind of closed to people who haven't been studying music all their lives. I would like to bring my classical influence to the people who don't usually listen to this kind of music…open people's minds.
 Sen kummemmitta selittelyittä annan Òlafur Arnaldsin jatkaa musiikillaan tästä.



 Raein-kappaleen myötä kivaa joulua.

22.12.2009

Syksyn suosikkeja, pt 1

Tarkoituksena tässä postauksessa oli alunperin tarjota niin jouluun kuin uuteen vuoteenkin pientä makusteltavaa musiikin saralta, mutta ensin ajattelin kelata taaksepäin ja kerrata kuluneen syksyn pieniä kivuuksia musiikin saralla. Toki tässähän on mitä mainioimmat uuden vuoden pilestystahdit.

The xx


Lontoossa 2005 perustettu pumppu soittaa elokuussa julkaistulla levyllään melko 'pientä' soundia, joka kasvaa lähinnä vuorovaikutuksessa kuuntelijan kanssa. The xxstä on helppo pitää ja bändin 'pieni' soundi on enemmän kuin tarpeeksi. Yhtyeen musiikkia on kuvailtua mm. post-punkiksi tai alternativeksi eikä kummassakaan termissä sinänsä ole mitään vikaa. Marraskuusta lähtien triona viihtynyt bändi lukeutuu varmasti dream-pop käsitteen allekin ja soveltaa varsin hyvin ns. tsillailuun. Jollain tavalla biisit ovat kuiskaavia, lo-fi henkisiä ja hienoisesti 80-lukuun nojaavia. Ei tosta kuvailusta varmasti aukea kovin monelle, mutta omasta mielestäni kyseessä on vuoden parhaita julkaisuja. Kyseinen levy oli mm. Turun parhaassa levykaupassa (!) 8raidassa viime viikon myydyin levy. (8raidasta tulossa vielä oma postaus myöhemmin.)



Beach House


Oon ehkä enemmän folk- ja indierockin kuuntelijoita, mutta jostain syystä syksyllä oli paljon hyviä elektroniseen muotoon nojaavia bändejä. Esim. Beach House ja The xx ovat kummatkin jonkinlaisia dream pop -genreen kuuluvia yhtyeitä. Pidin jo 2008 julkaistusta Devotion-levystä, jonka maukkain musiikkileivos tais olla Gila. Devotion-levy pääsi monelle vuoden 2008 top-listoille jopa ihan kärkisijoille. (Ja nyt kun kuuntelen tätä levyä taas niin ei se loppupeleissä ehkä niin elektronista ole kuin olen antanut ymmärtää.)



Bändin tuorein sinkku Norway on myös sangen maukas. Uusi levy ilmestyy tammikuun lopulla ja tä taitaa olla eka sinkkulohkaisu. Aikaisempien levyjen arvostelumenestysten perusteella uusi, 2010 ilmestyvä, Teen Dream tulee olemaan alkuvuoden kiinnostavimpia, ellei jopa odotetuimpia.



 The Drums


Summertime EP:nsä myötä ainakin blogipalstatilaa kahmineet nykkiläiset tekevät ep:n nimen mukaisesti hyvin kesäistä, huoletonta ja suoraan sanoen KIVAA musiikkia. Bändiä on löyhästi verrattu mm. San Franciscossa majailevaan Girlsiin ja The Pains of Being Pure at Heartiin, mutta yhtye on mielestäni jotenkin omintakeinen. Toivottavasti tämä ei ole yksi niistä bändeistä, joka tulee puun takaa yllättäen kaikki hienolla, "tuoreella" soundilla ja painelee saman tien takaisin unohduksen pusikkoon levytuottajien kesyttämän tylsän soundin myötä. Mm. Let's Go Surfing antaa odottaa paljon:



Palaan toivottavasti pian asiaan syksyn musiikkikokemusten muistelolla, sekä myöhemmin omilla osioilla joulun rauhoittumismusiikista, uuden vuoden juhlatahdeista, Turun yöelämästä indiemusiikin kannalta, Turun levykaupoista (lähinnä 8raidasta :D), Leonard Cohenista ynnä muusta. Jahka aikaa riittää. Huomenna aamulla riisipuuroilujen lomasta saatan ehtiä jonkin postauksen kirjoittaa vielä. Kuulemisiin.
P.S. Vielä maistiainen ihan kivasta biisistä, joka EI suostu poistumaan pääkopasta: The Big Pinkin Dominos.

A crack in everything.

Hienoa!

En tiedä kuinka monta musablogia Suomessa on, tai ainakaan Turussa, mutta pidän tätä yrityksenä sinne päin. Haluan esitellä asioita ja etenkin musiikkia ja muuta mediaa joka mua kiinnostaa, ja ansaitsisi mun mielestä enemmän huomiota. Yritän sijoittaa sen vielä jotenkin, ainakin joskus, Turun kontekstiin. Mietin jonkin aikaa että kirjoitanko suomeksi vai englanniksi, mutta päädyin kuitenkin suomeen, koska en tiedä mitä kohdeyleisöä tavoittelisin englannilla :)

No, mut eka ihan ASIAasia tähän blogiin: jo reilun viikon ajan tän huoneiston kaiuttimia on kunnioittanut musiikkillaan muuan hienon hieno Ruotsin mies, nimeltään Prince of Assyria.

Musisointia just mun makuun: hieman synkkää, mut tavallaan kuitenkin valon pilkahduksia siellä rivien välissä löytyy. Kuten itse Leonard Cohen on kirjoittanut:
There is a crack, a crack in everything. That's how the light gets in.


Niinpä on Assyrian prinssin musiikissakin. Ja itse ainakin pidän kovin. Levyn nimi on Missing Note. Monet kuulee miehessä mm. Leonard Cohenin ja The Nationalin. Pelkästään noiden kuvailujen perusteella olin myyty. Mutta niin, tässä linkki, antakaa miehellä mahdollisuus. Mariakin antoi talkshow'ssaan.

Prince of Assyria - What ever you want