Fistful of Mercy - superryhmittymä?

Mikä lasketaan ns. supergroupiksi? Kyllä mä katson, että jos suurimman osan jäsenistä tietää omista jutuistaan ja porukkana alkavat painaa uutta materiaalia, niin kyseessä on jo 'superryhmä'. Itse musiikilliset ansiot näissä porukoissa jäävät valitettavan usein vaatimattomiksi, kun lopputulos onkin vähemmän kuin osiensa summa.

                                                                  (Kuva: fistfulofmercy.com)

Aiemmin tänä vuonna mainitsemani Mt. Desolation täytti varmasti ehdot, kuten myös tämänpäiväinen Fistful of Mercykin. Jäsenistön muodostavat Ben Harper, Joseph Arthur ja Dhani Harrison (edesmenneen Beatlen, George Harrisonin, poika). Vaikka jälkimmäinen ei kenties musiikillisilla ansioilla olekaan kaikille tuttu, ovat Harper ja Arthur varmasti monen muistissa laulaja-lauluntekijöinä.

Näiden sankareiden muodostama bändi, Fistful of Mercy, julkaisee As I Call You Down -debyyttinsä lokakuun viides päivä ja odotukset ovat ns. korkealla. Ensimmäisen kappaleen perusteella on vaikea sanoa yhtään mitään, mutta sanomattakin lienee selvää, että tuotoksia odotetaan innolla. Ehkä se juuri onkin näiden superryhmittymien kirous: kavereiden kun pitäisi saada yhdessä aikaiseksi enemmän ja parempaa kuin yksin. Tässä Fistful of Mercy  -niminen kappale samannimiseltä bändiltä.

Yksinkertaisuus

Tänään on ollut yksinkertaisuuksien päivä. Tai oikeastaan pelkistettyjen asioiden, koska 'yksinkertainen' on negatiivisesti värittynyt toisinaan, vaikkapa idioottisuuksiin. Tänään on laiskottanut aika huolella enkä ole edes ajatellut mitään hyödyllistä. En vaikka ruoan tarvekin koettelee. Sohva on saanut suurimman panostukseni.

Toisaalta. Kun ei ole ollut energiaa saati halua tehdä mitään hyödyllistä (toim. huom. Minkä takia 'hyödyllinen' tuo mukanaan velvoitteita: kenen tai minkä vuoksi minun tulisi olla hyödyllinen tai hyödyksi?), on oleskelu ja olo riisuttu perusteisiin. Olen vain ollut ja kuunnellut musiikkia; se ei ole soinut taustalla, se ei ole siivittänyt kuntoilua, siivoamista tai blogipostausta (ennen kuin nyt), sitä ei ole kuunneltu itsetarkoituksellisesti. Toisin sanoen, aika ajoin on hyvä vain antaa musiikin tulla luokseen eikä jahdata sitä - mikä tapahtuu usein vielä ulkomusiikillisista syistä.

Tämä postaus kertoo myös aika paljon päivästä: laiskuuden myötä tuloksena on köyhä ja ontto kehys muutaman hienon ja näennäisesti yksinkertaisen / pelkistetyn kappaleen jakamiseen. Ekana Ben Harper - Number Three, joka ei ehkä täysin sovi muiden kappaleiden kanssa, mutta se on vaan niin kiva.

Max Richter - Vladimir's Blues



Eluvium - Radio Ballet



Nick Cave & Warren Ellis - The Beach



Clint Mansell - Stay With Me

Joskus oli tapana maata lattialla ja tuijotella kattoon. Jonkinlaista terapiaa kenties. Tuntuu typerältä, että aina on jokin aparaatti päällä, aina on jokin todellisuuden ja itseni välissä (korni lause, tiedetään). Kenties tuo katontuijottelu riisuu niitä kerroksia sitten myös. Jos haluat tuijotella kattoon, etkä halua tehdä sitä hiljaisuudessa, voit kuunnella vaikkapa tämän postauksen kappaleita.