Blogi muuttaa: on Rosvojen aika!

Sellaisena kuin olet Slow Show'n tuntenut – ja toivottavasti jaksanut seurata – Bloggerissa miltei neljä vuotta päättyy. Tai no, ei pääty. Muuttaa. Olet saattanut jo kuulla huhua, kuiskauksen tuulessa. Rosvot nimittäin kerää kokonaan uudelle saitilla monta suomalaista musablogia ja -bloggaajaa. Tiivistäisin saitin pointin Simpsoneita lainaten:

"Individually we are weak like a twig, but together we form a might faggot!"

Sääli tämä on jättää. Tavallaan. Mutta on jo kenties aika. Ja mulla on lopulta kovat odotukset uutta sivustoa kohtaan. Oma into bloggaamiseen on palannut myös. Vastedes suunnatkaa lukemaan juttuja tänne. Blogilista, Hypem sun muut toiminevat suht normaalisti jahka pääsen niitä päivittämään. Twitter ja soittolistojen kasaaminen toimivat myös aivan samalla tavalla kuin aiemmin. Tutustu sivuun itse ja tsekkaa alta ROSVOT:

GEMS - Pegasus [video]

Lindsay Pittsin ja Clifford Johnin muodostama GEMS on täällä taas. Tällä kertaa ihastuttavan beachhousesti alkava Pegasus -kappale on esittelyssä. Washingtonilais-duon dream pop on raukeaa ja ihanaa. Tsekkaa alta myös iPhonella kuvattu video Pegasukselle. (Suosittelen myös aiempien kappaleiden kuuntelemista - ovat erinomaisia).

Sikäli ainakin lupaava bändi kyseessä, että se suuntaa myös SXSWiin (kuten käytännössä jokainen jenkkibändi), mutta GEMSin showcase-keikka on kahden erinomaisen blogin yhteistuumaus. Kyseessä on nimittäin Disco Naïvetén ja Crack in the Roadin Dark Paradise. Kiinnostais sekin. (Btw, multakin kysyttiin et minkälaisella panostuksella / tapahtumalla mun blogi on messissä SXSW:ssä. Meinasin tikahtua nauruun.)

My music(al) profile

Silloin tällöin oppilaat kursseillani pääsevät kirjoittamaan "my language profile" tai "my cultural profile" otsikon alle tekstin itsestään; oikeastaan otsikoksi "my" ja "profile" väliin mahtuu sana kuin sana. Nyt olis mun vuoro tehdä profiiliteksti, tosin 'teksti' on liioittelua, kun käytän ranskalaisia viivoja.

Musiikki on aiheeni. Saatte lukea "millä meriitillä?!!" täällä huutelen.

                                                                          (Kuva täältä)

- Ala-asteella saatiin kotiin enon vanha sähköpiano. En osannut soittaa sitä enkä tainnut olla kiinnostunut tunneistakaan, eikä niihin olisi tainnut ylimääräistä rahaa ollakaan.

- 9-vuotiaana laulukokeessa vetäisin häpeillen legendaarisen Kirppu ja Härkä -kipaleen. En muista menestystäni, mutta se taisi olla vaatimatonta.

- Parhaimmillaan ala-asteen musatunneilla soitin nokkahuilulla Ostakaa makkaraa tai korkeintaan toimin (rytmi)kapulamiehenä, kämmen kuppina.

- Yläasteikäisenä innostuttiin konemusasta. Nauhoiteltiin kavereiden kanssa mm. Tiistain tanssi-ilta -nimellä toiminutta radio-ohjelmaa RadioMafialta. Käytiin 15-vuotiaina jopa Koneiston Kostossa Kupittaalla polkupyörillä Raisiosta. Tsekattiiin mm. Sluslik Luna, Futureshock, DJ Orkidea tjsp.

- 90-luvun loppupuoliskolla serkkuni vaikutti sentään pienessä suuressa bändissä nimeltä Limonadi Elohopea

- Samoihin aikoihin suurimpiin löytöihin lukeutui kannen ja nimen perusteella mukaan kirjastosta tarttunut Agaetis Byrjun Sigur Rósilta. Se jäi lopulta niin tärkeäksi levyksi että ostin sen viime vuonna vinyylinä.

- Kiinnostus konemusaan hiipui ja musiikinkuuntelu ylipäätään jäi miltei kokonaan. Paitsi nauhoitteluharrastus, joka jatkui epäsäännöllisesti.

- Lukiossa britti- ja tanskalaisbändit (päällimmäisinä Coldplay ja Mew) antoivat uutta puhtia musiikinkuunteluun. Sen jälkeen julkaistuista ja ostetuista levyistä tunnen harvan yhtä perusteellisesti kuin Coldplayn A Rush of Blood To The Headin ja Mew'n Frengersin.

- Pikkuhiljaa opiskellessa ja ihmisiä tavatessa musiikkimaku luonnollisesti monipuolistui. En välttämättä enää joka levykauppavisiitillä leimannut soinutta musiikkia liian oudoksi. Aloin myös oikeasti ostaa levyjä.

- 2008 ostin ensimmäisen (nailonkielisen) kitarani. Olin aina ihaillut soittotaitoisia ihmisiä ja salaa halajanut itsetuotettujen sävelien perään. Luulin että sellainen taito on kykyjeni ulottumattomissa, mutta mm. Coldplayn Don't Panicin avulla ensikuukaudet alkoivat taittua voitoksi.

- 2009 loppupuoliskolla perustettu blogi jatkuu edelleen.

- Harkinnassa on laajentaa soitinosaamista banjoon (jota olen kuumotellut varsin kauan ja käynyt soitinliikkeissä hivelemässä) sekä ehkä huuliharppuun.

Jostain syystä mua kutkutti kertoa miten heppoisin ottein näitä mielipiteitä sanelen, ainakin paperilla heppoisesti. Joskus musablogisteista saattaa tulla sellainen kuva, että nämä ovat eläneet ja hengittäneet altsu/indienousukaudet uugeimmissa paikoissa viileimpien ihmisten kera vuosi toisensa jälkeen sekä vaikuttaneet noin 2.3:ssa kriitikkojen arvostusta niittäneessä bändissä, jonka deby on edelleen keräilyharvinaisuus. The Avalanches ei ollut lempibändini (jo) ala-asteella, en ole suorittanut musiikkiopiston teoriaosuuksia tai kierrellyt maaseudulla kitara olalla kansanveisuja laulaen.

Soitan itse(oppineesti) vähän kitaraa, kuuntelen suht paljon musiikkia ja pidän myös siitä puhumisesta, usein seurasta huolimatta. Oma osa toki hifistelyä tulee harrastettua. Ja olen näihin lähtökohtiin varsin tyytyväinen. Musiikin suhteen suurimmat nautinnot liittyvätkin nykyään juuri blogiin, siihen että kitara jotenkin jopa tottelee  tätä nykyä ja että keikoilla saattaa kokea jotain hienoa. Kuten Daughterin Youth-videolla, livenä kuvattu St Giles in the Fields kirkossa, olisi saattanut.

Lempiblogeja ja meuhkaamista.

Useimmiten, kun ei huvita tehdä perus biisi/bändi/levykirjoitusta, käännyn reflektointiin. Minulle on luonteenomaista kääntyä analysointiin ja introspektioon aika ajoin - harmi vain etteivät henkiset kykyni riitä aina analyysin korostamien asioiden ratkaisemiseen. Tässä mielessä se muistuttaa vaikka Soinin Timpan ulosantia: paljon meuhkaamista mahdollisista ongelmista muttei yhtään oikeaa ratkaisua.

                            (Eka blogibannerikuva ikinä. Jottei postaus olisi pelkkää tekstiä)

Musabloggaamisen yhteydessä analyysi tarkoittaa usein itse bloginpitämisestä kirjoittamista mikä ei välttämättä puhuttele 85%:a lukijoista, mutta itselle sellainen on kiinnostavaa - mikä taasen tarkoittaa tällaisten kirjoitusten toistuvuutta blogissa. Taisin jo pelkästään tällä kappaleella menettää useimmat lukijoista postauksen yhteydessä.

Noh, ajattelin kuitenkin paljastella musablogin pitämisen pienen pienten kulissien takaa esimerkiksi itse löytöjen tekemisen saloja: lempiblogeja ja muita löytöpaikkoja. Myös lainausperiaatteet ovat kovin kiharaiset näin hektisessä blogosfäärissä.

Lainaamisesta. Kuka "löysi" minkäkin bändin milloinkin, on tietysti samantekevää, eikä kukaan valvo poimintojen lähteitä joten kuka tahansa voi "varastaa" mistä tahansa mitä vain. Ajatuksena "varastaminen" on aika jännä aikana jolloin piratismi edelleen jyllää. Lähinnä siihen blogien yhteydessä liittynee kirjoittajan etiikka.

  Beg Steal or Borrow by raylamontagne

Itse yritän toimia jotensakin kunniallisesti (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), siinä tosin aina onnistumatta, ilmoittaen lähteen mistä bändi on poimittu - ainakin  jos en ole mistään muualta bändistä kuullut. Ja etenkin suomalaisia blogeja lukiessa koitan toteuttaa tätä. Suomessa musiikkiblogeja kirjoittaa ja lukee niin harva joukko - joskin kasvava joukko - etten oikein pidä hyvänä tapana poimia jonkin muun "löytöä" ja postata siitä itse ilman mainintaa. Tätä tapahtuu onneksi kovin vähän. Jos bändi tuntuu ulkomuistista liian tutulta, nuuskin nopsaan muita suomalaisblogeja, ettei jää alkuperäinen lähde mainitsematta.

Blogien lukemisesta. Kotimaisia en lähde listaamaan, sillä seuraan kaikkia niistä, jotka tiedän, säännöllisesti. Kahlaan varmaan usein samaiset mp3 -blogit läpi satunnaisesti kuin muutkin, joten niistäkin on turha lässyttää (esim. ListenB4YouBuy, PrettyMuchAmazing jne, joista kummassakaan en ole nyt pistäytynyt). Mutta ne, joita seuraan säännöllisesti vain siksi että niitä on ilo lukea, tuovat jotain ihan muuta pöytään. Ne eivät useimmiten referoi suoraan Pitchforkin joka käännettä saadakseen liikennettä sivuilleen, vaan niiltä löytyy jotain muutakin.

TwentyFourBit on niistä yksi lemppareista: siltä löytyy oma linja jota toteutetaan suhteellisen uskottavasti. Postailee mm. The Tallest Man On Earthin, Sharon Van Ettenin, Andrew Birdin ja vastaavien kaltaisista artisteista.

LineOfBestFit ei nyt varsinaisesti ole samassa luokassa blogien kanssa, vaan kokoaa useamman kirjoittajan saman katon alle, mutta isohkoksi music magazineksi se tekee mielenkiintoisia poimintoja. Pääasiassa siksi, että kirjoittajilla itsellään on hyviä blogeja.

Jos (britti)folk kiinnostaa, on ForFolk'sSake ehdottomasti sinun paikkasi. Postausten aiheina mm. Laura Marling, Dry the River, Bowerbirds jne.

Chicagolaisblogi HearYa:ssa tulee käytyä vähän harvemmin mutta aina kannattavasti. Blogi kirjoittelee paljon kitaramusiikista ja folkista sekä järjestää omia livesessioitaan, jossa pistäytyy hyviä artisteja.

Guardianin New Band A Day -palstalla nähdään paljon turhuuksia, mutta osuu toisaalta joskus hyvin ajoissa oikeaan. Jos uutukaisbändit kiinnostavat, täältä löytyy. (Toiset poiminnat ovat vuotta ennen kuin monet puhuvat koko artistista, toiset vuoden artistin unohtamisen jälkeen).

NoFearOfPop on taas kerran yksi ehdottomasti lemppareista, joka tehtailee myös mixtapeja. Sen valintoihin ei pety melkein koskaan - eikä niihin toisaalta törmää joka käänteessä ennen kuin tämä blogi on ne poiminut. Berliinissä viime vuonna perustettu blogi on saavuttanut ison lukijakunnan postaillen mm. artisteista kuten Clams Casino, Boy Friend, Keep Shelly in Athens, Balam Acab.

Noilla pääsee jo hyvin pitkälle. Mulla tuntuu ainakin olevan miljoona blogia kirjanmerkeissä tai feedeissä, joita en lue koskaan.

  Toro Y Moi How I Know by stellarola

Muuten, blogien lisäksi, lähteinä toimivat nykyään ensisijaisesti soundcloudin ja Hypemin kaltaiset palvelut, sekä niinkin yksinkertainen asia kuin sähköposti. Varmimmin minut tavoittaa sähköpostitse tai juuri soundcloudista. Myös last.fm, kaverit, muut bloggarit,  ja toki joskus myös isommat saitit kuten Pitchfork, Drowned in Sound ja Stereogum lukeutuvat lähteisiin. Tietysti facebook ja twitter kuuluvat tuohon joukkoon ja tuhat muuta asiaa joita en nyt just muista. 

Nettikuuntelun pilallehemmottelema. Ja bändien nimiä.

Tietysti. Tä on taas niin tätä. Mun pitäis tehdä kaikkea muuta, paitsi riekkua interverkossa haistelemassa ajantuhlausta.

Katsokaas, tajusin juuri että miten onkaan immeinen näin helposti muovattavissa, ts. pilalle hemmoteltavissa. Spotify sen kaiken pahan takana tietysti on. Nyt kun on tottunut siihen, että tuo musiikkipilvipalvelu rajoituksineenkin tarjoaa käytännössä levyn kuin levyn kuunneltavaksi, tuntuu jonkin tallenteen luoksepääsemättömyys tuskaiselta. Mahdottomuus kuunnella Processoryn Change Is Gradualia on saanut aikaan ennennäkemättömät hikikarpalot ja kämmenenpohjien syhyämiset.

Eikä tietenkään Spotikka ole ainoa syyllinen, se kantaa nykyisellään tietokoneella kuuntelusta leijonanosan harteillaan. En ole täysin vielä päättänyt, ansaitseeko Spotify euroni, joten en ole maksanut Premiumista - puhelimenikin on ajalta läppä, jossa ei mobiiliominaisuuksilla juhlita. Artistit toki ansaitsevat maksun, mutten ole varma palveluntarjoajasta, vaikka toki voi argumentoida, että nyt artisteille ei ainakaan mene kyhnyä yhtään, mutta se on toisen väittelyn aihe.

  Young Italians by PROCESSORY

Pointtina oli, että kun Spotifyn kuunteluaikamittari näyttää 7 min, YouTubesta ei löydy kaikkia kappaleita, Groovesharkista puhumattakaan, niin kenen puoleen himokuuntelijana käännyn? Change Is Gradual löytyy Spotifysta, mutta fyysisen kopion hankinnan kannaltakin Hulkkosen Jori on alkanut hieman hankalaksi, tuo levy kun on julkaistu kolmena 12" vinyylinä, joissa ei kaikkia alkuperäisiä kappaleita ole. Processory sentään tarjoaa edelleen mahdollisuuden levyn kuunteluun soundcloudissa rajoituksetta. Tekohengitystä johon tartuin hieman nihkeillen, sillä se on low kbps (mitä ei hirveästi kyllä huomaa, myönnettäköön).

Noh, kai mä pärjään. Oon muutenkin tuhlaillu aikaa. Ihmettelin ja iloitsin AV Clubin poimintoja tämän vuoden bändinnimistä. Näille varmaan joku muukin hörähtää, tai vaihtoehtoisesti penseilee. Vai miten olis bändit kuten Bear With Hawk Fist (henk.koht suosikki), Vomit Erection, Pets With Pets, WHAT?! Band, Bad News Bears (taas karhuja!), You Bred Raptors?. Tsekkaas koko lista täällä.

Blog Sound of 2012 - vaihtoehto BBC:lle

BBC julkistaa vuosittain ennakointia seuraavan vuoden räjähdysartisteista. Vähän niin kun Rumban ja Ylexin Tulevaisuuden Tusina, jossa itselläkin oli tänä vuonna ilo vaikuttaa. BBC kerää "Sound of ...." -nimen alle osaavia musiikkialan ammattilaisia, joihin lukeutuu myös bloggaajia, tänä vuonna tosin vähemmän kuin aiemmin. Tämä paneeli suoritti BBC Sound of 2012 valinnan. Kesyn ja haalean listan voit tsekata täällä. Itselle suurimmat ilon aiheet siinä olivat Michael Kiwanukan ja Ren Harvieun maininnat. Tuosta 15:stä valitaan siis vielä kärki joka julkaistaan alkuvuonna.

Ja miten se liittyy postaukseen on tämä: 33 brittiblogia laati tänä vuonna oman, rinnakkaislistansa, jonka 15 artistista julkistetaan, samalla kaavalla, myös Blog Sound of 2012 kärkivalinnat myöhemmin. Mukana on varsin laadukkaita blogeja kuten mm. The Blue Walrus, The Recommender, Faded Glamour, Sweeping the Nation, Song By Toad, jne.

Valitsijamiesten tavoin toimineen blogilistan voit tsekata kokonaisuudessaan mm. The Blue Walrusin postauksesta. Itse artistilistalta löytyi aika kivasti myös täällä nähtyjä ja kuultuja pieniä suuruksia. Alla lista kokonaisuudessaan.

Lianne La Havas kannattaa ainakin panna merkille, neiti kun löytyy sekä BBC:n että blogien listoista. Kaikkia en ole toki kuunnellut, mutta kuunnelluista pidän eniten etenkin jo postauksenkin saaneista Theme Parkista ja Daughterista sekä Lucy Rosesta. Myös The Jezabels sykähdyttää.

Houdini Dax
Lianne La Havas
Theme Park
French Wives
The Good Natured


Alt J
The Jezabels
Lucy Rose
Bastille
Friends


Meursault
Daughter
Beth Jeans Houghton
Outfit
Washington

  Washington - How To Tame Lions by The Recommender

  Milk by Theme Park

  Lucy Rose - Middle Of The Bed by Lucy Rose

  The Jezabels - Endless Summer by thejezabels

Nordiska sa sa samarbetet

Hei vaan.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi Lilystä pyydettiin mua ja muutamaa muuta (Jussi, Anna ja Matti) tekemään itsenäisyyshenkinen soittolista, tai ainakin jotain sinnepäin, ja kysyttiin muutama kysymys samalla. Listasin oman soittolistan Nordiska sa sa samarbetet -nimen alle. Skandinaavista touhua siis. Poimi mun soittolista vaikka TÄSTÄ. Iso kiitos Lilyn porukalle, että pyydettiin mukaan.

Käy tsekkaa mitä minä ja muut vastattiin, millaisia soittolistoja laadittiin ja miten niitä perusteltiin. Lilyn palstalla, TÄÄLLÄ. Täsmennetään tuota lempiblogin valintaa, etten minäkään mieluusti laita muita paremmuusjärjestykseen, Miran All Ears valikoitui nimenomaan sillä perusteella, että on todella hienoa, että tämä on alkanut postailla vähän säännöllisemmin, koska hänellä on hyviä ja asiantuntevia juttuja. Se jäi vastauksesta pois. Taisin vähän jaaritella - saivat editointiin töitä.

Ja vielä yksi soittolistasuositus. Jyri nimittäin laati soundcloudin avulla suomalaisvuodesta 2011 hienon soittiksen. Käy tsekkaa täällä. Yksi harmistus jäikin juuri siitä, että soittolistaa laatiessa Spotify rajoittaa melkoisesti, mutta näillä tietysti mennään.

Tänään Jyri on muutenkin tapetilla, Paperfangs kun julkaisi uuden kappaleensa, Lifelong. Parasta Paperfangsiä, sen sanon.

  Lifelong by Paperfangs

Turku-soundit: Sans Parade

Vau. Tämä on kingi projekti.

Demovaiheessa olevan 'bändin' kappaleiksi nämä ovat valtavan hyviä, suureellisia ja tunteikkaiksi orkestroituja. Sans Paraden laulajan toissapäivänä facebookissa jakamat tuotokset keräsivät lyhyessä nopeassa ajassa paljon huomiota. Toki kyynikko huomauttaa, että 'ihmiset nyt ovat mukavia tutuilleen', mutta tällä kertaa siinä oli jotain erilaista.

Eräs kaverini totesi keskellä yötä että "Tulin kotiin, olen kännissä ja ennen mitään spotify-shittiä laitoin soimaan The Last Song Is A Love Songin. Pelkästään jo tuon pitäisi kertoa, että kyseessä on maailmanluokan biisi". Aivan näin, kyseessä on aivan huikea kappale. Mm. suomalaisen Déclassé -bändin jäsenistöä Sans Paradessa soittelee, mutta kappaleista pääasiassa vastaa Déclassén Jani Lehto sekä Markus Perttula. Yksi Perttulan lukuisista musiikkiprojekteista Sans Parade yllättää varmasti muutkin kuin allekirjoittaneen.

Kun The Last Song Is A Love Songin kertsi pauhaa täyteen loistoonsa on vaikea vastustella Perttulan "waltz with me" -kehoituksen lumoa. Muista kappaleista parhaimmistoa edustaa myös On December 13th. Tyyliltään post-rockia muistuttavat kappaleet eivät kuitenkaan ole niin yksipuolisia kuin tuon genren edustajat muuten. Joku oli kuvaillut tätä Sigur Rósin ja Jeff Buckleyn yhdistelmäksi; vaikkei tämä noin yksinkertaisesti ole niputettavissa, on tuossa kenties jotain perää.

En osaa sanoa, onko Sans Parade Lehdolle ja Perttulalle vain mukava tapa purkaa talenttiaan, vai onko julkaisuambitioita, mutta kummankin pitäisi harkita josko tähän projektiin kannattaisi panostaa vielä entistäkin enemmän.

  Demo by Sans Parade
- - - - - - - - - - - - - -

P.S. Menovinkki Turkuun täksi illaksi: Pikku-Torressa juhlitaan Flavour of the Month -klubia sekä turkulaista One Chord To Another -musablogia. Huomattavan arvostettavaan kymmenen vuoden ikään ehtinyt OneChord saa onnittelut täältäkin, äärettömän laadukas ja pitkäikäinen blogi. Esiintymässä tänään ruotsalainen Genuine Fakes sekä suomalaiset The Sugarrush ja The Wonderminers. Liput 4€.

Rosvot: seuraa suomalaisia musablogeja

Seuraatko suomalaisia musiikkiblogeja? Oletko aina kaivannut selkeyttä, kokonaisuuden hahmotukseen apua tai kenties vain paikan, josta ne kaikki (ainakin suurin osa) löytyvät? Mikäli vastauksessa on kyllä, saat nyt positiivisena ihmisenä tilaajalahjan: Rosvot.

Arvoitus / 1000sparks -pojan, eli Jyrin, luoma uusi blogiagregaattori kokoaa kymmeniä kotimaisia musablogeja ja niiden feedit saman sivuston alle, päivitysjärjestyksessä (itsellä kesti huomattavan kauan huomata että palkki liikkuu myös vaakasuunnassa, huoh). Erityisen loistava ominaisuus on blogien tagit pilveksi kokoava, 'sfäärin puheenaiheet paljastava, osasto sivun vasemmassa laidassa. No, katselkaapa itse täällä.

                                                  (Kuva: Jyri Öhman)

Parhaimmassa tapauksessa, jos ja kun käyttäjiä riittää, Rosvot voi nousta ihan isoksi jutuksikin, mutta ennen kaikkea se hyödyttää ihan suhteellisen tasapuolisesti kaikki musabloggaajia ja lukijoita. Kiitos Jyrille!

Kesätunnari: Aves - Shoreline

Stereotype Helsinki tarjoaa ja minä hypetän. Stereotyyppien kollektiivi jakaa muutenkin kaikenlaista hienoa sisältöä vaikka millä välineillä, mutta nyt on ajankohtainen kavereiden ensimmäinen lafkajulkaisu. Aves on kotimainen elektro pop -akti. Siihen jääkin mun tiedot.

                                                        (Kuva: youlucid.tumblr.com)

  Aves - Shoreline by ▲ves

Mut eipä niiden tietojen niin väliä, kun kappale toimii ihan hurjan hyvin. Aves_ -in/-ksen (?) single on nimeltään Shoreline. Tämän kappaleen samoissa sävelissä löytyy ampparimehujää, yötön yö, jokiranta ja kesän viimeiset tanssit. On ilahduttavaa kuulla suomalaista, joka ei kuulosta suomalaiselta negatiivisessa mielessä ja toista pienten piirien jokaista lapsentautia. Ykköstunnari minun kesääni (jos sitä toista, ihan älyttömän yllättävän suosittua julkaisua eiliseltä lasketa).

- - - - - - - - - - - - - -

Noin muuten...

# ...oon lueskellu näiden jätkien Route 66 -nimistä jenkkimatkapalstaa Lilyssä jo jonkin aikaa. Paljon kuvia ja konkreettisia kohteita. Todella mukavaa seurattavaa.

#...Michael Kiwanukan, ihan suosikkiartisti, uuden eepeen I'm Getting Readyn ennakkotilaus alkaa ensi maanantaina. Nimikkokappaleen voit kuunnella täällä.

Sivustosuosittelu: Cover Me

Covereiden ystäville löytyy musiikkisivustoista erinomainen vaihtoehto. Pitkän seurailun kohteena ollut, kerran tosin unohtunutkin, Cover Me löytyi uudestaan, kun etsin Leonard Cohenin Famous Blue Raincoatista tehtyjä covereita. Tämä mainio coveritaivas tarjosi uutukaista Villagersin tekemää versiota, joka on varsin uskollinen alkuperäiselle.

Oon aika innokas kuulemaan näitä versiointeja itse, varsinkin kun useat niistä ovat aikamoisia syvyyspommeja epäonnistuessaan - toisaalta etevät aika palkitsevia. Tsekkaa täältä myös oma coveripostaus, aika sekava sellainen kyllä.

Tuo Cover Me -sivusto on loputon aarreaitta kyllä, tsekatkaa esim. Teen Daze Neil Youngin kimpussa (!), tai Edwin Van Cleefin elektro pop -versio Lisztomaniasta, tai Juliana Dailyn akustinen versio Bon Iverin Calgarystä. Jehna, tämä sivusto kokoaa erinomaisesti covereita samaan lokaatioon, joten suosittelen tutustumaan, ellei se jo tuttu ole.

Rebellion / synttäriselkääntaputtelua

Sattumalta, Laurin eilistä tekstiä lukiessani, tajusin, että täälläkin alkaa vuosi olla täynnä. Hetken mielijohteesta käynnistynyt blogitouhuilu on yllättäen kestänytkin ihan kokonaisen vuoden. Ja kukaan ei ole siitä enemmän ihmeissään kuin minä. Vanha totuus pitää tässäkin paikkansa, sillä mitä enemmän tänne juttuja kirjoittelee, sitä keskeneräisemmältä ja sutaistummalta koko sivu tuntuu.

Vielä vuodenkin jälkeen suurimmat ongelmat tämän pitämisessä koskevat aikaa, henkilökohtaisuuksia ja kirjoittamista. Aika usein rustaan heppoisen tekstinomaisen kehikon musiikkihuumailulle - mikä ei omilla kirjoittajalahjoilla lupaa usein hyvää. Mutta musiikkihan mulla on kirkkaimpaina tähtäimessä, ei kirjoitus. Päivitystahti on sentään pysynyt suhteellisen säännöllisenä. Niin, mutta suurin vaikeus minulla on edelleen tuoda itseään enemmän esille kirjoitusten sisällöissä. Musta on tuntunut koko ajan, että koko blogeilu perustuu (tai pitäisi ainakin?) nimenomaan siihen henkilökohtaisuuden asteeseen ja henkilöön, jonka ympärille se blogi rakentuu. Siinä mielessä taidan olla hieman konservatiivinen, ettei aina tunnu luonnolliselta esitellä itseään ensin ja sitten vasta aihetta. Mutta mä yritän olla avoimempi.

                              (Blogin järjestyksessään toinen banneri. Siis tätä nykyistä edeltävä. (c) minä!)

Alunperin SlowShow käynnistyi musiikkiharrastuksen jatkeena, sitten se alkoi tuntua itse harrastusta tärkeämmältä, mutta nyt se on palannut oikealle sijalleen. Tämän myötä musiikista intoilu on saanut uutta tulta, ja, ennen kaikkea, toiminut alustana mahtaviin keskusteluihin musiikista ja illanviettoihin musiikin äärellä, jotka ovat toivottavasti vasta alkutaipaleellaan.

Ihmeellisintä on, ensinnäkin, että joku ja näin monet jotkut lukevat tätä, ja toiseksi, että joku on oikeasti halunnut ottaa tähänkin blogiin yhteyttä ja promota. Ihmeellistä ja yhtä kivaa on mun mielestä myös, miten monta hyvää muuta musiikkiblogia Suomestakin löytyy ja kuinka kivoja ihmisiä niiden takaa löytyyn. Kyynisimmät varmaan jo pureskelee kynsiään ja nettimokkuloitaan myöten kaikki moisesta positiivisuudesta ja selkääntaputtelusta, mutta monta hyvää tyyppiä joukkoon mahtuu. Tuosta oikealta voi tsekata useimmat niistä blogeista, joita itse luen ja jotka kaikki on varmasti ainakin tutustumisvisiitin arvoisia.

Tietty esim. Jyrin, Laurin, Tomin (ja Jounin) blogeja oon lukenut pisimpään, jotka onkin ilmiselviä valintoja musiikkimaailmasta ja popkulttuurista kiinnostuneille. Mutta myös esim. Stop, Shake, Honey, Go:n ja AndygoesdowntoChinatownin soisin saavan lisää lukijoita. Kummatkin ovat hauskojen, hyvien ja asiantuntevien kirjoittajien blogeja. Pitäis muutenkin enemmän jakaa rakkautta muille blogeille täältä.

Toivottavasti ootta viihtynä. (Lähti postauksen pituus taas ihan lapasesta. Mitäs päästivät humanistin jaarittelemaan. Pitäisi varmaan mainita konteksti vielä, niin ympyrä on sulkeutunut).

Loppuun vielä yksi mieluisimmista blogiin musiikkia lähettäneistä artisteista: Benjamin Leftwich. Kun hänestä postailin, oli tämä korvaasi kuiskiva kitaramies paitsi juuri julkaissut ensisinglensä myös tehnyt killerikoverin The Killersin When You Were Youngista. Muutama viikko sitten Leftwich tehtaili myös Arcade Firen Rebellion-kappaleesta koverin. Benjamin Leftwich on, kliseisesti sanottuna, vähän niin kuin tämä blogi: ei paras, mutta kenties oikeissa olosuhteissa juuri sinua varten ja kiva. Katsotaan vuoden päästä missä mennään.

  Benjamin Francis Leftwich - Rebellion by Authority Communications

  Benjamin Francis Leftwich by Authority Communications

P.S. Ei mun oikeesti pitänyt Lauria näin pahasti plagioida. Ja meni muuten tämä julkaisukin sitten seuraavan päivän puolelle, joten nyt synttärit olivat sitten jo eilen. Olen siis tapani mukaan myöhässä. JOULUJA!!

Gauntlet Hair: blogibändistä suosikiksi

Näitä nimitetään blogibändeiksi. Koska niiden 'suosion' takaa löytyy usein jonkinlaisen markkinointiviitan hartioilleen, ja jopa julkaisuvastuun, ottanut kansainvälinen blogi. Sellaisen bändin tie suosikiksi asti on sekin usein kivikkoinen.

Tässäkin blogissa postailtu blogibändin leiman saanut Gauntlet Hair jäi silkan informaatiotulvan alle jossakin sekavassa postauksessa miljoonasta eri kappaleesta. Silloin informoitiin kahden suurehkon blogin lafkalleen kiinnitetystä bändistä. Olin jo silloin mieltä, että I Was Thinking... oli vähintäänkin huikea kappale.



Äskettäin liikuntatiloissa kyseistä kappaletta kuunnelleena väkisinkin juolahti mieleeni, että tässä saattaa olla yksi lempikappaleistani tänä vuonna. Siinä on särmää, kulmaa, taittoa, karkeutta ja suoraviivaisuutta - ja tunnetta. I Was Thinking... on tietysti vain yksi kappale, eikä sinänsä pysty enempään, jotta Gauntlet Hairia olisi valmis ihan suosikiksi asti julistamaan.

Blogibändien kohdalla huomaa tietyn siirtymän. Kappaleissa ei usein ole mitään vikaa eikä sitä vie mikään hype / tai hypedissaus pois. Silti jonkin ajan kuluttua huomaamati seuloo niistä mukana kestävät - ja kenties jopa - unohdettavat. Gauntlet Hair on mukavasti jaksanut matkassa yhden sinkun ja muutaman muun kappaleen voimin.

Nyt uuden kappaleen Mexican Summer -lafkalle julkaiseva bändi todistaa hapenottokykynsä pitkällä matkalla ja suoriutuu jälleen mainiosti. Out, Don't - kappale on sekin yhtälailla särmikäs, vetävä ja tiukka kappale.



Minua aidosti kiinnostaa, mitä coloradolainen Gauntlet Hair saisi aikaan kokonaisella albumilla. Se onkin varmasti todellinen koetinkivi - niin bändille kuin kuuntelijalle - sillä vaikka kappaleita nyt jo on kuultu muutamia, ei kenties niiden perusteella voi täysin oikeuttaa suosikin asemaa. I Was Thinking... -kappale sen sijaan saa suosikin aseman, kenties yhtenä parhaista tähän asti julkaistuista kappaleista 'ohten.

The Pass: albumi ja puskaradio

Huomion hakeminen ja saaminen ovat kaksi varsin eri asiaa. Etenkin musiikkiblogosfäärissä - joistakin aiheista, tapahtumista, bändeistä tms kirjoittajat innostuvat, ja jotkut jäävät vähemmälle huomiolle. Kentuckylaisbändi The Pass tuntuu vedelleen ainakin bloggaajille sopivista naruista markkinoidessaan itseään ja musiikkiaan.

Tässä taannoin The Pass tarjosi musiikkiblogi WeListenForYou:lle mahdollisuuden tehdä videon Vultures -kappaleelle. Hieman viimeistelemättömän, mutta sitäkin hienomman videon blogi saikin aikaiseksi. Videolla pyörähtää ihmisiä ja asioita, joiden tarkoitus on edustaa 39 eri musiikkiblogia. Esimerkiksi aika alussa jamppa laittaa pop tartin paahtimeen ja hakkaa sen tämän jälkeen pöytään pettymyksen osoituksena, tämä viittaa musiikkiblogi PopTartsSuckToastediin. Ei ehkä hienovaraisin vihjaus, mutta video toimii. Niin, ja videoon liittyi pienimuotoinen kisakin: kaikki 39 blogia videon asioista/ihmisistä poiminut voitti The Passin ensi viikolla ilmestyvän levyn, Burstin, itselleen sekä lahjakortin. Siinä samalla video ja sana kiersi tehokkaasti puskissa. Tsekkaa video tässä.

Toisaalta, ilman toimivia kappaleita, ei The Pass olisi saavuttanut moista huomiota. Muutama kuukausi sitten ihastelin tanssittavaa indietä à la Passion Pit ja MGMT tekevän bändin videota kappaleelle Treatment of the Sun. Nyt onkin jo melkein levyjulkkarin aika. Vaikkeivät Kentucky ja tanssi-indie istu millään samaan lauseeseen, on The Pass varsin loistokkaiden raitojen takana, kuten uudelta levyltä huomaa. Ajoittain voi kuulla myös pientä thekillersmäisyyttä raidoilla.

Joillekin The Pass tulee olemaan helposti ohitettava tusinabändi tusinasoundeilla. Burst-levyn kuunneltuani on pakko olla eri mieltä ja huomauttaa, että tässä saattaisi olla ainesta vuoden pöhinäbändiksi. Ne passionpit-vertauksetkin voisi pikku hiljaa unohtaa ja ohittaa. Tsekkaapa itse, bändi laittoi nimittäin 22. päivä ilmestyvän levynsä kokonaisuudessaan soundcloudiin. Ja löytyypä se tuosta altakin.

  BURST by The Pass

Dylan LeBlanc ja sadepäivän ilo

Sadepäiviin sopii aina Ryan Adams. Ihan aina. Tällaisina päivinä ei pitäisi edes yrittää lähteä ulos, vaan keittää teetä iso satsi ja varata aikaa olemiseen musiikin kera.

                                                           (Kuva: last.fm)

Jos Adams alkaa pikku hiljaa olla liiankin tuttu, on ratkaisuksi Dylan LeBlanc sangen osuva. Turkulaisen levykaupan, 8raidan, blogin viikkouutuksista metsästetty levysuositus osuu varmasti, jos juuri Adamsin ja Townes Van Zandtin tuotanto kolahtavat. Vähän Ashton Kutcherilta ja vähän Van Zandtilta näyttävä LeBlanc julkaisi esikoislevynsä Paupers Field elokuun lopulla. Myös Spotify tarjoaa meille kyseisen albumin.

20-vuotiaan LeBlancin levyllä vierailee mm. Emmylou Harris.

P.S. Reilu viikko sitten postailin oululaisbändistä nimeltä Satellite Stories. Nyt kun omasta postauksesta on kulunut hetki, on ollut mukava huomata bändin keränneen kivasti huomiota ulkomaisissakin blogeissa. Tämän näkee vaikka Hypemissä. Toivottavasti Satellite Storiesille tapahtuu hyviä asioita. Jos et viime viikolla vielä tsekannut bändin uutta kappaletta, tee se nyt.

  Satellite Stories - Helsinki Art Scene by satellitestories

Keikalla: Suvilahti ja minä

Helsinki. Helsinki ja Flow-festivaali. Sörnäinen. Irrallisia ajatuksia. Pääkaupunki osoittautui ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä jotenkin sellaiseksi paikaksi, jonne minäkin jostain syystä haluaisin. Se tuntui jopa siltä, että sen voisi koonsa puolesta hallitakin.

Hirveän tylsää, että raportoin itsekin tästä, mutta luulisin, että on muitakin, joiden festari ei ollut pelkkää sushikääröä viiksillä ja viiksiä fixillä. Mun viiksillä on sentään seuranaan muutakin naamakarvaa.

Kokemus oli jotenkin aivan muuta kuin olin odottanut. Taisin mainita jo joillekin itse festivaaleilla, että mikäli en ole tarkkana postauksen kanssa, saattaa tästä tulla yksi Raivoojat-blogin tytäryrityksistä. Mä en tiedä miten kukkaiset kuvitelmat mulla oli viime viikonlopusta, kun sitä odoteltiin ja ennakoitiin, mutta mun flow'ssa ei kaikki mennyt niin kuin piti.

Keskitytäänpä positiiviseen, ainakin aluksi: alue on, koostaan huolimatta, mielenkiintoinen ja kiva; esiintyjät suoriutuivat melko hyvin; kulkuyhteydet toimivat suht hyvin, vaikka lauantaina lopulta kävelimme Pasilaan; ruokatarjonnan monipuolisuus on plussaa.

Mutta. Näitä negatiivisia tuntemuksia riittäisi vaikka loppuvuoden postauksiin, joten ensi vuoden festarireissu saattaa jäädä harkinnan asteelle. Äh, se väenpaljous ja siitä johtuneet kaikki ikävyydet: onks mitään järkeä päästää alueelle noin paljon ihmisiä? Mulle on ihan sama kuinka U ja G toi tapahtuma on, mut hei, nyt se järki käteen.

Toinen asia on ne ihmiset: jotenkin mua häiritsi, että näiden festivaalivieraiden, jotka pitävät "erilaisuuttaan" itseisarvona samankaltaisten joukossa, itsetietoisuus tuntui muuttuneen itseriittoisuudeksi. Vaikka moni on iloinen, että Flow'sta puuttuvat perusfestivaalijyrät ja -porsaat, menetetään moisten sankareiden myötä myös varsin iso siipale nöyryyttä ja rentoutta. Joten ensi vuoden vieraille pieni toive: älkää ottako itseänne niin vakavasti.

Mutta oli mulla kivaa! Beach House, Owen Pallett, Caribou ja The xx tarjosivat suurimmat nautinnot. Ehkä hauskimmat yllätykset taustalta kuultuna saatiin Omar Souleymanin ja Konono No1:n johdolla. 

Mutta älkää tätä mun postausta lukeko. Oon ite lukenu kaksi ihan parasta kirjoitusta Flow'hun ja minuuteen liittyen: Jyrin ja Basso.fin Janin. Mulla ei ole noihin ihan hirmuisesti lisättävää. Pieni täsmennys tosin, että itse en päätynyt ihan agrekänneihin enkä toisaalta minuuden kanssa noin suuresti kamppailemaan.

Silti kaiken sen 'indieväen' keskuudessa mäkin päädyin vähän erikoisiin ajatuksiin, esim. miettimään millä tavalla mä haluan, ts. miksi haluaisin, identifioitua tähän väkeen, hakea sen hyväksyntää pukeutumisella tai musiikkimaulla. Jotenkin mä olen aina nähnyt koko indie-meiningin sellaisena, että erilaisuus on ok eikä se ulkonäkö ole kaikki kaikessa, mutta se asetelma on ainakin kääntynyt päälaelleen. Mietin myös, että kenelle ja miksi kirjoitan tätä blogia. Kuka tätä lukee ja miksi? Parempiakin blogeja on, ulkomaisia ja kotimaisia. Parempia kirjoittajia on, kuten juuri Jyri (1000 Sparks), jonka tekstin koostamisen ja sanankäänteiden tasoa voin vain toivoa tavoittelevani. Monta muutakin on, joihin voisin samaan hengenvetoon verrata erilaisista asioista. Oman kirjoittamisen olen aina nähnyt lähinnä musiikkiharrastamisen jatkeena, että kirjoitan bändeistä myös blogin puolelle, jotka muutenkin tulevat vastaan, mutten enää ole niin varma, että sekään on absoluuttinen totuus. Toisaalta myös henkilökohtaisuuksien määrä blogissa on lisääntynyt. Niin on tapahtunut osittain huomaamatta, mutta onko osittain käymässä myös niin, että slowshown merkitys ajoittaisena, joskin pienenä, venttiilinä alkaa kasvaa?

No, Helsingin ja Flow'n visiitti saa näköjään kummia aikaan.

---

Nyt levylautasella: Someone Still Loves You Boris Yeltsin - Let It Sway

Bands ahoy!

Edelleenkin tunnen jotenkin syyllisyyttä siitä, että tässä blogissa on liian vähän suomalaisia (ja siten myös turkulaisia) bändejä esillä. Ehkä myös liian vähän sellaisia, joilla ei ole levytyssopimusta, mutta vähintäänkin lupaavia demoja. Etenkin Turku-soundit saisi saada jatkoa.

Muutamia suosituksia tännekin asti eksyy ja olen joitakin ottanut itsekin esille. Lisäilin nyt tuohon oikeaan yläkulmaan soundcloudin (johon olen niin kovasti ihastunut) widgetin, eli tuon DROPBOXin, jonka avulla voi lähettää soundcloud-profiilini kappaleita. Kun noita bändejä on välillä niin vaikeaa kaivaa esiin, niin ajattelin, että nyt on ainakin vähän helpompaa lähestyä kappaleella tätäkin blogia.

Eli: jos bändisi ansaitsee mielestäsi tulla kuulluksi tai tiedät aloittelevan bändin josta haluaisit muidenkin tietävän, vaikkakin vain tämän blogin lukijakunnan, lähetä kappale tuon namiskan välityksellä tai suosittele profiiliini soundcloudiin suoraan jotain. Koitan suosituksista poimia sitten niitä maukkaimpia postauksiksi asti. Eihän tuo dropbox tietysti mikään valtava kädenojennus ole, mutta toivoisin edes joitakin ehdotuksia tai kappaleita putoilevan.

Vahvistaakseni demoilevien bändien uskoa, on tässä Lost Fiction, lontoolaiskokoonpano, jolta olen kuullut vain pari demokappaletta, mutta jolta mielelläni kuulisin lisää. Sanokaa nyt, keneltä bändin laulaja kuulosta. Oon muutaman päivän miettinyt enkä saa päähäni. Vaivaa kohtuullisesti. hmh. Joitain kovin joydivisionia tässä silti on.

 Time by Lost Fiction 

 We Were Still by Lost Fiction 

Google sulki jälleen musiikkiblogin

En yleensä ota kovinkaan helposti kantaa (tässä blogissa) asioihin, jotka vain sivuavat musiikkiasioita. TVO:n lopetus oli poikkeus. Tänään teen toisen poikkeuksen.

The Pop Cop on skotlantilainen musiikkiblogi, joka on keskittynyt skotlantilaiseen musiikkiin. Tai siis oli.

Kolmen elinvuotensa aikana sen kirjoittaja ehti mm. panemaan alulle Music Alliance Pactin, jossa kolmisenkymmentä musabloggailijaa ympäri maailman jakaa oman maansa artisteja kerran kuussa. Tänään sain kuitenkin lukea, että Pop Copin sivusto olisi lakkautettu. Googlehan sen päivät päätti.

Googlen mukaan Pop Cop oli toistuvasti rikkonut käyttäjäehtoja laittamalla postausten yhteyteen mp3-tiedostoja, jotka pystyi halutessaan lataamaan. Pop Copin pitäjä kertoi saaneensa kyllä joitakin huomautuksia, muttei niissä kerrottu, mihin postaukseen ne liittyivät, joten mahdollisten erheiden korjaaminen olisi ollut mahdotonta.

Yksipuolisesti The Pop Cop -sivuston sulkeminen oli Googlelta eittämättä kohtuuton ja suorastaan törkeä teko. Sivuston pitäjän viesteihin ei edes vastata. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun musiikkiblogi lakkautetaan varoituksetta. Silti epämääräinen lainsäädäntö on asiaan vähintään yhtä syyllinen kuin Googlen megakorporaatio.

Kohtuuttomalta koko kolmen vuoden työn menettäminen tuntuu varsinkin siinä mielessä, että suhteellisen isoksi sivustoksi kasvanut Pop Cop katosi kuin tuhka tuuleen, kun sen pitäjä ei ehtinyt tietenkään laittaa kirjoituksia varmuudeksi jonnekin muualle talteen. Kun pitää mielessä, miten musiikkiteollisuus hyödyntää ja hyötyy musiikkiblogeista (ainakin maailmalla) ja nimenomaan lähettää isoimmille, kansainvälisille blogeille artistiensa kappaleita, on The Pop Cop -sivusto joutunut oudon harmaan alueen sivulliseksi uhriksi musiikkiteollisuuden ja puhtaan piratismin sodankäynnissä.

Itse en ole oikeastaan tohtinutkaan lähteä mp3 -postauksiin, sattuneesta syystä. Niitä ei tosin kukaan tänne lähetäkään (huoh). Silti on tärkeää tiedostaa Suomen suhteellisen pienessä musiikkiblogikentässä, että tällaistakin tapahtuu. Tuskin itse blogger-tiliäni vaihdan johonkin muuhun sivustoon, mutta harkintaa asia kyllä vaatii. Tämä tapaus vain osoittaa, etteivät internetin pelisäännöt ole millään muotoa selvät eri osapuolille vieläkään.

Tukea The Pop Copille voit osoittaa liittymällä Facebook -ryhmään tai lähettämällä support@blogger.com -osoitteeseen palautetta asiasta. Mm. The Nationalin Matt Berninger ja osittain skottibändi Franz Ferdinand ovat jo asettuneet The Pop Copin taakse tai osoittaneet tukeaan.

Lue lisää esim. Drowned In Soundin artikkelista tai Song, By Toad -blogista.

Paljon puheenaiheita eikä mitään sanottavaa

Sfäärissä riittää bändejä kuten tunnettua, mutta aina jotkin onnistuvat nousemaan keskiarvon yläpuolelle: jotkut laskelmoidulla markkinointistrategialla, jotkut puhtaasti suurten blogien omalla vetovoimalla. Ns. suuret tai vaikutusvaltaiset blogit pystyvät jopa laittamaan levy-yhtiön pystyyn ja julkaisemaan musiikkia.

Monella kansainvälisemmällä bloggaajalla on tietysti asiantuntemasta ja jos sen pystyy yhdistämään bisnesjärkeen, niin mikä jottei.

Seuraavassa kuitenkin mielenkiintoisia, puhuttavia bändejä maailmalta. Harmi vaam ettei mulla ole oikeastaan mitään sanottavaa niistä. Pieni puute ehkä bloggaajalle. Hmm.

Seuraavista kaksi on (tietääkseni) blogi/levy-yhtiön julkaisemia.

Ensimmäisenä esitellään oikeastaan itseoikeutetusti Big Stereo -blogin ensimmäinen julkaisu levy-yhtiönä.

Baby Monster on kyseessä ja kappaleen nimi on She Comes Alive. Jotenkin olen tässä viimeisen puolitoista viikkoa vähän vältellyt koko yhtyettä (ja aihetta), koska en tiennyt miten suhtautua asiaan. Tässä kuitenkin linkki alkuperäiseen postaukseen: Baby Monster @ Big Stereo. ja kappale She Comes Alive. Ihan kelpo kappale on kyseessä.



Odotan jatkoa yhtyeelle, Big Stereon levy-yhtiölle ja blogille oikeastaan vähän pelonsekaisin tuntein. En edes tiedä miksi - aivan kuin blogin uskottavuus olisi koetuksella jos se julkaisee itse muiden musiikkia. Hullua.

Ruotsalaisen Montaukin kappale Holiday on julkaistu Brilliantine -levy-yhtiöllä, jolla on tietääkseni kaksikin blogia taustallaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Pliis!

Holiday on pianovetoista..sanotaan nyt...housea.

Radiant Dragonin avaruuspop -kappaleet sen sijaan ovat ladattavissa ilmaiseksi miehen omasta blogista.

Last.fm:n mukaan RD on Saksassa syntynyt brittiläis-kiinalainen musisoija, joten tausta on ainakin mielenkiintoinen ja herkullinen musiikin tekemiseen.

Ehdottomasti mielenkiintoisin näistä kolmesta artistista, mun mielestä. Voisin kuvitella, että Toro y Moin fanit saattaisivat lämmetä, edes vähän.

Radiant Dragonin musiikkia on vaikea laittaa kategoriaan - lataa ja kuuntele siis itse.
Joko MySpacessä, lataus Last.fm:stä tai Radiant Dragonin blogista.

# Radiant Dragon @ MySpace
# Radiant Dragon @ Last.fm
# Radiant Dragon blogi