Fort Romeau - Jetée / Desire

Brittituottaja Fort Romeaun deep house on sen verran tiukkaa, että olis jälleen ehkä parempi et Aki olis postaamassa tätä, mut kun ei oo, täytyy tyytyä hehkuttamaan kappaletta. Ghostly Internationalille vaihtanut Fort Romeau julkaisi aiemmin Jetéen, mutta hetki sitten jakoon laitettu, todella makoisa B-puoli Desire kutkuttaa mua. Mikäköhän siinäkin on.

Desiren soundi on deeppiä ja handclapit hapokkaita, ja mannaa varsinkin Turku Modernia jo odottavalle. Siltajatkot - uhka vai mahdollisuus? Fort Romeaulta kannattaa tsekata myös Ghostlylle tehty kesämix, sekin soundcloudissa. Eheä, mutkaton ja jouheva Jetée / Desire julkaistaan 12" sinkkuna.

Glass Animals - Exxus

Kovasti huomiota ja suosiota keränneen Black Mambo -kappaleen vastinpariksi ja B-puoleksi saapuu Exxus. Brittibändi Glass Animals elää soundillaan musiikkimaailman pulssilla. Exxus synkistelee nimittäin sopivan rauhallisesti ja bassovoittoisesti - haluan kuulla tuolla kappaleella ainakin Wild Beastsia, jos kyseinen bändi pudottaisi niin bpm:ää, muutaman soittimen kuin maailmankatsomuksen hieman enemmän kohti pohjamutia.

Tiedän että sanon tätä joka bändistä, mutta Glass Animals on ehdottomasti itsetuotetulla soundillaan erittäin kiinnostava. Loistavan EP-singlen Black Mambo / Exxus (joka julkaistaan Paul Epworthin Wolf Tones-lafkalla) seuraksi yhtye tarjoaa Rafael Bonilla Jr.:n ohjaaman videon. Huikealla kappaleella huikea savianimaatiovideo.

MONEY - Bluebell fields

Saavun hieman juhannuksen jälkeen jälkijunassa astialle, mutta Bella Unionin kiinnittämän manchesteriläis-nelikon vuoksi kannattaa. MONEYn debyyttisingle Bluebell Fields on jotain folkin ja rauhallisimpien Animal Collectiven kappaleiden väliltä. Tai jotain sinne päin. Tiheään keikkailevan ja ilmeisesti kovalla prosentilla niitä loppuunmyyvän bändin The Shadow of Heaven -albumi julkaistaan elokuun lopulla (26.8.).

Kill J - Phoenix

Skandinaavinen pop, etenkin sen tanskalaiset yrittäjät, tuntuvat vuolevan kultaa helpohkosti ensiyrittämillä. Jos osaa, niin kaikki on toki helppoa. Ei tietenkään haittaa, että Purity Ringin ja Grimesin viimeistään valtavirtaan puskema soundi on kovin ajankohtaista ja jopa trendikästä.

Tanskalaisen Kill J:n Phoenix on tosin virtaviivaisempi, herkempi, vähäeleisempi ja hienovaraisempi kuin yllä mainitut vaikutteet. Kappale on ensimmäinen kyseiseltä artistilta ja tajuntaan hiipivä sekä huumaannuttava. Saatoit huomata, ettei monta faktaa pudonnut Kill J:stä: ehkä ihan hyvä niin, mutten tosiaan tiedä siitä juuri mitään. Phoenix on silti mainio avaus kutkuttavalta uudelta artistilta ja takuulla yksi kiinnostavimmista viime päivien aikana.

Catching Flies - The Long Journey Home EP

Blogin sähköpostiin saapuvaa musiikkia on valitettavasti tullut kuunneltua melko laiskanlaisesti kesähelteillä, mutta 22-vuotiaan lontoolaistuottaja Catching Fliesin viesti oli niin sympaattinen, että itse linkkikin tuli klikattua auki. Noin kolmenkymmenen kuuntelukerran jälkeen voi vain todeta, että onneksi tuli, sillä vasta viime lokakuussa esikois-EP:nsä julkaisseen nuorukaisen soundi on viimeisen päälle hiottua, ajankohtaista ja kypsää downtempoa. Etenkin EP:n avausraita Stay Foreverin voisi odottaa päätyvän useammankin DJ:n soittolistalle, sillä miehen nimi lienee jo tarkemmin genreä seuraavien tiedossa legendaarisen Gilles Petersonin soittaessa Catching Fliesin remiksiä Jill Scottin Goldenista radio-ohjelmassaan. Itselleni herkästä Stay Foreveristä tulee etäisesti mieleen aikaisemmin blogaamani Waywardin Only Flaw. Näistä molemmat sopivat mielestäni erinomaisesti keskikesän kiireettömien päivien tunnelmaan. 

Tänään julkaistu sielukas The Long Journey Home EP on saatavilla Bandcampista vaivaiseen 2,5 punnan hintaan, ja tätä palvelua on kerrassaan pakko hehkuttaa. Tiedostot saa ladattua käytännössä millä tahansa formaatilla, jopa häviämättömällä FLAC-tekniikalla. Välikädet on jätetty minimiin, joten artistille jää taatusti saman verran rahaa käteen kuin ostaessa biisit esimerkiksi Beatportista tai iTunesista, joissa palveluntarjoajat vievät leijonanosan ostetun biisin hinnasta. Beatportin 2,5 euroa on mielestäni myös aivan käsittämätön hinta immateriaalisesta mp3-tiedostosta, etenkin kun artistille jyvittyy tästä vain murto-osa. Bandcampissa pystyy itse määrittelemään biisin tai julkaisun hinnan, jos artistin itse määrittämä hintalappu tuntuu liian halvalta. The Long Journey Home EP sisältää kolme alkuperäisbiisiä ja kaksi "ihan jees" -kategoriaan sijoittuvaa remiksiä Villagelta ja Sun Glittersiltä. 

Lolo - Weapon For Saturday

Oli hämmentävää saada promoviestiä "Lololta". Viimeksi, kun tuo nimi on ollut tuttu, kyseessä on ollut joku trancea tuottanut Laurent Véronnez tahi timanttinen kasibittisen Nintendon peli. En tietenkään olettanut, että kumpikaan näistä olisi kyseessä, mutta hämmentävää silti.

Vieläkin hämmentävämpää, että Lolo -nimen takaa taiteilee nykyään myös muuan Lauren Pritchard, joka ainakin pari vuotta sitten oli puolittain tuttu singer-songwriter. Nohmutta, uusi nimi, uudet kujeet. Nykyään Brooklynissä (tietty!) asuvan Pritchardin 'paluu'single on Weapon For Saturday, jonka pesäero aiempaan tuotantoon on siinä määrin merkittävä, että artistinimen vaihdoskin on perusteltua. Mark Batsonin tuottama kappale on synkähkö, jykevä pop-kappale, jonka dramaattinen alku tuo mieleen osittain Adelen ja leffamusat.

Psykedeliaa ja suosituksia: The Growlers, White Fence etc

Lopetan ihan just sen viimeviikkoisen Tukholman-visiitin ja keikan mehustelun, mutta viimeiset pisarat on silti puristettava hedelmälihasta. Palaan nyt aiheeseen suosittelujen myötä, joita Allah-Lasin kitaristi Pedrum siis auliisti jakoi. Ariel Pink ja "mostly old stuff" poislukien, suurin osa näistä suosituksista putoaa hyvin lähelle Allah-Lasin soundipalettia ja kotipaikkaa.

Kalifornialainen The Growlers, jota olen itsekin kuunnellut näistä eniten. 60's-vibat + Kristian Matssonilta ja/tai Deer Tickin John McCauleyltä kuulostava laulaja. Beach Goth on bändin itse soundilleen antama kepeä nimi. Uusin albumi Hung At Heart julkaistiin alkuvuonna, ja siitä onkin hyvä aloittaa. Myös 2010 julkaistu Hot Tropics on aika jees. Spotify palvelee!

White Fence taasen edustaa psykedeliaa ja vasenta laitaa, kuten moni muukin loppupostauksen bändeistä. Tame Impala ja Beatles on mainittava lauluntekijä Tim Presleyn aikaansaannosten myötä (mikä varmasti toistuu loppupostauksessa monta kertaa). Bändien kuuntelema bändi, kuulemma. Yhteistyötä mm. Ty Segallin kanssa. Uusin albumi Cyclops Reap ilmestyi huhtikuussa.

WF:n räminästä siirrytään huomattavasti lunkimpaan kantrihtavaan soundiin. Beachwood Sparks perustettiin '97 ja bändin jäsenet ehtivät kiertää useamman vuoden toisten artistien matkassa (esim. Ariel Pink ja Interpol), ennen kuin yhdistivät jälleen voimansa. Uusin albumi on viime vuonna ilmestynyt The Tarnished Gold, mutta yhtye lienee viime vuosina tutuin Scott Pilgrim -leffan soundtrackiltä.

Viimeksi 2006 uutta musiikkia julkaissut The Tyde on parhaillaan studiossa työstämässä uutta albumia. Surffikulttuuriin vahvasti assosioituva The Tyde hakee vaikutteita The Byrdsilta, kuten aiempi Beachwood Sparks. Bändin ensimmäinen albumi sai juuri kasettijulkaisun, jolta myös alla olevalla All My Bastard Children.

Temples on vaihteeksi Brittein saarilta ja hieman uudempi yhtye. Se voidaan kenties laskea osaksi vuoden sisään vyörynyttä neopsych-aaltoa, jossa Tame Impala mainittaneen hidalgona. Etenkin viime vuonna julkaistu Shelter Song on jälleen yhtä beatle-maniaa. Silti huikeaa meininkiä.

Hollantilaista multi-instrumentalistia Jacco Gardneria en ole paljon vielä kuunnellut, mutta se mitä olen tämänvuotista Cabinet of Curiositiesia kuullut, on ollut hyvää. Jaccon voi laskea samaan postaukseen oikein mukavasti muiden bändien kanssa: jos yhdestä näistä pitää, todennäköisesti myös muista. 

Viimeisenä ennakkoon kaikkein vierain: Paul Messis. Tämä westsussexilainen garage-rockaaja ammentaa myös kultaiselta kuuskytluvulta. Tämän postauksen artisteista putosi vähiten. Tänä vuonna julkaistun Case Closed -LP:n saa omakseen bandcampistä (£12, rajoitettu 500 kappaleen vinyylipainos).

Caviare Days - lämppärinä Debaserilla

Ruotsalaisbändi Caviare Days on jo kasvanut ulos lämmittelijän roolistaan. Debyyttialbumi on julkaistu, ja yhteistyötä löytyy Mando Diaon sekä Violensin tyyppien kanssa. Mutta Debaserilla Allah-Lasin esitaistelijana se valloitti pienen lavan suurbändin elkein.

Kirjoitin mallaspäissäni muutamia mielleyhtymiä ylös keikan aikana. Keikkahan siis alkoi niin, että kitaristi-rumpali-kosketinsoittaja -kolmikko veti ensimmäisen biisin instrumentaalina, kunnes lavalla paukkasivat kaksi naissolistia, jolloin show todella alkoi.

Muutaman sanan muistiinpanojen mukaan lämmittelijä, Caviare Days, oli huikean kova - sekä kitaristi että rumpali saivat erityiskiitosta taituruudestaan. Varsinkin kitarasoundi oli äärettömän hieno. Myös rumpalilla oli syli täynnä käsiä (sekä valtavan pitkää tukkaa). Syna/urkusoundi taasen toi mieleen The Doorsin, joissain kappaleissa yleismeininki taasen Wolfmotherin.

Bändin habitus, antaumus sekä palo toisaalta viittasivat jossain määrin The Soundsiin. Pidän pienimuotoisena ihmeenä, jos Caviare Days ei ole kokoluokkaansa moninkertaisesti suurempi bändi muutaman vuoden sisään. Tässä uusin Abbaa ja psykedeliaa kaikuva kappale bändiltä, sekä muutama vanhempi.

Trails and Ways - Como Te Vas

Kalifornialaisbändi Trails and Waysin uusi single edeltää Trilingual EP:tä (11.6.). Como Te Vas on kenties juuri sitä bändin nimeämää bossanovaa dream pop -muodossa ja aivan sairaan tarttuva jälleen.

Jollain muulla bändillä eri kielillä levyttäminen saattaisi vaikuttaa satunnaiselta mielijohteelta, mutta tähän asti englanniksi kappaleita tehneen bändin agendaan sopivat myös espanjankieliset kappaleet: Trails and Waysin päivityksissä ihmetellään usein esimerkiksi siirtolaisasioita Yhdysvalloissa - eikä monikulttuurisuuden puolesta puhuminen tietenkään jää rivien väliin. Mutta kuunnelkaapa!

Keikalla: Allah-Las @ Debaser Slussen

Ville nappas meikäläisen mukaan ja käytiin kattoo Allah-Lasin keikka Tukholmassa. En ollu ennen käyny Debaser Slussenilla, mikä käy vastedes entistä hankalammaksi, mikäli paikallisten puheet keikkapaikan sulkemisesta pitävät paikkaansa.

Allah-Las oli livenä aika huikea. Debaserin yleisökin osasi biisit ja lauloi mukana kiitettävästi, esim. Sandyssä: "Time after time girl, aa-aaaa". Bändi oli houkutellut paikalle lopulta aika monenlaista porukkaan mutta soundin nostalgisuus myös selkeästi vanhempaa partaa.

Itse keikkaa lienee turha analysoida kummemmin: se oli hemmetin hyvä, joimme oluita ja juttelimme bändin kanssa. Eka moikattiin solisti-Milesia, mutta pari ruotsalaista opportunistia feidas meidät sivummalle. Päädyttiin kuitenkin samaan pöytään Pedrumin, bändin kitaristin kanssa, joka oli erittäin rennolla fiiliksellä liikkeellä.

Tuolla alimmassa kuvassa näkyy, miten tarkkaavaisesti valvon Pedrumin toimintaa mun puhelimen kanssa: hän nimittäin kirjoitti ystävällisesti ylös bändisuosituksia, jotka voisin täälläkin jakaa. Ajatteli varmaan etten muuten muista niitä. Noin muuten juteltiin siitä mm. miten bändin nimeen on suhtauduttu - kaikki eivät kuulemma ihan kovin hyvin. Jaaaa..päädyin selittämään kitarasankarille vähän Suomen ja Venäjän historiasta, lyhyehkösti enkä toivottavasti ihan kovin ison facepalmin arvoisesti. Pedrum taasen kehaisi bändin taannoista Kreikan-visiittiä.

Parin päivän reissulla pistäydyttiin tsekkaamassa myös Helmut Newtonin näyttely Fotografiskassa (jos ehditte, menkää ihmeessä, aivan mahtava), pyörimässä levykaupoissa sekä etsimässä oletettavasti yksi Pohjoismaiden parhaista purilaispaikoista. Flippin Burgers löytyy Kungholms stranden 157:sta - etsikää käsiinne, takaan että tämä autenttinen burger-kokemus on sen arvoista.

Ja niin kuin näkyy, insta-henkisten kuvien lisäksi käteen jäi aika mahtikas t-paita. Lämppäribändistä en tähän postaukseen enää tunge tavaraa, sillä se ansaitsee myös oman postauksensa, johon palaan tuonnempana, lähipäivinä tms. P.S. Allah-Lasin poikien toinen albumi on jotakuinkin suunnitteilla, levytys tosin ei ole alkanut edes vielä. Jos joltakin meni ohi mistä Allah-Las on tuttu, se päätyi viime vuoden parhaat ulkomaiset levyt listalla ykköseksi.