Ruisrock palkitsi jälleen

Turun Ruissalossa järjestettävä festivaali sai kokeneenkin kävijän hersymään ilosta jälleen kerran. Satoi tai paistoi, mikään ei onnistunut horjuttamaan loistavaa tunnelmaa. Meillä oli erinomaisen kirjava porukka kasassa, ettei mikään muu kuin parhaus ollut vaihtoehto.

Festivaalin onnistujiin lukeutui ehdottomasti lauantain sää, joka oli aurinkoisin ja lämpimin pitkään aikaan, vaikka luvattiinkin salamia taivaalle (kiitos, Aki, sanaleikistä) ja saavillisia vettä niskaan. Regina oli ihan ok Aurinkolavalla ja mainio aloitus mun festareille. Keikan aluksi kohtasin Amen (hyvin festivaalihenkisen) imuroin pitsan feissiin ja tapasin pitkästä aikaa vanhan hollantilaisystävän. Tämä oli Suomessa käymässä pitkästä aikaa, tapaamassa ystäviä, isäntäperhettään vaihdon ajalta, verestämässä suomen kielen taitojaan (jotka ovat muuten huikeat) sekä rokkaamassa ensimmäisillä festareillaan ikinä. Hollandeesillä oli kolmen päivän lippu ja kuulemma ihan älyttömän hauskaa festareilla, lempparikeikka oli kuulemma sunnuntainen Eppu Normaali.

Hyvin, hyvin harmaantasaisesta The Cardigansista ei sen enempiä, se oli pettymys, mutta Santigold oli yksi lemppareitani viikonlopun aikana. Santigold oli kuin M.I.A. ja Lykke Li yhdessä mutta toimiva ja hyvä. Huoratron sitten päättikin lauantain ja vaikken yhtään kappaletta muistakaan saati kuuntelisi niitä kotona oli keikka tunnelmaltaan aivan uskomattoman kova.

(Huoratron ja festarikävijät vauhdissa!)

Sunnuntaina ne odotetut sateet sitten tulivat. Se teki maastosta melkoista mutapuuroa, mikä kyllä omaa tunnelmaa haitannut yhtään, päinvastoin. En ole koskaan ollut noin liejuisessa Ruisrockissa, mutta olihan se omalla tavallaan kiehtovan glastonburymäistä. Ehdin juuri ja juuri tsekkaamaan Bloc Partyn, joka oli viimeksi julkaissut levyn 2008 ja sekin oli mielestäni surkea.

Odotin aika huonoa keikkaa ja olin vakuuttunut, että Bloc Party sortuisi samanlaiseen ylimielisyyteen kuin niin moni bändi, joka ei omanarvontunnoissaan 'alennu' soittamaan suurimpia hittejään, mutta toisin kävi. Kele oli symppis ja bändi veti hyvin, kuultiin jopa So Here We Are, joka on oma vähemmän huomiota saanut suosikki). I Still Rememberiä jäin kaipaamaan kyllä. Ja taisi bändi itsekin viihtyä, sillä se jakoi tämän kuvan hiljattain.

Metronomy oli muuten suhteellisen tylsä, mutta THE LOOK! Se oli vain niin huikea ja yleisön syttyminen vesialtaiden täyttämässä teltassa suurimpia liekityksiä sunnuntaina. Snoopia diggailtiin Midhillin katetulta ruokailualueelta (Hans Välimäki, olin aika pettynyt sapuskasi tasoon), ja sen jälkeen suuntasimme Two Door Cinema Clubin yksipuolisen ja sieluttoman joskin bilekansaa viihdyttävän partyindien pariin. Se oli kuitenkin päätösaktiksi ihan kelpo.

(Bloc Party ja Kele villitsevät)

(Teltan lätäkkö kasvoi Metronomyn aika lammeksi)

(Hyvä päivä punaisille tennareille)

(Noin kolme sekuntia ennen kuin tähän lätäkköön keräili naisihminen)

(Two Door Cinema Club vauhdissa)

(Näithän sinäkin Rudi Völlerin näköisen sankarin Ruisrockissa? Kyseessä on erittäin hyvä ystäväni. En ole koskaan nähnyt 'taviksen' saavan noin paljon huomiota, serkkukäsiä, kaverikuvia ja satunnaisia jututtajia osakseen. Mahtavaa.)

Heti ruissilauantaiaamulla kuuntelin muuten Bloc Partyn uutukaissinglen, Octopusin. Vaikkei se sytytä klassikkojen veroisesti, on selkeästi askel taas oikeaan suuntaan. Pidän tästä joka kuuntelulla enemmän. Syksyllä ilmestyvä uusi levy Four on Ruisrockissä freesillä ja vakuuttavalla ilmeellä liikkeellä olleelta bändiltä odotettu.