Joistakin levyistä muodostuu eräänlaisia elämän solmukohtia, jotka kääntävät arkitapahtumat artistin säveliin sopiviksi ja tekevät kuuntelijasta eivät vain fanin vaan seuraajan. Fleet Foxesista tuli tällainen bändi. Bändin monesti myöhästynyttä kakkoslevyä enemmän odotan tällä hetkellä vain Bon Iverin kakkosta.
Fleet Foxesin Helplessness Blues ilmestyy toukokuun 3. päivä ja kerää auttamatta eponyymiin vertailuja, joten on helppo alkaa niistä. HB hakee tartuntapintaa aikuisfolkista ja seiskytluvulta ja on siksi debyä aikuisempi, kypsempi. Toisella täyspitkällään 'Foxes on pitäytynyt pitkälti omassa soundissaan, kypsyttäen sitä tammitynnyrissä ja tuloksena on tasaisempaa jälkeä kuin ensimmäisellä. Ja kuten muutkin tammitynnyreissä kypsyvät asiat, on Helplessness Blues rikas ja nauttijansa palkitseva.
Yhtyeiden aikaisempaan tuotantoon vertailu on aina riskaabelia ja vaikeaa, mutta mikäli niin tekee, voi tässä tapauksessa todeta HB:n olevan kakkoslevyksi niin etevä, että se osittain jopa ohittaa ensimmäisen saavutukset. Vaikka yhtye kulminoituu pitkälti Robin Pecknoldin ääneen ja tarinoihin, on yhteispeli kappaleiden aikana suunnattoman upea. Levyn elämä rakentuu ensitahdeista alkaen keskiössä täydellisesti sijaitsevan nimikkokappaleen ympärille.
Jo ensimmäisten kuuntelujen aikana intoutuu löyhiin yhtäläisyyksiin High Violetin ja Helplessness Bluesin välillä: The Nationalin viimevuotinen oli edeltäjäänsä kokonaisempi ja tasaisempi, mutta mutta toisaalta myös vuorenhuiput olivat matalempia ja sama pätee HB:hen. Sinkkulohkaisut puuttuvat, mutta kuuntelija antaa sen helposti anteeksi, kun luomummaksi soundiaan hionut 'Foxes saa levylleen vertaansa vailla olevan elinajanodotteen - suurin osa kappaleista suorastaan uhkuu kertakäyttöisyyttä vastaan.
Vaikka kuuntelun jälkeen helpotus onnistuneesta paluusta valtaa rintakehää myöten, mahtuu mukaan muutama harha-askel. Loppua kohti HB ei jaksa mukana alun hurjan tahdin ennakoimana. 12 kappaleen levyllä on eittämättä pari samantekevyyteen taipuvaa liikaa. Silti on sanottava Helplessness Bluesin olevan ehdotonta mannaa - ainakin itselle. Se on levy, joka tähän vuoteen tarvittiin. Kasvava sellainen. Se ei millään tyydytä kaikkia tigermountainpeasentsongeja tai blueridgemountainseja odottavia, vaan vahvistaa Fleet Foxesin merkittävyyden nykymusiikissa, mutta toisaalta kasvattaa vielä suuremman odotusten vuoren kaukana horisontissa siintävän kolmoslevyn harhaman eteen.
Suosikkikappaleita mm. Sim Sala Bim, Bedouin Dress sekä Moottoripyöräpäiväkirjoihin ja Babeliin musiikkeja loihtineen Gustavo Santaolallan suuntaan lievästi kumartava instrumentaali The Cascades.
Ja siittä kuuntelua sitten itse kullekin. Tunneryöpyn ja hurmoksen valtaan Helplessness Blues korvissaan Turun keväässä joutunut bloggaaja jää odottamaan Bon Iverin vastausta. Tällä hetkellä se on 'vanhoista tutuista' ainut, joka voi kakkoslevyllään ylittää 'Foxesin ehdottoman kevätlevyn ryöpyn. Ruisrock-sunnuntaista tuli aavistuksen päräyttävämpi tämän levyn myötä.
Täähän oli melkein runollinen analyysi! Mun teorian mukaan levy on edellistä kypsempi, koska Robin Pecknoldilla on ikäkriisi. Ja olen samaa mieltä, että tää on vähän tasaisempi ja että mukana on pari vähän hailuksi jäävää biisiä... mä skippasin Blue Spotted Tailin joka kerta, kunnes kuulin sen livenä ja totesin, että ooh, olihan tää sittenkin ihan OK. Heinäkuuta odotellessa...
VastaaPoistaKiitos! Pecknoldilla on aivan varmasti ikäkriisi :) Toi Blue Spotted Tail on juuri siinä pahimmassa suvantokohdassa. Mut kai sitä tarvii vetää henkee et jaksaa taas Grown Oceanin :D Hyvä tietää tuota Ruikkaria ajatellen et live tekee sille biisille jotain..
VastaaPoista