Psykedeelisten rytmien ja jamittelun brooklyniläisairut. Alkuvuoden tiukimpia levyjä, josta kuitenkin sulattelun jälkeen huomasi, ettei B-puoli ollut ihan yhtä suvereeni kuin A-puoli. Silti vuoden parhaita tanssahteluun ja fiilistelyyn sopivia levyjä, jolta on irroitettavissa monta tiukkaa sinkkua aina viime vuonna julkaistusta Ambling Alpista lähtien.
9. Foals - Total Life Forever
En usko, että oli montaa, jotka odottivat tällaista Foalsia Antidotesin ja Hummerin jälkeen. Alunperin intoilin tästä jopa niin kovin, että ennakoin sille top 5 -sijoitusta. Bändi tarjoilee omassa skaalassaan laajaa ilmaisua, viehättävää melodiantajua ja Yanniksen häkellyttävää laulua. Ei ole perusteetonta epäillä, että Svenska Grammofonin studioilta Göteborgista on tarttunut paljon mukaan.
8. Laura Marling - I Speak Because I Can
Vasta parikymppisen Marling toinen studioalbumi on äärimmäisen hienoa brittifolkia ja todiste tekijänsä kypsyydestä. Jo ensimmäinen levy tuntui uskomattomalta ollakseen niin nuoren tekemä, mutta tällä levyllä Marling jatkaa kasvuaan. Eikä toki pidä vähätellä tämän levyn ansioiden olevan vain suhteessa tekijänsä ikään: parempaa laulaja-lauluntekijätuotantoa saa hakea. Ehdottomasti lemppareita.
7. Deerhunter - Halcyon Digest
Jotenkin tuntuu, että useampien pitäisi kuunnella tätä levyä. Uskomattoman tuotteliaan Bradford Coxin aivoituksissa voi löytää ja kokea monta musiikkielämystä yhden suuremman viitekehyksen sisällä. Ei välttämättä helpoimpia levyjä, mutta kannattaa antaa Deerhunterin tehdä tehtävänsä.
6. Sufjan Stevens - The Age of Adz
Sufjanin huikea paluu, joka päällisin puolin vaikuttaa täysin uudistuneelta, ja onkin uudistunut, mutta sisältä löytyy yhtä nerokas säveltäjä/sovittaja kuin Illinois'lta. Lauluntekemisen näkökulma vaihtunut hieman henkilökohtaisempaan ja pienempään. Syksyn aikana kasvoi isoksi suosikiksi, jopa Stevensin oman tuotannon sisällä. The Age of Adz jatkaa kasvamistaan.
5. Ariel Pink's Haunted Graffiti - Before Today
Vuosikymmenet ja genret vaihtuvat tiuhaan tahtiin tällä retroilumeiningin pikkujättiläisellä. Kuuntelun aikana vaivaa jatkuva fiilis, että olisi tämänkin kuullut ennen jossain, vaan ei ole. Before Today onkin tätä päivää juuri siinä mielessä, että siinä kuuluu kaikki ja ei mikään: niin monen eri asian yhdistäminen yhtenäiseksi levyksi tekee Ariel Pinkille omalaatuisen soundin. Mahtava tekele.
4. The Tallest Man On Earth - Wild Hunt
Kristian Matssonia on hehkutettu täällä niin tiuhaan ja niin hurjasti, etten tiedä miten kaveria enää sanailisin. Äärettömän taitava kitaramies, joka saa kitara + mies -yhdistelmästä enemmän irti kuin melkeinpä ketään muu. Sairaan hyvä keikka pari viikkoa sitten, tämä hieno albumi ja hieno eepee aiemmin julkaistu tänä vuonna. Parhautta.
3. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Taannoinen Dynamossa heitetty keikka avasi koko levyn minulle. Tämän vuoden paras suomalainen suoritus. Ahosessa ja koko bändin tekemisessä yhdistyvät jotenkin mahtavalla tavalla se, miten oma näkemys pitää säilyttää luomisprosessissa, mutta silti olla avoin kompromisseille. Tuleva klassikko levy, josta on vaikea löytää heikkouksia. Sanoitukset, laulu, kitarointi, sovitukset: parasta! Sen luulisin kertovan jo jotain, jos jokainen kappale vuorottelee suosikkina.
2. Beach House - Teen Dream
Jo vuoden alussa julistin tämän olevan SE levy vuodelle. Taistelin pitkään itseni kanssa, onko tämä ykkös- vai kakkossuoritus tänä vuonna. Tässä blogissa sanottua: "Teen Dream on mahtava levy. Yksinkertaisesti. Se on hillitty mutta valloittava. Vähäeleinen ja suuri. Unenomainen muttei unelias. Se hipoo täydellisyyttä. Äänimaailma on mieltäylentävä ja silti jotenkin surullinen." En olisi osannu paremmin sitä nyt ilmaistakaan.
1. The National - High Violet
Tätä saattaisi kutsua tylsäksi ja yllätyksettömäksi valinnaksi. Mutta niin se vain on. 2010 on High Violetin vuosi. Lempiasioita tässä levyssä, minusta tuntuu, on se että kaikki fanittavat eri kappaleita. Jos The Suburbsin menestys vuoden lopun listauksissa oli yllättävää, on High Violetin vähän kehnommat sijoitukset tai sijoituksen puuttuminen ollut minusta yhtä yllättävää. Monien keskustelujen ja hehkutusten jälkeen tulin siihen tulokseen, että mikäli Boxeria ja tätä vertaisi, tuskastuisi: mielestäni Boxerilla huiput ja aallonpohjat ovat kyllä erottuvampia kuin High Violetilla, mutta Violet on tasaisempi ja yhtenäisempi. Näin The National-fanina on puolueettomuus turhaa: kun lempibändi tekee erinomaisen ja laadukkaan levyn vanhojen jatkoksi, on selvää, miten käy myös listasijoituksen. Ihmettelyn sijaan pitää olla tyytyväinen, että on olemassa bändi, jolla on näin loistava julkaisuhistoria. Maaliskuussa nähdään Kulttuuritalolla.
Kun sä et ymmärrä Arcade Firen kovia sijoituksia, niin mä en taas ymmärrä yhtään Ariel Pinkin suosiota. Mua se vaan ärsyttää ihan suunnattomasti. Monta kertaa oon yrittäny kuunnella tota levyä, mutta ei. Vituttaa vaan. :D Ei mulla muuta. Muut levyt on kyl hyvii, vaikka en uutta Sufjania ja The Tallest Man On Earthia ole vielä kuullutkaan.
VastaaPoistaMä taas en ymmärrä Nationalin uuden levyn suosiota. Kyseessä on mun ehdoton rakkausbändi, mutta musta High Violet ei millään yllä rakkauslevy Alligatorin tasolle, vaikka hyvä onkin. En oikein osaa sanoa, mitä High Violetilta puuttuu, mutta jotenkin se ei vaan kolahda niin kovaa kuin olisin toivonut. Mut toisaalta ei maailman paras bändikään voi aina tehä maailman parasta levyä. Ehkä mun odotukset on vaan niin kovat, että oon tullut ihan ylikriittiseks, koska jonkun muun bändin levynä High Violet hipois varmaan munkin mielestä täydellisyyttä. :)
VastaaPoistaJa sit mua ärsyttää, kun en oo viittiny ostaa Minä ja Ville Ahosta. Kai se nyt jo pitäis käydä hakemassa, kun kaikki kerran tykkää. :D
Lauri: No tuota en ihmettele kyllä sitten yhtään :D Tarkoitan vaan, et mikäli toi Ariel EI olis auennut mulle, veikkaanpa et se olis aikalailla ykkösinhokki. Joten huoli pois. Mut toisaalta se aukes kyllä :D Nä muut nyt oli aika hiton ennalta-arvattavia mun kirjoitushistorian tuntien.
VastaaPoistaHeli: Ymmärrän täysin sun pointin, ja usko pois, monen kanssa on keskusteltu High Violetista juurikin samoissa merkeissä. Kaikilla vaikuttaa olevan joku levy, jonka kautta on esim. juuri Nationaliin rakastunut ja, vaikka miten hyvää sen jälkeen tulis, ei vaan osaa nauttia siitä samoin tavoin. Onhan Boxer mullekin iso juttu, mut siitä piti jotenkin päästä yli, et on niillä muutakin hyvää. Koin samanlaisia hetkiä myös Alligatorin kanssa, joka on ihan törkeen tiukka myös. Pikku hiljaa nuo vastarintaa tehneet ystävät alkavat antaa periksi High Violetille, odotetaan milloin sulle käy samoin :D
Se on vaan kivaa, että kaikilla on omat suosikkilevynsä. Kai sitä hajontaa on kaikkien bändien kohalla, mut jotenkin en voi olla ajattelematta, että se liittyy myös Nationalin levyjen tavallista korkeampaan laatuun. :)
VastaaPoistaHaha katotaan, ehkä mäkin murrun vielä. Sitä odotellessa onkin hyvä laittaa levy soimaan. :D