Leslie Feistin odotettu albumi palvotun pidetyn The Reminderin jälkeen olis nyt ennakkokuuntelussa. Sähköpostiosoitteen kun syötät, saat kuunnella.
Muutamassa yhteydessä oon kuullut aika hyviä asioita Metalsista. Tällä albumilla on, parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen, juuri sitä rakastettua Feistiä. Kerrosten välillä on ilmavuutta ja tilaa hengittää: Metalsia on kelvannut odottaa. Odotetaan nyt toki, että albumi istuu omalle paikalleen useampien kuuntelujen jälkeen, mutta Feistilla on todennäköisesti tilaa loppuvuonna listausten kärkipäässä. Huikean hyvältä vaikuttaa.
Tämä miekkonen on onnistunut vakuuttavasti: englantilainen elektronisen musiikin monitoimija Derwin Panda on kerännyt valtaisan kannattajajoukon ja silti pitänyt musiikkinsa kosiskeluasteen aika vähäisenä. Eikä kosiskelussa toisaalta ylipäätään mitään vikaa ole.
Alkuvuodesta postailin mm. Gold Pandan huikeasta Marriage EP:stä, joka on jäänyt valitettavan vähäiselle kuuntelulle sen tasoon nähden. Äärimmäisen hieno lätty. Nyt Gold Panda julkaisi uuden kappaleen nimeltä An Iceberg Hurled Northward Through Clouds, joka niin syntaktisesti kuin semanttisestikin raskaasta nimestään huolimatta on simppeli ja kepeä hermojen rauhoittaja kelloineen.
Huikeasta suosiosta kertoo se, että kappale on kerännyt eilisen julkaisun jälkeen jo miltei 16 000 soittokertaa. Kun ensimmäisen kerran kuulin Gold Pandaa, en ihan täysin olisi luottanut sen keräävän näin suuren kannattajakunnan. Ei silti, jos joku niin GP:n estetiikan taju sen antaitsee.
Kuuntele uusi An Iceberg Hurled Northward Through Clouds sekä aiempi Marriage EP. Uusi kappale avaa Gold Pandan kuratoiman DJ Kicks -sarjan kokoelmalevyn.
#...oltiin Amen kanssa torstaina Stand Up Turku -tapahtuman avanneessa illassa Klubilla. Esiintymässä mm. Anders Helenius, Pekka Jalava, Niko Kivelä ja Ismo Leikola. Oltiin aika yllättyneitä, miten suvereeni Ismo Leikola lopulta oli. Viime vuodet Leikola on ollut jonkinmoinen THE MAN suomalaisessa stand upissa, joten en itse ainakaan odottanut mieheltä juuri mitään. Vaan Ismohan oli aika huikea. Paras illan aikana, vaikka Jalavan Pekkakin löysi yleisönsä.
Aika hienoa stand up -illassa oli myös se, että kaikki esitykset viitottiin. Viittomakielen opiskelijat (?) pääsivät vähän tahtomattaankin osaksi komiikkaa. Vähän iltaa tosin pilasi takana jopa välispiikeille kiekunut hovinauraja. Huumoribändäri olisi voinut jättää nauramatta sellaisille jutuille, jotka koomikko itsekin tarkoitti tavallisiksi lauseiksi ja yllättyi niiden saamasta (yhden ihmisen) naurusta.
#...törsäsin ikisuosikkilevyn vinyyliformaattiin, ehkä liikaa. Sigur Rósin Agaetis Byrjun on oma suosikkini islantilaisten tuotannosta sekä se, johon vuosituhannen vaihteessa itse ihastuin Raision kirjaston musiikkiosaston suosiollisella avustuksella. Kotona ensimmäisten pyörähdysten aikana en hintaa ajatellut. Se toimi, joka tavalla, hinnasta viis.
#...jaoin twitterissäkin jo maanantaiaamuna tiedon, että Ryan Adamsin uuden albumin nettistreami löytyy NPR:n sivuilta. Itse koitan kerrankin välttää ennakkokuuntelut ja ostaa levyn suurin piirtein sokkona. Huhut kertoivat jo aiemmin kovimmasta Adams -levystä pitkään aikaan. En malta odottaa.
#...koitan tasapainoilla aika monen toimen välillä. Valmistuminen on niin lähellä, mutta uuden työn kiireiden vuoksi myös valittetavan kaukana. Ylipäätään en osaa sanoa, miten usein ehdin blogia päivittää, mutta toki aina silloin kun kokeiden korjaus yms. sekä sosiaalinen elämä antavat periksi. Kahden ja puolen viikon kuluttua tosin ylitän Atlantin ensimmäisen kerran Luoteis-Amerikkaa kohti. Siitäkin kenties myöhemmin lisää.
Montrealista maailmalle ponnistanut laulaja-lauluntekijä-kirjailija Leonard Cohen täytti eilen 77. Minulle Cohen on suurista suurin - osittain myös siksi, että tämä jätetään usein vaille loppullista tunnustusta. Lyyrikkona huudellaan useammin Dylanin perään eikä toisaalta Cohenin ääntäkään usein mairitella. Siitä hän tosin itsekin toteaa ironisesti Tower of Songilla: "I was born like this, I had no choice / I was born with the gift of a golden voice".
Luin lomalla kuukausi sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen -elämäkerran. Joululahjaksi saatu kirja unohtui hyllyyn keskeneräisenä, joten tartuin siihen uudestaan. Siitä löytyy toinen toistaan unohtumattomampia kohtaamisia esim. New Yorkin Chelsea Hotelissa Janis Joplinin ym. kanssa. Toisaalta paikoin käsitellään tuskastuttavan yksityiskohtaisesti suhteellisen mielenkiinnottomia tapahtumia - sanon näin jopa vannoutuneena fanina.
Usein olisi ollut mielenkiintoa kuulla lisää tapahtumista esim. kreiseissä levytyssessioissa asetta heiluttaneen Phil Spectorin kanssa. Toisaalta biografiat joutuvat tasapainottelemaan fanien ja peruskirjanlukijayleisön välillä. Cohenin 'taiteilijan sisäisestä kamppailusta' lukeminen oli ehdottomasti kuitenkin inhimillistävää ja kiinnostavaa.
Elämäkerta on kirjoitettu jotensakin yhteistyössä Cohenin kera - siksi myös raadollisetkin paljastukset tuntuivat entistä armottomammilta, kun taiteilija itse on mukana jonkinlaisella panoksella ollut.
Seuraavaksi aikeena on siirtyä Cohenin oman kirjallisen tuotannon pariin: (Jarkko Laineen kääntämät) runokokoelmat sekä romaanit The Favourite Game ja Beautiful Losers kiinnostavat kovasti. Kappaleista oon viime aikoina luukuttanut hupaisaa ja loistavaa Jazz Policea.
Viimeksi kohdattiin sankarin kanssa reipas vuosi sitten Hartwallilla. Keikka oli loistava. Toivottavasti tiemme kohtaavat vielä. Onnea 77-v.
Kuukauden levyvalintana turkulaisen The New Tigersinhuomenna virallisesti ilmestyvä debyyttilevy. Samantien on tunnustettava miten hienosti soundi on kypsytetty ja tallennettu levylle. Rumban haastattelussa laulaja-kitaristi Valtteri Virtanen sekä rumpali Waltteri Katajamäki toteavat aiheellisesti, että levyn äänityksen karuus ja livenkaltaisuus ovat sen vahvuuksia.
Iloisten kitaramelodioiden ja paikoin pateettiseksi yltyvien sanoitusten välillä määrätietoisesti etenevä levy maalailee isoja ja jylhiäkin maisemia, joille Virtasen herkkä ääni luo oivan kontrastin mutta hieroo silti täydellisesti tuttavuutta. Jopa siinä määrin, että siihen totuttuaan on vaikea kuvitella karuja äänivalleja ilman Virtasta kertojan äänenä. Tuo kontrasti onkin lempiasioitani tällä levyllä.
Pateettisimmillaan laulu/sanoitukset osuvat naulan kantaan kappaleella Girls Are Out To Get Me, joka käsittääkseni löytyi jo aiemmalta EP:ltä. Surkusoundin kyllästämä kappale on esimerkillinen osoitus, miten The New Tigers tavoittaa helposti muunkinlaisia huippuja kuin esim. Pocketful of Sandilla. Sillä taasen Virtasen lohdullinen laulu on kuin turvallinen laituri jolta ihailla merellä vellovaa myrskyä.
Muita kohokohtia ovat esimerkiksi levyn avaava World's Greatest Actor sekä huikea Velvet Jam. Odotuksiin nähden levy on yllättävän monipuolinen: se ei suostu menemään odotettuun tai haluttuun suuntaan. Tämän, selkeästi Teenage Fanclubia ja Yo La Tengoa kuunnelleen, bändin debyytti on oma rohkea itsensä ja sisältää niin pehmeyttä kuin tiukempaakin menoa. Kuukauden valintana se on siksi erinomainen.
Huhtikuussa "viikon naisartistina" esitelty lontoolainen Elena Tonra on taikaa täynnä. Daughter -nimellä esiintyvä ja levyttävä artisti erottuu jopa Brittein saarten ylikansoitetussa naisfolk -osastossa edukseen. Keväällä neito viilsi syvään kappaleella Landfill ja erinomaisella EP:llään, His Young Heart. Sittemmin 17 000 soittokertaa soundcloudissa kerännyt Landfill on jäänyt suosikiksi. Toisaalta myös kotikutoiset demot ovat keränneet paljon kuunteluita, esim. Run (yli 10 000).
Ja edelleen Tonran sydäntä särkee. Uuden Wild Heart EP:n esittely alkaa kappaleella Love. Julkaisupäivä tälle on saatu marraskuun 21. päivään. Tuotantoarvoihin on löytynyt kenties hieman syvyyttä lisää, mutta muuten Love on jälleen kerran, aivan yksinkertaisesti, häkellyttävän kaunis kappale. Alla itse uutukaisen lisäksi 'vanha' hitti Landfill sekä symppisvakuuttava ja kuuntelun arvoinen live BBC Introducing stagelta Readingista tältä vuodelta.
Florencen uutta materiaalia pureskellessa eilen tajusin, että keikkatilanteet ovat usein make or break -tyyppisiä tilanteita, joissa kuuntelutottumukset saavat kyytiä. Hyväkin levy saattaa saada ruostereunuksen, jos live ei toimi. Näin siis mulla.
Onhan studiotaltioidun levyn kääntäminen live-tilanteisiin lopulta aika iso osa artistin työtä. Näkemykset onnistuneesta keikasta eroavat tietysti: kenelle studiosoundin (lähes) virheetön toisto on 'onnistuminen', kenelle kappaleiden rikastuttaminen, tulkinta, uudelleen sovittaminen, jne.
Florence vakuutti vasta livenä Ruississa. Muse oli aikanaan samantekevä kaavamainen suorittaja, joskin taidokas sellainen. Flow'ssa oli ristiriitaisia tuntemuksia: heikohkosti levyllä toimiva Mayer Hawthorne oli super; Janelle Monáekin suoriutui livenä kiinnostavammin kuin levyllään, vaikkei epäsuhta ollut yhtä suuri kuin minun mielessäni Mayerillä. Toisaalta livenä reputtaneet Woon, Röyksopp ja muut saivat inhoreaktiot omia studiotuotoksiaankin kohtaan.
Päädyin näihin aatoksiin osittain myös miettiessäni levyvuoden 2011 tapauksia. DestroyerinKaputt juolahti yhtenä mieleen, joskin vain muistuttaakseen ettei se ole pyörähtänyt kertaakaan Flow'n jälkeen. Siellä näin Dan Bejarin ja kumppanit livenä.
Koitin kai jonkin aikaa uskotella itselleni, ettei keikka ollut pieni pettymys (mitä se kyllä lopulta taisi olla, inhottaa myöntää). Odotin Destroyeria paljon - se oli syy perjantaivierailuun Flow'hun. Vielä vähemmän on pyörähtänyt Jamie Woon, sen soittamista en ole edes harkinnut.
Pettymykset ja onnistumiset heijastavat tietty myös odotusten kovuutta tai puuttumista. Pitäis varmaan lopettaa keikoilla käynti, ettei 'pilaa' itselleen levyjä. Pitäis varmaan odottaa, kunnes karisman saa idioottivarmasti tallennettua levyn uurteisiin. Njääh, ei se käy. Varovasti Kaputtia lähestyessä se tuntui taas enemmän omalta kuin pitkään aikaan. Tarvitsimme vain aikaa erossa.
- - - - - - - - - - - - - -
Still Cornersin uusi Into The Trees sekä FriendsinI'm His Girl. Ei, eivät liity keikkapostaukseen sinänsä mitenkään. Mutta hyviä ovat!
Florence + The Machinen uusi albumi Ceremonials ilmestyy 31. lokakuuta. Sykähdyttävän sysäyksen florenssitykkäilylle teki ehdottomasti Ruisrock-live toissavuonna. Ennen sitä, levyltä kuultuna aikaansaatu reaktio oli lähinnä mjää. Nämä uuden levyn kaksi kappaletta sen sijaan ovat kosketuksissa paremmin kotikuunteluun. Liekö biisintekotaidot yksinkertaisesti harpanneet eteenpäin - tai sitten nämä vaan toimivat kotona paremmin.
Between Two Lungsia vastaan minulla ei varsinaisesti ole mitään, mutta siitä kiinnostaisi ehdottoman paljon enemmän esimerkiksi live-julkaisu. What The Water Gave Me oli jo kiinnostavampi sävellystyö BTL:n aikaiseen tuotantoon verrattuna, mutta Shake It Out voittaa sen näiden kahden vertailussa helposti.
The Big Pinkin uusi tuleminen uudella kappaleella, Stay Gold, ei näin aluksi ainakaan toimi ihan samalla tavalla. Jos ihan lonkalta vertailee esimerkiksi Velvetiin, tämä uusi kappale hukkuu jonnekin harmauden ristiaallokkoon ja muistuttaa, ei soundiltaan, mutta 'onnistumiseltaan' White Liesia, jonka toinen levy sukelsi täysin. Annetaan kuitenkin mahis:
Hypistelin tuossa juuri hankkimaani Bon IverinHolocene sinkkua, jonka b-puolella kuullaan Peter GabrielinCome Talk To Me -coveri, josta varmasti täälläkin olen hykerrellyt. Oikeastaan ostin singlen tuon kappaleen takia, mutta pyöräyttäessäni iverit soittimessa totesin tämän ostoksen varsin kovaksi paketiksi - vähän niin kuin ne joista lapsenä tykättiin jouluna.
Vielä hetki sitten myhäilin hyvin tuhlattuja euroja, että Holocene / Come Talk To Me -paria on vaikea päihittää sinkkujulkaisulla. Muistin juuri viime postauksen Del Reyn ja Video Games / Blue Jeans -singlen, joka epäilemättä olisi myös kiva omistaa. Ja toisaalta, tämän postauksen aihe, Summer Campin eilen julkaistu single Better Off Without You / Probably Right nousi välittömästi hankintalistan ykköseksi.
Harmittaa, ihan tosi paljon vielä, että Summer Camp on jäänyt vaille postauksia, vaikka Jake Ryanit ja Ghost Trainit olivat hyvinhyvin kivoja kappaleita. Ja varsinkin harmittaa, koska Better Off... on ehkä tämän vuoden suosikkikappaleiden listalla. Tervehdi siis kovinta sinkkujulkaisua, sitten ainakin lauantain, Summer Camp! heh. Better Off Without You:lle myös video tarjolla.
Levy Welcome to Condale ilmestyy vielä syksyn aikana, loka-marraskuussa.
Lana Del Reyn yllättävää nousua seuranneena ajattelin, että tämä sykähdyttävä artisti saa follow up -postauksen, KUN tekee jotain itselleni yhtä mieluista kuultavaa kuin Diet Mtn Dew. Niin Video Games kuin Kill Kill olivat kumpainenkin huikeita, mutteivat silti mulle niin isoja kipaleita kuin tuo, vuosi sitten kesän alussa, täälläkin kuultu kappale.
Silloin pohdin, onko Lana Del Rey ns. liian MTV:tä vai vain seuraava ISO nimi. Ihan sama, kunhan tekee tällaisia helmiä kappaleiden vaatteissa. Ja onhan tuo neito nousemassa isoon liigaan koko ajan kovemmin. Uusi Blue Jeans on nimittäin vakuuttavaa jatkoa; Lanalla alkaa olla jo aika kova setti kappaleita kasassa ja taas kaipailen EP/LP julkaisua. Hmm, onpa kiva että joskus näistä "nostoista" kuullaan vielä, jopa menestykkäästi.
Blue Jeans julkaistaan Video Gamesin kanssa sinkkuna lokakuun puolivälin tienoilla. Onhan tä kova.
Vielä loppuun tämä alkuperäisen postauksen aihe, maaginen Diet Mtn Dew. Kuinka iso tästä vielä tulee? Sen vastaus jääköön seuraavaan Del Rey postaukseen.
Raskaan päivän ja jähmeän aivotyön jälkeen on tärkeää puhaltaa peli poikki -> aivot narikkaan. Vaikka ensikuuntelut uudesta Reginasta vallitsevat mieltä huikealla ihanuudellaan ja utuisuudellaan, ei resursseista riitä mihinkään järkevään. Voisin kirjoittaa ehkä viikon verran postauksia Soita mulle -levystä - ja ne toistais kaikki itseään: Regina valloittaa.
Siksi laitoinkin suosiolla ajattelutyön jäihin: nyt soi Brooklynin vähäeleisempi ja fiftarimpi The Pipettes, mutta parempi. The Bandana Splitsille pitää antaa niin nimen kehno kasku, levyn kansikuva kuin epäimartelevat lähtökohdat anteeksi ja keskittyä rickydeedaadailemaan. Niin mä aion tehdä. Enkä ajatella sitten mitään. Kokonainen levy tätä @Spotify.
Aamulla ryöpsähti zolajeesusta uuden kappaleen verran silmien eteen ja korvien taakse. Täytyy sanoa että Nika Danilovan, eli Zola Jesuksen, Stridulum oli kiinnostava tapaus, vaikkei kuitenkaan ihan niin erinomainen kuin annettiin ymmärtää. Conatus-albumi ilmestynee muutamien viikkojen päästä. Ekaks raportoin sillon joskus Vessel -kappaleesta, joka on vieläkin ihan hiton kova. Seekir on siis toinen 'paljastettu' kappale tuolta uudelta levyltä.
Varsin epätyypillisen lähestyttävä, suoraviivaisuudessaan jopa elektropop nimelle alistuva kappale on sekin kuitenkin niin hyvä, että Conatus saattaa olla syksyn albumiryppäässä mielenkiintoisimpia julkaisuja - onnistui se tai ei. Oli Zola Jesuksesta mitä mieltä tahansa, on Danilovan ääni uskomattoman kiehtova instrumentti. Se pystyy ylittämään pelkän välineen rajoitukset ja tuomaan kappaleisiin väkevämmän läsnäolon sekä sisältöä. Tuolla voicella taitaisivat mitkä tahansa sanoitukset kelvata. Ja on näissä ZJ:n levyjen ja kappaleiden nimissäkin mun mielestä kiehtovaa mystiikkaa: Stridulum, Conatus, Vessel, Seekir. Uuh.
Demovaiheessa olevan 'bändin' kappaleiksi nämä ovat valtavan hyviä, suureellisia ja tunteikkaiksi orkestroituja. Sans Paraden laulajan toissapäivänä facebookissa jakamat tuotokset keräsivät lyhyessä nopeassa ajassa paljon huomiota. Toki kyynikko huomauttaa, että 'ihmiset nyt ovat mukavia tutuilleen', mutta tällä kertaa siinä oli jotain erilaista.
Eräs kaverini totesi keskellä yötä että "Tulin kotiin, olen kännissä ja ennen mitään spotify-shittiä laitoin soimaan The Last Song Is A Love Songin. Pelkästään jo tuon pitäisi kertoa, että kyseessä on maailmanluokan biisi". Aivan näin, kyseessä on aivan huikea kappale. Mm. suomalaisen Déclassé -bändin jäsenistöä Sans Paradessa soittelee, mutta kappaleista pääasiassa vastaa Déclassén Jani Lehto sekä Markus Perttula. Yksi Perttulan lukuisista musiikkiprojekteista Sans Parade yllättää varmasti muutkin kuin allekirjoittaneen.
Kun The Last Song Is A Love Songin kertsi pauhaa täyteen loistoonsa on vaikea vastustella Perttulan "waltz with me" -kehoituksen lumoa. Muista kappaleista parhaimmistoa edustaa myös On December 13th. Tyyliltään post-rockia muistuttavat kappaleet eivät kuitenkaan ole niin yksipuolisia kuin tuon genren edustajat muuten. Joku oli kuvaillut tätä Sigur Rósin ja Jeff Buckleyn yhdistelmäksi; vaikkei tämä noin yksinkertaisesti ole niputettavissa, on tuossa kenties jotain perää.
En osaa sanoa, onko Sans Parade Lehdolle ja Perttulalle vain mukava tapa purkaa talenttiaan, vai onko julkaisuambitioita, mutta kummankin pitäisi harkita josko tähän projektiin kannattaisi panostaa vielä entistäkin enemmän.
P.S. Menovinkki Turkuun täksi illaksi: Pikku-Torressa juhlitaan Flavour of the Month -klubia sekä turkulaista One Chord To Another -musablogia. Huomattavan arvostettavaan kymmenen vuoden ikään ehtinyt OneChord saa onnittelut täältäkin, äärettömän laadukas ja pitkäikäinen blogi. Esiintymässä tänään ruotsalainen Genuine Fakes sekä suomalaiset The Sugarrush ja The Wonderminers. Liput 4€.
Oxfordilaisbändi Trophy Wife julkaisee eepeen lokakuussa nimeltä Bruxism. Aiemmin olen huumaillut ja ihastellut niitä muutamiakappaleita mitä bändiltä on saatu kuultavaksi. Näistä vähän vähemmän tunnetuista nousijabändeistä TW on tehnyt niin kepeän kivaa musiikkia että sen toistaiseksi melko pienessä bandwagonissa on tullut matkattua maili jos toinenkin kantaen alusta asti sen soihtua. Bruxism kuitenkin sisältää viisi uutta kappaletta, joista jokaisella on eri tuottaja. Tuottajina ovat toimineet Plaid, Foalsin Yannis Philippakis, Ewan Pearson, Andrew Halford sekä James Yuill.
Avausraita Canopy Shade on Trophy Wifeksi aika kulmikas tapaus, mutta silti tutun viihdyttävää. Plaidin tuottama kipale kuulostaa elektronisemmalta kuin aiemmat TW:n kappaleet muttei yhtään huonommalta. 'Tietoja' -kohdassa bändillä lukee "Ambitionless office disco". Pöh, kyllä tässä projektissa kunnianhimoa riittää. Eepee kuulostaa varsin rohkealta ja ennakkoluulottomalta aikeelta, ja ensimmäinen kappale on onnistunut siinä pelissä. Lokakuun 17., Bruxism EP, painakaa mieleen. (Alla myös pari vanhempaa erinomaista kappaletta).
Oikeastaan aika huikeeta: French Films paljastaa kappaleen toisensa perään tulevalta debyyttialbumiltaan, jokainen edellistä parempi, ja nyt olen löytänyt lempparini: aamulla soundcloudista napattu Imaginary Futuren (21.9.) neloskappale Pretty In Decadence on soinniltaan ja soundiltaan ehdottomasti henkilökohtaiseksi suosikiksi räätälöity.
(Kuva: facebook.com/FrenchFilms, c Tuomas Välinen)
French Films parantaa kuin sika juoksuaan: jo hienosti soineen eepeen jälkeen kuullun Convictin meiningin ylitti kepeästi debyn avausraita This Dead Town (kuuntele tästä linkistä), ja mikäli mahdollista, uusi Pretty In Decadence kuuluu samaan nousujohteiseen sarjaan ja ylittää jopa tuon avausraidan erinomaisuuden.
FFilmsiin liittyy paitsi vaikutteita myös takuulla samanmoista negailuheittausta kuin The Drumsiin, ja tässä mielessä se tuntuukin kärsineen hieman verrokkinsa varjossa. Moinen assosiointi tuntuu kohtuuttomalta, varsinkin kun French Filmsiin ei ole missään vaiheessa mielestäni kuulunut poset tai ulkokuoren kiillotus - toisin kuin Drumsin meininkeihin. Eikä senkään tietty pitäisi musiikkia jättää pimentoonsa vaikka pousailu kuuluisikin asiaan - onhan esim. The DrumsinMoney ihan verraton raita.
FFn biisimateriaali pitäisi puhua jo puolestaan: mikä (suomalais)bändi voi muka edes toivoa saavansa debyyttilabumilleen edes yhden jo levyiltä kuulluista tuneista (Golden Sea, Convict, This Dead Town, Pretty In Decadence), eikä koko albumia ole edes kuultu. It's gonna be huuuuge.
