Montrealista maailmalle ponnistanut laulaja-lauluntekijä-kirjailija Leonard Cohen täytti eilen 77. Minulle Cohen on suurista suurin - osittain myös siksi, että tämä jätetään usein vaille loppullista tunnustusta. Lyyrikkona huudellaan useammin Dylanin perään eikä toisaalta Cohenin ääntäkään usein mairitella. Siitä hän tosin itsekin toteaa ironisesti Tower of Songilla: "I was born like this, I had no choice / I was born with the gift of a golden voice".
Luin lomalla kuukausi sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen -elämäkerran. Joululahjaksi saatu kirja unohtui hyllyyn keskeneräisenä, joten tartuin siihen uudestaan. Siitä löytyy toinen toistaan unohtumattomampia kohtaamisia esim. New Yorkin Chelsea Hotelissa Janis Joplinin ym. kanssa. Toisaalta paikoin käsitellään tuskastuttavan yksityiskohtaisesti suhteellisen mielenkiinnottomia tapahtumia - sanon näin jopa vannoutuneena fanina.
Usein olisi ollut mielenkiintoa kuulla lisää tapahtumista esim. kreiseissä levytyssessioissa asetta heiluttaneen Phil Spectorin kanssa. Toisaalta biografiat joutuvat tasapainottelemaan fanien ja peruskirjanlukijayleisön välillä. Cohenin 'taiteilijan sisäisestä kamppailusta' lukeminen oli ehdottomasti kuitenkin inhimillistävää ja kiinnostavaa.
Elämäkerta on kirjoitettu jotensakin yhteistyössä Cohenin kera - siksi myös raadollisetkin paljastukset tuntuivat entistä armottomammilta, kun taiteilija itse on mukana jonkinlaisella panoksella ollut.
Seuraavaksi aikeena on siirtyä Cohenin oman kirjallisen tuotannon pariin: (Jarkko Laineen kääntämät) runokokoelmat sekä romaanit The Favourite Game ja Beautiful Losers kiinnostavat kovasti. Kappaleista oon viime aikoina luukuttanut hupaisaa ja loistavaa Jazz Policea.
Viimeksi kohdattiin sankarin kanssa reipas vuosi sitten Hartwallilla. Keikka oli loistava. Toivottavasti tiemme kohtaavat vielä. Onnea 77-v.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti