My music(al) profile

Silloin tällöin oppilaat kursseillani pääsevät kirjoittamaan "my language profile" tai "my cultural profile" otsikon alle tekstin itsestään; oikeastaan otsikoksi "my" ja "profile" väliin mahtuu sana kuin sana. Nyt olis mun vuoro tehdä profiiliteksti, tosin 'teksti' on liioittelua, kun käytän ranskalaisia viivoja.

Musiikki on aiheeni. Saatte lukea "millä meriitillä?!!" täällä huutelen.

                                                                          (Kuva täältä)

- Ala-asteella saatiin kotiin enon vanha sähköpiano. En osannut soittaa sitä enkä tainnut olla kiinnostunut tunneistakaan, eikä niihin olisi tainnut ylimääräistä rahaa ollakaan.

- 9-vuotiaana laulukokeessa vetäisin häpeillen legendaarisen Kirppu ja Härkä -kipaleen. En muista menestystäni, mutta se taisi olla vaatimatonta.

- Parhaimmillaan ala-asteen musatunneilla soitin nokkahuilulla Ostakaa makkaraa tai korkeintaan toimin (rytmi)kapulamiehenä, kämmen kuppina.

- Yläasteikäisenä innostuttiin konemusasta. Nauhoiteltiin kavereiden kanssa mm. Tiistain tanssi-ilta -nimellä toiminutta radio-ohjelmaa RadioMafialta. Käytiin 15-vuotiaina jopa Koneiston Kostossa Kupittaalla polkupyörillä Raisiosta. Tsekattiiin mm. Sluslik Luna, Futureshock, DJ Orkidea tjsp.

- 90-luvun loppupuoliskolla serkkuni vaikutti sentään pienessä suuressa bändissä nimeltä Limonadi Elohopea

- Samoihin aikoihin suurimpiin löytöihin lukeutui kannen ja nimen perusteella mukaan kirjastosta tarttunut Agaetis Byrjun Sigur Rósilta. Se jäi lopulta niin tärkeäksi levyksi että ostin sen viime vuonna vinyylinä.

- Kiinnostus konemusaan hiipui ja musiikinkuuntelu ylipäätään jäi miltei kokonaan. Paitsi nauhoitteluharrastus, joka jatkui epäsäännöllisesti.

- Lukiossa britti- ja tanskalaisbändit (päällimmäisinä Coldplay ja Mew) antoivat uutta puhtia musiikinkuunteluun. Sen jälkeen julkaistuista ja ostetuista levyistä tunnen harvan yhtä perusteellisesti kuin Coldplayn A Rush of Blood To The Headin ja Mew'n Frengersin.

- Pikkuhiljaa opiskellessa ja ihmisiä tavatessa musiikkimaku luonnollisesti monipuolistui. En välttämättä enää joka levykauppavisiitillä leimannut soinutta musiikkia liian oudoksi. Aloin myös oikeasti ostaa levyjä.

- 2008 ostin ensimmäisen (nailonkielisen) kitarani. Olin aina ihaillut soittotaitoisia ihmisiä ja salaa halajanut itsetuotettujen sävelien perään. Luulin että sellainen taito on kykyjeni ulottumattomissa, mutta mm. Coldplayn Don't Panicin avulla ensikuukaudet alkoivat taittua voitoksi.

- 2009 loppupuoliskolla perustettu blogi jatkuu edelleen.

- Harkinnassa on laajentaa soitinosaamista banjoon (jota olen kuumotellut varsin kauan ja käynyt soitinliikkeissä hivelemässä) sekä ehkä huuliharppuun.

Jostain syystä mua kutkutti kertoa miten heppoisin ottein näitä mielipiteitä sanelen, ainakin paperilla heppoisesti. Joskus musablogisteista saattaa tulla sellainen kuva, että nämä ovat eläneet ja hengittäneet altsu/indienousukaudet uugeimmissa paikoissa viileimpien ihmisten kera vuosi toisensa jälkeen sekä vaikuttaneet noin 2.3:ssa kriitikkojen arvostusta niittäneessä bändissä, jonka deby on edelleen keräilyharvinaisuus. The Avalanches ei ollut lempibändini (jo) ala-asteella, en ole suorittanut musiikkiopiston teoriaosuuksia tai kierrellyt maaseudulla kitara olalla kansanveisuja laulaen.

Soitan itse(oppineesti) vähän kitaraa, kuuntelen suht paljon musiikkia ja pidän myös siitä puhumisesta, usein seurasta huolimatta. Oma osa toki hifistelyä tulee harrastettua. Ja olen näihin lähtökohtiin varsin tyytyväinen. Musiikin suhteen suurimmat nautinnot liittyvätkin nykyään juuri blogiin, siihen että kitara jotenkin jopa tottelee  tätä nykyä ja että keikoilla saattaa kokea jotain hienoa. Kuten Daughterin Youth-videolla, livenä kuvattu St Giles in the Fields kirkossa, olisi saattanut.