Sunnuntaisoittolista

Tämän päivän teemana on laiskuus ja siitä johtuva musiikkien monipuolisuus. Ja sunnuntai.

Olen tänään kuunnellut jos jonkinlaista tämän vuoden puolella mukaan tarttunutta - pääasiassa viime viikolta. Mutta sen sijaan, että rajaisin postauksesta sellaset pois, jotka ei kuulosta oikein omalta, laitan tähän mukaan nyt vähän kaikkea. Toisaalta on myös hyvä saada tammikuu pakettiin biisien osalta yhdellä kirjoituksella. Ja tammikuuhan on uusien julkaisujen ja uuden musiikin kannalta ihan hullu! Sekava tämä postaus tulee olemaan, se on aivan varma.

Ennen kuin aloitan noista uudemmista kappaleista, niin on pakko laittaa tänne Junior Seniorin kappale, joka soi YleXillä tässä taannoin. Olin unohtanut koko bändin (ja kappaleen), mutta nyt kun kuulin, tuli nostalgisesti lukioajat komeesti mieleen. Tässä viisu, jonka videokaan ei oo hassumpi:



Ekana tässä oikeessa postausosiossa Goldfrapp: neidiltä on taas vuotanut uutta settiä nettiin. Rocket oli loppujen lopuksi aika mahtava kappale. Levy tulee 22. maaliskuuta, ja nyt tän Believerin myötä, alkaako jotain muutakin kiinnostaa aika tavalla tuleva Head First -albumi?



Folktronica-henkinen Tunng julkaisee tänä vuonna uuden levynsä. Maaliskuun alussa julkaistavalta levyltä on myös kappale Don't Look Down Or Back.



LoneLady kasvattaa Manchesterin jo ennestaan kovaa musiikkitalenttimainetta. Leidin esikoislevy julkaistaan helmikuun lopulla. Sinkku Immaterial on ladattavissa artistin kotisivuilta sähköpostiosoitetta vastaan.



Ruotsalainen Radio Dept. on lupaillut uutta levyä jo pitkään, mutta nyt vakuuttelut ovat taas kiihtymään päin. Dream pop -genren tutuimpia bändejä oleva Radio Dept. on ilmoittanut Clinging To A Scheme -nimisen levyn julkaisupäiväksi huhtikuun lopun. Heaven's On Fire on uusin levyltä julkaistu kappale.



Yuckiin olen törmännyt yllättävän monessa yhteydessä siihen nähden, ettei yhtyeellä taida olla levytyssopimusta. Kuten seuraavakin bändi, tämä on myös lontoolainen. Vaikkei videota postaukseen liitettäväksi löydykään, ovat MySpacestä löytyvät demot tutustumisen arvoisia.

#Yuck MySpacessä

Nedry on lontoosta kotoisin oleva dubstep-bändi, jonka debyyttilevy julkaistaan helmikuun 22. päivä. Kappale A42 on kyllä mielenkiintoinen, joka kieltämättä ratsastaa dubstepin pienellä tulemisella, mutta katsotaan mihin yhtye kehittyy. Bändistä on sanottu, että se saattaisi olla ensimmäisiä dubstep-yhtyeitä, jotka pystyisivät murtautumaan valtavirtaan.

Pieni perjantaipostaus: Lali Puna

Ei oo ehkä parasta tekemistä perjantai-illalle, kirjoitella nettiin jostain bändistä, mutta olen nyt vaan kovin ihastunut tässä viimeisen viikon aikana sellaisen poppoon kuin Lali Punan kappaleeseen Remember. Lali Punahan on saksalaisbändi, joka ei ole julkaissut mitään uutta noin viiteen vuoteen.

Nyt, 2010, julkaistava levy on nimeltään Our Inventions. Ja Remember tosiaan ensimmäinen lohkaisu. Pikkasen sämpläystä, biitit ja Valerie Trebeljahrin vokaalit päälle ja on vallan ihanaa! Ja ennen kaikkea taidokasta elektro popia. Vois jopa pistää huhtikuun ekan päivän oikein kuulakärkikynällä muistiin Our Inventionsin julkaisun kunniaksi.

Tästä on varsin helppo pitää. Ja voi ja ei! Ei nyt sit tähän hätään löydykään videota tarjottavaksi. No, parasta mitä voinen tarjota, on linkki Stereogumiin kuuntelemaan kappale. Kas tässä: Lali Puna - Remember Stereogumissa.

Ja tässä vähän vanhempaa Lali Punaa (psssst: tän bändin nimi alkaa olla taas niitä, jotka toistettaessa alkavat kuulostaa ihan järjettömiltä).

Shearwater kutkuttaa

Okkervil Riverin kaksi jäsentä perustivat 2001 uuden bändin, jolle tuli nimeksi Shearwater. Tämä kokoonpano julkaisee 16. helmikuuta kuudennen levynsä nimeltä Golden Archipelago.

Tässä osaa levyä kuunneltuani huomaan odottavani sitä melkoisen paljon. Tähän mennessä kuullut kappaleet ovat olleet oudon mahtipontisia ja maltillisia samaan aikaan, jotka rakentuvat isommiksi ja isommiksi hiljalleen.

Tällä hetkellä ainakin YouTubessa on useita levyn kappaleita.

Paitsi, että etsin uutta Shearwateria, törmäsin myös erääseen indie supergroup -huhuiluun, jonka mukaan Noah and the Whalen, Keanen, The Long Wintersin ja Mumford & Sonsin jäseniä olisi ollut perustamassa Mt. Desolation -nimistä bändiä. Ja että se olisi tällä hetkellä Lontoossa studioilemassa. Ja nyt kun kirjoitan tämän, niin minun tuurillani huomenna uutisoidaan suurimmasta uutisankasta koskaan, nimeltä Mt. Desolation. No, seuraillaan mitä tapahtuu.

Täytyy vielä sanoa, että muiden bändien jäsenten läsnäolo kuulostaa ihan mielekkäältä, mutta Keanen pojista en hirveästi innostu. Muutenkin näihin "supergroup" -nimityksiin pitää suhtautua varauksella. Ainakin Monsters of Folkin osakseen saama hype oli mielestäni liioittelua.

Conan's Wake

Olen seurannut koko touhua vähän sivusilmällä, mutta kuitenkin Coco-fanina.

Conan O'Brienin isännöimä Tonight Show joko siirtyisi Jay Lenon show'n tieltä tai lakkaisi olemasta. Conanin pidettyä puolensa NBC teki omat johtopäätöksensä ja eilen Suomessakin nähtiin Tonight Show'n viimeinen jakso Conan isäntänään.


Muistan, kun joskus 90-luvun puolella katsoin Lenoa CNBC:ltä ja siskoni kehotti siirtymään laadukkaamman komiikan puoleen ja suositteli Conania. Siitä lähtien, olen seurannut eri yrityksiä, joissa tämä koomikko/käsikirjoittaja on ollut mukana. Varsinkin Late Night With Conan O'Brienissa oli 2000-luvun vaihteessa laadukkainta komediakäsikirjoitusta, oli Tonight Show'n tasosta Conanin alaisuudessa mitä mieltä tahansa.

Late Nightin huumorissa oli jotain kovin vetoavaa aina: se tuntui pienen porukan jutulta, jonka laadun vain "me" ymmärsimme. Parhaimmillaan se oli upeaa sketsi-viihdettä, jossa hahmot olivat parhautta. Conanin haastattelijan taidot olivatkin vähän niin ja näin. Tyhjänjauhamisessa Leno onkin aina ollut parempi ja luonnollisempi. Hahmoista mieleen omiksi suosikeiksi ovat jääneet etenkin Pimpbot, Frankenstein, The Interrupter ja Gushtavo (The Euro Guy) sekä lukuisat muut.



Lopulta Tonight Show ei kuitenkaan koskaan sopinut Conanille. Yömyöhään lähetetty Late Night oli itseironisen komiikan mestarille aina paljon sopivampi. Formaattinahan talk show ylipäätään on kovin outo.

Oikeastaan Kounäänin Tonight Show -diilin julkistamisen jälkeen ohjelmien katsominen jäi vähemmälle. Se mikä aiemmin oli ollut lähes pakonomaista oli muuttunut helposti sivuutettavaksi. Conanin komiikasta tuntui pikku hiljaa aika jättävän yhä enemmän.

Tv-sarjoja peruutetaan koko ajan ja aina jonkin sarjan taso laskee. Miksi sitten omistan palstatilaa Conan O'Brienille? En oikeastaan itsekään tiedä. Kyllähän hän todennäköisesti televisioon palaa. Kaipa asialla on tekemistä tämän mediapyörityksen kanssa, jonka kouriin omatkin mielipiteet ovat joutuneet. Conanin show'n lopettamisesta on pidetty koko ajan lopulliselta vaikuttavaa meteliä. Kenties tuo tarttui itseenikin. Henkilönä, mitä tv-kamerat välittävät, Conan on vaikuttanut aina kovin pidettävältä ja hänen show'nsa parissa kasvoin itsekin. Nyt on kaiketi tyydyttävä seuraamaan The Colbert Reportia

Ja odotettava Conanin paluuta.

P.S. Viimeisessä Tonight Show'ssa vieraina olivat luottosotilaat Tom Hanks ja Will Ferrell, sekä omasta pyynnöstään ohjelmassa esiintynyt Neil Young.
NY esitti yksin kappaleen Long May You Run. Tämä ei ole kyseinen versio, mutta kelpo veto kuitenkin.

Indiemusauutiset 2.0

(Olin itse kameran varressa Ruississa 2008)

Henkilökohtaisiin suosikkeihini lukeutuva The National ilmoitti eilen julkaisevansa uuden levynsä toukokuussa! Vihdoin edes jotain tietoa. Viimeksi muistan lukeneeni vuoden vaihteessa bändin levyttäneen useita kappaleita ja rajanneen valikoiman noin 15:een. Uusi LP on vailla nimeä, mutta eiköhän siitäkin saada oma uutisotsikko aikaiseksi muutamien viikkojen sisällä.





Amerikkalainen Midlake on myös albuminjulkaisupuuhissa. Kolmas studiolevy on nyt ennakkokuuntelussa NPR:n sivuilla. Ihmettelin, miten kummassa se voi olla kuuntelussa jo nyt, mutta onhan The Courage of Othersin julkaisupäivä jo ensi viikon alussa. Huhhuh. Kylläpä näitä levyjä pukkaa. En ole tätäkään ehtinyt kuunnella kunnolla läpi. 
# Midlaken The Courage Of Others NPRn sivuilla




Brittielektrobändi Goldfrapp julkaisee maaliskuussa uutta levyä. Jo nyt on kuitenkin kuunneltavissa mm. Spotifyssä makupalaa Head Firstiltä nimeltä Rocket. Ainakin toissapäivänä se oli vielä kuunneltavissa. Nettivideolaareista sitä ei (enää) sitten löytynytkään. Hyvin kasaripitoinen kappale Rocket kuitenkin on.

Olin laittamassa loppuun vielä Beach Housen hienon live-vedon Jimmy Fallonistä viime perjantailta, mutta tekijänoikeudet riistivät senkin ilon. Laitetaan nyt jotain liveä edes BH:lta, on sentään kyseessä sama kappale.

She & Him

Indie folk -kaksikko M. Ward ja Zooey Deschanelilta tulee uutta musiikkia maalis-huhtikuun vaihteessa, kun Volume Onen julkaisusta tulee kuluneeksi osapuillleen kaksi vuotta. She & Himin ensimmäinen single tulevalta kakkoslevyltä (Volume Two) on nyt Pitchforkin nettijulkaisuna ulkona. In The Sun on oikein hyvä ja söpökin kappale. Kappaleella on mukana Tilly and the Wall.



En oikein syttynyt Volume Onesta, tai no, sytyin, mutta odotuksiin nähden vähänlaisesti. On tämä Why Do You Let Me Stay Here? viime levyltä myös aika ison kiva kappale:



Nyt taidan siirtyä katsomaan sitä, mitä Cocosta on jäljellä.

Emika, Active Child & Is Tropical

Jaaaah perjantai!

Ajattelin nyt vähän yrittää taas, jos löytyis ihan jotain uuttakin. Kaikista näistä artisteista on varmasti bloggailtu jo viime vuoden puolella, mutta mulla kesti ainakin.

Emikan EP, Drop The Other, julkaistiin 18. päivä ja on saanut aikaan jos jonkinlaista pörinää. Emikan musiikkia on kuvailtu triphopiksi ja dubstepiksi (kaksi genreä, joista mun tietämys on vähintäänkin heikkoa). Pelkästään sen takia, ettei dubstep kuulosta omalta genreltä, kannatta jättää väliin.

Kaikkien tämän postauksen artistien kanssa tulisi kuunteluun suhtautua avoimin mielin (toki musiikinkuuntelun tulisi useimmiten olla avomielistä). En osaa ottaa kantaa, minkä genren meininkiä tämä nyt on. Tokkopa sillä väliäkään on, kun Emikan kuiskaavat vokaalit ja verkkaiset biitit kuulostavat yhdessä näin mielenkiintoiselta ja koukuttavalta. Kappaleen pianoalku on erityisen.. hmm.. aavemainen. Tjsp.

Active Child sen sijaan on hieman tutumpi. Mm. tästähän on Tonni jo blogannu ja Stereogummikin kirjoittellut, mutta mä jotenkin jätin väliin, kun Pat Grossin projekti ei sittenkään tuntunut ihan tarpeeksi kiinnostavalta omaan postaukseen.
Kunnes. Tutustuin kappaleeseen Wilderness. Hieman Bon Iverin Justin Vernonilta kuulostavat vokaalit ja synasettiä. En ole vielä päättänyt, kuulostaako kaverin tuotokset sittenkin liian tutuilta, mutta tykkäilen silti. Harmikseni Wildernessin videota ei löy'y, joten pistetään joku muu maistiainen.



Is Tropicalin 18. päivä sinkkuna julkaistu When Oh When on todella odottamaton tuotos, ainakin alkuodotusten jälkeen. Suosittelen kuuntelemaan kärsivällisesti rauhallisen alun jälkeen. Tätä kuunnellessa mieleen tulee kenties Mystery Jets. Kuten aiemmin mainitsin, avoimin mielin uutta musiikkia kohti.

Voi Interpol, missä lienet?

Kun tähystin tätä vuotta uudet albumit mielessä, vastaan osui tietysti monia, odotettuja hipsterin käsikirjan yhtyeitä, mutta myös muutamien "vanhempien" suosikkien uuden levyn julkaisua arvuuteltiin. Varmistusta en ole löytänyt tiedolle (siis parin blogin lisäksi), mutta esimerkiksi Interpolin väitettiin eräällä palstalla julkaisevan tänä vuonna uusi studiolevy. Se tekisi poikaa.

Interpolia ei tarvitse kummemmin kenellekään esitellä: bassolinjat rouhivat, tekstuuria löytyy ja Paul Banks honottaa sekaan - menestyksekkäästi. Vaikkei sanoituksia lasketa ehkä yhtyeen suurimpien ansioiden joukkoon, olen kokenut ne itse aina kovin tärkeiksi hahmotettaessa kokonaiskuvaa.

Levyt Turn On The Bright Lights, Antics ja Our Love To Admire ovat luoneet Interpolista mielenkiintoisen toimijan musiikkimaailmaan. Debyytti TOTBL on tietysti useimpien suosikki, Antics taasen jatkoi siitä mihin aiempi levy jäi ja vahvisti yhtyeen suosiota.

Monen mielestä Turn On The Bright Lights kuului myös viime vuosikymmenen parhaiden levyjen joukkoon. Viimeisin levy, Our Love To Admire, on ollut sen sijaan kiistanalaisempi tapaus.

Kirjoittaminen yhtyeestä tuli ajankohtaiseksi, kun kaivoin kaksi viimeisintä levyä esiin ja kuuntelin ne läpi. Etenkin Our Love To Admire kuulosti paremmalta kuin koskaan. Kyseinen levyhän sai ristiriitaisia arvioita: toisaalta sitä pidettiin luonnollisena jatkumona Interpolille, kehityksenä, ja toisaalta pettymyksenä kahden ylistetyn levyn jälkeen.

Levyn julkaisusta on jo reilusti yli kaksi vuotta, mutta koin vasta nyt valaistumisen levyn suhteen. Olin osittain samaa mieltä epäonnistumisesta aikaan, osittain. Nyt, vuosien jälkeen, täysin irrelevanttina ja epäajankohtaisena kommenttina minulla on pokkaa takoa rintaani ja sanoa, että olen ERI mieltä levyn saamasta kohtelusta. Mielestäni kyseessä on yksinkertaisesti hienon yhtyeen aliarvostettu, mahtava albumi. Voin jopa sanoa, että se on lempilevyni Interpolilta.

Tämän tajuttuani kämmenpohjat ja ohimot alkoivat hikoilla, sydän jyskyttää ja kynsien pureskelu alkoi: milloin tulisi UUTTA Interpolia? No ei nyt sentään. Niin fanaattinen en ole, mistään bändistä. Ihan kiva uutta olisi silti saada kuunteluun. Seuraavan levyn "onnistuminen" tulee määrittämään ja joko nostamaan tai laskemaan myös aiempien julkaisujen taiteellista arvoa.

Uuden albumin julkaisu ei tällä postauksella muutu miksikään, mutta ikävää se saattaa lievittää tai kasvattaa.

Lopuksi vielä kappale kultakin levyltä.

Letting Up Despite Great Faults

Mulle käy aina näin. Jotain hienoa osuu vastaan, mutta minä hurahdan jalat maitohapoilla ohi. Letting Up Despite Great Faults lukeutuu näihin. Aikanaan ihan Last.fm suositteli kyseistä bändiä, kuuntelin yhden kappaleen ja tykkäsin. Ja UNOHDIN. Pöh.

LUDGF siis julkaisi s/t-levynsä viime lokakuussa ja sitä verrattiinkin heti ainakin M83:een ja Radio Deptiin. Kumpikin vertaus on täysin ansaittu. Mainitseehan bändi itsekin kummatkin vaikutteikseen. Postal Serviceen vedettyjä yhtäläisyyksiä en silti allekirjoita varauksetta. New Orderin vaikutteet sen sijaan voisi kuulla. Ja The Pains of Being Pure At Heartin.

Losangelesilaisbändin levy itsessään kulkee mukavasti shoegazehtavissa elektro-meiningeissä eteenpäin ja pysyy hyvin kasassa. Jotenkin syksyiset sävelet levyllä on, mutta kyllä siitä tulee kaihoisasti hyvälle tuulelle. Liekö merkitystä asialla, että olen itsekin syksyn lapsi. Kovin hieno tämä levy kyllä on. Kelpaisi levyhyllyyn milloin vain.

Yhtyeen kotisivut: lettingup.com

Los Campesinos! ja The Soft Pack ja muita kivoja (uusiakin)

Kirjoittelu on toisinaan vähän kinkkistä, tai oikeastaan sen puute, kun ei ehdi kirjoitella silloin, kun bändit tai kappaleet on itselle ajankohtaisia - ja kiinnostavia. Siitä seuraa tällaisia postauksia, jotka ovat sekavia ja ihan liian täyteenahdettuja. Pitäähän blogi saada tasapainoon, kun viime viikolla oli pari vain yhden bändin postausta..Hmm. Tästä ei voi seurata kuin pienimuotoinen sekasorto, kun siivoan iTunesin nurkista biisejä pölyttymästä.

Koitetaan olla tehokkaita ja sisällyttää enemmän kappaleita ja vähemmän tekstiä.

Los Campesinos! julkaisee uutta materiaalia sisältävän Romance Is Boring -nimisen levyn (vihdoin) viikon parin päästä. Häilyvä ilmaus johtuu eri julkaisuaikatauluista jenkkeihin ja Eurooppaan. Viime syksynä maistiaisia saatiinkin jo bändiltä. Aiemmin pidin Los Campesinos!:ta lähinnä 'ihan kivana' bändinä, mutta tältä levyltä odotan enemmän. Kuulemani neljän-viiden kappaleen perusteella odotus tulee olemaan sen arvoista.





The Soft Packiltä tulee myös uusi levy helmikuun alussa. s/t-levyltä on myös saatu pari kappaletta jo kuunneltavaksi, ja varsinkin Answer To Yourself kulkee mukavan rouheasti. Aiemmin yhtye esiintyi nimellä The Muslims, joten bändiä voi jo nyt onnitella ainakin nimenvaihdoksesta.



Kanadalaisen singer-songwriterin, Basia Bulatin, toinen levy ilmestyy 26. päivä kuluvaa kuuta. Seuraava kappale (vaikkakin video on kehnohko live) on ainakin kivaa folk-popia levyltä Heart of My Own:



White Hinterlandin maaliskuun yhdeksäntenä ilmestyvä levy, Kairos, on myös mielenkiintoinen odotettava. Amerikkalainen singer-songwriter esiintyy WH-nimen alla. Levyltä julkaistu Icarus on oudon hieno sekoitus elektronista ja akustista musiikintekemistä, jossa on elementtejä vähän sieltä täältä.



Vielä lopuksi jotain mikä on varmasti tuttu monille, mutta jostain syystä törmäsin Small Blackiin pitkästä aikaa ja ajattelin jonkun kappaleen tältäkin Brooklynin porukalta laittaa, kun aiemmin tehdystä Brooklyn-postauksesta se unohtui. Etenkin Washed Outin remix on maukas.



Vielä alkuperäinen:

The Morning Benders

Grizzly Bearin Chris Taylor (tietääkseni basisti) tuotti muun muassa Veckatimestin ja nyt mies on häärinyt myös toisen albuminsa maaliskuussa julkaisevan The Morning Bendersin tuottajana. Bändin levy Big Echo ilmestyy maaliskuun yhdeksäntenä - täytyyhän se myöntää, että itsellänikin odotukset ovat kovat, kun Berkeleyn pojat ovat asialla.

Tällä kertaa suuntaa levylle on ollut antamassa erityisen osaava hahmo. Kun Grizzly Bear yhdistetään mihin tahansa, odotuksena on laatua. (Epämiellyttäväksi poikkeukseksi voidaan lukea muuan ranskalaisen autovalmistajan mainos, jossa soi GB:n kappale Two Weeks.)

Promises on ensimmäinen maistiainen tulevalta levyltä. Ja kelpo sellainen. Jotenkin nokkelan oloinen kappale ja kivat koukut.
Tässä on live-versio, mutta mm. myspace tarjoaa kappaleen studioversiona. LINKKI
Ja miesten omasta blogista voi ladata kappaleen ilmaiseksi s-postiosoitetta vastaan. blogi


Ja tässä aiempaa hienoutta The Morning Bendersiltä:

Laura Veirs ja Ben Sollee and Daniel Martin Moore

Ensin tuli Delphic (11.1.). Sitten Vampire Weekend (12.1.). Siinä rytäkässä sitten unohtui kokonaan, että muitakin levyjä julkaistaan.

Mm. Laura Veirs ja Owen Pallett (the artist formerly known as 'Final Fantasy') julkaisivat omat levynsä 11. ja 12. päivä. Viidakkorummun kantamien tietojen mukaan Owenin levy Heartland vaatii ehdottomasti tutustumista. Pientä pintaraapaisua levyn jotkin kappaleet ovat saaneet, mutta perusteellinen kuuntelu uupuu. Tänään tutustuin kuitenkin amerikkalaisen laulaja-lauluntekijän, Laura Veirsin, seitsemänteen levyyn.

July Flame julkaistiin siis pari päivää sitten. Se onkin hienovaraista ja hienotunteista folkia, joka koskettaa käymättä käsiksi. July Flamen taika on siinä, että se hiipii kauniilla ja yksinkertaisella soitannollaan pienin askelin tajuntaan ja hurmaa sen. Levy on lajissaan, unenomaisessa folk-popissa, melkeinpä parasta pitkään aikaan.

Laura Veirsin laulut eivät missään vaiheessa käy ns. ylikierroksilla vaan levy on suhteellisen koherentti ja 'kokonainen'. Veirs tuntee nyky-folkin vahvat suoriutujat ja ottaa vaikutteita sieltä täältä omaksi edukseen - ja musiikin eduksi. Varsinkin Sufjan Stevensin levyjen pelkistettyjen ja vaikuttavien folk-kappaleiden kaiku kuuluu July Flamella, mutta se on vain ja ainoastaan iloinen asia.

Tämä levy ilahdutti minua kovin. Mielenkiintoinen yksityiskohta:  Levyllä oli My Morning Jacketin Jim James laulamassa muutamalla biisillä.



Laura Veirsin lisäksi on mainittava Kentuckystä kaikessa hiljaisuudessa nousua tekevän kolmikon tulevasta levystä. Ben Sollee ja Daniel Martin Moore kumpikin julkaisivat debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja nyt on vuorossa yhteislevy, jonka tuottajana hääri, kukas muukaan, kuin Jim James. 

Ben Sollee and Daniel Martin Moore -nimellä levyn Dear Companion loihtineet miehet tekevät bluegrass-henkistä folkia suoraan Appalakeilta. Levyn julkaisupäivä on helmikuun puolella, 16. päivä tarkalleen. Jokin avausraita Something, Somewhere, Sometimen vyöryvässä voimassa kehottaa merkkaamaan tuon päivän ylös. Check!

Kavereiden videota ei löytynyt tähän laitettavaksi, mutta SubPop tarjoaa kuitenkin kappaleen kuunneltavaksi ja ladattavaksi seuraavasta linkistä. Tsekkasin sen kyllä itse, joten huoli pois. 
linkki! http://subpop-public.s3.amazonaws.com/assets/audio/6215.mp3

Back to school teemapäivä: naisartisteja

Tarjottimella on tänäänkin rypäs artisteja. Sen sijaan et kirjoittaisin perusteellisesti yhdestä artistista, ajatus harhailee tänään useamman (nais)artistin välillä niiden ja lukijoiden haitaksi. Joskus tuntuu hyvältä luottaa volyymiin - kvantiteettiin kvaliteetin sijasta. Kunhan ei sen kustannuksella.

Naisartisteista puhuttaessa, ainakin indie ja folk-musiikin puitteissa, mieleen putkahtaa legendaarinen Joni Mitchell, Joanna Newsom, (Leslie) Feist tai vaikkapa Charlyn Marshall (Cat Power).

Sen sijaan, että oisin aiemmin jo nostanut esille jonkun näistä seuraavista muusikoista, oon vaan jotenkin siirtänyt ja siirtänyt niistä kirjoittamista. Nyt aattelin siksi just ottaa ne saman katon alle ja mainita neljä artistia (ainakin, en oo päättänyt tässä vaiheessa vielä kuinka monta), joiden musiikki vetoaa samaan mieltymykseen kuin esimerkiksi juuri Joni Mitchell, Kate Bush ja Feist. Äkkiseltään saattaisi luulla, että olen löytänyt kaikki seuraavat artistit Last.fm:n 'similar artists' -namiskan alta, mutta löysin ihan sattumalta kaikki artistit eri puolilla nettiä käyskennellessä.

Blue Roses nimellä esiintyvä ja musisoiva Laura Groves sai levyllään samannimisellä levyllään viime vuonna hyvän vastaanoton ja arvostelut natisivat liitoksissaan Kate Bush -vertauksia. Epäreilua sanon minä. Miksei folk-henkinen naisartisti voi olla itsessään hyvä eikä velkaa varsinkin Kate Bushin uran alun tuotannolle -hyvä? Moni naisartisti nimittäin saa kokea vertailun Bushiin. Heh ja köh. Kieltämättähän Blue Rosesista Kate Bushin kuulee, kuten myös Joni Mitchellin ja Joanna Newsomin vaikutteet - hyvin pohjustettu postaus siis. Peukku ittelles.


Levyllä kappaleet ovat pitkälti kitara- tai pianovetoisia, joiden päällä Grovesin ääni leijuu ja joita se samanaikaisesti kannattelee. Kaiken kaikkiaan Blue Rosesin s/t -levy on todella hyvä. Nyt kun tästä kirjoittaa, niin Blue Roses olisi ehdottomasti ansainnut oman kirjoituksen. Minkäs teet.
Blue Roses myspacessa

Tässä ihan kohtuullisen maukas live-veto:


warpaintin EP Exquisite Corpse julkaistiin alunperin omatoimisesti viime helmikuussa, mutta EPstä otettiiin uusintapainos lokakuussa. Catpowerihtava debyytti onnistuu paremmin siinä, mistä Cat Power tunnetaan: viipyvät vokaalit ja eteerinen slowcoustic -meininki.

Levyn tuottajana on häärinyt muuten ex-RHCP-kitaristi John Frusciante. Erityisesti Billie Holiday on loistava kappale.
warpaint myspacessa


Illan kolmas folk-artisti on Alessi's Ark, jonka debyyttialbumi Notes from a Treehouse ilmestyi, kuten Blue Rosesinkin, viime kevään puolella jo. Alessi Laurent-Marke, joka on nimen takana, on vasta 19-vuotias. Siihen nähden ihan kelpo folk-pop raitoja irtoaa neidiltä, mutta kenties sittenkin vain "ihan ok".

Levyllä on toisaalta hyviä biisejä, mutta joidenkin kappaleiden latteus latistaa kokonaisuuden hyvä plussaan. En usko, että Alessin käheä ääni, joka tuo hieman mieleen Norah Jonesin, ja musiikintekemisen lahjakkuus jättävät artistia vaille paikkaa popmusiikkipaletilla.
Alessi's Ark myspacessa



Polly Scattergoodin debyyttialbumi on myös viimekeväinen, joten postaus on melko uusvanhaan musiikkiin painottuva. S/t -albumi on kenties tämän postauksen heikoin, mutta siinä on silti joitakin ihan kelpoja, söpöjä pop-kappaleita. Kuten hitusen The Pipettes-henkinen Please Don't Touch.



Loppuun vielä hirveitä odotuksia täksi vuodeksi kasannut Marina & The Diamonds:


Postaus on lopetettava kuitenkin trubaduurittarien kuningattareen, Joni Mitchelliin:

Turun levykaupat: 8raita on ykkönen!

Kaupungistahan löytyy monenlaista levydivaria ja -laaria, mutta en aio niitä tähän sisällyttää, sillä niiden valikoima ja taso on kovin vaihtelevaa. 8raita on ollut mun ehdoton suosikki kauan (ainakin siitä lähtien kun Stupido poistui Turusta) jo henkilökunnan ja valikoiman perusteella: siksi yritänkin keskittää levyostot juuri tänne, koska haluan tukea pientä yritystä.

Pääasiallisesti Turun (keskustan) levyvalikoimasta vastaavat Levykauppa Äx, 8raita, Kane records sekä suurten tavaratalojen musiikkiosastot. (Saa kommentoida mistä itse kukin tekee ostoksensa. Tai ehdottaa jotain. Tai olla eri mieltä.)

                  (Kuva 8raidan omilta verkkosivuilta.)

En oikeastaan edes aio antaa riittävästi muille edes palstatilaa vaan keskityn oleelliseen.
Kanesta tuntuu aika ajaneen ohi: vanhat levyt uusien levyjen hinnoilla, eikä hirveästi (peli)silmää asiakkaan tarpeille. Kanessa käydessä tuntee itsensä vaivaksi eikä asiakkaaksi. Kysyminen ei tulisi mieleenkään.

Äx on mielestäni ehkä hieman turhan keskittynyt raskaampaan musiikkiin ja sen eri alalajeihin eikä siksikään mua varten - tai ainakin siltä tuntui viime visiitin yhteydessä. En sitten palannut sen koommin. Kävisin useammin, mikäli 8raitaa ei olisi.

Tavarataloissa saattaa joskus olla jotain tarjouksia, mutta valikoimakin luonnollisesti kapeaa ja populäärimusiikin kapeimpaan kärkeen nojaavaa.

Ennen kuin tässä alan ryöpyttää ylisanoja 8raidan suuntaan, saanen huomauttaa, että olen itsekin vain nöyrä asiakas enkä kuittaa mainostamislevypakettia postauksen myötä.
Kuitenkin, jos jossain on asiantunteva ja mukava henkilökunta, niin se on tässä levykaupassa. He tietävät aivan varmasti musiikista enemmän kuin moni bloggari, itseni mukaanlukien tietysti. Itse liikkeessä soi tavan takaa entuudestaan tuntematonta musiikkia, josta vasta myöhemmin on tullut "se bändi".

Tietyllä tavalla se on pienen putiikin elinehto: tarjota asiantuntevaa ja henkilökohtaista palvelua, mitä isommat vähittäismyymälät eivät pysty tarjoamaan. Vaikka kyllähän 8raidan hinnat ovat opiskelijan/levyjäostavan kukkarolle melko ystävälliset. Liiankin. Nyyh.

Tähän varauksettomaan hehkutukseen vaikuttaa sekin, että kaupan valikoima on prikulleen oman musamaun mukainen, ja jos jotain tiedusteltua levyä ei ole, niin se levy tilataan, lisäkustannuksetta. Usein on kiva huomata myös, että kaverit ottavat myyntiin myös pienien bändien omakustannelevyjä.
Kaupan löytää Eerikinkadulta. Ja levyjähän saa myös ostettua 8raidan nettisivuilta.
"Henkilökunta suosittelee": Dinosaur Jr.

Äh, tän ei pitänyt kuulostaa mainokselta, mut sellanen tästä nyt vähän tuli. Alkoi itseänikin vähän ärsyttää tämä älytön hypetys. Lopetan heti. (Mua yleensä ärsyttää se, jos joku on ylettömän vakuuttunut jostain asiasta. Mun on vaan oltava ikään kuin periaattesta sitä vastaan, ainakin lähtökohtaisesti. Kiva luonteenpiirre!)

Viimeksi ostin 8raidasta Songs From a Roomin ja täydensin mun Leonard Cohen -kokoelmaa. Ja sitä ennen varmaan joululahjaksi The xx:n.



*On aika vaikeata olla tuhlailematta rahnaa alkuvuodesta levyihin, kun tietää mitkä levyt tekevät tuloaan. Huooh.

Brooklyn ja bändit

Mun piti kirjoittaa iltaan ihan nopeesti postaus parista elektrobändistä, jotka kutkutti allekirjoittanutta, kun tajusin et niitä bändejä yhdistää se, että ne on kaikki Brooklynistä (NY). Kyseessä ovat MEN, Bear in Heaven ja hieman kyseenalainen Boy Crisis.

MEN on elektro-häsmäkkä bändi, joka kuvailee itseään (vapaasti käännettynä) yhtye- ja taide /
performanssikollektiiviksi. Kaksi bändin nykyisistä jäsenistä kuuluu myös Le Tigreen. Esimerkiksi Simultaneously-kappale hypnoottisine bongo-rummutuksineen ja vähintään yhtä hypnoottisine kitaroineen on hieno biisi. Vahvistamattoman nettikirjoituksen mukaan bändi olisi levyntekopuuhista paussilla heittämässä pari keikkaa.

Kyllä bändin EPkin kelpaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana bändistä voidaan mainita, että nimestä huolimatta sen sydäntä lähellä ovat sosiaali- ja seksuaalipoliittiset agendat sekä vasuri-ideologia. Esimerkiksi erään lähteen mukaan Simultaneously käsittelee AIDSia, syöpää ja sairauksia. Tiedä häntä. Hieno kappale se ainakin on.

MEN: myspace.com/men

Bear in Heaven sen sijaan on jotain kokeellista psykedelia elektro indie rockia, tjsp. Tähän porukkaan olen erityisesti mieltynyt viime päivien aikana. Levy, Beast Rest Forth Mouth (mukavasti soljui kielen päällä), on synkkä ja kompakti paketti, joka kasvaa kasvamistaan kuuntelukertojen myötä. Ensimmäisellä kerralla sivuutin, mutta nyt olen löytänyt uudet syvyydet. Nyt kun tätä kuuntelee taas, niin yrittäisin laittaa bändiä ehkä vähän myös post-rockin alle.

Bear in Heaven: myspace.com/bearinheaven
Ja täältä sitten lataamaan ilmaiseksi pari biisiä: Last.fm



 Boy Crisis pääsi mukaan tähän oikeastaan vain, koska sekin on tietääkseni Brooklynista ja tekee elektro-poppia. Niin kauan kuin tästä bändistä on kohistu, on sitä yhtä kauan myös miinoitettu. En aio ottaa kantaa suuntaan enkä toiseen, sillä en oikein itsekään tiedä mitä ajatella: jotkut pitävät MGMTn manttelinperijöinä, toiset taas ovat hieman eri mieltä.

[T]he absolute worst band in the world right now. Seriously.

 Amy Phillips, Pitchfork, lokakuun lopulla 2008.

Oli miten oli, tässä bändin biisi.
Boy Crisis: myspace.com/boycrisis

Uutta julkaisua vai kokonaan uutta. Frightened Rabbit vs. Thomas Western.

Oon miettinyt, että en välttämättä kovinkaan usein löydä jotain bändiä ekana. Ja vaikka löytäisinkin, ei mun korva tunnista lahjakkuutta tai nerokkuutta hirvittävän isolla prosentilla ekalla kuuntelukerralla. Usein mun pitää sulatella viikonkin ajan jotain levyä ennen kuin pääsen siihen sisälle tai jättää se kokonaan rauhaan ja palata siihen jonkin ajan kuluttua vain todetakseni et se on loistava.

Ajauduin pohtimaan moisia, koska alunperin tarkoitus oli vaan herätellä Frightened Rabbitin uuden levyn odottelua, mutta sitten törmäsin Thomas Western -nimiseen nuoreen kitarakaveriin netissä ja pidin, folkin ystävänä, kovastikin. Quite Early One Morning on miehen vuonna 2008 tehdyn EPn nimi. Westernin laulu on herkkää ja kitarannäppäily hienovaraista.

Tottakai EP:stä kuulee, että siinä on ns. pienen nimen omaa tekemistä, sillä käsittääkseni se on omakustanne, mutta Westernin levyllä on kaikki oleellinen läsnä, vaikkei se täysin 'valmista' kenties olekaan. Jollain tavalla soundi on kovin perinteistä, eikä missään nimessä huonossa mielessä. Jotain tässä kaverissa tuntuu olevan.

Western on maininnut Woody Guthrien, Bob Dylanin, Will Oldhamin ja muita innoituksekseen ja sen kyllä kuulee, useissakin kappaleissa. Mielestäni kaveri muistuttaa hieman myös Paolo Nutinia. Lay Down Your Weary Tune (Bob Dylanin alkuperäinen) on EPn helmi Your Front Doorin lisäksi. On levyllä pari heikompaakin raitaa..No, kannattaa katsastaa Spotifysta, sillä EP löytyy kumma kyllä myös siellä.

Ihan omaa levyä Thomas Western alkanee tehdä tämän vuoden alussa. Yritän pitää miestä silmällä.
Thomas Western MySpacessa.

Niin, se Frightened Rabbit. Midnight Organ Fight -levyllä oli jo mainioita raitoja, tai oikeastaan ei kauheasti heikkoja raitoja..Ja olihan se tosi hyvä levy noin kokonaisuudessaankin, joten ei ole mitään syytä miksei maaliskuussa ilmestyvä Winter of Mixed Drinks olisi myös. Frightened Rabbit soittaa indie folkia tai folk-rockia, ihan miten asian haluaa ilmaista. Tai jotain sinnepäin.

Levyltä jo julkaistu sinkku Swim Until You Can't See Land kuulosti kivalta, mutta jätti jotenkin toivomisen varaa ekan sinkun pontevuudelle. Sittemmin Nothing Like You on vuotanut nettiin ja kuulosti mainion menevältä. Linkkiä ei ole heittää valitettavasti tähän, mutta eiköhän se löydä tiensä jonkin ajan kuluttua YouTubeen myös :)

Sitä odotellessa Swim Until You Can't See Land ja vanhemmalta levyltä The Modern Leper.

Viime vuoden parhaita hankintoja: Townes Van Zandtin Live at The Old Quarter

Alunperin kuulin Townes Van Zandtistä kaveriltani. Kyllä kaverit on hienoja: vaikka olis minkälaista sivustoa, jota seuraa tai musiikkia, jota yrittää etsiä, niin silti useat parhaista uusista tuttavuuksista tulee kavereilta, joiden mielipiteeseen vielä usein luottaa.

Viime vuonna yksi parhaista levyistä, jonka ostin, oli nimenomaan Van Zandtin Live at The Old Quarter. Ensimmäisen kerran levy julkaistiin vuonna 1977, vaikka oli jo levytetty 1973, mihin mennessä Townes Van Zandt oli oikeastaan julkaissut jo parhaat tai oleellisimman osan tuotantoaan, kuten levyn Delta Momma Blues.

Edellämainittua levyä pidetään yhtenä Van Zandtin parhaista. Tilaisuus, jossa levy tallennettiin, oli koruton ja pieni, mutta juuri sellainen, jossa miehen country-henkinen akustinen folk pääsi oikeuksiinsa. Live at The Old Quarter on mielestäni Van Zandtiä ja hänen edustamaansa musiikkia parhaimmillaan. Van Zandt oli country- ja folk-perinteen yksi keskeisistä artisteista.
Unohtakaa hetkeksi musiikin ylituottaminen ja tutustukaa levyyn, joka alkaa ilmoituksella vessan, biljardipöydän ja sen sellaisten sijainnista. Jossa myös Townes itse pahoittelee ilmastoinnin huonoutta ja esittää kuivaa huumoriaan.

Townes Van Zandt kuoli monivuotisen päihtymisen tuloksena muistaakseni '97. Tätä levyä lähemmäksi miestä ei enää pääse.

Little Comets

Loppiainen ja pakkaset ansaitsevat musiikkia, jonka myötä odotella kevään tuloa.

Musiikista vastaa Little Comets, joka kulkee vahvasti Two Door Cinema Clubin jalan jäljissä, muttei ole silti kyseiselle yhtyeelle mitään velkaa. Tällä hetkellä newcastlelaisbändi on levytyspuuhissa nettilähteiden mukaan.

Lokakuun lopulla bändi, julkaisi sinkun Adultery, joka hauskuudestaan huolimatta ei onnistu ylittämään Two Door Cinema Clubin mahtavuutta, jos näitä olisi vertailtava. Mukavuutta se silti tarjosi loppiaiseen nimimerkillä "aika kiva".

Syksyn musiikkia pt 3 - uusvanhat indie-folkit

Syksyn aikana mun Spotify-soittolistoilla ynnä muilla viihtyi kaksi ns. uusvanhaa bändiä, eli yhtyeitä jotka sinänsä eivät olleet julkaisseet ihan uutta, mutta olivat mulle uusia: Blind Pilot ja Deer Tick. Blind Pilotin 3 rounds and a sound -levy ja Deer Tickin War Elephant olivat kummatkin ilmestyneet jo vuoden 2008 puolella; War Elephant tosin uusintapainoksena.

No, kuitenkin, aloin kuunnella kumpaakin levyä syksyllä vain ihmetelläkseni, miten niistä ei ollut pidetty kummempaa ääntä. Nyt voin kuitenkin huoletta ottaa kummankin bändin puheeksi, sillä kumpikin bändi julkaisi joulukuussa EP:n. Aion silti nimenomaan syksyllä kuuntelemia levyjä hehkuttaa :)

Blind Pilotin 3 rounds and a sound etenkin on oivaa vaihtelua elektronisen musiikin suorastaan ylitsevuotavalle tarjonnalle. Yhtyeen soundi on nimittäin hyvin "yksinkertaista" akustista indie poppia, johon laulajan kaihoisa ääni kietoutuu erottamattomasti. Jos The Decemberists tai vaikkapa aiemmin mainitsemani Fruit Bats maistuu, kannattaa tähänkin bändiin ehdottomasti tutustua. Mikäli bändiltä on tulossa uutta levyä tähän vuoteen, kehottaisin pitämään silmällä. Sen verran kavereiden ekassa levyssä on potentiaalia, etten ihmettelisi jos seuraavalla levyllä lohkeaisi suurtakin huomiota.

Deer Tickin War Elephant on bändin ensimmäinen levy. Kappaleita voisi kuvailla alt-countryksi tai folk-rockiksi. Jos Blind Pilotin laulajan ääni oli kaihoisa ja herkkä, on Deer Tickin John McCauleyn ääni karkea ja jopa aluksi ärsyttävän rajamailla - ja vaatii tottumista. Kun sen yli pääsee, alkaa huomata, että narisevan äänen taakse mahtuu hieno biisientekijä. Ja toteaa että War Elephant on todella hyvä levy.

Chew Lips: britti-elektro-lofi-tanssi-pop Kitsunélta

Jälleen kerran tuntuu turhalta yrittää luokitella jotain bändiä, saati musiikkia ylipäätään, mutta jos Chew Lipsiä joksikin haluaisi kutsua, olisi se kenties lo-fi-henkistä elektro-tanssi-poppia tms.

Vajaa vuosi sitten ensimmäisen kappaleensa, Slow'n, julkaissut  kokoonpano on nyt julkaisemassa kokopitkää albumia nimeltä Unicorn - millepä muullekaan levy-yhtiölle kuin ranskalaiselle Kitsunélle. Täsmällinen julkaisupäivämäärä on 25. tätä kuuta ja ensimmäinen sinkku kaiketi viikko sitä ennen.

Chew Lips on jo nyt onnistunut herättämään maltillisella ja minimaalisella soundillaan pientä hyörinää mm. virkistävänä lisänä brittiläiseen musiikkimaailmaan. Paikoin meno kuulostaa hieman päälleliimatulta uudella levyllä, mutta kovin koukuttavaa ja hyvää tanssitahtia bändi silti tarjoaa.

Uudelta levyltä:


Aiempia julkaisuja:

Surfer Blood & Local Natives

Alkuvuoden ensimmäiseen "kunnon" postaukseen mahtuu kaksi bändiä, joiden kasvavaa huomiota en itsekään saattanut sivuuttaa.

Ensimmäinen kilpailijamme on Surfer Blood ja näistä kahdesta ehkä se, joka vetoaa jollakin tavalla itseeni. Bändiltä tulee tässä kuussa levy, mutta siltä on jo useita kappaleita kuultavana. Surfer Bloodin viehätys perustuu hyvin pitkälle samoihin huolettoman kesäpäivän soundeihin kuin esim. The Drumsin. Näitä kesä/surffailubändejä nyt tuntuu riittävän. Se ei silti tietenkään ole millään lailla meiltä tai Surfer Bloodilta pois. Mm. sinkkuna jo julkaistu Swim (To Reach the End) on ainakin kelpo osoitus bändin taidoista; parin viikon päästä Astro Coast -albumi julkaistaan ja bändin tähän asti saama huomio saanee jatkoa.

Local Nativesilta levy sen sijaan on jo ulkona. Gorilla Manor -levyn vaikutteet ovat melko selkeästi kuultavissa: ainakin Fleet Foxes ja Vampire Weekend ovat viihtyneet bändin levysoittimella. Vaikutteet kuuluvat ehkä turhankin selkeästi, sillä omaperäisyys ja tietty oma mauste eivät kuulu kappaleilla yhtä lujina. Ilmeisesti bändin pojat asuvat kaikki samassa talossa - saa nähdä kuinka kauan sopu kestää, oli levyn/bändin menestys mikä tahansa :)

Näistä kahdesta bändistä pidän enemmän Surfer Bloodista mutta jotenkin odotan että Local Natives saa palstatilaa hivenen enemmän, sillä usein tällaiset "joka pussista parhaat ainekset" -temppua yrittävät bändit ottavat omansa pois ainakin hypetyksessä.






Vielä lopuksi jotain silmällä pidettävää kreisibailaajille: yhtye on nimeltään Fear of Tigers. Brittiläisen tuottajan Benjamin Berryn alter-ego-projektia kannattaa pitää silmällä myös 2010, vaikka levy tulikin jo 2009. Näillä näkymin Fear of Tigers tulee Suomeen 4.4.2010. Mies on tehnyt remixejä jo Sound of Arrowsille, Pnaulle ja Does It Offend You Yeah'lle, joten ihan turha mies kyseessä ei voi olla.

Mitä luvassa vuodelle 2010? Ainakin levyjä.

Vuosi vaihtui itselläni normaaliin tapaan taivaan talikynttilöitä seuraten kotoisen Aura-puron varrella Turun keskustassa. Klo kahdentoista molemmin puolin oltiin sitten juhlimassa eräässä asunnossa. Lupauksia en ole tehnyt aiemmin, enkä tee nytkään, koska toivon omaavani tarpeeksi tahdonvoimaa tehdä mitä aionkin, ilman vuodenvaihdon mukanaan tuomaa taikaa.

Oli siinä silti jotain ns. elämää suurempaa: seisoskella hyisessä ilmassa tuttujen ja tuntemattomien seurassa katsomassa, kun pahasti velkaantunut kunta ampuu rahaa taivaalle vuosikymmenen vaihtuessa. Ei silti, näkökyvyn rajoja koettelevien tulikaarien polttaessa verkkokalvojani minäkin unohdin hetkeksi laman ahdistavuuden ja aikeet rakentaa keskelle kaupunkia yksi parkkihalli lisää osittain veronmaksajien rahoilla.



Ohoh, tulipas avauduttua. Pysytäänpä asioissa joista toivottavasti tiedän jotain. 2010 näyttää julkaistavien albumien suhteen melkoisen mielenkiintoiselta. Uutta levyä pukkaavat mm. Vampire Weekend, Yeasayer, She & Him, Broken Bells, Husky Rescue, Final Fantasy jne.

Tammikuu: Vampire Weekend, OK Go, Final Fantasy, Spoon, Eels, Magnetic Fields, Beach House, Husky Rescue, jne

Helmikuu: Yeasayer, Toro y Moi, Hot Chip, Massive Attack, Fionn  Regan jne

Maaliskuu: She & Him, Jonsi, Broken Bells jne

Tuossa oli vähän arvioitua aikataulua, joilla edellämainitut artistit julkaisevat uutta musiikkia. Lisäksi epämääräisten tai vahvistamattomien aikataulujen mukaan mm. The National, Fleet Foxes, Arcade Fire, MGMT, Interpol ja Cat Power julkaisevat uutta musiikkia 2010. Ilmeisesti Arcade Fire työskentelee parhaillaan Mumford & Sonsin levyn tuottajan häärineen Marcus Dravsin kanssa.
Tavallaan on typerää listata satunnaisia päivämääriä, jolloin muusikot julkaisevat tai jättävät julkaisematta uutta musiikkia, mutta tarkoitus oli vain antaa kuvaa musiikkivuodesta 2010. Toivomme ettei tämä vuosi jää hurjan viime vuoden jalkoihin musiikillisesti.

Eikä missään nimessä ole mitään syytä uskoa, että näin kävisi. Itse odotan jo vahvistetuista julkaisuista eniten Beach Housea ja Broken Bellsiä. Vampire Weekend on ihan kiinnostava ja tavallaan vakuuttava projekti, mutten ole oikein ikinä kummemmin poolopaitojen kutsuun vastannut.


Epämääräisten aikataulujen listassa ovat oikeastaan kaikki yhtä mielenkiintoisia: onnistuuko MGMT säilyttämään kaiken hyörinän keskellä luovuutensa, toipuuko Arcade Fire Neon Biblen ehkä kuitenkin pienoisesta pettymyksestä, onko Julian Plenti -projekti vaikuttanut Interpolin tuotantoon? Tyhmiä kysymyksiä? Kenties, mutta musiikkibisneksessä kaikki on mahdollista. The Nationalin ja Fleet Foxesin uudet levyt taasen ovat jo omiaan tekemään tästä vuodesta loisteliaan.

Palaamme asiaan.