Huomenna julkaistaan Jónsin soolon ohella yksi vuoden odotetuimmista levyistä. Kele Okereken, Bloc Partyn nokkamiehen, soolodebyytti The Boxer näkee päivänvalon ja odottaa vertailua aiempiin bändituotoksiin. Kele ei voi, kuten ei Jónsikaan, välttyä vertailuista bändin kanssa tehtyihin levyihin. Tilanteet ovat herroilla muutenkin samankaltaiset: hyviä levyjä takana vaikkei viimeisin kummankaan bändiltä ollut parasta antia.
Muita ensi viikon julkaisuja ovat mm. Starsin The Five Ghosts, The Rootsin How I Got Over ja Lissien Catching A Tiger.
Bloc Partyn Silent Alarm osui oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikeaan nuottiin. Sen haamua ei vieläkään ole onnistunut karistamaan - ei Kele eikä Bloc Party. Intimacy taasen tuntui sekavalta, vaikeasti lähestyttävältä ja suoraan sanoen heikolta, verrattuna aiempiin levyihin.
3voor12 -sivuston ennakkokuuntelussa jo joitakin päiviä ollut The Boxer ei kuulunut suunnitelmiini oikeastaan missään vaiheessa. Intimacy oli itselleni niin kova pettymys, että pelkäsin Kelen sooloilun vain syventävän kuilua itseni ja Bloc Partyn (ja Kelen välillä). Ensimmäinen single Tenderoni oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pettymys: se oli vahva ja tanssittava - ja toimiva - kappale:
Jahkailun jälkeen albumi oli kuitenkin kuunneltu. Bänditouhuissaan elektronisen ilmaisun lisääntyessä Kele luottaa sooloilussaan nimenomaan elektroniikkaan ja lopputulos lähentelee muutamassa kohtaa silkkaa teknoa. Indie rockia levyltä on turha odottaa. Silti lähimpänä sitä oleva Unholy Thoughts on Tenderonin ohella levyn parhaita kappaleita.
Tyylilajit silti sikseen. Mitä oli jäänyt käteen kuuntelun jälkeen?
The Boxer ei ole paras levy, millä Kele on ollut mukana. Ei millään. Haittaako se mitään? Ei. Laadultaan soololevy sijoittuu jonnekin ihan ok osastolle, jonnekin Silent Alarmin ja Intimacyn väliin. Muutama kappale on selkeästi läpäissyt Kelen seulan liian helposti - toisaalta muutama kappale on tarttuva kuin kärpäspaperi.
Mitä johtopäätöksiä voi vetää?
Että Kelellä on ehdottomasti annettavaa. The Boxerin voi nähdä Bloc Party -nokkamiehen venttiilinä, jossa hän on päässyt purkamaan musiikillisia ambitioitaan. Se on paikoin jopa oikein hyvä levy, mutta silti hieman hajanainen. Mutta vain hieman. Juuri sen verran, että seuraava (?) Kelen levy saattaa olla jopa aika timanttinen. Tässä vielä hieno Rise:
Stars on vuoden parhaita levyjä. En oo kuunnellut koko viikolla mitään muuta. Viis tähteä. Täydellistä poppia.
VastaaPoistaAriel Pink taasen on vienyt suurimman osan mun soittoajasta viime aikoina. Pitänee tutustua paremmin tohon Starsin levyyn, en oo kuullu kuin pari kappaletta tolta levyltä. Kiitti suositttelusta! :)
VastaaPoistaJoo, ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen, vaikka Pitchfork mollaskin. NPR:llä tais olla streami.
VastaaPoistaVahvasti peukkua myös Ariel Pinkin suuntaan. Aluks tuntu vähän turhan hämyltä, mutta aukeni sit siitä. Round and Roundissa on ehkä vuoden paras kertosäe. Ja muutenkin kaikista aikuisrock-jutuista plussaa.
Lisäksi mainitsemisen arvoinen on Janelle Monáen jokapaikassa kehuttu ArchAndroid, joka on iso ja massiivinen yhdistelmä soulia, hittipoppia ja sekopäistä teemalevyä. Naispuolinen André 3000 lienee paras määritelmä.
Muuten taidatkin olla hehkuttanut täällä läpi jo kaikki munkin suosikit tältä vuodelta.
Itseasiassa Janellea piti kuunnella yhtenä iltana, mut sit kun Spotifyssä ei ollu, niin unohtui sekin.. Enkä mäkään eka syttyny Ariel Pinkille.
VastaaPoistaMulta on tainnu mennä toi Starsin arvostelu Pitchforkissa ohitse. Ehkä parempi vaan. Pitää ottaa kuunteluun pian.