31.8.2010

Matt & Kim - Cameras

Viime vuoden kaikki 'ihana!' -kehut varastanut duo, Matt & Kim yllätti vastikään ilmoittamalla kolmannen levynsä julkaisusta vielä tämän vuoden puolella. Kehutun kokopitkän helmi, Daylight, oli sympaattinen kappaleenpuolikas, joka sai kesän ja hymyn pahimmankin möksöttäjän naamarille.

Marraskuun 2. julkaistaan Matt & Kim -duon kolmas albumi, Sidewalks. Täytyy toivoa, ettei uusi levyjulkaisu osu liian pian viime levyn perään, kuten vaikkapa jj:llä. Tänään tuolta levyltä on saatu iTunesiin ladattavaksi ensimmäinen lohkaisu, Cameras. Vaikka vertailu tuohon viimevuotiseen levyyn (ja Daylightiin) on turhaa, uusi kappale ei ole ihan yhtä laadukasta Matt & Kim -tasoa, mutta hieman erikoisemmalla luonteellaan se onnistuu ainakin herättelemään uuden levyn odotusta.

29.8.2010

Seapony Seattlesta

Musamiehenä ja bloggaajana arvostan ilmaisia latauksia - sillä erityishuomiolla, että varsinkin kun se on hyvää. Tämä seattlelaistwee kuulostaa niin vilpittömältä kuin genren edustajat vain voivat. Tämän sunnuntain Seaponyssa nimittäin on jonkin verran samaa kuultavissa kuin The Pains of Being Pure at Heartissa.

Twee tuntuu musta aina vähintään yhtä surulliselta kuin iloiselta: vähän niin kuin tietäisi että se ilo tulee päättymään pian.

<a href="http://seapony.bandcamp.com/album/seapony">Dreaming by Seapony</a>


Yllä on kuultavana Seaponyn varsin onnistunut s/t EP, jonka voit myös siis ladata ilmaiseksi itsellesi. Bändi ei ihan hirvittävästi uutta onnistu sisarbändeihinsä nähden tuomaan, mutta laiskaan sunnuntaihin tahdit sopivat moitteettomasti. Siksi olisikin suorastaan hölmöä jättää ilmainen EP ottamati.

28.8.2010

Uutta Sufjania!

Samaa säveltä rummuttaa usea musiikkisivusto: Sufjan Stevensiltä on uutta materiaalia tunnusteltavana. Pitäisi oikeastaan ihmetellä, miksen Sufjan-fanina ole raportoinut sen kummemmin. Oon ehkä vähän pelännyt, mitä sieltä mahtaa tulla ylipäätään. Plus tietty että on vähän tylsää, jos kaikki kirjoittaa samasta asiasta. Fanille moinen sallittakoon.

EP:stä uutisoitiin aiemmin viikolla, edellispäivänä tulivat tulevan albumin yksityiskohdat ja tänään (kirjoituspäivänä perjantai) ensimmäinen uusi kappale. Laitetaanpa kaikki samaan soppaan.


Ensin uusi kappale lokakuussa ilmestyvältä albumilta. Asthmatic Kitty -lafkan tiedotteessa kyllä painotettiin, ettei The Age of Adz tule olemaan lainkaan esimerkiksi juuri ilmestyneen EP:n kaltainen vaan varsin paljon elektroniseen ulosantiin nojaava. Tässä sitä uutta olisi, I Walked. Pelkäsin kyllä, että tulen pettymään, mutta mitä vielä. Sufjan nähtävästi jaksaa kiinnostaa, vaikkei kyseessä sitä klassista folk-soundia olekaan tässä. Olenkohan ihan hirvittävän fanituksen sokaisema, kun tämä toimii mun mielestä aika hienosti?


<a href="http://sufjanstevens.bandcamp.com/album/the-age-of-adz">I Walked by Sufjan Stevens</a>

Jos et uuteen All Delighted People EP:hen ole tutustunut vielä, tee se tässä ja nyt.

<a href="http://sufjanstevens.bandcamp.com/album/all-delighted-people-ep">All Delighted People (Original Version) by Sufjan Stevens</a>

25.8.2010

S. Carey

Silloin tällöin tapaan sadatella Bon Iverin taukoa, jolla se tulee olemaan määrittelemättömän pituisen ajan. Silloin tällöin kaipuuseen löytyy yllättäviäkin lääkkeitä, kuten S. Careyn, rumpuja ja pianoa Bon Iverissä soittavan, soololevy.

 (Kuva: Jagjaguwar)

Jagjaguwarin julkaisema All We Grow -niminen albumi ilmestyi eilen, myös Spotifyyn. Pelkkä tieto siitä, että kaveri rumpaloi hienossa kokoonpanossa ei saanut tarttumaan albumiin. Kuitenkin viidakkorummutuskin osuu toisinaan oikeaan, vaikka useimmiten hypeen joutuukin pettymään.

Sufjan Stevensin tuotantoon paljonkin verrattu S. Careyn debyytti on varsin hienoa kuultavaa. Vertaus ei ole vailla pohjaa, missään nimessä. Onhan varsinkin In The Dirt -kappaleessa paljon samaa, kuin Illinois -ajan Sufjanissa.


Varaa kuunteluun hyvät kuulokkeet, rauhallinen hetki ja aikaa - saatat tarvita useamman kuuntelukerran. Sillä All We Grow on yhtä rikas kuin se on hienovarainen, yhtä hieno kuin se on maltillinen. Ehdottomasti mielenkiintoisimpia julkaisuja vähään aikaan.

 S. Carey - "In the Stream" (from All We Grow) by METRO Magazine

24.8.2010

Ryan Adams - Love Is Hell

Monipuolinen, lahjakas, tuottelias tuittupää Ryan Adams. Tiemme kohtasivat vasta Love Is Hell -albumin tiimoilta, mutta hyllystä löytyy myös Gold. Sieltä pitäisi löytyä myös Easy Tiger ja ennen kaikkea Heartbreaker.


Kirjoittelen yleensä uusista, kutkuttavista löydyistä, mutta toisinaan vanhempiin levyihin palaa kuin muistoihin: vaivihkaa ja vääjäämättä. Taannoin (lue: kuusi kuukautta sitten) palailin Daft Punkin Discoveryn pariin vähän samassa hengessä: korostaakseni levyn tärkeyttä musiikinkuuntelijaminän hahmottamisessa ja oman levyhyllyn muotoutumisessa. Ajattelin tänään paljastaa oleellisen osan musiikkisokkeliani Love Is Hellin myötä.

Ryan Adams, alt-countryn lahjakkain ja tuotteliain biisigeneraattori on lempiartistejani. Oli viime levy ollut mikä tai millainen tahansa, ovat Adamsin uudet tuotokset valtavan mielenkiinnon kohteena - ja aiheesta. Mikäli minulta kysyttäisiin lempilevyä, todella tärkeää tutustumisen arvoista teosta, olisi alunperin kahtena EP:nä julkaistun Love Is Hell -albumin pakko olla kärkipään vaihtoehtoja.


Adamsin viidettä levyä on parasta kuvailla vertailemalla artistiin itseensä ja tämän uraan: vahvaa ja samalla ranteet viiltävän riipivää country-rockia (Anybody Wanna Take Me Home), hienosti kasvavia sävellyksiä (Political Scientist), seesteisiä kitaratunnelmia (World War 24) ja The Smiths -vertailuja jostain syystä kartuttavia kappaleita (City Rain, City Streets). Joidenkin silmissä Love Is Hellin loisto on haaleaa ensimmäiseen kahteen levyyn nähden Adamsin ensimmäisellä levyillä kuuluvien vahvuuksien hukkuessa silkkaan volyymiin (määrän). Oma mielipiteeni on päinvastainen, vaikka ekat levyt loistavia ovatkin.

Tämän albumin vahvuus on juuri Adamsin terävimpien oivallusten korostamisessa: helppoja sävellyksiä, mahtavia sävellyksiä ja hienoja sanoituksia, jotka kuitenkin paljastavat todellisen monimuotoisuutensa ajan kanssa. Ryan Adamsin kanssa voi oppia lauluntekemisestä paljon.


Eikä sitä Oasis-kappalettakaan voi jättää mainintaa vaille. Wonderwall Ryanin versiona on kyllä kovis. Jopa Noel Gallagher on itse soittanut säveltämästään kappaleesta livenä Adamsin versiota. Eipä hassumin coveroitu.

Saattaa kuulostaa ihan tappokliseeltä, mutta omassakin elämässä tapahtui muutoksia siihen aikaan kun Love Is Helliin tutustuin. Klisee on myös levyn nimi, mutta sangen osuva sekin. Erään kappaleen avaava "I am in the twilight of my youth" putosi kovaa kuin Acmen alasin Looney Tunesissa.

Ryan Adams on musiikin ihmemaa ja Love Is Hell on portti, jonka kautta sinne on helpointa kulkea. Tutustu Spotifyssä levyn toiseen, joskin hieman heikompaan osaan, tai hanki koko levy omaksi. Varmasti kannattaa.

Seuraava osa levyhyllyhehkutusta tuleekin toivottavasti vähän nopeammin, ettei ihan kuuden kuukauden välein jatketa tätä nyt jo huimaa postausten sarjaa. P.S. Kappaleiden valinta ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa.

22.8.2010

Fever Ray - Mercy Street

Aika päräyttävä coveri Peter Gabrielin kappaleesta. Mä tykkään. Ja tietty onhan tä menny niin ohi multa ettei mitään määrä.

Ja toisaalta, sitten kun vihdoin tätä tarjottiin kuunneltavaksi, en ees tiedä miksi tartuin kuunteluun: enhän edes pitänyt kummemmin Fever Rayn viimevuotisesta levystä ja toisaalta Peter Gabrielia on lämmitelty uudestaan jo useampaan otteeseen. Lähtökohdiltaankin mielenkiintoisempia artisteja on tarttunut toimeen. Mercy Street oli kyllä silti oikeesti onnistunut ja hyvä.



Pitää varmaan oikeasti tutustua (vihdoin) Peter Gabrielinkin tuotantoon.

21.8.2010

Keikalla: U2

Mun musiikkimaailma on kyllä kummallinen ja siellä tapahtumia riittää. Juuri, kun luulee voivansa rauhoittua, tapahtuu kaksi varsin hykerryttävää asiaa: toinen melko puskista ja toinen kohtuullisen odotettu. Kumpikin iloisia yllätyksiä: Sufjan Stevensin EP ja Neil Youngin tuleva soololevy, Le Noise, jolle oli julkaisupäiväksi saatu 28.9. Näistä kummastakin olisi voinut kirjoitella vaikka vuorisaarnan. Mutta pitäisi varmaankin kertailla eilisen keikan netto.

Maailman, kieltämättä, suurin yhtye U2 keikkailee tänä viikonloppuna Helsingissä ja eilen itselläni oli tilaisuus tsekata bändin nykykunto. Ennen kuin Bono ehti rokkikukkoillen tepastella lavalle, seurueemme hämmästeli poikkeuksellisesti toimivia järjestelyjä, ne kun toimivat sangen hyvin. Mitä nyt poistuessa vähän pullonkauloja muodostui.

                                                          (c) Tommi Simon

Ensin hämmästeltiin U2:n massiivista lavahapsiaista, joka lukeman mukaan maksoi 24 miljuunaa. Sitten bändi Bonoineen asteli lavalle ja huomasin itsekin hämmästeleväni että siinä se maailman tunnetuimpiin ihmisiin lukeutuva herra nyt on. Ja huomaamatta jätin kyynisyyteni stadionin ulkopuolelle, ja palasin hetkeksi lukioon, jolloin U2 oli vielä iso asia itselleni, varsinkin 80-luvun tuotanto oli silloin lähellä sydäntä.

New Year's Dayn kuuleminen keikan ihan alussa oli sydämen sulattava veto. Ihan ensimmäisinä huomioina tulin ihmetelleeksi miten helppoa oli olla kyynitön (jotain mikä myöhemmin vesittyi), mutta myös Bonon hyvin kestänyttä ääntä. Ihan kaikkia nuotteja ei nokkamieskään (yrittänyt) saavuttanut, mutta silti.

Muita todella vakuuttavia stadionrockeja olivat yllättäen Elevation, Sunday Bloody Sunday sekä uusimmalta levyltä Magnificent. Myös encoreen jätetyt Where The Streets Have No Name sekä One olivat mainioimpia hetkiä keikalla. Toisaalta With or Without You sekä Moment of Surrender uusimmalta levyltä eivät toimineet viimeisinä kappaleinä läheskään niin hyvin kuin jonkinmoisena fanina olisin toivonut. Ensimmäinen oli biisivalintana ok, mutta veto jotenkin väsynyt, jälkimmäinen taasen liian vieras kappale viimeiseksi.

Vaikka keikka olikin sinänsä hyvä, tämä juuri vaivasi osittain sitä: kappalevalinnat. Liikaa uusimmalta levyltä kappaleita sekä liikaa uusia kappaleita. Myös kappaleiden järjestys oli osittain outo. Vielä puolentoista tunnin kohdalla odotin, koska keikka todella alkaa. Vaikka jokaisella on omat toiveensa kappaleista jne, jäi pois todellisia helmiä. 80-luvun alkupuolen levyiltä puuttuneet kappaleet eivät ihmetytä sinänsä, perusklassikoita lukuun ottamatta, mutta mitä sanotte Staring At The Sunin, Sweetest Thingin, Sometimes You Can't Make It On Your Ownin, Desiren tai Pride (In The Name Of Loven) poissaoloon? Myös jonkin yllätyksen olisin kaivannut settilistaan, vaikkapa How To Dismantle An Atomic Bombilla lämmittänyt hyvin ei-U2 kappale, A Man And A Woman.


Itse keikan viivästyminen ei haitannut juuri ollenkaan, se taisi olla juuri omiaan nostattamaan tunnelmaa.

Seurueemme oli yhtä mieltä, miltei samoin sanoin jopa, että vaikka keikka oli hyvä, jäi se jokin puuttumaan. Jokin mikä saa yleisön tuntemaan, että tässä taistellaan nyt ihan muissa sfääreissä, kosketetaan juuri minun sieluani tms. Kenties se keikasta juuri puuttui: sielu. Lievätkö myyneet omansa. Nyt keikka tuntuu jo paremmalta kuin eilen, eli oikeastaan aika hienolta. Mutta eilen riivasi pettymys. Siksi lähes kritiikittömät arviot ihmetyttävät myös.

Niin, siitä kyynisyydestä. Olihan se ajoittain vaikeaa. Kyynittömyys siis. Varsinkin kun sitä jeesustelua ja maailmanparannusta oli niin paljon, että oma laiva tuntui uppoavan kyynisyyden syvänteeseen äyskäröinnistä huolimatta.

19.8.2010

Dominant Legs

Paluu perusmeininkiin on näemmä vaikeaa. Monena päivänä olen ollut poissa kotoa ja menossa oikeastaan enemmän kuin olisin halunnut. Silti menoa riittää vielä, kun illalla on aikaa mennä pettymään The Expendablesiin ja huomenna Olympiastadionille pettymään yhteen nuoruusvuosien suosikkiin, U2:een. Toivottavasti kummankin pessimistisyys on vain näennäistä.

                                         (Kuva: myspace.com/dominantlegsmusic)

Pettymyksistä puheen ollen, kenen muun mielestä Girls oli tosi väsynyt telttalavalla sunnuntaina? Harvemmin tulee lähdettyä kesken keikalta, mutta nyt väsyin siihen touhuun aika pian. Noh, eipä tuo lempiyhtyeitä ollutkaan, vaikka levy kiva onkin. Jah Girlsistä saamme aasinsillan tämän päivän yhtyeeseen: Dominant Legs.

Mm. Delta Mirroria julkaiseva Lefse Records julkaisi eilen myös Dominant Legsin debyytti-EP:n, joka sisältää varsin kivaa hyvän mielen kitarapoppia. Bändi koostuu Ryan Lynchistä, joka on Girlsin kitaristi, ja Hannah Huntista. Tällä hetkellä Lynchin oma projekti kuulostaa huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuin bändi, josta tämä tuli tutuksi. Hyviä kappaleita EP:llä kaikki tyynni.





17.8.2010

Keikalla: Suvilahti ja minä

Helsinki. Helsinki ja Flow-festivaali. Sörnäinen. Irrallisia ajatuksia. Pääkaupunki osoittautui ensimmäistä kertaa oikeastaan ikinä jotenkin sellaiseksi paikaksi, jonne minäkin jostain syystä haluaisin. Se tuntui jopa siltä, että sen voisi koonsa puolesta hallitakin.

Hirveän tylsää, että raportoin itsekin tästä, mutta luulisin, että on muitakin, joiden festari ei ollut pelkkää sushikääröä viiksillä ja viiksiä fixillä. Mun viiksillä on sentään seuranaan muutakin naamakarvaa.

Kokemus oli jotenkin aivan muuta kuin olin odottanut. Taisin mainita jo joillekin itse festivaaleilla, että mikäli en ole tarkkana postauksen kanssa, saattaa tästä tulla yksi Raivoojat-blogin tytäryrityksistä. Mä en tiedä miten kukkaiset kuvitelmat mulla oli viime viikonlopusta, kun sitä odoteltiin ja ennakoitiin, mutta mun flow'ssa ei kaikki mennyt niin kuin piti.

Keskitytäänpä positiiviseen, ainakin aluksi: alue on, koostaan huolimatta, mielenkiintoinen ja kiva; esiintyjät suoriutuivat melko hyvin; kulkuyhteydet toimivat suht hyvin, vaikka lauantaina lopulta kävelimme Pasilaan; ruokatarjonnan monipuolisuus on plussaa.

Mutta. Näitä negatiivisia tuntemuksia riittäisi vaikka loppuvuoden postauksiin, joten ensi vuoden festarireissu saattaa jäädä harkinnan asteelle. Äh, se väenpaljous ja siitä johtuneet kaikki ikävyydet: onks mitään järkeä päästää alueelle noin paljon ihmisiä? Mulle on ihan sama kuinka U ja G toi tapahtuma on, mut hei, nyt se järki käteen.

Toinen asia on ne ihmiset: jotenkin mua häiritsi, että näiden festivaalivieraiden, jotka pitävät "erilaisuuttaan" itseisarvona samankaltaisten joukossa, itsetietoisuus tuntui muuttuneen itseriittoisuudeksi. Vaikka moni on iloinen, että Flow'sta puuttuvat perusfestivaalijyrät ja -porsaat, menetetään moisten sankareiden myötä myös varsin iso siipale nöyryyttä ja rentoutta. Joten ensi vuoden vieraille pieni toive: älkää ottako itseänne niin vakavasti.

Mutta oli mulla kivaa! Beach House, Owen Pallett, Caribou ja The xx tarjosivat suurimmat nautinnot. Ehkä hauskimmat yllätykset taustalta kuultuna saatiin Omar Souleymanin ja Konono No1:n johdolla. 

Mutta älkää tätä mun postausta lukeko. Oon ite lukenu kaksi ihan parasta kirjoitusta Flow'hun ja minuuteen liittyen: Jyrin ja Basso.fin Janin. Mulla ei ole noihin ihan hirmuisesti lisättävää. Pieni täsmennys tosin, että itse en päätynyt ihan agrekänneihin enkä toisaalta minuuden kanssa noin suuresti kamppailemaan.

Silti kaiken sen 'indieväen' keskuudessa mäkin päädyin vähän erikoisiin ajatuksiin, esim. miettimään millä tavalla mä haluan, ts. miksi haluaisin, identifioitua tähän väkeen, hakea sen hyväksyntää pukeutumisella tai musiikkimaulla. Jotenkin mä olen aina nähnyt koko indie-meiningin sellaisena, että erilaisuus on ok eikä se ulkonäkö ole kaikki kaikessa, mutta se asetelma on ainakin kääntynyt päälaelleen. Mietin myös, että kenelle ja miksi kirjoitan tätä blogia. Kuka tätä lukee ja miksi? Parempiakin blogeja on, ulkomaisia ja kotimaisia. Parempia kirjoittajia on, kuten juuri Jyri (1000 Sparks), jonka tekstin koostamisen ja sanankäänteiden tasoa voin vain toivoa tavoittelevani. Monta muutakin on, joihin voisin samaan hengenvetoon verrata erilaisista asioista. Oman kirjoittamisen olen aina nähnyt lähinnä musiikkiharrastamisen jatkeena, että kirjoitan bändeistä myös blogin puolelle, jotka muutenkin tulevat vastaan, mutten enää ole niin varma, että sekään on absoluuttinen totuus. Toisaalta myös henkilökohtaisuuksien määrä blogissa on lisääntynyt. Niin on tapahtunut osittain huomaamatta, mutta onko osittain käymässä myös niin, että slowshown merkitys ajoittaisena, joskin pienenä, venttiilinä alkaa kasvaa?

No, Helsingin ja Flow'n visiitti saa näköjään kummia aikaan.

---

13.8.2010

Worship

Vieläkään ei heru Flow-ennakkoa täältä. Mutta nyt, kun tunnun pystyvän puhumaan edes vähän muustakin kuin tiistaisesta keikasta, ajattelin tarjoilla bändin ja kappaleen, joista ei vielä täällä ole kuultu. Voit sitten vaikka kertoa ystävillesi siitä viikonloppuna.


Brittiläinen Worship nimittäin julkaisi hiljaittain ensituotoksiaan Norjassa vietetyn levytyssession jälkeen. Itse tuotettu, miksattu, äänitetty jne levy tarjoaa mm. Collateralin, joka hyökkii korviin kokeellisen elektro-rockin nytkähtelevin tahdein ja pysyy siellä. Alunperin viime viikolla kuultu kappale jäi postaamatta, kun aina tuntui jokin ajavan ohi. Mutta mikäli jokin kappale onnistuu koko viikon soimaan päässä, vakuuttamaan joka kuuntelukerralla eri tavalla ja joidenkin mukaan muistuttamaan hieman Thom Yorkea, on velvollisuus jakaa tämä yhtye ja kappale.

Mm. We Have Bandiä lämpännyt Worship on siitäkin mielenkiintoinen tapaus, että sen voisi odottaa pärjäävän myös levymyynnissä. Tässä siis kaunis kappale,  Collateral ja Midnight Sun. Ole hyvä ja kuuntele. Ja lataa myös ilmaiseksi.


<a href="http://worship.bandcamp.com/album/collateral-the-midnight-sun">Collateral by Worship</a>


Ja aivan niin, Worship viihtyy internetissä. Fanita vähän joka paikassa:

12.8.2010

Keikalla: Leonard Cohen

"Thank you for the warm welcome. I don't know when we're gonna pass this way again, but I can assure you we will give you everything we've got."
Näin totesi Cohen tiistaina Dance Me To The End Of Loven jälkeen. Ja sen me todistimme. 29 kappaletta, 3,5 tuntinen keikka väliaikoineen saattaa kuulostaa paljolta yhteen keikkaan. Mutta kyseessä ollessa yksi suurimmista laulaja-lauluntekijöistä, ei mikään ole liikaa. Flow-festivaalista kirjoitellaan nyt kovinkin, mutta eivätköhän sinne suuntaajat itsekin ymmärrä hyvän päälle. Yhdelle keikkaraportoinnille on aina mielestäni tilaa, jos ei muuta, niin ainakin osoittamaan, että musiikissa tapahtuu muutakin kuin Suvilahtea.



Luettuani muutamia raportteja vuoden 2008 Helsingin keikasta aloin epäillä, miten tämänvuotinen show sujuisi. Pari vuotta sitten keikka jäi väliin epäröinnin vuoksi. Epäröinnit ja epäilyt olivat äärimmäisen turhia, minkä pian 76 vuotta täyttävä kanadalaismuusikko ja -runoilija osoitti tiistaina. Keikka oli kenties paras, jolla olen koskaan ollut.

Leonard Cohen oli selkeästi hyvässä kunnossa, minkä mies halusi itsekin osoittaa hypähtelemällä vähän joka välissä ja käymällä polvella usean kappaleen aikana, mikä ei sekään ole itsestäänselvyys iäkkäälle ihmiselle. Hyväkuntoinen, nöyrä, suurenmoinen mestari osasi ottaa yleisönsä vaatimattomalla karismallaan ja loistavasti ajoitetulla huumorillaan. Hän antoi moneen otteeseen antaa bändille tilaa sooloilla ja esittely porukan muutamaankin kertaan ja toisaalta kiitteli yleisöä etuoikeudesta esiintyä täällä. Viimeisen päälle herrasmies ja artisti.
"You know it's good to perform in a peaceful city as so many cities today are plunged in chaos--"
Vaikka itsekin olen ensimmäisten levyjen suurin fani, osoittautui vuonna '88 julkaistu, äskettäin omaankin hyllyyn päätynyt I'm Your Man keikan kulmakiveksi. Erityisesti illan ydintä komeasti kuvannut nimikkokappale I'm Your Man, melkeinpä kovimmat meiningit aikaan saanut First We Take Manhattan sekä viimeistään illan suuruuden sinetöinyt Take This Waltz maistuivat myös itselleni ja seurueelleni. Muuta uusi kappale kuultiin myös. Illan muita kohokohtia olivat oikeastaan kaikki kappaleet, mutta muutaman erityismaininnan saavat Chelsea Hotel, yllättäen kuultu The Partisan, Hallelujah, Suzanne sekä ilahduttavasti encoreen jäänyt Famous Blue Raincoat. Toisaalta myös Webbin sisarusten esittämä If It Be Your Will oli mainio. Itse Cohen ja muu bändi antoivat tilaa siskosten esiintyessä kahdestaan.



Settilistan mainiouden osoittaa Cohenin valinnat kahdeksi viimeiseksi kappaleeksi: Closing Time ja I Tried To Leave You. Jälkimmäinen sai aikaan melkoisen naurunremakan.

10.8.2010 tuntui moni asia menevän nappiin: yleisö osasi arvostaa esiintyjää, ja päinvastoin, oli huumoria, suuria hetkiä hyvän musiikin ja koskettavien sanoitusten kanssa. En ollut vuoden 2008 keikalle, mutta on vaikea uskoa, että se olisi ollut tätä parempi. Mr. Cohen, I'm Your Fan.

P.S. Tein soittolistan, josta löytyvät keikan kappaleet suhteellisen oikeassa järjestyksessä. Cohen @ Helsinki 10.8.2010. Kappaleet ovat albumiversioita, mutta live-elämystä haluaville suosittelen Live In Londonia.

10.8.2010

Sincerely, L.Cohen: Top 5

Leonard Cohenin kappaleiden laittaminen paremmuusjärjestykseen on lähes mahdotonta ja siksi myös hivenen turhaa. Eilen moinen tuli todettua moneen otteeseen etkoillessa tämän päivän Helsingin-keikkaa. Turhan otsa kurtussa näihin asioihin ei tule suhtautua ja siksi nyt seuraakin Cohenin suorituksista tämän hetken kärkiviisikko. Kun lista koostuu juuri tämän hetken suosikeista, vältyn tekemästä absoluuttista uran kattavaa listaa.

Mukaan liitetään pieni pätkä sanoituksia joka kappaleesta, jotka osoittavat Leonardin eri puolet. Lukuun ottamatta joitakin aivottomia rallatuksia, joiden tahtiin kelpaa hytkyä, sanoitukset kiinnostavat suuresti. Varsinkin suurenmoiset sanoitukset ja sanoittajat - Leonard Cohen heistä parhaimpana.

5 The Future vuonna 1992 ilmestyneeltä samannimiseltä albumilta. "I've seen the future brother and it is murder" ja vielä parempi rivi, joka osoittaa Cohenin olevan paljon muutakin kuin herkkien kuvien maalailija. "Give me crack and anal sex".

4 The Gypsy's Wife vähemmän tunnetulta 1979 ilmestyneeltä Recent Songs -albumilta. Lempikohta: "Ah the silver knives are flashing in the tired old café // a ghost climbs on the table in a bridal negligee".

3 Seems So Long Ago, Nancy Cohenin toiselta levyltä, Songs From A Room. Lempikohta: "Nancy was alone // a forty-five beside her head // an open telephone".

2 Everybody Knows vuoden 1988 I'm Your Maniltä. AIDSista kertovalta kappaleelta löytyy monta hienoa kohtaa, kuten "[e]verybody knows the boat is leaking // everybody knows that the captain lied".

1 Famous Blue Raincoat. Selityksiä ei kaiketi tarvita. Songs of Love and Hate -levyn yksi helmistä. "What can I tell you my brother, my killer // what can I possibly say? // I guess that miss you // I guess I forgive you // glad you stood in my way". Ja kappale päättyy nerokkaan yksinkertaiseen, "Sincerely, L. Cohen". AH! Tänään näen yhden suurista musiikkisankareista.

Kappaleet:









9.8.2010

Antony lainahöyhenissä


Nyt kun Antony and The Johnsonsilta on tulossa uusi levy ja EP, joka sisältää parikin coveria, on vanhempiin Antonyn (joko Johnsoneitten kera tahi ilman) tekemiin covereihin mukava palata. Uudella eepeellähän on siis uusi kappale, Thank You For Your Love, viime levyltä pois jäänyt kappale My Lord My Love, toinen uusi kappale You Are The Treasure, Dylan-coveri Pressing On ja Lennon-coveri vaikeimmasta päästä: Imagine. Tuleva Swanlights onkin yllättävän nopea jatkoalbumi viime vuoden pidetylle The Crying Lightille.






Uusi kappale, Thank You For Your Love, on harvoja antonyandthejohnssoneita, joille olen syttynyt heti. Yleensä lainahöyhenet ovat pukeneet paremmin kyseistä artistia. Mitäköhän sekin kertoo? Tulkintakykyjä löytyy muttei tarinoita? Kenties. Ei myöskään liene yllättävää, että Antonyn kurkkupalkeiden poljento ei miellyttänyt aluksi yhtään. Oudosti itsevarman murtuneelta kuulostava vibrato on varsinkin tulkitsijan työkaluna nykyään arvostettu täälläkin päässä.

Vaikka Antony on viihtynyt lainahöyhenissä kenties turhankin pöyhkeästi ja tiheään, on häneltä jäänyt jo pieni nippu onnistuneita tulkintoja. Varsinkin pitkän uran tehneiden artistien, kuten Leonard Cohenin ja Bob Dylanin kappaleista tehdyt coverit ovat olleet tekemisen arvoisia. Jopa coveroinnista yleensä nihkeilevät Cohen-fanit ovat mieltyneet Antonyn versiointiin. Ja yhdyn mielipiteeseen: en itse ainakaan jaksa kuunnella enää yhtään Rufus Wainwrightin tekemää coveria. I'm Your Manillä Antony esittää If It Be Your Will -kappaleen.



Tällä coverilla myös johnssonit ovat mukana, ainakin nimellisesti. Knocking On Heaven's Door on varsin mainio - valinnan ilmiselvyydestä huolimatta.



Silti todellinen helmi on The Nationalin Bryce Dessnerin kanssa leivottu Dylan-coveri I Was Young When I Left Home. Tällä kertaa valinta on kaikkea muuta kuin ilmiselvä ja veto onkin loistava.

8.8.2010

Ulkomusiikillisuus

Mitä ovat 'ulkomusiikilliset' seikat? Ne eivät usein ole monenkaan mielestä tärkeitä, mutta silti niitä luetellaan artistin nimen perässä, kuten itsekin toisinaan teen.

Erään taukohuonekeskustelun seurauksena aloin pohtia, mitä ne oikeastaan ovat? Esimerkiksi seuraavankaltaiset asiat: tieto että Bon Iverin levy syntyi mökkieristyksessä Wisconsinissa tai että Neon Bible levytettiin kirkossa? Tietynlaisen soundin trendikkyys tietysti lasketaan varmasti myös moisten syiden joukkoon, mutta mihin rajan sitten vetäisi.

En nyt millään muotoa sano, mistä saisi pitää ja mistä ei, ja mihin asioihin saisi kiinnittää huomiota ja mihin ei. On aivan älyttömän helppoa myöntää, että - myös musiikkia - myydessä myydään mielikuvia. Ja nämä mielikuvat vaikuttavat myös itseeni musiikinkuluttajana. For Emma, Forever Agon syntyhistoria vaikutti aivan varmasti siihen, miten suhtauduin monen rakastamaan indierunoilijaan. Se taasen luo oman kuvansa, millä tavalla ja missä tarkoituksessa moinen tieto on julkaistu. Jos tarkoituksena on tehdä vaikutus ja se kerrotaan nimenomaan ensimmäisena asiana levystä, vesittyy koko bisnes. Jos se on aito kehitys- ja kasvutarina hienosta levystä, mikäs siinä. Miksen saisi vaikuttua miehestä, joka eristyy luomaan? Silti ymmärrän varsin hyvin pointin, että sillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä itse musiikin kanssa.

Mutta lopulta, nämä asiat (kenties trendikkyyttä lukuun ottamatta) liittyvät niin lähtemättömästi musiikkiin itseensä, ja artistiin, että rajanveto olisi mahdotonta. Kansitaide, kappaleiden sanoitusten taustatarinat, levytyspaikat, oikeastaan kaikki mitä et voi saada selville pelkästään levyä kuuntelemalla, on ulkomusiikillista. Joskus sekin, ettei artistista tiedetä mitään, lisää mystiikkaa ja mielenkiintoa. Eikä siinä ole mitään pahaa. Suurin osa näistä asioista on meidän kuuntelijoiden artisteihin ja kappaleisiin mukanaan tuomia mielikuvia, joille henkilökohtaiset mieltymykset perustuvat.

Mun mielestä saa kuunnella, mitä haluaa, mistä syistä haluaa. Ehkä pieni ilkimys sisälläni haluaisi sanoa, että kunhan nämä 'ulkomusiikilliset' syyt eivät ylitä itse musiikin ansioita, on kuuntelu 'terveellä' pohjalla. Mutta enpä sano.



Näin siis pohdiskelin aamu-unisena sohvalla. Olisi kiva kuulla mitä mieltä joku muu on näistä asioista, vaikkapa pidemmän pohdinnan jälkeen? Joillekin kun nämä asiat saattavat olla kovinkin tärkeitä.

6.8.2010

The Naked And Famous

Hakusanat: Uusi-Seelanti, kesä, elektro pop, Passion Pitin ja Ladyhawken kaltainen hurmos



Kappale: Young Blood
Levy: ilmestyy syyskuussa, tosin Uudessa-Seelannissa
Tulos: hyvä musiikki, hyvempi mieli

Kuvaus: musiikkitiikeri vapautettu häkistään villitsemään muut eläintarhan asukit tanssiin kesäkuumalla

Ohje: kuuntele ja pompi, pyhänä ja arkena

P.S. Tsekkaa myös vanhemmat kappaleet.


4.8.2010

Keskiviikon levyt

Ei muuta. Tänä elokuisena keskiviikkona kuuntelemani levyt. Pieni esittely kustakin sisältyy hintaan. Ja maininta, että kaikki levyt ovat sentään tämän vuoden julkaisuja. Spotifyn tarjoamasta kuuntelumahdollisuudesta en mene takuuseen.

Ekana Deer Tick. Vanha folk-suosikki julkaisi kesäkuussa kolmannen levynsä nimeltä Black Dirt Sessions. Aiempia levyjä ylistänyt (ja mahdollisesti The Tallest Man On Earthin loistokkaaseen Wild Huntiin tutustunut) kuuntelijakunta ihastuu tähänkin varmasti. Varsinkin Goodbye, Dear Friend tuo laulaja John McCauleyn äänen esiin riipivästi pianon harmonian taustalla rikkovana elementtinä - hyvässä mielessä. Samanlaisen kokemuksen tarjoaa kappale Christ Jesus.

 03 Goodbye, Dear Friend by bbehnke

 11 Christ Jesus by bbehnke

Sitten Leicestershirestä kumpuava, ambientelektropostrockpoppia vääntävä Kyte. Uskomattoman hienojen, pienten suurten avauskappaleiden debyyttilevy Dead Waves vähän lässähtää. Ehdottomasti silti tutustumisen arvoista tavaraa.




Autolux taitaa olla näistä kolmesta tuntemattomin ja siksi myös uutuuslevy, tällä viikolla julkaistu Transit Transit, puuttuu Spotifystäkin (?). Onneksi soundcloud tarjoaa mahdollisuuden koko levyn kuunteluun. Kuten myspacekin. Jos haluat vaihtelua The Suburbsiin tämän viikon uutuuslevyjä kuunnellessa, anna Autoluxille mahdollisuus.

 Transit Transit by Autolux

3.8.2010

Miami Horror & Kimbra


Melbournen Miami Horrorin otteita olen seurannut jo pidempäänkin - ja on tullut kirjoiteltuakin. Aiemmin on kuultu mm. kovinkin discoilevaa elektropoppia Sometimesin ja Moon Theoryn myötä.



Benjamin Plantin luoman projektin debyyttialbumi kantaa nimeä Illumination ja julkaistaan 20. päivä kuluvaa kuuta. Uusin lohkaisu tulevalta levyltä on I Look To You. Tämän myötä albumilta voisi jopa odotellakin lisää kivoja kappaleita.



Uusimmalla kappaleella vokaaliosuuksista vastaa uusiseelantilaislaulaja Kimbra. Hänen soolomateriaalinsa on myös tutustumisen arvoista, mikäli jazz-vaikutteinen pop putoaa. Debyyttisinglellään Settle Down Kimbra työskenteli mm. Architecture in Helsinki -yhtyeen kanssa työskennelleen Francois Tetazin kanssa.

2.8.2010

White Hinterland - No Logic

Solomon Chase on ohjannut White Hinterlandin No Logic -kappaleelle todella upean videon. Vaikka usein, ellei jopa poikkeuksetta, pääosaa näyttelee musiikki. Tässä postauksessa se jää kuitenkin sivuosaan. Eikä tietty harmita yhtään.


White Hinterland "No Logic" from Batteryfire on Vimeo.


Upeaa videota ryydittää tietysti White Hinterlandin musiikki, mutta parhaimmillaan musiikkivideotaide tuottaa tällaisia helmiä, jossa video todella avittaa musiikillisia maailmoja.

White Hinterland julkaisi Kairos -levynsä maaliskuussa ja jo tammikuussa huumailin kappaleesta nimeltä Icarus. Harmi, että on päässyt unohtumaan vuoden kuluessa. Niin Kairos kuin Icaruskin hiipivät takaisin levylautaselle. Olisi muuten sopinut maaseutuhengailuun tämäkin musiikki. Tuli vietettyä eilinen maaseudun rauhassa. Ja ma tukkasin. En olisi ikinä uskonut, että voin näin paljon kaivata sellaista rauhaa. Siitä on tultava tapa. Vaikka joskus lapsena tuntui mökki -suhteellisen ilman mukavuuksia- ajoittain tylsältäkin, on se nykyään melkeinpä tarpeen.