Lana del Rey - Chelsea Hotel No 2 (Leonard Cohen cover)

Leonard Cohenin Chelsea Hotel #2 on niitä New Skin For Old Ceremony -levyn huippuhetkiä. Versioijien joukkoon liittyy, kukapa muukaan, kuin Lana del Rey. Cover ei ole hassumpi, vaikka alkuperäinen luonnollisesti on omaan mieleeni. Lana kelpaisi silti saumattomasti Hotel Chelseaan, Janis Joplinin ja Cohenin seuraksi. Mielikuva vahvistuu tehdyn videon perusteella - Lana olisi toisessa elämässään voinut olla Cohenin muusa.

Sopivaa tunnelmaa sunnuntainollaukseen eilisen Ville Ahosen jälkeen. Bar Kukassa vedetty intiimi, akustinen keikka oli loistava.

Alkuvuoden kotimaiset: Sans Parade - s/t

Debyyttialbuminsa viime kuussa julkaissut turkulainen Sans Parade on tänään keikalla Turun Klubilla, kera Samae Koskisen ja Eva On The Western Castle Islandin. Sans Paraden debyytti on ollut vaikea tapaus, se on sanottava. Demoista lähtien bändillä on kuitenkin ollut yltäkylläinen potentiaalivaranto, jolle Solina Records onneksi tajusi antaa mahdollisuuden.

Jos hetkeksikin erehdyn kuuntelemaan tätä albumia 'taustamusiikkina', sinne se unohtuu eikä palaa muistuttamaan itsestään. Musiikinystävät huomattelevatkin kotona jo, että kuunteluhetki pitää pyhittää ja ympäristö rauhoittaa. Jepjep, tietenkin se on ainoa oikea vaihde tämän levyn kuunteluun -käytännössä ei vaan mene noin, varsinkin kun suuri osa musiikista soi / toimitetaan koneen kautta nykyään.

Kappaleet tuntuivat aluksi valuvan kuin hiekka sormien välistä. Sans Paraden kamaripop osoittautui dramaattisuudessaan haastavaksi, kunnes tajusin laittaa volyymiä. Hiljaisella äänenvoimakkuudella kappale toisensa perään liittyi harmaaseen, tasapaksuun virtaan, jossa tarttumapintaa sai hakea. Nyttemmin virran vietävänä huomaa yksityiskohdat, vaihtuvat vuodenajat, sinisen taivaan ja matkaa taittavat matkustajat paremmin.

Tuntuukin ainoastaan kohtuulliselta ja oikealta, että Markus Perttulan vaikuttava ääni on vihdoin saanut seurakseen ansaitsemansa orkestraation. Suureellinen sävellystyö ja Perttulan lauluääni täydentävät toisiaan kuin oivalliselle ruualle hyvin valittu viini. Levyn eheys kertoo lisäksi tekijöiden vakaumuksesta - kompromisseja tai myönnytyksiä on turha hakea.

Sans Parade on kaiken kaikkiaan suoriutunut itselleen luomistaan odotuksista kiitettävästi: The Last Song Is A Love Songin hittipotentiaalin maineella sana bändistä kiri, jolloin debyyttialbumistakin alettiin kuiskia imartelevin korulausein. Levyn kelpaisi olla lyhyempikin: 12 viisi-kuusiminuuttista kappaletta tällaisella orkesterilla alkaa olla paljon, olisin muutaman jättänyt itse pois. Siitäkin huolimatta tämä on hienosti kasattu debyytti, jolla esiintyy ainutlaatuinen bändi, ainutlaatuisella soundilla suomalaisessa musamaailmassa tällä hetkellä.

Parhaat hetket: The End of the World 1964, In a Coastal Town, A Ballet in the Sea

Pinnan alla kuplivat: On December 13th, The Last Song is a Love Song, A Liking Song

Curxes - Further Still

Brightonilaiset palaavat pehmeämmin, mystisemmin, jopa elokuvallisemmin kuin osasin odottaa. Curxes on ennenkin ollut postauksen aiheena, niin remixien kuin originaalien myötä. Toisaalta duon itsensä blitz popiksi nimeämä soundi on yhtä originellia kuin toimivaa.

Uusi single Further Still on erilainen lähestymistapa elektropoppiin kuin aiemmin, koska se ei ole yhtä synkkää tai menevää kuin viime näkemällä, mutta tuskin osoittaa pysyvämmästä tyylinmuutoksesta, sillä CHVRCHESille tehtailtu remix potkii miltei yhtä tiukasti kuin viimevuotiset single-julkaisut. Alla kummatkin, ilmainen lataus -tarjous valitettavasti umpeutui soundcloudissa, mutta bandcamp palvelee.

Active Child - Evening Ceremony

Uutta Active Childia. Pat Grossin yhden miehen orkesteri kiusasi jo eilen aamupäivällä uuden kappaleen olevan tulilla vielä saman päivän aikana. Tasaisesti internetsiä päivittäessä kappale livahti sitten iltapuolella eetteriin. On jopa Active Childin oman rosterin mittapuulla kova biisi: Grossille omintakeinen falsetti on läsnä, kuten myös tämän omima moderni harpun käyttö. Asiaa.

Kappale löytyy muuten uuden The Host -leffan soundtrackiltä. Kyseisen leffan soundtrackiltä löytyy myös Ellie Gouldingin loistoversio Active Childin Hanging On -kappaleesta. Spotifyssä löytyy. Itse leffaan suhtaudun aika skeptisesti - jo sen vuoksi että se perustuu Twilight-kynäilijä Stephenie Mayerin kirjaan.

Toisaalta leffan ohjaaja/käsikirjoittaja on Andrew Niccol, joka on ohjannut ja/tai kirjoittanut laatuleffan jos toisenkin: esim. Gattaca, Truman Show, Lord of War. Vaikkei miehen viimeisin In Time parasta Niccolia ollutkaan, The Host täytynee tsekata ihan uteliaisuuttaan.

Akin elektroninen potpourri

Sellainen otsikko tällä kertaa. Ensimmäisessä blogipostauksessani esittelin kuusi biisiä, jotka ovat potkineet erityisen lujaa alkuvuodesta, ja joissa uskon olevan sitä jotain indieblogin lukijoillekin. DJ-keikkojen ohella toimitan viikottaista radio-ohjelma Moreyesia, ja eilen päätin soittaa perinteisen yhteenmiksatun dj-setin sijaan satunnaisesti valittuja uutuuksia ja uusvanhoja löytöjä, jotka ovat pyörähtäneet useasti virtuaalisella levylautasellani viime aikoina. Listaan tähän muutaman niistä, ja postauksen lopussa löytyy linkki Cloudplaylistiin, jossa voit kuunnella kaikki eilisen lähetyksen valintani.

Archive lienee tuttu orkesteri tämän blogin lukijoille. Trip-hopia ja post rockia yhdistelevän lontoolaisbändin Controlling Crowds -levy iski allekirjoittaneeseenkin melko kovaa muutama vuosi sitten. Mielenkiinnolla odotin, mitä uusi suosikkituottajani Rampue oli keksinyt melankoliselle balladille. Berliiniläistaikuri onnistui viemään melankolian alaspitchatuilla vokaaleillaan seuraavalle tasolle, ja sanotaan vaikka, että tätä ei olisi ehkä kannattanut kuunnella yksin darrassa maanantaina pimeässä kopissa.

Sekä Hior Chronik että remiksausvastuussa oleva Cosmonaut Grechko ovat itselleni täysin uusia tuttavuuksia. Bongasin biisin lähetyksessä myös kuullun Essáyn Facebookista. Hienoa nähdä sosiaalista mediaa käytettävän muuhunkin kuin itsepromootioon, hatunnosto siitä Essáylle. Kappale on itsessään kuin tehty raukeaan, kauniiseen sunnuntaiaamuun tai hetkiin, jolloin mikään ei harmita. Still Foggyn voi ladata ilmaiseksi Bandcampista, mutta jätä ihmeessä muutama roponen lahjakkaille tuottajille, jos kaunis kappale antoi sinulle jotain.

Legendaarisella Ghostly Internationalilla julkaistu seattlelaisen Lusinen uusi albumi The Waiting Room ei aivan auennut itselleni ensimmäisellä pikakuuntelulla, mutta mystisen Vilja Larjoston tähdittämä Lucky on mielestäni mainitsemisen arvoinen. Aikamoinen understatement, sillä onhan tässä samanlaista hittipotentiaalia kuin saman, oletettavasti suomalaisen laulajattaren kanssa tehdyssä Two Dotsissa. 

Kukapa ei pitäisi Sally Shapirosta? Italodiskoon ja synapop-soundiin luottavan, itsestään vähän kertovan naislaulajan vokaalikoukut kuulostavat suorastaan korneilta. Mutta niistä on hankala olla pitämättä. Ja näitä koukkuja on uudella Somewhere Else -levyllä jälleen kerran kuin keskikokoisen suomalaisala-asteen käytävillä, lainatakseni suurta turkulaislyyrikko Jori Hulkkosta. Oma poimintani albumilta on Electric Youthin kanssa tuotettu ensimmäinen sinkkulohkaisu Starman, jonka kertosäkeessä käy mielestäni hyvin ilmi Shapiron viehättävyyden ydin: "I want to know you, mr. Starman / I want to love you, mr. Starman."

Loput biisit voit käydä kuuntelemassa Cloudplaylistista. Toivottavasti maistui!

Eva On The Western Castle Island - The Wong Way EP

Norjalainen EardrumsPop-nettilabeli antoi jo debyyttialbuminkin julkaisuun ehtineelle Paperfangsille tilaisuuden ensijulkaisuun aikanaan, ja nyt myös Eva On The Western Castle Islandin EP, The Wong Way, julkaistaan samaiselle lafkalle.

Malesialaisen Eva Wongin kipparoima suomalaisbändi on tehnyt kärsivällisesti ja raikkaan positiivisesti työtä, mikä näkyy nyt The Wong Wayllä. Samaisia pieniä vaivoja on läsnä kuin aiemmillakin julkaisuilla, mutta kehitystäkin on tapahtunut: California Shrills ei esimerkiksi kalpene minkään kesäisen pop-kappaleen rinnalla. Myös Wongin laulussa on tapahtunut kehitystä.

EP:n eka puolisko on huomattavasti kovempi kuin jälkimmäinen: Surfing Like a Guru ei kahden kruununjalokiven jälkeen säväytä samalla tavalla. The Wong Wayllä esittäytyy kuitenkin omaleimainen bändi, joka alkaa löytää paikkaansa auringossa.

Vaikka jonkinlaista hengenheimolaisuutta löytyy,  se ei varsinaisesti sijoitu French Filmsin tai Satellite Storiesin varjoon, sillä EOTWCI yhdistää miltei sinisilmäiseen ilomielisyyteensä erinomaisesti omaa elementtiä, miksi lisämausteeksi sitä haluaakaan kutsua. Ajoittain tehdään asioita mun makuun jopa oivallisemmin kuin noissa, jo etabloituneissa indiebändeissä. Tykkään kovasti, hieno EP.

Levyvalinta: Ólafur Arnalds - For Now I Am Winter

Mitä voi odottaa islantilaiselta kaverilta, joka näyttää lähinnä hobbitin ja James Blaken risteytykseltä? Uusklassisen musiikin mestariksi kuvailtu Òlafur Arnalds on ottanut uudella levyllään täysin uuden suunnan, sillä aiemmat albumit ovat olleet äänimaailmaltaan melko minimalistisia. Tämä oli tietoinen valinta, sillä nuorukainen halusi kokeilla omien sanojensa mukaan vaihteeksi jotain muuta. Viimeaikaisilla elokuva- ja tv-sarjojen sävellystöillä lienee myös osuutensa, sillä For Now I Am Winter kuulostaa kokonaisuudessaan eeppiseltä matkalta monipuolisine tunnetiloineen.

Hyvän elokuvan tavoin albumi ei paljasta kaikkia salojaan ensimmäisellä kuuntelukerralla. Musiikkiteoriaa opiskelleille löytyy bongattavaksi inversioita, ja esimerkiksi Only The Windsissä on huikeat 180 raitaa.   Nico Muhlyn kanssa sovitetut orkesteriosuudet jousineen soivat niin mahtipontisesti, että niiden voisi kuvitella olevan taustamusiikkina britti-imperiumin ylväiden sotilaiden valloittaessa maita ja mantuja. Levyllä kuullaan myös tuottajagurun ensimmäiset vokaalibiisit, ja Arnaldsin ystävän Arnór Danin laulamissa kappaleissa onkin sellaista herkkyyttä, jollaista sopii odottaa ainoastaan skandinavisessa ympäristössä kasvaneelta. Albumi on erittäin hienosti rakennettu, ja suosittelenkin kuuntelemaan sen kokonaisuutena. Arnaldsin mietteitä biiseistä ja niiden syntyhistoriasta hauskalla islantilaisella aksentilla voi kuunnella Spotifysta.

Arnalds kuvailee musiikkiaan melankoliseksi, jossa on lödettävissä toivonkipinää. Tämä albumi on miehen mielestä synkempi eikä elementtejä toivosta ole havaittavissa, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Mielestäni toivoa löytyy, ja For Now I Am Winter sopiikin täydellisesti juuri tähän vuodenaikaan, kun kevät on pikkuhiljaa ottamassa yliotetta kylmästä talvesta. 

City Lungs - Traces

Kuten useimmat, taisin poimia helsinkiläis-tukholmalaisen City Lungsin Burning Heartsin joulukalenterista. Tuomas Jalamon ja Magenta Skycodessakin vaikuttaneen Niklas Björklundin projektin olisi voinut varastaa Turku-soundit -postaussarjaan, sillä bändi on Turussa perustettu.

Dead End Weekend -konseptilevyltä irroitettu Traces on kieltämättä bändin toiveiden mukaisesti suureellisuuteen taipuvainen ja jonkinlaisen suotimen läpi tarkasteltuna Placeboa mukaileva. Tähtiin pitääkin tietenkin kurkottaa ja City Lungsin tapauksessa pelkkä usko tuntuu riittävän vakuuttavaan yritykseen, sillä kappale on hieno.

Konseptilevyltä julkaistaan kappale kerrallaan bändin nettisivuilla ja taustatarinan tueksikin 20 "kirjallista otetta", alla kuultavat Traces ja aiempi Silence Says It All ovat siis ensimmäiset irroitukset. 

Levyvalinta: Daughter - If You Leave

Brittiakti Daughter oli ensiesittelyssä täällä n. pari vuotta sitten. Sinä aikana Elena Tonran sooloprojekti kasvoi parilla jäsenellä bändiksi asti ja moninkertaisti suosionsa ahkeralla keikkailulla ja onnistuneilla EP-julkaisuilla. Parhaiten suosion kasvun osoittaa FB-tykkäysten määrä: muutamasta sadasta se on ryöpsähtänyt yli 140 000:een.

If You Leave on ilmiselvä levyvalinta, koska myös kanssakirjoittaja Akin suhtautuminen bändiin on vähintäänkin intohimoista. Siksi haluttiin tehdä vähän eri tavalla näitä muistiinpanoja. Tässä siis mun ja Akin yhteiset fiilikset kauan odotetusta levystä.

Juhani:
4AD-lafkan julkaisema debyyttialbumi on tuotantopuolelta selkeästi viilattu. Krediittejä tarkastellessa tätä ei tarvitsekaan ihmetellä, sillä Rodaidh McDonald (Adele, The xx) tuottaa ja vastaavasti Sigur Rósin sekä M83:n parissa töitä tehnyt Ken Thomas miksaa. Soundi on rakennettu kiitettävästi äänimatoksi, jossa nyanssit puskevat esiin. Muutaman kappaleen kohdalla tosin levy katoaa taustahälinäksi.

Raadollisia sanoituksia enemmän kuuntelijan sydäntä riipaisee vain Tonran herkästi ja aavemaisesti soljuva ääni. Ikään kuin kappaleiden päähenkilö käsittelisi suruaan kolmantena osapuolena seuraten, miten melankolia laskeutuu ylle. Useammalla kuuntelukerralla If You Leave saattaa tuntua kokonaisuutena raskaalta: totutusti sielu vereslihalla biisejään kynäilevän Tonran tarinoissa sattuu keskimäärin yhtä usein kuin Taylor Swiftillä mutta ikävämmin.

Rakkaus, menetys, kuolema ovat kaikki universaaleja teemoja, mutta Daughterin ansioksi on laskettava, että se on onnistunut kasaamaan huippupyörän keksimättä sitä uudelleen. Kymmenestä kappaleesta koostuva If You Leave on muutamasta notkosta huolimatta genrensä valioyksilö. Landfillin ja Loven kaltaisia täysosumia levylle kaipaavaa lohduttaa, että kokonaisuus ratkaisee harvemmin yhtä selkeästi kuin tässä. Parhaat hetket: Still, Smother, Winter. Pinnan alla kuplivat: Shallows, Amsterdam, Youth



Aki:
Daughter tuli itselle tutuksi tästä blogista noin vuosi sitten. Kovat odotukset tekivät ensimmäisestä kuuntelukerrasta kutkuttavan kokemuksen, sillä en millään halunnut Daughterin jäävän muutaman hitin ihmeeksi, eikä tästä myöskään ole pelkoa.

Erinomainen sävellystyö yhdistettynä Tonran voimakkaaseen ja herkkään ääneen iskee allekirjoittaneen kaltaiseen nöösörockin ystävään kuin miljoona volttia. Youthista näytti olevan vähän muokattu versio uusine sävelkulkuineen, toimii näinkin. Smotheria en pysty skippaamaan, vaikka siihen luulisi jo olevan kaiken järjen mukaan kyllästyneen. Täysin uusista biiseistä lopetusbiisi Shallowsin lämpimät sointukuviot saivat ihon kananlihalle melkoisen tunneryöpytyksen jälkeen.

Lyriikoista päätellen Tonran rakkauselämä ei ole sujunut aivan samalla tavalla kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Niissä on kuitenkin hyviä havaintoja eletystä elämästä, ja kuten mainittua, itää Daughterin esikoislevyssä toivonsiemen kaiken melankolian keskellä: Shallows tuntuu aamunsarastukselta synkän yön jälkeen. Tai auringonsäteiltä myrskyn jälkeen. Tai mitä näitä kliseisiä kielikuvia nyt onkaan. Jotain tämänsuuntaista on havaittavissa myös lyriikoissa:

Dry your smoke-stung eyes so you can see the light / staring at the sky, watching stars collide.

If You Leave on todella tasapainoinen ja tarkkaan mietitty, jonka voi odottaa kestävän kuuntelua. Lisäksi alkuvuonna on julkaistu jo High Highsin kovat odotukset täyttäneet esikoisalbumi ja täysin puskista tullut Apparatin maaginen taideteos Krieg und Frieden, eivätkä lumet ole edes vielä sulaneet. Jos sama tahti jatkuu, niin eihän tässä jää dinaarin dinaaria säästöön.

Deptford Goth - Feel Real [video]

Daniel Woolhousen tekemät remixit Purity Ringin ja Blood Diamondsin kaltaisille artisteille eivät valmistaneet siihen, mihin maanantaina julkaistulla debyyttialbumilla yllettäisiin. Deptford Goth -aliaksella julkaistu Life After Delo niittää mainetta niin loistavien singlejulkaisujen (mm. Union) kuin monipuolisuutensa myötä ja lukeutuu jo nyt vuoden debyytteihin.

Hengenheimolaisia riittää aina Active Childista Bathsiin ja Hallsiin, joista jokaiselle ominaista on omaperäinen, kokeellinen näkökulma pop-kappaleeseen. Sielunveljien jäädessä valjuiksi viimeistään albumikokonaisuudessa, Life After Delo loistaa: kappaleissa on ilmavuutta kuin lehtitaikinassa ja suurehkon sipulin verran kerroksia. Ja mikä tärkeintä, niiden yhteispeli on täydentävää ja johdonmukaista.

Deptford Gothin debyyttiä on helppo lähestyä - sen mahdollistavat helmet kuten juuri videonkin saanut Feel Real. Miten kertoa lapsilleen rakastavansa yhtä enemmän kuin muita; siinä piilee juuri ongelma Feel Realin nostamisessa päätä muiden yläpuolelle. Näinkin erinomaisessa albumissa jokainen kappale on huippukohta, olkoonkin että kyseinen nosto levyltä lienee niitä valkohuppuisia vuorenhuippuja.

Miltei r'n'b:hen nojaavassa elektroilmaisussa tuntee olevansa kotonaan - varsinkin kun Woolhousen ääni on samettinen. Pidän eniten juuri siitä, että Life After Delo voi vuorovedoin kaikua James Blaken tutuksi tuomaa soundia ja vaikkapa juuri r'n'b:tä. Samalla se väistelee lokerointia mutta on kokonainen.

Tsekkaa alta Feel Real videoineen, sekä aiempi Union. Deptford Goth on tarkkasilmäisimmille löytynyt jo soittolistalta (SlowShow '13) johon kootaan tämänvuotisia julkaisuja ja jota päivitetään koko ajan. Löytyy tuosta oikealta sivupalkista mutta myös tästä.

Hexe - Yksinäinen Vokooder

Oletko ikinä kuullut vokooderille sävellettyä balladia? En minäkään. Ensimmäisessä blogipostauksessani mainitsemani Antti Rasin tavoin myös raumalaislähtöinen Heikki Vastiala opiskelee Virroilla digitaalista ääntä ja kaupallisen musiikin tuotantoa, ja tulokset alkavat näkyä. Pidän itseäni jonkin sortin teknoentusiastina, mutta vaatii todellista intohimoa vaihtaa työskentely Mauritiuksella ja Roomassa Virtojen synkkään talveen vain päästäkseen syvemmälle soundiin. Perfektionistina Vastiala ei tyydy tuottamaan musiikkiansa ainoastaan VST-plugareiden avulla, vaan hankkii analogisyntikoita, rumpukoneita ynnä muita kokeiluihinsa.

Tinkimättömän asenteen omaavan nuorukaisen soundi vaihtelee deepistä teknosta ja housesta elektroon ja italovaikutteisiin äänimaisemiin, joista Yksinäistä Vokooderia kuvannee parhaiten jälkimmäinen luonnehdinta. Vaikka naurahdin ensin kappaleen nimeä, tajusin jo alkuiskuilla tässä olevan nyt tosi kyseessä. Kun muut kirjoittavat kappaleitansa puolisoilleen, jumaloilleen, huumausaineille ynnä muille, on Vastiala kirjoittanut rakkauslaulunsa puheääntä virheellisesti rekonstruoivalle apparaatille.

Niin kutsuttujen puristien luoma musiikki ei ole usein kovin helposti lähestyttävää. Näin mukaansatempaavia pop-melodioita kuunnellessa voi kuitenkin vain ihmetellä, onko universumissa oikeutta Swedish House Mafian ja Steve Aokin kaltaisten klovnien antaessa kasvot elektroniselle musiikille, kun tämänkaltaiset intohimolla tehdyt helmet jäävät unholaan? 

Toivoa kuitenkin on. Ug-kulttuuri elää ja voi hyvin, ja viikonloppuna Helsingin Vallilassa järjestetyissä varastohallibileissä oli tunnin mittainen jono jo yhdeksän aikaan osallistujamäärän ollessa Facebookissa hulppeat 1200. Hexe-nimellä levyjä soittava Vastiala on muuten myös todella kova dj, joka soittaa settejään kolmella levysoittimella. Ja tietysti vinyyleillä, kuinkas muutenkaan. Jos syvemmät teknoäänimaisemat kiehtovat, kannattaa tsekata myös Peik Erholan kanssa muodostettu Toisvesi-projekti. Sama kaksikko muodostaa myös Syntetisaattoriorkesteri Galaksin, joka tekee kunniaa 80-lukulaisille äänimaisemille analogilaittein. Plussaa on annettava myös kekseliäistä suomenkielisistä nimistä - niissä kun ei ole mitään hävettävää. Vai mitä sanotte Yksinäisen Vokooderin lyriikoista?

Yksinäinen vokooder

soi yössä morooder

resonointiisi hautaudun

vielä muistatko mun laulun?

Yksinäinen vokooder

muistan sen kuin eilisen

Sukelsimme syvyyksiin

suodin pulssien pyhyyksiin

Yksinäinen vokooder

ääniaaltojen enkooder

Uppoudun sun resonanssiin

se saattaa minut tanssiin

Yksinäinen vokooder

aarioiden dekooder

Tulkitset huuleni shuressa

… olen tulessa!

Yksinäinen vokooder

täällä soundisi designer

löysin paneelistasi potikan

käännän siitä sopiihan?

Yksinäinen vokooder

namiskoitasi ruuvailen

niitä pehmeesti kääntelen

sävelsarjoja vääntelen

Yksinäinen vokooder

kuuntele kun laulelen

painotan ässät pehmeämmin

äänes' soi näin lempeämmin

la-lla-laa la-la-lla-llaa

la-lla-laa la-la-lla-llaa

la-lla-laa la-la-lla-llaa

la-lla-laa la-la-lla-llaa

Levyvalinta: Footprintz - Escape Yourself

Viime postauksessani esittelin Clarian Northin Renaissance-biisin miehen Chemical Gardens EP:ltä, joka on käynyt virtuaalisella levylautasellani monta kertaa tänä vuonna. Tällä kertaa esittelyssä on Clarianin lapsuudenystävä Adam Hunterin kanssa muodostettu Footprintz, jonka debyyttialbumi on julkaistu eilen Chemical Gardens EP:n tavoin trendikkäällä Visionquest-levymerkillä.

Itse tutustuin Footprintziin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten Visionquestin head honchon, Seth Troxlerin loistavalla Essential Mixillä, jonka päätösbiisinä kuultiin miesten tyylikäs Golden Dreamz. Voimakkaasti 80-lukulaisiin soundeihin nojaava Footprintz halusi tehdä usean EP:n jälkeen albumikokonaisuuden oodina niille albumeille, joihin he itse uppoutuivat teini-ikäisinä poikina. Elektronisen musiikin maailma on nykyään kovin sinkkuvoittoista, ja biisien elinikä on yhä lyhyempi ja lyhyempi. Toimivan albumikokonaisuuden kokoaminen on haastavaa, ja mielenkiinnolla odotin, miten katu-uskottava hipsteriduo siinä onnistuikaan.

Footprintzin soundi ja syntikkamelodiat ovat todella lämpimiä. Parhaiten kevyeksi synapopiksi kuvailtava levy pomppaa esille futuristiseen huurusoundiin pohjautuvan Visionquest-levymerkin muusta materiaalista, mutta väliäkös tuolla.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen Escape Yourselfiltä erottuivat hittipotentiaalia omaava eroottinen avausraita The Things That Last Forever sekä haikea lopetusbiisi Keys To The Sky. Tuotantopuoli on miehillä hallussa, kuten arvata saattaa. Biisit eivät ole liian täyteen tungettuja tai liiallisuuksiin kompressoituja, joka pilaisi autenttisen 80-lukulaisen fiiliksen. Pisteet siitä.

Montrealilaisduo halusi tehdä levyn, jota kuuntelemalla nykynuoriso voisi karata johonkin kaukaiseen paikkaan, kuten miehet itse tekivät teinivuosinaan. Niin pitkälle retrobuumi on tuskin mennyt, että esimerkiksi Vaisaaren yläasteen oppilaat luukuttaisivat esikuvilleen uskollista, tyylipuhdasta kasarisoundia 70 minuutin mitalla. Jonnebassoa kun ei ainoastakaan biisistä löydy, vaikka alarekisteri onkin paikka paikoin melko rouhea.

Escape Yourself toimineekin parhaiten 80-luvulla kasvaneille miehille sekä yleisesti lämpimästä kasarisoundista diggaaville. Letkeä aurinkoinen groove polkee koko albumin lävitse, mutta kokonaisuutena levy on itselle ehkä hieman puuduttava, enkä löytänyt siitä Suuren Albumin elementtejä eri osineen ja välibiiseineen. Mukavaa taustamusiikkia kuitenkin, ja ei ole myöskään hankala kuvitella, etteivätkö Footprintzin biisit sytyttäisi Dynamon yläkerran tanssilattian liekkeihin.

Piditkö tästä? Tsekkaa myös samasta kaupungista ponnistava Benoit & Sergio. Footprintzin tapaan duon soundi vihjailee kultaiseen 80-lukuun, ja perustuu lämpimiin melodioihin ja vokaalikoukkuihin. Miesten live Turku Modernissa vuonna 2011 oli melkoista hunajaa korville.

Pimeys - Pimeys

Musablogien kyvyttömyys pitkäjänteisyyteen herättää usein närää: kun on 'kiire' ehtiä olemaan seuraavaa aaltoa edellä, edellinen postaus ja sen aihe ehtii vanhentua ja muuttua siten näennäisen mielenkiinnottomaksi. Saatan toisaalta toisinaan tykästyä turhankin kiinteästi joihinkin, niihin lemppareihin, ja raportoida joka liikkeestä.

Pimeys -yhtyeen jatkosta raportoi enemmän kuin mielissään. Viime keväänä esittelin bändin silloisen kesähittinsä Elämä kiinnostaa myötä. Uusi kappale, Pimeys, ei hälvennä tuolloin pohdiskelemaani ensivaikutelmaa, jonka bändistä saa. Suomirockin uutta tulemista. Egotrippi mielessä. Jukkaässät, samaet ja muut.

Akikin totesi juuri, että "kuulostaapa hyvältä suomen kieli tässä". Todella. Jos jäi viime keväänä väliin, tsekatkaa tästä. Äärimmäisen kaunis kappale. Keväinen debyyttialbumi lupaa paljon jo tällä singlellä, kun Studio Kekkosen Julius Mauranenkin on värvätty levyä miksaamaan.

Noin muuten Suomi-musiikista: Topi Sahan toinen albumi ennakossa Radio Novalla, täällä, ja Samae Koskisen uusi albumi taasen Nyt.fissä, täällä. Suomi-soundeista kenties hieman etäämmälle elektronisia biisejä tarjoili eilen neitsyt-postauksessaan blogin uusi kirjoittaja, Aki. Tsekatkaa sekin täällä.

Uusi vierasblogaaja esittäytyy

Hei vain kaikille Slow Show’n lukijoille. Aloitan kirjoittamaan blogiin omia vinkkejäni säännöllisen epäsäännöllisesti, joten pieni esittely lienee aluksi paikallaan. Nimeni on Aki, ja tulen täydentämään Juhanin tärppejä lähinnä elektronisen musiikin saralta. Olen (surullisen)kuuluisan dj-duo Tredjehörnanin toinen osapuoli, ja Juhanin olen tuntenut yläasteelta lähtien. Olen soittanut levyjä reilun vuosikymmenen ajan, ja tätä nykyä seuraan tarkemmin house- tekno- ja electronicaskeneä satunnaista nu-discoilua unohtamatta. DJ-miksauksiani löydät sekä Mixcloudista että Soundcloudista.

Koska kyseessä on indiemusablogi, jätän suosiolla syvimmät ja minimalistisimmat rytmiikkaan perustuvat vedot muihin foorumeihin, ellei niissä satu olemaan jotain todella erikoista. Pidän muutenkin enemmän musiikista, jossa on paljon kerroksia, tekstuureita ja tunnetta. Aloitetaan kirjoittaminen vaikkapa listaamalla viisi kappaleita, joita olen kuunnellut erityisen paljon viime aikoina.

Dillon – Thirteen Thirtyfive (Deniz Kurtel Mix)



Miesten dominoimassa teknomaailmassa naisartistit ovat melko harvinaisia. Ensimmäinen valinta on alusta loppuun saakka naisten käsialaa, sillä 25-vuotiaan singer-songwriter Dillonin esikoisalbumi julkaistiin berliiniläisen teknolegenda Ellen Allienin luotsaamalla Bpitch Control-levymerkillä.

Tyypillisen tasabiittiremiksin sijaan turkkilaistaustainen amerikkalaisneito Deniz Kurtel on loihtinut rauhallisesta Thirteen Thirtyfivesta todella mielenkiintoisen ja eeppisen electronicaversion. Jos tämä remiksi upposi, niin suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Kurtelin remiksit Tone of Arcin Soundsailista ja Hardagen There’s Enough For All Of Usista.

 Hooray For Earth - No Love (Antti Rasi Mix)

Virroilla musiikkiteknologiaa opiskellutta Antti Rasia on pitkälti kiittäminen Helsingin aamubilekulttuurin nykyisestä kukoistuksesta. After Hours-klubin musiikillinen tirehtööri on tunnettu taitavasta dj-työskentelystä sekä pitkistä aamupäivään kestävistä seteistään, mutta miehellä on paljon annettavaa myös tuotantopuolella.

New Yorkilainen rock-yhtye Hooray For Earth pyysi miestä remiksaamaan No Love-biisinsä, ja tuloksena on vakuuttava 11-minuuttinen hallittu kokonaisuus, joka ei käy pituudestaan huolimatta missään vaiheessa tylsäksi.

Clarian - Renaissance

Aina niin trendikäs Visionquest-levymerkki menee itselle vähän hit and miss -osioon, mutta tällä kertaa montrealinhipsteri, Footprintzin jäsen Clarian North on tuottanut todella mielenkiintoisen Chemical Gardens EP:n.

Levyn biisit suosikkituottajiini kuuluvan Guy Gerberin kanssa tuotettua Clairea lukuun ottamatta ovat harmittavan lyhyitä ja dj-epäystävällisiä rakenteeltaan, mutta varsin makoisia. Hitaasti eteenpäin soljuva ja huuruinen Renaissance on todella katu-uskottava ja cool, jos ei muuta.

Isolée - Allowance

Frankfurtilaisen Isoléen ensimmäinen sinkku DJ Kozen Pampa-levymerkille sitten miehen Well Spent Youth-albumin. Hieman epätavallinen mutta haikea melodia jää helposti päähän soimaan. Kaunista ja ajatonta teknoa, mitäpä tästä muuta voisi sanoa. Hieno musiikkivideo hienolle biisille.

Lukas Bohlender - Club Chateau

Mainitsinkin jo tuossa, että pidän musiikista, jossa on tunnetta ja herkkyyttä. Tässä sitä on, jopa liiallisuuksiin asti. Lukas Bohlenderin esikoisjulkaisu legendaariselle Compost-levymerkille tulee taatusti olemaan yksi vuoden lempiteknoistani, vaikka vasta maaliskuun puolivälissä mennäänkin.

En tiedä poistaako biisin ug-arvoa se, että maailman suurin dj-stara DJ Tiëstokin on soittanut tätä, mutta välikös tuolla – hyvä biisi on hyvä biisi. Jos muutama jonne innostuu melodisesta teknosta kuultuaan Club Chateaun Tiëston setissä, niin vielä parempi.

Spada - Sunrise

Hypnoottinen, kaunis, trendikäs. Tällaista musiikkia soittaisin mieluusti enemmänkin, mutta tunnetta täynnä olevat electronicapostdubstepitmitkälie ovat kortilla, tai itse en ainakaan löydä niitä. Italialaisen Spadan Renaissance-albumilta löytyy laaja skaala hyvää elektronista musiikkia downtemposta progressiiviseen houseen ja neotranceen asti. Ketään tuskin yllättää, että italialaisella tuntuu taas olevan melodiapuoli täydellisesti hallussa.

Ballerina Black - Injureless: Blå

Losangelesilaisbändi Ballerina Black oli ennen yhteydenottoa itselleni täysin tuntematon bändi. Se on kuitenkin ehtinyt jo julkaisemaan albumin sekä lämmittelemään Silversun Pickupsia ja Interpolia. Nämäkin ansiot vahvistanevat kuinka vaikeaa on saada äänensä kuuluviin (musiikki)maailmassa. Toisaalta esim. Interpoliakin lienee lämpännyt ties kuinka moni jo unholaan vaipunut kokoelma muusikoita.

Ballerina Blackin kohdalla en toivoisi niin kuitenkaan tapahtuvan. Viime kuussa ilmestynyt Injureless-'sarjan' toinen EP, Blå, on nimittäin kelpo tapaus. Paitsi että bändi lainailee 80-luvulta, erityisesti Factory Records -soundilta, Bobby Moynahan mikrofonin varressa osuu Robert Smith -nuottiin niin usein, ettei se ole sattumaa.

The Curelta lainailu on toki ilmiselvää, mutta paikoin, synan yltyessä kovimpaan vauhtiinsa, kuultavissa on myös In This Light And On This Evening -levyn Editorsia. Silti Ballerina Blackin melankolinen mutta tasaisesti rullaava post punk -henkinen pop kuulostaa tarpeeksi omalta, että bändistä soisi tulevan jotain enemmän kuin verrokkiensa soundien hautausmaa.

Ennen kaikkea, Blå on tarpeeksi hyvä EP, että sen myötä yhtyeellä on menestyksen avaimet kädessä. Kappaleita tarjolla myös ilmaiseksi, mm. soundcloudissa. Kuuntele bändin koko tuotanto Spotifyssä, Blåsta aloittaen.

Alela Diane - The Way We Fall

Portland, Oregon, on laulaja-lauluntekijä Alela Dianen nykyinen kotikunta, vaikka Nevadasta kotoisin onkin. Kolmatta studioalbumiaan täksi vuodeksi valmisteleva Diane irroittaa erinomaisen The Way We Fallin uudelta levyltä. Tämäntyyppinen folk saisi artistin kotimaata tietämättömän sijoittamaan tämän helposti Brittein saarille, Alessi's Arkin ja Laura Marlingin ym. seuraksi. Albumi About Farewell julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.

Four Tet - For These Times

Kieran Hebdenin alias Four Tet on kaikin puolin ällistyttävä. Uusi kappale For These Times aavistuksen potkivampaa kuin aiemmille kappaleille ominainen meditatiivinen soundi. For These Times on silti juuri sitä, miksi Hebden on kovimpia (elektronisen musiikin) tuottajia. Se julkaistaan osana Nonplusin Think and Change -kokoelmaa.

Justin Timberlaken Suit & Tie -kappale on ihan ominkin avuin mun mieleen, ja kova paluu JT:ltä, mut useemman kuuntelun jälkeen Kieranin remix alkaa olla vakuuttava vaihtoehto, napakka sekin.

Alkuvuoden kotimaiset: Minä ja Ville Ahonen - Mia

Tänään Dynamoon keikalle palaavan Minä ja Ville Ahosen debyytti oli ansaitusti vuoden 2010 puhutuimpia ja kiitellyimpiä levyjä. Saman vuoden marraskuussa olin Dynamossa todistamassa jo (omassa mielessä ainakin) verrattomaksi yltynyttä bändin keikkaa. Vieläkin se on yksi kaikkien aikojen lempikeikoistani.

Siksi harmittaa, etten tänään pääse Dynkkyyn, kun kerran olisi mahdollisuus kerrata tuon reilun parin vuoden takaisen keikan hekuma. Mutta yritän korjata erheeni kuun lopulla Bar Kukassa, kun Ville vetää soolona. Perjantai-illan, ja naistenpäivän, ainoa oikea menovinkki on kuitenkin siis Minä ja Ville Ahosen keikka.

MJVA:n toista albumia ja keskiviikkona pohtimaani Neøvin debyytti yhdistää tuotantopuoli, sillä Artturi Taira tuotti Orange Morningin lisäksi myös Mian. Sattumaa tai ei, kumpikin on erinomainen albumi - en ole tainnut ihan osata arvostaa Rubikin nokkamiestä tämän ansaitsemalla tavalla.

Vaikka ensimmäisen albumin folk ei kaiu yhtä vahvana Mialla, bändin läsnäolo on levyllä yhtä korostamaton kuin debyytillä. Minulle Ville Ahonen on kuitenkin ensisijaisesti lyyrikko ja esiintyjä. Sanoitukset ovat Ville Ahosen ja Jussi Moilan yhteistyötä eikä ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi suomalaisen musiikin omaleimaisimpia ja etevimpiä sanoittajia.

Niin levy kuin sen sisältämät sanoitukset ovat synkkiä, ja harvemmin tuleekaan yhtä makaabereita asioita laulettua mukana. Raskaista aiheista huolimatta Mia ei ole raskas vaan keveä kuuntelijalle. Levy on kuin epätasapainoinen, kenties hieman neuroottinen hyvä ystävä, jonka seurasta nauttii ja jonka mielenlaadusta on huolissaan.

Miasta eikä bändistä tarvitse tosin olla huolissaan: MJVA:n luomisvoima on enemmän elossa kuin koskaan. En osaa sanoa onko Mia 'parempi' kuin ensimmäinen levy. Debyytti on tietenkin yhä suosikkilevyjäni, mutta Mian pimeyteen ja melankoliaan uskon kahlaavani iltojen valjetessa yhä syvemmälle ja yhä uudestaan, lankeavani kuin siihen viimeiseen ansaan.

Parhaat hetket: Joulukuun kolmas, Mia, Pimeys Tuli Huoneeseen Taas

Pinnan alla kuplivat: Pieni Hauta, Kerro Minulle Rakkaani, Syksy

SOHN - Bloodflows

SOHNilta uusi kappale Bloodflows. Vaikka tekisi mieli taasen ryöpyttää ja vyöryttää ämpärikaupalla miten hieno tuottaja/artisti on tämä Lontoo-Wien -akselilla toimiva herra, taidan ohjata teidät aiempaan postaukseen SOHNiin liittyen, sieltä löytyy mm. aiempaa tuotantotimanttia ja yksityiskohtaa.

Pidän kohtalaisen vankasti edelleen kiinni mielleyhtymästäni: Jamie Woonin ja SBTRKT:n lehtolapselta tämä osittain kuulostaa. Suosittelen isosti, alta uutukainen Bloodflows sekä erinomaiset remixit Laura Mvulan ja Banksin kappaleista, varsinkin Green Gardenin versiointi on uskomaton.

Alkuvuoden kotimaiset: NEØV - Orange Morning

Fullsteamin julkaisema Orange Morning (8.2.), suomalaisen Neøv -yhtyeen debyyttialbumi, yllättää yhtenä alkuvuoden kotimaisista albumijulkaisuista. Ennusmerkit single-julkaisujen muodossa olivat totta kai lupaavia osoituksia bändin soundista ja näkemyksestä, mutta kun Orange Morningin yhtenäisyys, suunta ja äänimaailma paiskasivat kättä, ne jättivät hölmistyneeksi.

Yhtään Neufvoinin raunioille pystytettyä yhtyettä aliarvioimatta, en olisi osannut odottaa Anssi ja Samuli Neuvosen luotsaavan bändiä näin laadukkaaseen laukkaan. Aina albumin nimestä lähtien kelmeä, oranssi aamu lipuu kuulijan korvakäytäviä pitkin tajuntaan kyllästäen lopulta koko huoneen väsyneellä valollaan.

Temaattisesti siis debyyttialbumi uppoaa ns. kympillä. Eipä toisaalta ole äänimaailmassa tahi soitannassa soimaamista. Toki shoegazea ja dreampopia käytetään toisinaan leväperäisesti luonnehdinnassa, mutta Neøvin hallitsemana unenomaisuus on kuin harso, jonka läpi tarkastella maailmaa - kuin noettu lasi jonka takaa ihastella auringon palaamista pimmennyksen jälkeen.

Oli kappaleista tarjolla sitten levyn avaava Faces Against The Orange Rain tai vuoden parhaisiin lukeutuva Mellow, on auttamaton tosiasia, että tämän levyn kuuntelu on kauttaaltaan nautinto. Windvanella bändi astelee kuopilaisen Mew'n kengissä,  toisaalta 1999:llä hieman Magenta Skycoden sielunmaisemissa - kumpikaan ei tietenkään ole synti, päinvastoin, vaan asettanee osaltaan ilmaisulle vertailupohjaa.

Rubikin Artturi Tairan ja Sampsa Väätäisen ansiot tuotantopuolella on syytä myös muistaa. Erinomainen albumi, kuuntele täällä.

Parhaat hetket: Daydream City, Mellow, 1999

Pinnan alla kuplivat: Faces Against The Orange Rain, Morning Fire, Whale Hymn

GEMS - Pegasus [video]

Lindsay Pittsin ja Clifford Johnin muodostama GEMS on täällä taas. Tällä kertaa ihastuttavan beachhousesti alkava Pegasus -kappale on esittelyssä. Washingtonilais-duon dream pop on raukeaa ja ihanaa. Tsekkaa alta myös iPhonella kuvattu video Pegasukselle. (Suosittelen myös aiempien kappaleiden kuuntelemista - ovat erinomaisia).

Sikäli ainakin lupaava bändi kyseessä, että se suuntaa myös SXSWiin (kuten käytännössä jokainen jenkkibändi), mutta GEMSin showcase-keikka on kahden erinomaisen blogin yhteistuumaus. Kyseessä on nimittäin Disco Naïvetén ja Crack in the Roadin Dark Paradise. Kiinnostais sekin. (Btw, multakin kysyttiin et minkälaisella panostuksella / tapahtumalla mun blogi on messissä SXSW:ssä. Meinasin tikahtua nauruun.)

Banks - Fall Over

Ei saaplari: Los Angelesia hallitsee biitin keinoin uusi kuningatar. Taannoin Ruisrock-fiilistelyn ohessa jaoin Banks -nimisen artistin ensitekeleen Before I Ever Met You. Tarkkaan ottaen aloitin helmikuun postaukset Banksillä, yhtä loogista lienee aloittaa maaliskuun samaisella artistilla.

Uusi kappale Fall Over on tajuttoman kova: vokaalisuoritus vaihtelee suoraviivaisen ja intohimoisen jatkumolla, soundi sijoittuu HAIMin ja Grimesin popahtavaan välimaastoon. Sanoinko jo että Banks on älyttömän kova?

Tsekkaa toisen suosikin, S O H N:n aiemmasta kappaleesta tekemä remix täällä.