Leffamusaa ja levyjä

Olen kuunnellut tällä viikolla poikkeuksellisen paljon ja erilaista musiikkia, levyttäin. Mitään suuria yllätyksiä ei vastaan tullut.

Kuuntelin läpi mm. Hot Chipin, Fionn Reganin ja Shearwaterin uutuuslevyt sekä erinäisiä elokuvamusiikkeja.

Hot Chip, joka aikaisemmasta suosiostaan huolimatta ei ole ollut omien suosikkien joukossa, sai nyt mahdollisuuden. Jotenkin oli mahdotonta olla kuulematta levyä, kun Spotifyt ja MySpacet sekä ennakkokuuntelupaikat suorastaan tyrkyttivät One Life Standiä kuunteluun.

Alku vaikutti jo lupaavalta, ajattelin, voisiko tämä nyt olla se vertauskuvallinen portti, jonka läpi pääsisin kulkemaan Hot Chip -fanien kansoittamaan maahan? No. Eihän se ollut. Suutariksi jäi. Minun ja Hot Chipin suhde otti tosin aikaisempiin levyihin nähden askeleen eteenpäin, mutta seuraava askel tuli olemaan jo ontuva.

Kaikki se, minkä varaan Hot Chipin suosio perustuu, ei ole oikeastaan koskaan iskenyt niin kovin minuun. Yhteenvetona sanottakoon, että ihan kiva, mutta silti ihan kiva.

Fionn Regan. Voivoi. Kuuntelin uuden The Shadow of an Empiren ja kadun sitä suuresti. Sanon jo nyt, että jos yhtään tykkäilitte The End of History -levystä, älkää kuunnelko tuota uutta tekelettä. (Mm. täältä onnistuu uuden levyn kuuntelu: 3voor12).

En tiedä mitä herralle on tapahtunut. Debyytti oli kuitenkin niiiin kiva: se oli viehättävää ja nyanssikasta (ei oikea sana) folkia. Tämä uudempi on jotain, mille en itse ainakaan lämmennyt. Ajoittain luulin Reganin pääsevän vanhaan vauhtiin, mutta väärässä olin. Harmittaa. Harmittaa, että Fionn oli siirtynyt rockimpaan ilmaisuun.

Mutta mites sen Shearwaterin levyn kanssa? No, sehän on NPR:n sivuilla ollut tämän viikon ennakkokuuntelussa ennen ensi viikon julkaisuaan. Ja sen voit kuunnella täällä: National Public Radio: Exclusive First Listen.

Olin kovin tohkeissani herrojen aikeista uuteen levyyn ennen kuuntelua. Tunnelmat post-kuuntelun ovat ristiriitaiset: tavallaan Golden Archipelago -levyllä oli sitä vankkaa taide rock -ilmaisua, jota heiltä on totuttu kuulemaan, mutta toisaalta se tuntui epätasaiselta. "The jury's still out on this one" elikkä makustelua on jatkettava.

Tässä taannoin (lue: alkuvuodesta) olin katsomassa mainion elokuvan nimeltä Tie (The Road), joka miellytti kovin ankealla ilmeellään ja Viggo Mortensenin loistokkaalla näyttelijäsuorituksella. Paitsi että se oli hieno elokuva, oli Kinopalatsissa muutakin aihetta juhlaan: elokuvan musat olivat Nick Cave & Warren Ellis -kaksikon taidonnäyte.

Nick Cave ja Warren Ellis tehtailivat myös musiikit leffaan The Assassination of Jesse James By The Coward Robert Ford. Kuuntelin sitten kummatkin levyt läpi - samalta istumalta! Ja kannatti. En tavallaan ole mikään perinteisten perus-leffamusiikkien ystävä, soundtrackit lämmittävät enemmän, mutta tämän kaksikon tuotoksia oli ilo kuunnella.

Timanttisia, huippuluokan suorituksia kumpainenkin film score - terminä erotuksena soundtrackiin, joka sisältää elokuvassa soitettuja kappaleita, kun taas ensinmainittu on sävelletty elokuvaa varten.

Leffamusien saralta on mainittava vielä henkilökohtainen suosikkini, joka ei yleensä kerää kannatusta - tai no, ainakaan en ole kuullut kenenkään muun tykkäilevän tätä leffaa tai sen musiikkia niin kovasti kuin minä. Elikkäs The Fountain.

Film scoren sävelsi Clint Mansell, joka on työskennellyt Darren Aronofskyn kanssa myös muissa tämän projekteissa (Unelmien sielunmessu, The Wrestler, Pii). Musiikin toteuksesta vastasivat niinkin erilaiset toimijat kuin Kronos Quartet sekä käsittääkseni myös Mogwai.

Sekä leffa että score ovat henkilökohtaisia suosikkeja, joita ei välttämättä voi edes odottaa muiden ymmärtävän. Jotkin asiat kai vain kolahtavat. Joskus on mukavaa koittaa erilaisia asioita - kuunnella erilaista musiikkia kuin mihin on tottunut. Elokuvaa varten sävelletystä musiikista on vaikea päästä enää erilaisempaan, kun miettii mihin tämänkin blogin pääpaino keskittyy.