Aamu meni suhteellisen epäuskoisissa tunnelmissa, kun NY Times ei tuntunut millään lailla toimittavan lupaamaansa - eikä varsinkaan mainostanut sitä mitenkään. Ihan itse piti etsiä, missä se bändi levyineen ja streamauksineen luuraa. Ajatella!
Ajatella 2.0: Aikaero Ameriiiikkaan tarkoitti sitä, että kun Suomessa klo oli 9 ja minä näppäimistö kuolassa odottamassa The Nationalia ennakkokuunteluun, niin Nykin päässä nukuttiin ja tuhistiin tyynyyn sikeästi. Pöh.
(Kuva NY Times)
Töistä päästyäni Valloissakin oli päästy normaaliin päiväjärjestykseen ja High Violetin purkaminen saattoi alkaa. Tässä kevään mittaan olin lukenut Matt Berningerin ja Aaron Dessnerin haastatteluja sekä muutamia ennakkoarviointeja tulevasta kokopitkästä. Ennakkoarvioinnit olivat poikkeuksetta positiivisia, joissa kaikissa High Violet nostettiin luonnolliseksi ja ennen kaikkea laadukkaaksi jatkoksi The Nationalin kaanoniin.
Tavallisesti yltiöpäinen ja yksipuolinen hekumointi on minulle musiikinkuluttajana sama kuin vastakarvaan silittäminen ja minun on jostain syystä oltava, vaikka väkisin, eri mieltä. Missä tahansa asiassa kohtuuton konsensus riepoo suunnattomasti. Siksi avausraidan Terrible Love pyörähtäminen ensi kerran käyntiin sai hieman hermostumaan. Kuka olisi arvannut, että ennakkoarvioijat olivat täysin oikeassa.
Ensi reaktioihin kuului mm. huomio, että vaikka Jimmy Fallonissa esitetty suoraviivaisempi Terrible Love toimi livenä, on levyllä oleva miksaus syvällisempi. Päätösraita Vanderlyle Crybaby Geeksin lopetettua levyn olo oli tyhjä. Tyhjällä tarkoitan tietenkin kritiikittömyyttä, en että kokemus olisi jättänyt välinpitämättömäksi. Enkä voisi kuvitella parempaa tapaa lopettaa levy kuin VCG -kappaleella (jolla oli muistaakseni mukana Bon Iverin Justin Vernon). Kyseessä on jollain tavalla todella, todella "suuri" kappale.
Avaus- ja lopetuskappaleiden välille mahtui, yllättäen, mahtavaa sävellystä ja sanoitusta, mahtavaa laulua ja soittoa: mahtavuutta. Kakkoskappaleena kuultu Sorrow on jopa koskettavimpia mitä bändiltä on kuultu. Sen(kin) kappaleen myötä Berningerin arvo tulkitsijana ja lyyrikkona kasvaa kohisten silmissä. En voisi kuvitella kappaleita kenenkään muun äänellä tai sanoilla. Alunperin tottumista vaatinut ääni saattaa olla suosikkejani. Laitetaan nyt tästä tällainen heikompi live-veto:
Viidentenä ja kuudentena kappaleena kuullaan jo tässäkin blogissa mainitut Afraid of Everyone ja Bloodbuzz Ohio. (Käsittääkseni Afraid of Everyonella aavemaisia taustoja laulaa Sufjan Stevens). Ne seuraavat toisiaan High Violetilla erityisen hienosti saaden toisensa kuulostamaan jopa paremmilta kuin erillään. Se on oikeastaan aina ollut tämän cincinnatilais-brooklyniläisen bändin vahvuus: tehdä levyjä, joiden suurin arvo on kokonaisuuden hahmottamisessa.
Loistavuudet eivät lopu tähän missään nimessä. Bloodbuzzin jälkeen loppu lähenee hurjilla suorituksilla: Lemonworld outoine sanoituksineen, Runawayn hienovarainen ja rauhallinen tunnelma sekä Conversation 16:n ja Englandin hienoudet saavat kaikki osaltaan toivomaan, ettei levyn viimeinen kappale ihan vielä koittaisikaan, jos tällaisia löytyy enemmänkin. Runaway taitaakin olla levyn kappaleista se vähiten muutoksia kokenut miksausprosessin aikana, tämäkin live:
Omaa kieltään High Violetin loistavuudesta kertoo sen tasaisuus loistokkuudessa: suosikkikappaletta on äärimmäisen vaikea valita. Käytännössä jokainen kappale on ehtinyt jo näiden kuuntelukertojen aikana olla suosikki. Kuitenkin Boxeriin ja Alligatoriin uutuutta on vaikea verrata. Siksi se kuuluukin luonnollisesti niiden rinnalle. Matt Berningerin mukaan tällä kertaa tarkoitus oli tehdä lähestyttävämpi levy kuin Boxer. Onnea vain: itselläni High Violet aukenee enemmän joka kuuntelulla kuten Boxer.
Vaikka aioin alustavasti jättää arvostelun kirjoittamisen maanantaille, jotta alkuinnostus hieman laskisi ja saisin objektiivisuutta edes hieman, aion nyt jo julistaa High Violetin yhdeksi tämän vuoden voittajista. (Kuka muka oikeasti on objektiivinen?!). Ja kuka bändin levyä on parempi arvioimaan kuin tosifani? Silti, se todistaa todellisen arvonsa kuukausien kuluessa, jos se lopulta on kuten kaikki muutkin The Nationalin levyt. Ja miksei se olisi.
Lopulta kenenkään on turha latoa mitään lopullista jostain levystä. Menkää ja kuunnelkaa itse (ja kertokaa oma mielipiteenne). Takaan erinomaisen kuuntelukokemuksen. Silti on vaikea sanoa, pystyykö tämä levy voittamaan puolelleen ne, jotka eivät syttyneet aiemmista levyistä. Kukas sen tietää. NY Timesin ennakkokuuntelu High Violetista on tarjolla ensi maanantaihin saakka. Virallinen julkaisu koittaa sitten toukokuun 11.
hmm. Jaksaiskohan sitä oottaa 11. toukokuuta asti.
VastaaPoistaHyvä arvio. Tosi fani ei oo objektiivinen ja luulen et tästä levystä voi muodostaa kunnon mielipiteen vasta monen monen kuuntelun jälkeen. Boxer sai muhii kanssa kauan ja muhiminenhan tarkoittaa parhautta.
Sorrow veti minut aivan sanattomaksi. Levystä ei ole mitään pahaa sanottavaa, se on täydellinen!
VastaaPoistaAikamoista settiä. Joka kuuntelukerralla vaan paranee! :) Aika vaikea mitään suosikkia on levyltä nostaa. Kokonaisuudessaan ihan älytön.
VastaaPoistaNo niin, sainpahan minäkin sen koekuunneltua kertaalleen. Lupaavalta vaikuttaa kyllä! Syvällisempi perehtyminen saa odottaa siihen asti, kunnes cd on käsissä.
VastaaPoistaTies kuinka monetta kertaa nyt itsellä kuuntelussa. Mm. England ja Conversation 16 nostavat päätään koko ajan enemmän. Tuntuu että hurjemmaksi muuttuu vaan mitä pidemmälle levy etenee.
VastaaPoistaOnkohan meitsis jotain vikaa?? Niin uskomattoman paljon kuin haluaisin pitää tästä uudesta Nationalista, niin ei vaan putoo sit yhtään... Tylsää ja mun mielest vähän jotenkin huonot soundit. Miksei Mattin jumalainen laulu oo joka biisissä samanlaisilla säädöillä, kuin Bloodbuzz ohiossa?? No joo, ehkä tää viel aukee.
VastaaPoistaUskon, että varmasti aukenee. Jätä vaikka rauhaan muutamaksi viikoksi, ja palaa sitten asiaan ns. puhtain aatoksin. Se toimii mulla ainakin. Tiedän, että tässä ajattelussa on _hieman_ tätä uuden levyn huumaa, mutta mun ajatuksissa High Violet alkaa maistua lähestulkoon paremmalta kuin Boxer ja Alligator. Se on paljon se.
VastaaPoistaLauantaisen Berliinin keikan jälkeen, pakko sanoa, että suuri osa biiseistä toimii livenä aivan uskomattoman hyvin. Sinänsä hauskaa, koska monet vanhat klassikot ovat vasta nyt saamassa hyvää erityistä, levyn raidasta poikkeavaa ja lisää syvyttä tuovaa live-fiilistä, mutta uusissa biiseissä tätä on jo nyt. Pojilla on tainnut olla aikaa treenata ja hioa livevetoja kunnolla ennen kiertuetta. Tykkään siitä, että Violetin biiseissä on hirveästi samanlaisia elementtejä kuin kahdella aikaisemmalla levyllä, mutta nyt niitä on jotenkin viety pidemmälle. Kaiken kaikkiaan ehkä positiivisempi ja vähemmän sekavan synkkä levy kuin aikaisemmat.
VastaaPoistaKomppaan Matt Bergningeriä siinä, että High Violet on helpommin lähestyttävä kuin Boxer tai Alligator, joilla kummallakin meni aika kauan jotta pääsivät täysin sydämeen. Tai sitten fanitus on lähtenyt ihan käsistä ja täyslevyllinen yskintääkin menisi ihan täysillä läpi. (Matt veti keikalla harvinaisen paljon välispiikkejä, mm. kertoi yskähdysten ja parin virheellisen aloituksen olevan uudella EP:llä...)
mitä mieltä uusista national biiseistä (rylan ja i need my girl) jos ne olet uskaltanut kuunnella?
VastaaPoistaNo täytyy sanoa, et en oo uskaltanut kuunnella. Ne on useimmiten niin erilaisia sitten loppujen lopuksi, päädyttyään levylle. Muistan kun kuuntelin live-versioita High Violetin joistain biiseistä, kun vasta huhuttiin et The National olis aloittanut uusien kappaleiden teon, enkä saanut niistä kyllä mitään ylimääräistä irti - lähinnä petyin, kun tallenteen laatu oli mitä oli.. Taidan ennemmin odottaa ihan studioversioita :)
VastaaPoista