Ihmeellistä, miten bändit voivat kerätä niin paljon lokaa osakseen. Kaiken menestyksen ohessa tietysti. Vai sen vuoksi? Tai siitä huolimatta?
Coldplayn (suomalaisittain "Kylmäsoitto", tai turkulaisittain "Kyl mää soita") kakkoslätty A Rush of Blood to the Head oli oikeastaan ensimmäinen levy, joka tapahtui kohdallani - oli itsessään tapahtuma. Se on vieläkin levy, jonka tunnen läpikotaisin ja melkeinpä paremmin kuin minkään muun albumin. Ensihitti Yellow esikoiselta ei pudonnut aikanaan, mutta In My Place sitäkin kovempaa. Kyseistä sinkkua ja levyä ennen koko 'alttis'brittirockskene ei ihan hirviästi napostellut. Luulenpa, että monen muunkin kohdalla koko Coldplay tapahtui vasta toisen levyn myötä. Vaikka tottahan Parachutes on äärimmäisen hieno debyytti.
Kakkoslevyyn ei ole oikeastaan tehnyt mieli tarttua kovinkaan pitkään aikaan. Ehkä juuri alun ylikulutuksen takia. Sen sävelissä lukion alku meni suurimmilta osin. Kun A Rush... sitten eilen pitkästä aikaa piipahti levysoittimessa ilo oli ylimmillään ja nostalgia tulvi ylle. Ei niinkään konkreettisia muistoja, vaan tunnetiloja hetkiltä, joita levyn parissa on vietetty. Joskus jopa tietyt hajut vievät takaisin tarhaan asti muistijäljellään ja niihin tunnetiloihin. Kuitenkin, oli outoa yhtäkkiä olla niissä tuntemuksissa, lukion ajalta. Toisaalta joku saattaisi osuvasti muistuttaa, että niinhän ne muistot toimivat.
Coldplay on bändinä nykyään jo niin iso, että se kerää väistämättä paljon myös vihamiehiä, mikä on tietysti ymmärrettävää. Syistä en tosin tiedä, miksi vihata: bändin muka-perusmiehen asenne, liian 'helppo' ja tylsä siirappinen sävellystyö, hyväntekeväisyys? Vai onko muu kuuntelijakunta syynä? Jos tarpeeksi moni hyppää kelkkaan, on joidenkin poistuttava, ikään kuin periaatteesta, ja vastustettava koko instanssia?
Muiden mielipiteet vaikuttavat muhunkin, aika usein ja aika liikaa. Joskus tuntuu, että Coldplayn kuuntelua pitäisi pikku hiljaa alkaa hävetä, tai ainakin salailla - se kun ei ole (enää) makuuhuoneessa levyttävä no-name artisti josta kukaan ei tiedä, paitsi tietty aallonharjailija. Coldplay ja Chris Martin kirjoittavat varsin hienoja pop-kappaleita ja niistä nauttiminen ei ole rikos. Toisaalta. Edellä mainituilla argumenteilla voisi puolustaa vaikka mitä artistia.
Sanotaan silti vielä pari valittua sanaa. X&Y on aliarvostettu levy, ainakin bändin tuotannon joukossa. Vaikka viime levykin on jo unholan puolella, on tuleva (ensi vuonna julkaistava?) levy kuitenkin suuren mielenkiinnon ja odotuksen kohde. Jos nyt Coldplay putoaisi artistikartalle tyhjästä, tuskinpa fanitus täältäpäin olisi ihan mutkatonta. Konteksti painaa. Silti Coldplay ja minä kuulumme aika erottamattomasti yhteen. Historia painaa. Kertoi se minusta (tai meistä) mitä tahansa, halusin sitä tai en.
Parachutes kolahti teininä kovasti. Kakkonen oli ensin hirveiden odotusten jälkeen pettymys, mutta hiljalleen siihenkin kasvoi aika tiukasti kiinni. X&Y:tä tuli odotettua vieläkin hirveämmin – ja kuunneltuakin alkuun. Mutta sitten, äh. Se on vaan niin... korni. Tylsä. Toki Speed of Sound on kertsillään ehkä isoimpien lemppareiden joukossa, mutta kaikki muu on vain jotenkin laimeaa. Uusin levy oli ihan jees, mutta ei ole kuitenkaan oikein soittimeen eksynyt.
VastaaPoistaVaikka hipsterindieen päiväni tuhlaankin, en osaa pitää itseäni mainstreamia dissailevana elitistinä. Silleen täysin siis. Coldplay kuitenkin tuntuu nykyään paitsi no, helvetti, liian isolta ja jotenkin ahdistavan naiivilta.
Vaikka bändin nykyisyydessään kritisoiminen on aika mielikuvituksetonta, on sen omakohtainen tärkeys vuosien varrella tippunut tippumistaan. Kahden ekan levyn nostalgia-arvoa ei silti ylitä juuri mikään. Aina kun Parachutesin jaksaa hyllystä kaivaa, niin kylmät väreethän siinä tulee.
Sori, kirjoitin tänne näköjään kokonaisen postauksen...
Hmm. Voisin yhtyä Jyrin kommenttiin siinä mielessä, että Coldplayta ei vaan tule kuunneltua enää nykyisin, se ei tunnu enää omakohtaiselta. Liian iso ja naiivikin ehkä, mutta kyseisistä adjektiiveista en ole koskaan välittänyt. Kuuntelen mainstreamia ja indieta, electroa ja hevimpää, pääosin kuitenkin alternative rockia. Mutta ei siinä isoudella tai pienuudella ole kamalasti merkitystä. Paitsi.
VastaaPoistaItselläni monien bändien kohdalla on käynyt juuri niin, että kun musiikki on tullut ns. suuren yleisön tietouteen, menetän kiinnostukseni. Tietoisesti en ajattele että bändistä tai artistista tulisi 'liian iso', mutta ehkä tunne ja toiminta tulee luonnostaan? Jos nyt miknää voi tulla, hmm. Mew on yksi bändi jonka kohdalla näin on käynyt, Coldplay toinen. Vaikka toki musiikillinen toisto vaikuttaa myös. Ei samaa jaksa kuunnella koko aikaa.
Parachutes on mieletön levy, toinen platta meni multa jotenkin ohi. Toki sitä tuli kuunneltua, mutta en voinut yhtyä ystävieni ylistyssanoihin. X&Y'sta taas tykkäsin kympillä, uusimmastakin, joskin siihen kyllästyin melko nopeasti. Ei ole silti ensimmäisen voittanutta.
Hieno bändi, mutta.. ei enää minua varten.
Tepä sen sanoitte: bändin merkitys itselle ehkä vähentynyt noin yleensä, muttei kenties _niiden_ tiettyjen levyjen. Tosi hyvää kommenttia, just tätä halusinkin!
VastaaPoistaJa mitä tosta Jyri, spämmäillään vuoroin vieraissa :D
Coldplaytä vaivaa ihan samat jutut kuin puoli-esikuvaansa U2:ta - jos aikoo vedota kaikkiin niin ei voi tavallaan vedota enää kehenkään kunnolla. Välttämättä.
Ja Bubble, mulla on käynyt Mew'n kanssa myös noin.
Kyllähän se on parasta vain diggailla sitä mikä itsestä diggailtavan arvoiselta tuntuu. Ihan turha käyttää energiaa siihen mitä muut artistista ajattelee.
VastaaPoistaVaikka itsekin olen aikoinaan tietynlaiseen elitistisyyteen varmasti syyllistynyt, en enää millään jaksa päätäni vaivata ns. kaikkitietävän lehdistön/"asioiden ytimessä olevien" musiikki-immeisten mielipiteistä.
En myöskään ymmärrä ajatustapaa että artisti olisi hyvä vain silloin kun se ei juuri levyjä myy ja sen tietää vain kymmenen ihmistä.
Ei oikeastaan liity siihen, onko musiikki hyvää vai ei jos artisti on menestyvä ja myy paljon levyjä.
VastaaPoistaMie en vaan jaksa innostua jostain itsestäänselvyyksistä korkeintaan kuin vahingossa kuullun biisin myötä.
Jotain vikaa ilmeisesti päässä (mulla) kun pitää aina olla vähän erilainen.
On se kyllä jännä juttu. Vaikka periaatteessa olen jo ajat sitten lakannut välittämästä näistä jutuista, sisäinen elitisti saattaa edelleen nostaa päätään, kun jostain omasta suosikista tulee yhteistä omaisuutta. Viimeksi niin kävi The Nationalin kohdalla. Alligator oli mulle niin iso juttu, että sen jälkeen mikään ei millään pystynyt iskemään yhtä kovaa, ja bändin suosion kasvaessa olen vaan pyöritellyt päätäni ihmeissäni.
VastaaPoistaColdplaylta en vieläkään ole kuullut muita levyjä kuin ekan, jota sitäkään ei aikanaan tullut hankittua (ensin oli tarkoitus, mutta sitten jotenkin kyllästyin niihin sinkkubiiseihin). Pari vuotta sitten ostin kuitenkin Parachutesin kirppikseltä ja totesin hyväksi. Ehkä jonain päivänä voisi vielä kokeilla niitä muitakin...
Ehkä koko homma pyörii niin universaalin ilmiön ympärillä, että sitä on turha pohtia. Ihan samoista syistä trendit pukeutumisessa jne muuttuvat.
VastaaPoistaPekka: mulla on kenties vähän sama Boxerin kohdalla, koska noista kahdesta se kolahti 'kunnolla' ensin. Koska se on mulle se ensi-ihastuminen bändiin, sitä ei oikein mikään levy voi korvata. Ei tietty sillä, ettei Alligatorkin löytyis hyllystä ja olis mainio paketti. Nä on niin henkilökohtasia juttuja.
Ja dzei, tiedän kyllä mitä tarkoitat: joskus tulee hakeuduttua aika tietoisestikin niitä 'erilaisuuksia' kohti.
Kuuntelin Rush Of Blood to The Headia joskus yläasteen aikoihin. Tietyllä hetkellä se taisi olla sitä parasta. Sitten Coldplay vain jotenkin jäi. Minä muutuin ja varmaan Coldplaykin muuttui. En saanut siltä enää mitään. Nykyään bändi ei herätä juurikaan tunteita. En tajua miksi se on niin iso, en kyllä tajua yleensä miksi jotkut ilmiöt kasvavat niin isoiksi. En tajua, että mitä annettavaa niin isoilla ilmiöillä on ja miten ihmiset jaksavat palvoa niitä. Se tuntuu jotenkin liian suurelta ollakseen totta.
VastaaPoistaNykyään en osaa tarkalleen sano miksi kuuntelen musiikkia jota kuuntelen. Etsin uutta ja erilaista. Yhtä hyvin voisin etsiä vanhaa, mutta jostain syystä en. Pääasia, että musiikista saa jotain irti. Oli sitten hevari, hipsteri, mainstreamari tai mikä vaan. Silloin kun kuuntelee siitä mistä tykkää ja on tyytyväinen, on pullat aika hyvin uunissa.
Kelasin äsken et oisin laittanu Rushin soimaan mut en jaksanu. Muistaakseni Politikis on kiva runttaus intro.