Jälkipyykki: Mr November ja Guy Garvey

Festariviikonloppu Ruissalossa oli hyvin perinteinen, keikat kovia ja ihmiset juhlatuulella. Kolmen päivän lipun haltijat tässä taloudessa tosin huomasivat olevansa varsin poikki, kun sunnuntai-ilta koitti. Vieläkin täytyy ihmetellä, miten polkupyörällä on mahdollista selvitä jyrkkien ja mutkaisten - metsän keskellä kulkevien - hiekkateiden armoilta täysin ehjänä kotiin, etenkin kun muutama kymmenentuhatta koittaa tehdä saman.

Ihmisiä ei saanut kiinni, sattuma sanelee vieläkin suurinta osaa kohtaamisista, ja se toi tielle tällä kertaa mm. Jethro Rostedtin lisäksi myös ilokseni Jyrin, Annan sekä Klubin ulkopuolella Thomaksen. Asiallista väkeä. Saa tulla muutenkin moikkaamaan.

Täydelliset keikkahetkemme koimme The Nationalin keikalla, joka yllättäen pystyikin Kultsan keikankin jälkeen vakuuttamaan vaikealla Rantalavalla. Kuten todettua, Matt Berninger oli poikkeuksellisesti melko selvin päin, jutteli mukavia mm. eräästä vastarannalla sijaitsevasta huvilasta. Mr Novemberin tullessa taas olin ehkä eniten huumassa ikinä. P.S. Mä olin NÄIN lähellä Mattia, tosin piti juosta perään, eikä pienissä olleen kuvaajan kamerassa olleet säädöt ihan kohdallaan juoksevaa Berningeria varten.

                                                                  (Kuva (c)).

Elbow oli myös täydellisyyttä. Laulaja Guy Garveyn lavapersoona oli yllättäen todella mukaansatempaava eikä tätä keikkaa käynyt vastustaminen. Varsin pienellä Elbow-oppimäärällä Ruissiin lähdettyämme koimme lauantain pelastuksen. Teltassa tunnelma oli harras ja se teki meistä faneja.

Pääesiintyjiksi perjantaille ja lauantaille valikoidut The Prodigy ja PMMP toimittivat asiansa juuri niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. En oo tainnut tajuta, että PMMP:kin on oikeasti noin iso bändi. Vastaavanlaisia vyöryjä noille keikoille en ole nähnyt aikoihin, kenties The Flaming Lipsin keikka 2007 veti omalla kohdallani vertoja näille.

Sunnuntainen Manu Chao taas oli varsin farssi köyhällä punkkikompilla ryydittämillä versioillaan suosikkikappaleista. Tosin tämänkin keikan rakkaus ja ihmiset löysivät.

Pieniksi pettymyksiksi jäivät Anna Calvi sekä eniten odottamani Fleet Foxes. Moni tuttu, ihan kohdeyleisöä vieläpä, jätti Calvin keikan kesken. Tällä kertaa biisimateriaali ei selkeästi riittänyt pidemmälle.

Fleettarit taasen eivät varsinaisesti olleet pettymys, mutta jotain puuttui. Liekö tekemistä sillä, että Pecknold vaikuttaa aika ujolta kaverilta itse eivätkä muut bändin jäsenet tuntuneet olleen kovinkaan fiiliksissä esiintymisestä tai yleisöstä. Myös keikan volyymi oli kovemmalla kuin olisin toivonut tai odottanut - tuskin sitä odotti moista metelishow'ta folkbändiltä. Mutta silti oli hienoa nähdä suosikkeja livenä.

Ylipäätään käteen jäi ilo siitä, että kotifestari on näinkin voimissaan. En vain voi kuvailla sitä fiilistä, joka tulee reilunpuoleisen pyörämatkan aikana, kun into kasvaa ja Ruissalo lähenee. Itse festarialue saattaa tuntua luoksepääsemättömältä toisinaan, mutta pitää muistaa, ettei toista moista ole.