Studiossa

Edellispäivänä eksyin itselleni niinkin eksoottiseen paikkaan kuin studioon. Vaikka tulevan ammattini tuntien saattaisi veikata, että kyseessä oli kielistudio. Kävelin ensimmäisen kerran elämässäni oikeaan äänitysstudioon. Turun Itäharjulle, kaikista maailman paikoista. Saavuin studioon Naffen kutsumana, joka alhaalla kuvassa kiireisen ja tärkeän näköisenä äänittää ja tuottaa turkulaisnuorten promokappaleita.

Itäharjun teollisuusalueen keskeltä löytynyt melkoisen fiini studikka löytyi jotensakin epätodennäköisestä paikasta. Ympäriltä löytyi mm. leipomo sekä vanhoja tehdas/teollisuusrakennuksia, joiden rappioromantiikka kirvoitti ajatuksen über-hipster ateljeeasunnosta Sarokkaan ränsistyneessä yli puolivuosisataisen näköisessä rakennuksessa.

Sitä elämää saattaisi tosin haitata Lidlin lato muutaman kymmenen metrin päässä. Se siitä rappiosta. No, kuitenkin, vierailu studiossa oli jännittävää - varsinkin kun en tiennyt miten tarkkaa työtä ja ammattitaitoa työskentely siellä vaatii.

Yllä kuvassa bändin instrumentteja sikin sokin ja pitkin poikin ja hujan hajan. Kahvitauolle oli lähdetty joutuisasti. Niin, bändi, joka studiossa oli äänittämässä ja sieti vierailuni vähintäänkin kunniakkaasti, oli Fistpumping Cats. Parikymppisten turkulaisten yhtye, josta en tiedä juuri mitään.

Naffen mukaan musiikkia tehtiin osittain Vampire Weekendin ja The Strokesin hengessä silauksella huumoria. Veikeältä keskeneräiset tuotokset kuulostivat kyllä. Turku-soundeja kyseessä kuitenkin siis. Iso kiitos pojille, että sain tuhlata studioaikaa läsnäolollani. Alla Walter ja Axel äänityspuuhissa.

Noin ylipäätään vierailu oli vähintäänkin avartava. Paitsi puitteet olivat kohdallaan - kuten esimerkiksi alhaalla kuvassa näkyvä maukas Orangen vahvari - oli ilo huomata, että bändi äänitti kappaleita livenä yhdessä soittaen. Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä (tuleva) turkulainen tuottajasuuruus Naffe toimessaan. Niinkin nuoreksi mieheksi tämä tiesi varsin tarkkaan minkälaista tulosta halutaan ja mitä tehdä sen saavuttamiseksi. Siitä kertoo muun muassa se, kuinka kauan he viettivät oikeanlaisen mikin etsimiseen ja valitsemiseen. Inspiroitunut ja ammattitaitoinen ihminen herättää aina kunnioitusta. Terveisiä vaan Naffelle ja kiitos kutsusta.

Pääsin toki itsekin osalliseksi, kun koko muu porukka lauloi taustoja. Tuottajan itsensäkin hypättyä mikin ääreen jäi minulle vastuullinen kolmen napin perättäisen painamisen tehtävä: rec, play ja stop. Kaiken kaikkiaan oli kiinnostavaa nähdä, miten bändi, vaikkakin nuori ja suhteellisen vehreä, toimii studiossa - hyvin rento tunnelma oli. Toivottavasti pääsen vielä uudestaankin seuraamaan studiotyöskentelyä; ihan jopa levyntekoa olisi hieno seurata.

Oh Land, oi Tanska

Nanna Øland Fabricius, entinen Tanskan kuninkaallisen baletin oppilas ja oopperalaulajan tytär alkoi musiikin tekemisen loukkaannuttuaan baletissa. Oh Land -artistinimella julkaistu debyytti Fauna sai lukeman mukaan Tanskassa pari vuotta sitten hyvän vastaanoton. Nyt brooklyniläistynyt Nanna julkaisi EPn, jonka lumo kietoi pauloihinsa välittömästi ja ihastuttaa valtavasti. Mistä näitä tanskalaisiakin artisteja muuten riittää?

Tuntuu, että Oh Landin elektroniset pop-sävelet ovat valmiimpia kuin antavat ymmärtää. Ensi vuodelle albumijulkaisua pukkaava Nanna kertoo avantgardistiseksi tavoitteekseen musiikinteossa "kuulostaa siltä kuin olisi vuodesta 2050, mutta silti kuulostaa klassiselta". Emme voi kuin toivoa, että tämä vaikutelma välittyy kuuntelijoille.

Oikeastaan asia on kuten Hurtsin kanssa: jos aikoo kuunnella pop-musiikkia, miksei saman tien kuuntelisi hyvää sellaista - esimerkiksi Oh Landia. Paikoin Róisín Murphyn ja Owen Pallettin tanskalaiselta popserkulta kuulostava Oh Land saattaa levähtää isoksikin nimeksi. Voisi veikkailla.

  Oh Land - White Nights by betomad

  Perfection by OhLand

Ainakin Burn-kappaleella yhtäläisyydet lempparibarokkipoppari Owen Pallettiin ovat ilmeiset. Mikä on tietysti  mieluinen mielleyhtymä.

  Oh Land - Burn by Hjaldinho

Benjamin Francis Leftwich

Postilaatikossa kolahti. Benjamin Leftwich ilmoitti itsestään.

                                               (Kuva:myspace.com/benjaminfrancisleftwich)

Leftwichin EP, A Million Miles Out, ilmestyi eilen. Ian Grimblen (Mumford & Sonsin, Travisin, Manic Street Preachersin kanssa työskennellyt) tuottama eepee koostuu artistin itsensä mukaan neljästä Ranskassa kirjoitetusta kappaleesta. Kovin innoissaan Ben Leftwich tuntuu ensijulkaisustaan olevan. Ja miksei toisaalta olisi. Kokopitkän tämä singer-songwriter arvioi julkaisevansa ensi vuoden maaliskuussa.

EP:n ensimmäinen kappale Atlas Hands alkaa kuin I will follow you into the dark, kunnes Leftwich esittelee kähisevää ääntään, joka toimivuudessaan muistuttaa Elliott Smithiä ja Justin Vernonia. Yhtäläisyydet huomaa kenties paremmin muissa kappaleissa kuitenkin. Myös More Than Letters on hieno kappale ja eepeellä mukana. Leftwich on myös ehtinyt The Killersiä coveroimaan.

  Benjamin Francis Leftwich - When You Were Young by Authority Communications

Ruotsalaisia kappaleita

Voikohan ruotsalaisuuden ytimeen päästä musiikilla?

Mikä se ydin sitten onkaan, ei ikisuosikki Håkan Hellström ole siitä kaukana. Muutenkin tänään oon ollut ruotsalaisella musiikkituulella. Otsikosta varmaan huomaa kyvyttömyyden ja haluttomuuden keksiä nasevia otsakkeita kappaleiden yhteenniputtamisen verukkeeksi.

Nyt seuraakin ruotsalaisuuden hittiputki, vähän jokaiselle jotakin, jonka ahkerampi olisi taiteillut soittolistaksi. Saavuttaisikohan näillä kappaleilla jonkinlaisen ruotsalaisuuden ytimen? Löytyisiköhän näistä se salainen ainesosa, josta osaajat tehdään? Useimmiten se salainen ainesosa ja ratkaiseva tekijä tuntuu olevan tuo Pohjanlahti tuossa välissämme.

(Hämmentävä live-veto Håkanilta).





Ollaanpa rehellisiä, jaksatko kuunnella kaikki?

Muistilappu: Friends Electric

Satunnaisia nimiä vilkkuu näytöllä olevalla muistilapulla. Milloinka mahdan noista oikeasti kirjoitella? Päätän katsastaa, mitä pisimpään muistilapulla viipyneelle bändille kuuluu; kyseenalaisen kunnian saa Friends Electric, josta muistelen vain sen olevan jonkinlaista tanssipopia Briteistä.

Ensimmäinen kappalekosketus: Wall of Arms. Hmm, aika mukavissa tanssahteluissa edetään, mutta alan huomata miksei bändi aivan postaukseen asti ole päätynyt muistilapun ainakin puolivuotisen kirjoituksen aikana.

Ellie Gouldingiakin remixaillut Friends Electric saa jatkoaikaa.

Jahas, Friends Electriciltä on parisen viikkoa sitten tullut uusikin kappale. Golden Blood -niminen tanssiveisu on saanut videonkin. Nyt alkoikin ns. lyyti kirjoittaa. Kovasti tykkäiltävää riittää - harmi, että viikonloppu on loppumaisillaan, tästä kun olisi saanut oivat tanssittajan rientoihin. Toisaalta kyllähän sunnuntaibaareilu on jo kasvava trendi.

Walesiläinen Friends Electric ei ole ihmeellinen mutta se on iloinen tanssittaja. Ja tähän hetkeen se riittää minulle varsin hyvin. Vedänpä nimen lapusta yli. Ja aivan niin, Golden Blood -sinkku julkaistaan marraskuun lopulla, mikäli olet ostoaikeissa.

P.S. Huomisaamuna aion sitten olla liipaisinherkkä aamunvirkku, sillä maaliskuinen Kulttuuritalo kutsuu. Failure is not an option.

Mark Kozelek

Mark Kozelek, Red House Painters ja Sun Kil Moon. Kaikilla edellä mainituilla nimillä amerikkalainen singer-songwriter Mark Kozelek on tehnyt musiikkia, jolle soisi enemmän huomiota.

Kozelekin ensimmäinen bändiprojekti toimi joskus 90-luvun alkupuolella julkaisten varsin hienoja levyjä - useammankin vielä. Red House Painters taitaa kuitenkin olla tunnetumpi kuin Kozelekin myöhemmät tekeleet. Slowcore -nimen alla (hieman) tunnetuksi tullut Red House Painters sisälsi jo kappaleissaan varsin henkilökohtaisia ja synkkiä sanoituksia Kozelekiltä.

                                              (Kuva: markkozelek.com)

Itse jämähdin miehen matkaan vasta Sun Kil Moon -projektin myötä. Useat albumilliset unenomaista (akustista) folk-tunnelmaa jatkavat oikeastaan aika osuvasti Red House Paintersin perintöä. Kozelekilla on erehtymätön ja uskomaton kyky luoda kappaleisiinsa unohduksen alakuloinen maailma, kuin vanha umpeutunut haava muistuttaisi olemassaolostaan. Kaunista ja surullista. Tässä jonkinlainen oma kokoelma herran tekemistä kappaleista - soittolistan muodossa Spotifyyn. Klikkaapa tästä jos haluat pienen johdannon Mark Kozelekin kappaleiden maailmaan. Se sisältää kappaleita koko Kozelekin tuotannon ajalta, paitsi uusimmalta Sun Kil Moon -levyltä, Admiral Fell Promises, jota ei löy'y spottarista.

Tässä äärimmäisen hieno live-veto yhdestä lempikappaleistani Kozelekin tuotannosta. Have You Forgotten:

Gauntlet Hair: blogibändistä suosikiksi

Näitä nimitetään blogibändeiksi. Koska niiden 'suosion' takaa löytyy usein jonkinlaisen markkinointiviitan hartioilleen, ja jopa julkaisuvastuun, ottanut kansainvälinen blogi. Sellaisen bändin tie suosikiksi asti on sekin usein kivikkoinen.

Tässäkin blogissa postailtu blogibändin leiman saanut Gauntlet Hair jäi silkan informaatiotulvan alle jossakin sekavassa postauksessa miljoonasta eri kappaleesta. Silloin informoitiin kahden suurehkon blogin lafkalleen kiinnitetystä bändistä. Olin jo silloin mieltä, että I Was Thinking... oli vähintäänkin huikea kappale.



Äskettäin liikuntatiloissa kyseistä kappaletta kuunnelleena väkisinkin juolahti mieleeni, että tässä saattaa olla yksi lempikappaleistani tänä vuonna. Siinä on särmää, kulmaa, taittoa, karkeutta ja suoraviivaisuutta - ja tunnetta. I Was Thinking... on tietysti vain yksi kappale, eikä sinänsä pysty enempään, jotta Gauntlet Hairia olisi valmis ihan suosikiksi asti julistamaan.

Blogibändien kohdalla huomaa tietyn siirtymän. Kappaleissa ei usein ole mitään vikaa eikä sitä vie mikään hype / tai hypedissaus pois. Silti jonkin ajan kuluttua huomaamati seuloo niistä mukana kestävät - ja kenties jopa - unohdettavat. Gauntlet Hair on mukavasti jaksanut matkassa yhden sinkun ja muutaman muun kappaleen voimin.

Nyt uuden kappaleen Mexican Summer -lafkalle julkaiseva bändi todistaa hapenottokykynsä pitkällä matkalla ja suoriutuu jälleen mainiosti. Out, Don't - kappale on sekin yhtälailla särmikäs, vetävä ja tiukka kappale.



Minua aidosti kiinnostaa, mitä coloradolainen Gauntlet Hair saisi aikaan kokonaisella albumilla. Se onkin varmasti todellinen koetinkivi - niin bändille kuin kuuntelijalle - sillä vaikka kappaleita nyt jo on kuultu muutamia, ei kenties niiden perusteella voi täysin oikeuttaa suosikin asemaa. I Was Thinking... -kappale sen sijaan saa suosikin aseman, kenties yhtenä parhaista tähän asti julkaistuista kappaleista 'ohten.

Warpaintin The Fool kuuntelussa

Warpaintista ensimmäisen kerran kuultuani oli vaikea erottaa turhakkuuden ja turhan tiedon keskeltä substanssia. Name-dropping entisistä julkkisjäsenistä tuntui turhauttavalta, varsinkin kun neljän etevän naisen muodostaman yhtyeen Exquisite Corpse EP:llä oli kiintoisia musiikkikappaleita ihastuttavilla kertseillä, kuten Billie Holiday.

Sittemmin tyttöporukka on jatkanut hienojen kappaleiden tekemistä ja julkaisi ensinnäkin uuden kappaleen Undertow taannoin ja toiseksi tiedot täysimittaisesta levystään The Fool. Undertow'lle on saatu nyt videokin.

The Fool ilmestyy viikon kuluttua, mutta nyt sen voi kuunnella jo ennakkoon, mikäli moisia harrastaa. Tässä The Fool kokonaisuudessaan Warpaintilta. Levy (ja bändi) kuulostaa oikeastaan juuri siltä kuin toivoisikin: heleitä, eteerisiä lauluääniä saattelee häilyvä mutta napakka kitarasoundi. Täysin en allekirjoita kappaleiden yhteydessä usein puhutusta psykedeliasta.. Eipä tuosta levystä tarvitse kenties muuta tietääkään. Yhtenäiseltä tapaukselta kuulostaa. Jos tätä levyä ennen pidin Warpaintia ja sen aikaansaamaa puhetta hieman turhanpuoleisena, niin enpä pidä enää. (EDIT: Hups, onpa tuo widget iso. No kaipa se kuuntelu tuostakin luonnistuu, en sitä kuitenkaan osaa pienemmäksi koodata edes.)

Topi Saha: Ei-No Recordsin folk-uutuus

Suomalainen folk ei ole helppo laji. Vai onko? Topi Saha saa sen ainakin kuulostamaan varsin helpolta.

                                                   (Kuva: myspace/topisaha)

Reilu parikymppinen, helsinkiläistynyt Saha julkaisi tällä viikolla debyyttinsä Verta ja lihaa Ei-No Recordsille. Vahvasti Dylanilta vaikutteita saanut kitaramies kuulostaa ajoittain myös John McGregorilta ja tarjoaa kovan vastuksen viime viikolla levynsä julkaisseelle Minä ja Ville Ahoselle. Ei-No Recordsin infon mukaan debyytti on "Tony Fredlundin valvovan silmän alla nauhoitettu" sekä "kooste niistä kymmenistä lauluista, jotka Saha siirsi kelalle noin vuoden aikana Alppikadun Sakastissa".

Tällaisia kavereita toivoisin lisää. Näin John McGregorin, Dylanin, ja lukuisten muiden folk-nimien fanina ei ole mitenkään vaikeaa vakuuttua Sahan debyytistä. Dylanin suuntaan taitaa löytyä levyltä pieni nyökkäys, ainakin kappaleen nimessä: Hämeentie 61. Kaihoisa vire kantaa koko levyn, joka kuulostaakin uskomattoman vahvalta suoritukselta debyytiksi. En usko kuulleeni vahvempaa kitara ja mies -yhdistelmää Suomesta pitkään aikaan. Saattaa olla, että Topi Saha löytää tiensä Turkuun keikalle lähiaikoina (ei täysin perätön huhu). Silmät auki siis.

Valitettavasti tähän ei ole liittää muuta kuin live-tallenne, mutta myspace palvelee tapansa mukaan ja tarjolla on myös linkki Yle Areenaan tsekkaamaan hieno taltiointi M1-studiosta Topi Sahan kera. Sinne siis tästä.

Linjattomasti tykätty: Alpines

Itsereflektointi on eufemismi sille, että tykkää puhua itsestään. Blogin puitteissa ainakin oikeutan itselleni kovin usein tarkastelun lähtökohdaksi blogin itsensä. Yllättäen tänäänkin.

Tämän musiikkiblogin linjatonta linjaa kuvaa se, että eilen pohdittiin kansanveisujen alkuperiä kontekstissa Johnny Cash ja tänään vaihdetaan mutkattomasti (lue: kankeasti) nykybrittipopin varsin tuoreeseen nimeen: Alpinesiin. Tiukan linjan valitseminen, ja sen noudattaminen yhtä tiukasti, saattaisi kyllä olla hieman rampauttavaa, joten sitä en aiokaan tehdä. Toki omat valinnat kuvastavat monia linjoja, moni saattaisi argumentoida, mutta jätetään tämä siihen, että postaukset eivät ole koherentteja - eivät yksittäin eivätkä sisällön kannalta - eikä näin kenties pidäkään olla. Se siis reflektoinnista.

Takaisin musablogijargoniin: "ALPINES ON ÄLYHYVÄ!" Tässä blogissa alunperin nähty nimi muuttui muutaman kuullun kappaleen jälkeen hieman todellisemmaksi, muttei kauheasti. Sillä tälläkin hetkellä tiedän vain, että bändi postailee blogiinsa kuvia, taiteilee kansitaidetta ja asuilee Kingston-upon-Thamesissa Suur-Lontoon eteläosissa.

 (Kuvat: alpinesmusic.blogspot.com/ ja myspace.com/alpinesmusic)

Mä ainakin haluisin moisen kasettijulkaisun. En siksi, että kasetit on olleet jo jonkin aikaa ykkösvalinta erikoisuutta tavoittelevilla, vaan siksi että tuo paketti näyttää kivalta. Niin, itse musiikista. Alpines luonnehtii omaa musiikkiaan night popiksi, mikä ei ilmeisesti ole Zola Jesus + Hurts -yhdistelmän summana saatu genre. Vaikka Alpines hieman kahden edellä mainitun aktin suuntaan vilkuileekin.

Yhtä poppia kuin Hurts tai yhtä synkkää kuin Zola Jesus se ei ole. Alpinesin kappaleita tässä kuunnellessa night pop alkaa yllättäen kuulostaa järkevältä luonnehdinnalta. huh. Bändi taiteilee kovin taidokkaasti ääripäiden välillä kuulostamalla sopivan tarttuvalta ja synkeältä samanaikaisesti syöksymättä kumpaakaan kohti päättömästi. Hyvää pop-musiikkia.

  Empire by Alpines

  Survival by Alpines

  Ice & Arrows by Alpines

Cocaine Blues

Murhaballadit on aika jännä lokerointi kappaleille. Mulla on pyörinyt ja soinut päässä jo useamman päivän ajan yksi tunnetuimmista: Cocaine Blues. Johnny Cashin versiona tietysti. Liveversio Folsom Prison -levyltä on varsinkin äärettömän huippu ja karskin raaka.

"Early one morning while makin' the rounds, 

I took a shot of cocaine and I shot my woman down. 

I went right home and I went to bed 

and I stuck that lovin' .44 beneath my head.

Got up next mornin' and I grabbed that gun, 

took a shot of cocaine and away run"

Kielitieteessä mua kiinnostaa jostain syystä äärettömän paljon etymologia, sanojen alkuperä. Samanmoisesti musiikkihistoriassa on omat kiinnostavat alkuperänsä, esimerkiksi edellä mainitulla kappaleella. Cocaine Blues ei nimittäin ole Cashin käsialaa, vaan se perustuu jonkinmoiseen amerikkalaiseen kansanveisuun - samaan kansanveisuun perustuu mm. Bad Lee Brown. Näin paljon muistelin itsekin.

Wikipedian vastattua huutoon selvisi, että sekä Cocaine Bluesin että Bad Lee Brownin kantaveisu on muuan kansanlaulu Little Sadie. Eri nimillä ja versioilla kulkevalle kappaleelle löytyi Johnny Cashin ja Woody Guthrien lisäksi useita levyttäjiä. Silti suurin yllätys oli pieni maininta, että joidenkin tutkijoiden mukaan se on saattanut innoittaa kappaleeseen Hey Joe. Siis kappaleseen, joka tunnetaan mm. Jimi Hendrix Experiencen vetämänä. Aikamoista. Nippelitieto kunniaan!

Sunnuntaibrunssi ja sunnuntaibändi

Newcastle ei yleensä ole varsinaisesti se (pöhinä)bändien tyyssija. Ylipäätään sijainti ei ole muuta kuin kuriositeetti ja yhdistävä tekijä. Silti, Newcastle + bändit -yhdistelmää ajatellessa ei tule mieleen kuin The Animals (?) ja Maxïmo Park. Noissa bändeissä ei tietysti ole mitään vikaa.

Joskus vuoden alkupuolella loppiaismusiikeiksi nostin Little Cometsin - Newcastlesta. Nyt uuden kappaleen myötä nämä pirteät indie rokkarit voi nostaa taas esille. Isles -kappale kuvastaa varsin hyvin tätä sunnuntaita: kirpeässä kelissä äärimmäisen kiva päivä. 

Islesista löytyy myös yhtä hieno orkesteriversio.

  Little Comets - Isles (Orchestral Version) by The Recommender

Ja sen verran voisi meidän päivästä vielä jatkaa, että se alkoi aikalailla parhaassa kahvila/lounastamo/istumispaikassa, jonka tiedän: Bossaliinassa.

                                                   (Kuva: Bossaliina.com)

Bossiksen kympillä irronnut sunnuntaibrunssi sai paitsi kehut myös innokkaat shoppailijat tielle täysin vatsoin. Lyhyessä ajassa tästä Maariankadun mahtavuudesta on muodostunut vakiopaikka. Suosittelen kaikille turkulaisille ja Turkuun matkaaville. Bossaliinan eväillä löytyi mm. levyhyllyyn Leonard Cohenin Various Positions ja Neil Youngilta Harvest ja After the Goldrush

The Vaccines

Aika tarkkaan kuukausi sitten syntymäpäivämusiikkeja bloggaillessa törmäilin äärimmäisen hienoon brittibändiin pienoisessa nosteessa. Tosin 'äärimmäisen hieno' saattaa olla pientä liioittelua yhden kappaleen perusteella, mutta sanonpa silti näin. The Vaccinesilta oli tuolloin kuultavana vain yksi demo, If You Wanna, jonka Ramonesque rock'n'roll sykähdytti ja toimi.

  If You Wanna by The Vaccines

Noste jatkuu varmasti kahden uuden kappaleen myötä, kun lo-fi määrittelee yhtyeen soundia. Wreckin' Bar (Ra Ra Ra) on lontoolaisbändin osoitus siitä, miten käytetään 85-sekuntia tehokkaasti. Julistan taas uuden lempikappaleen ja se on tämä.

  Wreckin' Bar (Ra Ra Ra) by The Vaccines

Myös Blow It Up on aivan uutukaista. Näiden kappaleiden myötä sitä kuvittelee jo itseään The Vaccinesin keikalle, joka olisi varmasti hikinen, äänekäs ja paras. Tämän bändin noste ei takuulla jää tähän, vaan tulee karkaamaan käsistä.

  Blow It Up by The Vaccines

Karen O. // The Morning Benders

"If you're gonna be dumb, you gotta be tough". Tarvitseeko sitä muka muuta ohjenuoraa elämälleen?

Tänään tarjottimella kaksi coveria, jotka saivat mun aamu-/iltapäivään sykettä. Ei sillä, että nämä turhan meneviä kappaleita olisivat, mutta verkkaisuus on myös hyvästä tunnelmalle. Yeah Yeah Yeahsin Karen O. vetää Roger Alan Waden oodin kovapäisyydelle. Tämä kappale löytyy lukeman mukaan uudelta Jackass 3D -soundtrackiltä.

Ja toisen coverin tarjoaa The Morning Benders, joka puolestaan liittyy Bob Dylania coveroiden sankkaan joukkoon kappaleella Outlaw Blues. Tämä bändi ei osaa epäonnistua, ainakaan mun kohdalla. Kyseinen coveri löytyy myös uudelta Dylan-tribuuttikokoelmalta, joka tulee myyntiin kaiketi vain digitaalisessa muodossa. Muita coverin tekijöitä levyllä mm. J. Tillman, Asobi Seksu, Denison Witmer. mm-mm.

Is Tropical

Lontoolaisbändi Is Tropical kirvoitti tammikuussa minulta lähinnä sivumaininnan, joskin varsin positiivisen sellaisen. Vaikken kuvitellut viime katsauksesta olevan näin paljon aikaa, kuumotti jotensakin pistäytyä jälleen Is Tropicalin pakeilla. Niin mielissäni tämän trion silloisista tuotoksista olin tuolloin. Mm. When O' When sekä Seasick Mutiny olivat saaneet anglikaanitkin hereille uomissaan lymyilevän bändilupauksen suhteen.

When O' When on kulultaan yllättävä kappale, jolla kestää päästä vauhtiin hyvin verkkaisesta rämpyttelystä tunkkaisempaan ja monipuoliseen rokkailuun.

Suoraan sanoen näitä bändikatsauksia tulee sen verran usein bloginkin puolelle, että väistämättäkin pienet kontaktit jäävät pieniksi - elleivät ne itsestään muistuta. Is Tropicalin kohdalla poikkeus sääntöön tuotti sikäli tulosta, että satuinpa huomaamaan Kitsunén signanneen bändin ja että eka kitsuné-sinkku South Pacific julkaistaisiin 8. marraskuuta. Tässä pikkumaistiainen...

...JA demo-versio uudesta sinkusta South Pacific. Vaikka aiempaa kappaletta ja tätä uutta ei tunnistaisi saman bändin kappaleiksi, on monipuolisuus selkeästi vahvuus. Siinä missä When O' When onnistui olemaan paikoin karkean tarttuva renkutus sanan positiivisimmassa mielessä, on South Pacific unenomaista tunnelmointia.

  Is Tropical - South Pacific (mp3 demo) by RussTannen

Vaikka Is Tropical olikin labeltoveri Two Door Cinema Clubia remixaillutkin, oli siirto Kitsunélle yllättävä. Toivottavasti tietyn lafkan puitteissa toimiminen ei tasapäistä jo nyt ystäviä kerännyttä, jopa omintakeista soundia. Kitsunélla kun sattuu olemaan melko samantyylisiä artisteja. Jäämme odottamaan, minkälainen ja miten erilainen lopullinen singleversio on - ja josko saataisiin jopa ihan levyä ulos.

Big Wave Riders

Näinkin vaivattomasti sitä hypähtää hype-kelkkaan.

                                               (Kuva: myspace.com/bigwaveriders)

Pitää toki muistaa, ettei hype ole ns. bändin vika; hyvähän se on mikäli moni innostuu. Big Wave Riders on helsinkiläisbändi, jonka nousu blogitietoisuuteen viimeisen parin kuukauden aikana on ollut korviahuumaava. Täytyy myöntää, että yleensä en kovinkaan helpolla innostu postaamaan bändistä, josta on saanut lukea jo monesti aiemmin monesta eri lähteestä. Yksi jos toinenkin suomalainen musiikkiblogihan on jo Big Wave Ridersia tuonut esille. Vaikka nimi oli tuttu aiemmista yhteyksistä, vasta Tomin suosituksen myötä kiinnostus kasvoi.

Ja toisaalta, mikäli alkaa kainostella useassa blogissa toistuvaa aihetta, olettaa, että kaikilla musiikkiblogeilla olisi samat lukijat. Enkä usko, että bändi panee pahakseen mainosta. (Näin pitkän pohjustuksen vaatii näemmä, jotta tohdin tarttua samaan aiheeseen).

Big Wave Ridersin kohdalla kertaus ei haittaa yhtään. Vaikka useassa suussa jo pyörinyt bändin nimi oli tuttu, oli kuuntelu lopulta jäänyt vähän vähälle. Lo-fi ja surffaus kuuluvat muutamasta kappaleesta vähintään yhtä selkeästi kuin 'potentiaali'. Big Sound on varsinkin äärimmäisen tarttuva.

  Big Wave Riders - Big Sound by Big Wave Riders

Ja nyt kun asiaa hieman pohtii, on olo varsin myhäilevä: näitä hyviä suomalaisia bändejä kun kovin kaipailee aina. BWR kasaa The Drums / Surfer Blood -viittauksia varmasti, mutta kuten serkkubändinsä French Filmsin kanssa, totean jälleen, että kyseessä on rehellisen tarttuvaa kamaa - jopa tarttuvampaa kuin kuuluisammilla vastineillaan lätäkön tuolla puolen. Tässä Republic of the Average (viittaakohan kappaleen nimi suomalaisen koulutusjärjestelmän tasapäistävään kontrolliin? Ai ei? OK.).

  Big Wave Riders - Republic of the average by Big Wave Riders

Tsekkaapa bändi lauantaina (9.10.) Korjaamolla Murmanskin kanssa. Eepeekin tekee kuulemma tuloaan.

Lopuksi mulla olisikin enää pyyntö/kysymys: voisitteko pojat tulla Turkuun keikalle?