Denveriläinen Tennis yllättää toisella tulemisellaan. Debyytti Cape Dory jäi jalkoihin aika pahasti, vaikka alunperin aviopariduosta koostunut bändi herätti kiinnostusta kotikutoisella indiepopilla ja kertomuksella purjehduksesta omaisuuden myynnin jälkeen. Cape Dorykin antaitsee retrospektiivikuuntelun ehdottomasti vielä.
Pahin lo-fi räkäisyys on sittemmin poistunut, kun ystävänpäivänä uutta albumia puskeva Tennis sulostuttaa uudella ilmeellä. The Black Keysin Patrick Carneyn tuottama Young & Old -niminen platta oikeastaan sopineekin parhaiten juuri ystiksen muiden sokerikuorrutettujen sulostuttavuuksien joukkoon. Sillä poikkeuksella tosin, ettei toistaiseksi kuultujen kolmen uuden kappaleen perusteella Young & Oldin makeus pääse ällöttämään - sokerihumalaan saattaa silti hyvinkin päätyä. My Better Self näistä uutukaisista viimeisin, tällä viikolla päivänvalon nähnyt mahtavuus. Tennistä parhaimmillaan.
Ei-No Recordsin julkaisu sai viimeksi innostuessani miltei parahtamaan, Topi Sahan musiikki kun kolahti aivan täysillä. Saman lafkan julkaisu on myös Antero Lindgrenin debyytti, Mother LP, jota on 'kuulemma' tehty koko 2000-luku. Koko sähköpostiviesti oli täynnä mittaamattoman arvokasta legendaa. "Suomen Chris Isaakiksi" luonnehditun miehen kerrotaan saaneen "katu-uskottavuutensa...johtamalla nuoruudessaan ylistystä Keuruun helluntaikonferenssissa ja skeittaamalla". Pidän hänestä jo nyt.
Ota tuosta sitten selvää. Ja moderneja legendoja on viestin mukaan myös Anteron bändi täpötäynnä: Topi Saha, Risto Joensuu Siinaista, Mikael Hernesniemi ja Rylli "Rötös" Kemppainen. Tuotannosta vastaavat Risto Joensuu ja Matti Ahopelto sekä miksauksesta Kaiku Studios.
Specsien selvittyä ja taustatarinaa sulatellessa yllättävintä oli kuitenkin itse biisi: se on älyttömän kova. Harras ja kaunis folk-kappale ryyditettynä osaavilla sekä ennen kaikkea laadukkailla tuotantoarvoilla = Cigarette Stump. Alan sisäpiirissä jos olisin Antero olisi varmaan entuudestaan jo tuttu, mutta nyt on sanottava että aivan puskista tulleen kappaleen perusteella mielenkiinto on suuri tuota tulevaa levyä kohtaan. Alla myös video.
Vuonna 2010 sulostuttanut Wild Nothing palaa tänä vuonna uudella levyllä. Siltä ensimmäinen kuultu kappale, Nowhere on Jack Tatumin ensimmäinen 'kunnon' studiossa levyttämä kappale (näin tietää Pitchfork kertoa). On muuten huikean miellyttävä ja kaunis kappale, joskin vähän erilaista kuin Geminillä tai Golden Hazella, sinänsä letkeämpää. Mukana Twin Sisterin Andrea Estella. Taattua Wild Nothing -laatua.
Turun Dynamoon tuodaan mielenkiintoisia artisteja. Damien Jurado ja Doug Paisley, mm., pistäytyivät viime vuonna esiintymässä ja - kuulemma - vakuuttivatkin. Jos nyt näin jälkikäteen saa edelleen harmitella, Damien Juradon keikan missaaminen kirvelee vieläkin, raskaasti. Hieno Seattlen mies, oli kuulemma käynyt ihastelemassa 8raitaakin vaimonsa kanssa.
Jurado julkaisee jo nyt mittavaan diskografiaansa jatkoa helmikuussa (21.2.). Julkaisijan viittaa harteillaan kantaa erinomainen Secretly Canadian. Maraqopa -niminen albumi on järjestyksessä..äh..no, sanotaanko nyt että mones, sillä 1995 julkaistiin ensimmäinen EP SubPopille tältä lo-fi folkin airuelta.
Museum of Flight(Dynamon keikalla jo kuultu, ilmeisesti) on loistava uusi single, jolla Jurado täyttää sitä Elliott Smithin tyhjäksi jättämää aukkoa. Kummallakin herralla kun on pistämätön kyky tuoda musiikkinsa ilmaisua, joka kuulostaa säälin arvoiselta muttei säälittävältä, herkältä muttei nyyhkyltä. PIDÄN! Kuuntele myös ensimmäinen tuolta uudelta levyltä kuultu single, rockimpi Nothing Is The News.
Jokunen vuosi sitten kansa(nosa) juhli Ladyhawke-aliaksen takaa löytyvän Pip Brownin tahtiin. Monien mielestä tuolloinen albumi jäi liian vähälle huomiolle sen laatuun nähden. Vaikkeivat Brownin kappaleet ihan tuoreimpana muistissa ole, on tuohon helppoa yhtyä pienen mieleenpalauttelun jälkeen.
Mikä on kuitenkin tärkeintä on että Pip tekee paluuta. Uusi levy Anxiety julkaistaan maaliskuussa (18.3.) Modular People -lafkalle. Valitsin Ladyhawken uuden kappaleen tämän päivän postaukseen, vaikka St Etienneltäkin löytyisi uutta. Siitä ei varmaankaan tarvitse sanoa mitään muuta kuin että Kylie Minogueta ja Sugababesia tuottanut kaveri oli tekemisissä St Etiennen kappaleen kanssa. Ja se kuuluu.
Mutta uusi Ladyhawke-kappale Black, White & Blue on ihan älyttömän tarttuva. Vetää melkein vertoja esim. My Deliriumin koukuttavuudelle. Nähtäväksi jää yltääkö Pip viime levyn huumaan ja hekumaan Anxietylla. Alku ainakin on lupaava. Tiistai-illan huumaa.
Sähköpostin ja muiden lähteiden purku. Näitä hyviä suomalaisartisteja tuntuu aina kertyvän jolloin niistä kirjoittaminen myös jää määrän uhriksi. Luonnollisesti joistakin julkaisuista on jo aikaa, mutta koitetaan nyt korjata virhe, sattumalta äänestyssunnuntaina. Mulla on tapana koittaa vähentää liikennettä samoista aiheista, jos bändistä on ehditty jo monesti postailla. Mutta eri tahojen ansiosta olen ehkä ihan oikeasti ymmärtänyt, etteivät kaikki blogeja lukevat lue samoja palstoja. Siksi täytyy yrittää postailla suoraviivaisemmin, muista riippumatta, innostuksen tullen. Tässä mainitsematta jääneitä innostumisia.
Aiemmin mm. Fox Vulpinista innostuneena tamperelainen Picnic With Lulukin tuli tutuksi. Kuuntelin taannoin kyseistä bändiä sekä Ochre Roomia (myöskin siis tamperelainen) ja ihailin ehkä vähän kateellisena manse-folkia. Juuri EPn julkaissut Picnic With Lulu on ottanut aimo askeleen eteenpäin.
Helsinkiläinen Elisa Husu kasasi ympärilleen folk-kokoonpanon, joka tottelee nimeä Greymouth. Yhden kappaleen, The Boy, perusteella Husun äänessä on erehdyttävästi Feistia ja bändin soitannossa ilmavuutta ja päämäärää. Loistava kappale, joka puhuu puolestaan: bändillä olisi eväitä pitkällekin.
Avasaxa. Tämän bändin noteeraamisesta on jo jonkin aikaa, mutta sen julkaisema EP (@Spotify) sisältää niin hienoa post-rockia ja elektroa, että mainitsematta jättäminen olisi kohtuutonta. Loistavan tamperelaisbändin On Volcanon Lassi vaikuttaa myös Avasaxassa. Pidän sivuprojektin ilmaisusta miltei enemmän kuin On Volcanon tuotoksista. Huikea bändi ja huikea EP, joka on kestänyt kuuntelua moitteetta. P.S. Sovituksen vaikuttava monologi on Carnivàle -sarjasta.
Suomen indie-kentän tärkeimpiin bändeihin lukeutuvan Delay Treesin Rami on jo pariinkin kertaan ilmoitellut makuuhuoneprojektinsa, 23:23, äänityksistä. Kesti lämmetä, sori Rami. Nämä ovat yksinkertaisuudessaan ja karkeudessaan varsinaisia lo-fi -helmiä. Toivottavasti saadaan ihan studioon asti tämä projekti, odotan innolla lisäkappaleita.
- - - - - - - - - - - - - -
Nyt levylautasella: Black Twig - Paper Trees. Suomalaissunnuntain kunniaksi pitää vähän hehkutella jälleen. Sanoin jo viime vuonna, että olisipa tämän voinut sisällyttää 2011 levylistalle: olisi löytynyt korkealta. Jos ostat yhden suomalaislevyn tänä vuonna, olkoon se tämä.
Juuri kun luultiin, ettei viime vuotta voinut ylittää suomalaisen musiikin kannalta. Jos '12 jatkuu yhtä kovana, ei liene mitään syytä miksei siitä tulisi vieläkin kovatasoisempi kuin viime vuodesta.
SBTRKT jakoi soundcloudissa tänään, viimevuotisen aika makoisan levynsä jatkoksi, jo 2009 tehtaillun kappaleen Atomic Peace. Alunperin julkaisematta jäänyt kappale koki paitsion artistin hyödyntämien samplejen vuoksi, tekijänoikeudet rajoittivat. Nyt kuultavana on koko kappale. Vaikka olisi kovin tykästynyt vain SBTRKT:n uusimpiin soundeihin eikä haluaisi kuunnella 'vanhaa' musiikkia, kannattaa se nyt tehdä. Aivan loistava rentoiluun sopiva tunnari, jonka avulla itse koitan unohtaa että poikkeuksellisesti huomennakin mulla koittaa työpäivä. Työpäivää Atomic Peace ei muuta mihinkään, mutta huikea se on.
Tiedän että kuitenkin kaipaatte sitä, kun miltei viikottain saapui postaus The Nationalista - bändin viettäessä hieman hiljaisempaa kiertue-elämää tämäkin lähde on ollut kuiva. Aasinsillan kautta kuitenkin bändi on toiminut osainnoittajana postaukseen tänään. Pahoittelen - tiedän että on halpamaista bändin itsensä kannalta viitata jo otsikossa toiseen, miljoonasti suositumpaan yhtyeeseen.
No, kuitenkin, muistaakseni Los Angelesista kotoisin oleva bändi on kiehtonut mua koko tämän vuoden. Olen kuunnellut, toistanut kuuntelun, hämmentynyt, unohtunut atmosfääriin, sekoittanut eri bändiin ja laulajaan ajatuksissani, nauttinut suunnattomasti ja jäänyt koukkuun. Bändin nimi on NO.
Ekalla kuuntelulla solistin häkellyttävä yhteneväisyys Matt Berningeriin lauluääneltään vie suurimman humion. Itse kappaleisiin kiinnittää huomiota sen vuoksi jälkijunassa ja huomaa että substanssia löytyy sieltäkin. Oon vähän väistelly aihetta, koittanut puolustella kenties vääjäämätöntä ilkeää ajatusta, että NO:lla olisi vaikute-esikuva-bändinsä kanssa liian paljon yhteistä. Oleellista lieneekin uraansa vasta aloittelevan bändin kannalta, onko se omillaan toimiva konsepti vai toimiiko se lähinnä The Nationalin ikävää lohduttamaan.
En vieläkään osaa sanoa, pidänkö NOsta siksi, että se muistuttaa The Nationalia, vai koska sillä on oikeasti hyvää kappalematskua. Oletan että kumpikin syy pitää paikkaansa. Tsekkaa itse, Stay With Me ja AnotherLife ainakin. Bändin keikkajulisteissa ja nettisivuilla, tumblrissa tai missä tahansa niistä paikoista joissa bändi majailee, on muuten myös ulkoasu kohdallaan.
Viikolla karhumieliset musiikinystävät saivat iloa. Itse lukeudun näihin. Mutta havaitsin taas kerran roikkuvani turhan tiukasti menneisyydessä - se naamioi itsensä nostalgiaksi ja estää joskus musiikista nauttimisen.
Lähtökohtaisesti ilakoin urakalla kun ensin sain Solar Bearsiä kuultavaksi, niin kuin kaikki muutkin, kappaleen verran, jossa tosin pientä varauksellisuutta aiheutti Keep Shelly In Athensin laulajan mukana olo. Eipä aikaakaan, en ollut ehtinyt edes vielä tuosta innostuksesta toipua, saapui Bear In Heaveniltä uusi kappale. Pidin kummankin aiemmasta levystä aika valtaisasti, joten nihkeilyksihän nämä uudet kappaleet menivät. Aliarvostetut Beast Rest Forth Mouth (2009) Bear In Heaveniltä sekä She Was Coloured In (2010) Solar Bearsiltä ovat olleet jonkinmoisia salasuosikkeja jostain kumman syystä pidemmän aikaa. Typerää sanoa, mutta lempilapsien syrjäyttäminen on vaikeaa.
Nyt tiedän toki, että irlantilaisen Solar Bearsin uusi single Alpha People tuloaan tekevältä Supermigration -levyltä...
...sekä brooklyniläisen Bear In Heavenin The Reflection of You tulevalta I Love You, It's Cool -levyltä ovat kumpikin suorastaan loisteliaita kappaleita sisältäen joko menevämpää tai viipyilevämpää synailua. Kummankin levyä kelpaa odotella.
Kun viimeksi Zulu Winteristä postailin, mainitsin että sitä on verrattu ainakin Two Dancers -levyn aikaiseen Wild Beastsiin. Siitä soundiyhtäläisyydestä todisteena etenkin Let's Move Back To Front -kappale.
Oon seurannut näitä lontoolaisia pitkään puolittain uskoen ettei bändi ehkä saavuttaisi keskisuuren lämppärin asemaa parempaa - ja saattaa toki olla että tuo arvio vieläkin muodostaa yhtyeen rajat. Silti on ollut vähän yllättävää miten omaksi Zulu Winterin ovat muutkin ottaneet: se löytyi yhdestä jos toisestakin paikasta tulevaisuuden toivojen listalta viime vuoden päätteeksi ja löysi kerta toisensa jälkeen hienompia parrasvaloja joissa paistatella. Viimeisin niistä toki We Should Be Swimming -sinkun (julk. 27.2.) myötä Zane Lowen radio-ohjelman kuumimpana sinkkuna.
Ja onhan tässä bändissä juuri sitä, minkä britit niin usein tekevät loistavasti: vahvojen singlejulkaisujen huolellisesti rakennettua koukuttavuutta, jonka myötä soundikapitaalia kertyy. One to watch, edelleen, ehdottomasti, erinomainen.
Teen hyvin harvoja asioita mielummin, kuin kuuntelen Leonard Cohenia. Kuun lopulla julkaistava uusi levy sisältää jo nyt yhden insta-klassikon, ensimmäisen siltä kuullun singlen, Show Me The Place. Kun Old Ideas -niminen levy ilmestyy, kaivettaneen taas vanhatkin albumit esiin nonstop-kuuntelua varten.
Darkness on toinen uudelta albumilta irrotettu kappale, jossa yhdistyy uran alkupään albumeiden kitaratyöskentely ja keskivaiheen tutuksi tuomat jamittelu-urut. Ja tuttuun sävyyn Cohen laittaa sanoja toisensa perään. Noinkin mittavan uran tehneen miehen uudelta levyltä taidan nyt odottaa aika paljon.
Silloin tällöin oppilaat kursseillani pääsevät kirjoittamaan "my language profile" tai "my cultural profile" otsikon alle tekstin itsestään; oikeastaan otsikoksi "my" ja "profile" väliin mahtuu sana kuin sana. Nyt olis mun vuoro tehdä profiiliteksti, tosin 'teksti' on liioittelua, kun käytän ranskalaisia viivoja.
Musiikki on aiheeni. Saatte lukea "millä meriitillä?!!" täällä huutelen.
- Ala-asteella saatiin kotiin enon vanha sähköpiano. En osannut soittaa sitä enkä tainnut olla kiinnostunut tunneistakaan, eikä niihin olisi tainnut ylimääräistä rahaa ollakaan.
- 9-vuotiaana laulukokeessa vetäisin häpeillen legendaarisen Kirppu ja Härkä -kipaleen. En muista menestystäni, mutta se taisi olla vaatimatonta.
- Parhaimmillaan ala-asteen musatunneilla soitin nokkahuilulla Ostakaa makkaraa tai korkeintaan toimin (rytmi)kapulamiehenä, kämmen kuppina.
- Yläasteikäisenä innostuttiin konemusasta. Nauhoiteltiin kavereiden kanssa mm. Tiistain tanssi-ilta -nimellä toiminutta radio-ohjelmaa RadioMafialta. Käytiin 15-vuotiaina jopa Koneiston Kostossa Kupittaalla polkupyörillä Raisiosta. Tsekattiiin mm. Sluslik Luna, Futureshock, DJ Orkidea tjsp.
- 90-luvun loppupuoliskolla serkkuni vaikutti sentään pienessä suuressa bändissä nimeltä Limonadi Elohopea
- Samoihin aikoihin suurimpiin löytöihin lukeutui kannen ja nimen perusteella mukaan kirjastosta tarttunut Agaetis Byrjun Sigur Rósilta. Se jäi lopulta niin tärkeäksi levyksi että ostin sen viime vuonna vinyylinä.
- Kiinnostus konemusaan hiipui ja musiikinkuuntelu ylipäätään jäi miltei kokonaan. Paitsi nauhoitteluharrastus, joka jatkui epäsäännöllisesti.
- Lukiossa britti- ja tanskalaisbändit (päällimmäisinä Coldplay ja Mew) antoivat uutta puhtia musiikinkuunteluun. Sen jälkeen julkaistuista ja ostetuista levyistä tunnen harvan yhtä perusteellisesti kuin Coldplayn A Rush of Blood To The Headin ja Mew'n Frengersin.
- Pikkuhiljaa opiskellessa ja ihmisiä tavatessa musiikkimaku luonnollisesti monipuolistui. En välttämättä enää joka levykauppavisiitillä leimannut soinutta musiikkia liian oudoksi. Aloin myös oikeasti ostaa levyjä.
- 2008 ostin ensimmäisen (nailonkielisen) kitarani. Olin aina ihaillut soittotaitoisia ihmisiä ja salaa halajanut itsetuotettujen sävelien perään. Luulin että sellainen taito on kykyjeni ulottumattomissa, mutta mm. Coldplayn Don't Panicin avulla ensikuukaudet alkoivat taittua voitoksi.
- 2009 loppupuoliskolla perustettu blogi jatkuu edelleen.
- Harkinnassa on laajentaa soitinosaamista banjoon (jota olen kuumotellut varsin kauan ja käynyt soitinliikkeissä hivelemässä) sekä ehkä huuliharppuun.
Jostain syystä mua kutkutti kertoa miten heppoisin ottein näitä mielipiteitä sanelen, ainakin paperilla heppoisesti. Joskus musablogisteista saattaa tulla sellainen kuva, että nämä ovat eläneet ja hengittäneet altsu/indienousukaudet uugeimmissa paikoissa viileimpien ihmisten kera vuosi toisensa jälkeen sekä vaikuttaneet noin 2.3:ssa kriitikkojen arvostusta niittäneessä bändissä, jonka deby on edelleen keräilyharvinaisuus. The Avalanches ei ollut lempibändini (jo) ala-asteella, en ole suorittanut musiikkiopiston teoriaosuuksia tai kierrellyt maaseudulla kitara olalla kansanveisuja laulaen.
Soitan itse(oppineesti) vähän kitaraa, kuuntelen suht paljon musiikkia ja pidän myös siitä puhumisesta, usein seurasta huolimatta. Oma osa toki hifistelyä tulee harrastettua. Ja olen näihin lähtökohtiin varsin tyytyväinen. Musiikin suhteen suurimmat nautinnot liittyvätkin nykyään juuri blogiin, siihen että kitara jotenkin jopa tottelee tätä nykyä ja että keikoilla saattaa kokea jotain hienoa. Kuten Daughterin Youth-videolla, livenä kuvattu St Giles in the Fields kirkossa, olisi saattanut.
Ex-Vivian Girls, ex-Dum Dum Girls, ex-Crystal Stilts jäsen, Frankie Rose julkaisee helmikuussa levyn nimeltä Interstellar. Rosen ilmaisu ei poikkea hirveän kauaksi entisten bändiensä ja esimerkiksi Best Coastin meiningeistä, samalla pihamaalla selkeästi pysytään.
Alkuviikolla kuultavaksi saatu ensisingle Know Me on soinut (minullakin) repeatilla oikeastaan koko viikon ja nähty useassa blogissa jo. Ajattelin jättää postaamatta tästä, mutta jos kappale on näin sitkeästi viihdyttänyt minua, niin miksei muitakin. Kappaleen puolesta pysytään selkeästi samoissa maisemissa, mutta aavistuksen verran pirteämmin ja kuullaammin kitaroiden kuin rosoisemmat verrokkinsa. Erinomaista indierokkailua joka on, Grimesin ja Labyrinth Earin kappaleiden ohella, viikon kovin.
We Have Band lukeutuu niihin brittiyhtyeisiin, jotka yhdistelevät lauluntekemisessään kekseliäästi freesiä konekomppia ja perinteisempää poprock-ilottelua. Jo 2009 EP:llään kiinnostusta herättänyt bändi saatetaan muistaa mm. Pet Shop Boys -coveristaan (West End Girls) tai debyyttialbuminsa hauskoista ja viihdyttävistä lähestymistavoista alalajinsa kappaletyyppeihin.
Bloc Partyn ja Metronomyn ilmaisuun löytyy paljon yhtymäkohtia ja kuten verrokit We Have Bandillä on jotain omaleimaista yrittämisessään - se tosin on kepeämpi viihdyttäessään kuin BP ja Met. Uusia kappaleita on jo ehtinyt tulla muutamakin ja toinen levy ilmestyy helmikuussa. Viimeisin kappale Watertight siis muutamia päiviä sitten, joka on kyllä soinut tiheään täällä.
Vaikka sanonkin nyt että se on hyvä kappale, vanhempien kappaleiden muistelo sai miettimään, onko instrumentin puristaminen työläämpää kuin ennen, onko pilke kadonnut silmäkulmasta? En osaa vastata näihin itse.
Alla myös Where Are Your People? sekä vanhempi Divisive.
Kun listasin vuodelle 2010 parhaita eepeitä järjestykseen, löytyi Labyrinth Earin eteerisen vastustamaton elektro pop kärkisijalta. Oak EP on vieläkin ihan huikean tasokas pikkujulkaisu. Eilen bändi viestitteli jo ennakointia tulevasta EP:stään nimeltä Apparitions, mutta vasta tänään illalla saatiin Pitchforkin kautta kuunteluun uuden julkaisun viimeinen kappale, Humble Bones.
Helmikuun seitsemäntenä digitaalisen julkaisun saavaa Apparitionsia on ennakoitu jo kahdella kappaleella: levyn avaavaa Amberia kuunnellessa olo on kuin pillipiiparin huiputtamalla sneikillä, hypnotisoitu jonkun muun valtaan, vaikka toki olo on viihdytetty; levyn viimeinen kappale Humble Bones on tiukimpia LabE-kappaleita, jonka myötä saatan jopa uskoa että kakkos-EP:kin päätyy vuoden parhaiden listalle. Aikaista toki sanoa kun '12 on vanhentunut muutaman päivän, mutta intoilu sallittakoon.
Jatkan nyt näiden äänestysraporttien parissa. BBC:n soundihedelmäpeli on vihdoin saanut merkkinsä kohdalleen - aika sitten näyttää saavatko edes omansa takaisin vai jopa pääpotin. En millään voinut uskoa aamulla lukemaani saati vielä taida käsittää kuinka hienoa on, että Michael Kiwanuka oli voittanut kyseisen tastemaker-äänestyksen.
Kyseinen äänestys noin yleensä on aikamoinen sylkykuppi, ainakin brittimusablogeille, enkä minäkään aio synninpäästöä BBC:lle suoda vain siksi että oma uskoni Kiwanukaan on ollut valtaisa koko ajan. Sound of... -formaatilla on oma tehtävänsä, ehkä se vain pitää hyväksyä. Kun tuota muuta listaa katsoo, on vaikea olla tyytyväinen:
2. Frank Ocean
3. Azealia Banks
4. Skrillex
5. Niki & The Dove
Onko tuossa ihan oikeasti tämän vuoden soundit?
Michael Kiwanukan yllättävä voitto oli kuitenkin valinta, jolle löytyy meriittiä. Eikä vain siksi, että mun mielestä Kiwanuka on jo nyt osoittanut olevansa Sound of -tittelin arvoinen. Olisi mun mielestä aika käsittämätöntä jos useimmat eivät artistia viimeistään nyt löytäisi. Pitäkääpäs silmällä nyt sitä Michaelin maaliskuista debyyttilevyä. Lue lisää Kiwanukan mietteistä täältäja täällä. Congrats, Michael!
Varjoennakointi BBC:n rinnalla, brittimusablogien itsenäisesti laatima spekulointi tämän vasta alkaneen vuoden soundeista. Enemmän voit lukea männä postauksesta täältä. Sieltä myös löytyy tastemakereiden laatima pitkä lista artisteista, jotka pääsivät ehdolle, kuin myös blogsound -äänestyksessä vaikuttaneet blogit. Kärkiviisikoksi poimiintui sellaisia artisteja, joiden taakse on ollut helppo asettua, mutta noin ylipäätään lista vaikuttaa kepeältä, vaikka mieluinen onkin. Tosin aika sen näyttää kuinka lopulta käy.
Itse BBC:n podiumsijoitukset pitäisi julkistaa tänään. Sen verran on ehditty ilmeisesti jo, että Niki and the Dove sai osakseen viitossijan BBC:n listalla. Näiden vaikuttajien laatimien listojen huomioarvo on tietysti suuri ja sikäli ihan toimiva keino, jolla useampi pienempi toimija saa yhdessä terävöitettyä äänensä voimakkaammaksi, joskin kompromisseihin taipuvaksi, parrasvaloksi. No mutta. Blog Sound: sijat yksi viiva viisi.
1. Friends (yllättävän makusteltu bändi, uteliaisuus on suuri)
2. Theme Park (todella iloinen näiden puolesta, Talking Heads ftw)
3. Beth Jeans Houghton (viime vuosien hiljaisuuteen nähden yllätys, mutta levy tulossa keväällä)
4. French Wives (suht tuntematon)
5. Daughter (suosikki)
Hyvää uutta vuotta. Darran sopivasti väistäneenä kelpaa aloittaa 2012 suomalaisvoimin. En tehnyt lupauksia saati päätöksiä, liettulaisskumppakin oli aika kehnoa, mutta kotikutoinen drinkkibaari ja mahtava seura tekivät eilisestä oikeastaan aika hemmetin makoisan, nimim. Sweet Lemon Drop ja Sea Breeze vastedes hallussa.
Darraiset ja darrattomat yhtä kaikki tarvitsevat juhlien jälkeiseen päivään miellyttävän atmosfäärin musiikkia. Jyväskyläläinen CC33 muistui mieleen aiemmin lähinnä Jyrin kesäisestä postauksesta. Ilmeisesti edelleen julkaisijaa työnalla olevalla albumilleen etsivä bändi päästi eilen ilmoille Silver Spurs -nimisen tunnelmoinnin joka kyllä putosi mulle aika pakanan hienosti. Jyväskyläläinen elektrofolk ei ole koskaan kuulostanut paremmalta.
Vaikka muissa kappaleissakin on vetävää tunnelmaa, ei niissä ole ihan yhtä hiottu ilmaisu kuin uutukaisessa, mutta niistäkin löytyy muotovalioita, joiden myötä CC33 on aika kiinnostava yhtye ja todennäköisesti tulevan vuoden nousijoita. Albumi odotuslistalle ->.
