Sufjan Stevens - The Age of Adz

Pitkästä aikaa tuntui, että oli tehtävä paluu itselle tärkeiden uusien julkaisujen maailman ja yritettävä skarpata jonkinlainen levyarvostelu.

Sufjan Stevens kuiskaavine vokaaleinen ja banjoineen oli maltillisen oloinen michiganilaispoika, kun fanitus omalla kohdalla alkoi.

Seven Swansin ja Michiganin jälkeen laulaja-lauluntekijä Stevens tuntui kokeneen henkilökohtaisen renenssassin, jonka lopputulos Illinois oli. Sen käsittämiseen meni itseltäkin aikanaan monta hetkeä. Kaikki edellä mainituista levyistä ovat silti suosikkeja, joiden yhdistävä tekijä on Stevens ja joilta löytyy vielä enemmän yksittäisiä parhaita hetkiä.

Monessa yhteydessä pitkin multi-instrumentalistina tunnetun Stevensin uraa tätä on juhlittu nerokkaana musiikkimiehenä, joka on paitsi säveltäjänä ja sovittajana vertaansa vailla myös hieno tarinankertoja. Toisaalta samaan hengenvetoon on kuiskittu hengellisistä teemoista sanoituksissa ja pohdittu tämän uran jatkoa. Tänä kesänä kaikki kysymykset avattiin uudelleen, kun Stevens yllättäen julkaisi All Delighted People eepeen ja heti perään tuli tieto uudesta albumista. The Age of Adz nimittäin julkaistaan lokakuun 12., mutta on nyt jo tarjolla ennakkotilaajille latauksena sekä NPR:n kuuntelupisteessä. Tavaksi muodostunut ennakkotsekkailu palasi kesälomaltaan tähänkin blogiin siis.

                                                 (Kuva: Joe Lencioni/Wikipedia Commons)

Kyynisimmät julistivat ensin julkaistun eepeen olleen varmistelua Stevensiltä, joka näiden mukaan halusi tyydyttää vanhemman tuotannon ystävät, koska The Age of Adz tulisi olemaan varsin elektroninen ilmaisultaan. Niin ja näin, miten asiaa haluaa ajatella. EP on hyvä enkä aio valittaa. Uuden levyn mielipiteeseen moinen ei vaikuta. Höpöjuttuja.

Odotukset The Age of Adzia kohtaan ovat valtaisat, vaikka tiedän, ettei se millään voi yltää edeltäjiinsä. Levy alkaa kuitenkin lupaavasti kauniilla näppäilykappaleella Futile Devices, ikään kuin vertailukohtana aiempaan tuotantoon: siltana siitä vanhasta Sufjanista (jota monet pitävät sinä ainoana oikeana) uuteen. Tämä "uusi" Sufjan lävähtääkin naamalle ennakkoon kuullun Too Muchin myötä. Kappale saattaa sisältää henkilökohtaisia tunnustuksia rakkauden kaipuuseen, mutta onpa kappaleen aloittavilla sanoilla muitakin viittauksia kenties. Esimerkiksi fanien suuntaan: "If I was a different man..."

Too Muchin jälkeen jatketaan liki kahdeksanminuuttisella nimikkokappaleella, joka tuo pöydälle runsaan, rikkaan yhdistelmän Stevensin elektronisempaa luomista Illinois'lta tuttujen orkesterisovitusten kera. Myös I Walked maistuu allekirjoittaneelle, ja levynkuuntelu etenee tähän mennessä turhankin kivuttomasti. I Walked tuntuu saaneen monen bloggaajan värikynän viuhumaan, sen verran erikoisia juttuja sai lukea tämän kappaleen myötä alunperin. Elektrohörhöilyn taustalla kulkee lopulta kuitenkin varsin perussointukulku.

Muutama kappale myöhemmin on jatkettu samalla tavalla muoto hukassa kuin paikoin Illinois'lla. Sitten seuraa taas levynhuippuhetkiä. Vesuvius taitaa tällä hetkellä (levyn) lempikappaleitani: alkaa tuntua, ettei ole väliä millä tai miten Stevens näitä kappaleita tekee, kun jälki on moista.

Levyn päättää vaatimattomasti 25-minuuttinen spektaakkeli Impossible Soul, jossa kuullaan Sufjan + autotune -yhdistelmä (!). Viimeistä edellisellä I Want To Be Well -kappaleella taisikin kaikki muu jo ollakin. Lievätkö kummatkin kappaleet viittauksia Stevensin huhuttuihin luomisongelmiin, kun miehellä puhuttiin olevan takki tyhjä musiikin tekemisen suhteen. Muutenkin tunnun tulkitsevan viittauksia sanoituksissa miehen omaan tekemiseen: "Follow your heart" ja "I'm insecure now". Spekulointia.

The Age of Adz on nyt kuunneltu. Ajatuksia kootessa käy mielessä, että koko klassinen audiovisuaalisprojekti The BQE on saattanut vaikuttaa vielä tätäkin levyä tehdessä Stevensiin. Muutamat kappaleet eivät vain osu omalle kohdalle. Silti levystä jää positiivinen olo. Vaikka tuntuu, kuten monen muun tämän vuoden uutuuden kohdalla ettei se ole artistin paras levy, on usko vankka tämän levyn kasvamiseen. "Vaikka" 2.0: muutamasta nihkeilystä huolimatta The Age of Adz lasketaan ainakin tässä blogissa onnistumiseksi.

Pitkäsoitto alkaa ja loppuu Sufjan Stevensin kitaroinnin ja laulun myötä. Jos se ei ole hyvä merkki, niin en tiedä mikä on. Pienenä plussana myös todettakoon, jos et pysty nielemään Stevensin uutta ilmaisua, kuuntele alku- ja loppusekunnit luodaksesi illuusion, ettei mies mihinkään ole muuttunut.

Sufjan Stevens on minulle kyllä älyttömän tärkeä artisti. Luomiskykyinen ja avoin artisti on aina suuren ilon ja mielihyvän lähde. Toivottavasti levyttäminen jatkuu.

"Mä en ymmärrä"

Wilco on jotensakin sellainen bändi, joka paperilla kuulostaa vakuuttavalta. Mun musiikkimaulla pitäisi pitää siitä. Toistaiseksi en ole siinä onnistunut.

Lukemattomat tutut ja tutuntutut joilla on taipumusta samankaltaisiin bändeihin, pitävät chicagolaisesta Wilcosta, mut mä en vaan ymmärrä. Wilco tuntuu myös keräävän äärimmäisen fanaattista fanijoukkoa osakseen, jos 'alt-country', fanit ja fanaattisuus edes samaan lauseeseen sopivat. Mussa taas Jeff Tweedyn naamarikin herättää jonkinasteista ärsytystä, etten pääse siitä yli, kun pitäisi musiikkiin tutustua.

Pelkästään se, että Wilco on arvostettu bändi, ei saa minua puolelleen. Yankee Hotel Foxtrotista on puhuttu vuosikymmenen levynä jopa. Toisaalta, jos ihmiset joiden maku likenee omaani ja johon luotan, suosittelevat jotain, tulee siihen edes yrittää paneutua. Ikään kuin sen olisi velkaa. Eikä sillä, mä löydän yleensä kavereiden ja tuttujen suositusten perusteella eniten fanittamisen arvoista musaa ja suositukset ovat varsin tervetulleita. Wilcon kanssa tuppaan harmikseni luovuttamaan jo parin kappaleen jälkeen.

                                                  (Kuva: wikipedia)

Mutta ylipäätään Wilcon suhteen en aio luovuttaa.

Jengi tietty haluaa että muutkin näkee sen 'nerokkuuden' jonka itse havaitsevat ja ns. tajuavat - jotain mihin tietysti koko bloggaaminen musasta perustuu. Siksi ihmiset on myös tosi avuliaita auttamaan sut alkuun, esim. just Wilcon kanssa. Mäkin oon saanut suosituksia mm. aloittaa alkupään 'helpommista' levyistä. En oo tehny sitäkään. Koska oon kerran jo päättänyt, etten halua olla missään tekemisissä ton bändin kanssa, enkä vaan tykkää, niin ei sille voi mitään. Jotain tässä bändissä silti on oltava.

Tässä Yankee Hotel Foxtrotia kuunnellessa tuntuu koko ajan vaikeammalta jatkaa vanhalla linjalla. Randomilla Spotifysta valitut kappaleet kuulostavat jopa aika hyviltä. Kaikki eivät vieläkään putoa, mutta mä en oo koskaan (jaksanut) kuunnellut Wilcoa näin monta kappaletta putkeen: Jesus Etc., I Must Be High, Kamera, I Am a Wheel, I Am Trying to Break Your Heart jne.

Joku mua tossa Jeff Tweedyn äänessä ärsyttää vieläkin. Mutta ekaa kertaa musta tuntuu, että Wilcossa ja sen fanittamisessa on jotain järkeä. Täytyy palata asiaan vaikka puolen vuoden päästä, ja katsoa joko musta on tullut Wilcon miehiä.

P.S. Saa toki opastaa ja suositella Wilcon suhteen.

Klubilla maanantai-iltana

Aika kiva, että eilen päädyttiin sit kuitenkin Klubille. Illan puolelle oli eksynyt jopa ihmisiä, vaikka keikkoja oli maanantai-illalle buukattu.

Turkulainen vasta vuonna 2009 perustettu kokoonpano Victoria esiintyi muutamalle ihmistusinalle (ja ilmeisesti myös uran kannalta ns. tärkeitä ihmisiä oli paikalla). Itse osuimme sisään, kun Vakken lahja englanninkieliselle rapille, Basick, sylki riimejä. (Mä en taida pystyy käyttää tota sanaa uskottavasti). Ja ihan positiivisesti yllättynyt olinkin miten kaverilta homma luonnistui toisella kotimaisella. MySpace-sivua en löytänyt, mut jos Basickin keikalle eksytte ja mikäli eilinen tarjous on voimassa, voi tältä saada levyn mukaan tarjoamalla oluen. Jeps.

Victoria on sattumoisin kokoonpano, jossa vaikuttaa vahvasti muuan Markus Perttula. Herralla kun tuntuu näitä virityksiä riittävän, olen ihan tarkoituksella jättänyt kirjoittamasta tästä bändistä, se ei tuntuisi kenties reilulta muita bändejä kohtaan. Mutta eilisen perusteella (en ole bändiä ennen livenä nähnyt) Victoria olisi aika valmista tavaraa levy-yhtiöiden hoiviin ja radiosoittoon. Itse musiikki on häpeilemättömän popkaavaista, hieman raskaampien kitaroiden sävyttämää rockia.

Mm. Markuksen hieman pitkäikäisempään bändiprojektiin Despair Academyyn verrattuna, Victoria tuntuu istuvan varsin hyvin Perttulalle. Jollain lafkalla olisi syytä poimia pojat huomaansa.

_________

Niin, ja eilen tuli vielä sarjasuosituskin: Bored To Death. Jason Schwartzmanin, Ted Dansonin ja Zach Galifianakisin tähdittämä sarja on HBOn viime vuoden uutukainen. Ekan jakson perusteella ihan lupaava sarja, en vain oikein tuosta Schwartzmanista välitä.

Äärimmäisen tarttuva popkappale: Love pt II

Otsikon jälkeen tekis mieli sanoa et "nuff said". En mä vaan osaa tehdä niin. Äärimmäisen lyhyt tä silti on.

Kuuntele Bright Light Bright Lightin Love pt II. Otsikointi lupaa tänään kaiken vähän itsenikin ihmetelessä "tältä kuulostaa hieno popkipale". Edes maailman korneimmat rakkaussanoitukset eivät häiritse. Hirveästi. Kuuntele siis  ja nauti niin kauan sitä kestää.

"You changed my life / you took me by surprise / I'm in love again".

I Blame Coco

Saattaa olla, että tässä vaiheessa I Blame Cocosta kirjoittaminen on jo kenties passé, mutta täytyy myöntää, etten ennen tätä aamua ollut kuunnellut yhtään Cocon kappaletta kokonaan. Mä en tiedä, miten nä ulkomusiikilliset asiat toimii ihmispäässä, mutta I Blame Coco -nimen takana esiintyvän Eliot "Coco" Sumnerin alkuperä riitti jotensakin karkottamaan kiinnostuksen.

Miksi ensimmäinen asia, joka artistista pitää tietää, on se, että hän on Gordon "Sting" Sumnerin tytär? (Samalla tuo lause taisi olla ristiriidassa itsensä kanssa, kun se tuon tiedon tarjosi). Kuten näkyy, onhan moinen asia vaikea sivuuttaa. On myönnettävä, että Cocon alkuperä näkyy ja kuuluu.

Ensimmäinen kappale, jonka tänä aamuna nyt siis kuuntelin, on In Spirit Golden. Äärimmäisen tarttuva kertsi, mielenkiintoinen lauluääni ja tanssittava meininki. Ja pieni kyseenalaistaminen, saanko edes pitää tästä.

Kenties Ellie Gouldingin kanssa kisaavalta I Blame Cocolta oli kuultava lisää. Mm. Robynin ja Fyfe Dangerfieldin kanssa yhteistyötä tehnyt IBC tarjosi kappaleillaan, jos ei muuta niin ainakin, tanssittavaa. Kaikki mitä kuuntelin Cocolta eli Quicker, Ceasar ja Only Love Can Break Your Heart (Neil Young -coveri) olivat hyviä pop-kappaleita. Yhtymäkohtia löytyi paitsi Ellie Gouldingiin, myös yhteistyökumppani Robyniin. I Blame Cocon The Constant -levyn ilmestyminen reilu kuukauden päästä on tsekattava.

Eikä siksi, että kyse on Stingin tyttärestä.

Museum of Bellas Artes

Ruotsalaista baleaaritanssipoppia eteerisillä naisvokaaleilla. jj? Ehei.

Hiljan lontoolaislafka Transparentille signattu Museum of Bellas Artes kantaa kekoon paljolti samaa, mitä ihastuttava sisarkokoonpano jj. Vaan se ei meitä häiritse, annamme MoBA:n vakuuttaa. Jo jonkin aikaa MoBA on kietonut pikkusormensa ympärille myös minua.

Museum of Bellas Artes julkaisee lokakuun puolella tuplan Watch The Glow / Who Do You Love?. Ensimmäisen kappaleen fanitus osuu kohdilleen juuri sopivasti, Jamie Harley kun on ohjannut musiikkivideon tuolle kipaleelle.

Jälkimmäinen taasen on hieman vanhempi, joskin silti helmi sekin.

Coldplay mielessäin

Ihmeellistä, miten bändit voivat kerätä niin paljon lokaa osakseen. Kaiken menestyksen ohessa tietysti. Vai sen vuoksi? Tai siitä huolimatta?

Coldplayn (suomalaisittain "Kylmäsoitto", tai turkulaisittain "Kyl mää soita") kakkoslätty A Rush of Blood to the Head oli oikeastaan ensimmäinen levy, joka tapahtui kohdallani - oli itsessään tapahtuma. Se on vieläkin levy, jonka tunnen läpikotaisin ja melkeinpä paremmin kuin minkään muun albumin. Ensihitti Yellow esikoiselta ei pudonnut aikanaan, mutta In My Place sitäkin kovempaa. Kyseistä sinkkua ja levyä ennen koko 'alttis'brittirockskene ei ihan hirviästi napostellut. Luulenpa, että monen muunkin kohdalla koko Coldplay tapahtui vasta toisen levyn myötä. Vaikka tottahan Parachutes on äärimmäisen hieno debyytti.

Kakkoslevyyn ei ole oikeastaan tehnyt mieli tarttua kovinkaan pitkään aikaan. Ehkä juuri alun ylikulutuksen takia. Sen sävelissä lukion alku meni suurimmilta osin. Kun A Rush... sitten eilen pitkästä aikaa piipahti levysoittimessa ilo oli ylimmillään ja nostalgia tulvi ylle. Ei niinkään konkreettisia muistoja, vaan tunnetiloja hetkiltä, joita levyn parissa on vietetty. Joskus jopa tietyt hajut vievät takaisin tarhaan asti muistijäljellään ja niihin tunnetiloihin. Kuitenkin, oli outoa yhtäkkiä olla niissä tuntemuksissa, lukion ajalta. Toisaalta joku saattaisi osuvasti muistuttaa, että niinhän ne muistot toimivat.

Coldplay on bändinä nykyään jo niin iso, että se kerää väistämättä paljon myös vihamiehiä, mikä on tietysti ymmärrettävää. Syistä en tosin tiedä, miksi vihata: bändin muka-perusmiehen asenne, liian 'helppo' ja tylsä siirappinen sävellystyö, hyväntekeväisyys? Vai onko muu kuuntelijakunta syynä? Jos tarpeeksi moni hyppää kelkkaan, on joidenkin poistuttava, ikään kuin periaatteesta, ja vastustettava koko instanssia?

Muiden mielipiteet vaikuttavat muhunkin, aika usein ja aika liikaa. Joskus tuntuu, että Coldplayn kuuntelua pitäisi pikku hiljaa alkaa hävetä, tai ainakin salailla - se kun ei ole (enää) makuuhuoneessa levyttävä no-name artisti josta kukaan ei tiedä, paitsi tietty aallonharjailija. Coldplay ja Chris Martin kirjoittavat varsin hienoja pop-kappaleita ja niistä nauttiminen ei ole rikos. Toisaalta. Edellä mainituilla argumenteilla voisi puolustaa vaikka mitä artistia.

Sanotaan silti vielä pari valittua sanaa. X&Y on aliarvostettu levy, ainakin bändin tuotannon joukossa. Vaikka viime levykin on jo unholan puolella, on tuleva (ensi vuonna julkaistava?) levy kuitenkin suuren mielenkiinnon ja odotuksen kohde. Jos nyt Coldplay putoaisi artistikartalle tyhjästä, tuskinpa fanitus täältäpäin olisi ihan mutkatonta. Konteksti painaa. Silti Coldplay ja minä kuulumme aika erottamattomasti yhteen. Historia painaa. Kertoi se minusta (tai meistä) mitä tahansa, halusin sitä tai en.

Galapaghost

Tästä kappaleesta tuli mulle hyvä mieli. Galapaghostin uusin folk-tune tuo mieleen Neil Youngin ja Midlaken. Niin kuin olettaa saattaisi, kun Galapaghost-monikerin takana heiluvan Casey Chandlerin ihanteina/vaikutteina moiset herrat heiluvat. Kappaleen nimi on Runnin'.

  Runnin' - Final Version by Galapaghost

Itse musiikkinsa tuottava, äänittävä, kirjoittava ja esittävä Chandler on ehdottomasti mukava, uusi tuttavuus. Ja lisättävä 'seurailtavien' artistien joukkoon. Ei siis tietenkään oikeasti, ulkona seurattava - olisihan se hieman vaikeaakin, mies kun tulee Teksasista. Köh.

Stalkkaaminen sikseen: tsekkaa teksasilais-folkit nyt, mielihyvä taattu. Varsinkin yllä oleva Runnin on maukas, Chandlerin tekosista kenties siloisin. Galapaghostin myspacestä ja soundcloudista löytyy miehen moni puolisia tuotoksia lisää. Tässä hieman vanhempi tunnari, You're All I Need.

  You're All I Need by Galapaghost

Minnie Driver

Näyttelijättärenä useimmat tuntevat, muusikkona monet eivät niinkään. Barbadoksella kasvanut, Oscar-ehdokkuuden Good Will Huntingista saanut Minnie Driver on tehnyt myös musiikkia.

Tämän päivän aihevalinnan pienimuotoinen yllätyksellisyys selittyy kyllä varsin yksinkertaisilla asioilla. 2007 tuli törmäiltyä Driverin Seastories -levyyn. Silloin tein jopa ihan hankintapyynnön kirjastoon kyseisestä levystä - hakemattahan se silti jäi.

Satunnaisten koneen siivousten yhteydessä eräs Driverin kappale osui vastaan ja mietin olisiko Spotifylla (ja Minniellä) tarjottavaa. Ja tietty mietin, miltä naisen musiikkisuoritukset kuulostaisivat muutaman vuoden jälkeen. Ensikosketus Stars & Satellites on vieläkin kevyen koskettava folkpop-balladi. Tässä Coming Back To Life.

Kun kyse on alt-country ja pop-kappaleiden tekemisestä, on lopulta vähän joka puolelle lonkeroitaan tunkeva Ryan Adams tietysti paikalla. Ryan Adams & The Cardinals ovat neljällä kappaleella mukana, mm. Belovedilla. Silti Driver on kirjoittanut kaikki kappaleet itse. Beloved on Seastories-levyn parhaimpia kappaleita.

How To Be Good on myös parasta levyllä kappale ja osoitus Driverin taidoista muusikkona. Vaikka muutamat kappaleet aika mukavasti toimivatkin, vieläkin, on Seastories kohtalaisen sherylcrowmäinen suoritus ja hakeutuu varsin tuttuihin popmuotteihin. Sinänsä 'pop' ei ole kirosana tässäkään blogissa, mutta Minnie Driver tarjoaa vain keskinkertaisen levyn, jolta kuitenkin löytyy kelpo-kepeitä folk/country/pop -kappaleita.

The Pass: albumi ja puskaradio

Huomion hakeminen ja saaminen ovat kaksi varsin eri asiaa. Etenkin musiikkiblogosfäärissä - joistakin aiheista, tapahtumista, bändeistä tms kirjoittajat innostuvat, ja jotkut jäävät vähemmälle huomiolle. Kentuckylaisbändi The Pass tuntuu vedelleen ainakin bloggaajille sopivista naruista markkinoidessaan itseään ja musiikkiaan.

Tässä taannoin The Pass tarjosi musiikkiblogi WeListenForYou:lle mahdollisuuden tehdä videon Vultures -kappaleelle. Hieman viimeistelemättömän, mutta sitäkin hienomman videon blogi saikin aikaiseksi. Videolla pyörähtää ihmisiä ja asioita, joiden tarkoitus on edustaa 39 eri musiikkiblogia. Esimerkiksi aika alussa jamppa laittaa pop tartin paahtimeen ja hakkaa sen tämän jälkeen pöytään pettymyksen osoituksena, tämä viittaa musiikkiblogi PopTartsSuckToastediin. Ei ehkä hienovaraisin vihjaus, mutta video toimii. Niin, ja videoon liittyi pienimuotoinen kisakin: kaikki 39 blogia videon asioista/ihmisistä poiminut voitti The Passin ensi viikolla ilmestyvän levyn, Burstin, itselleen sekä lahjakortin. Siinä samalla video ja sana kiersi tehokkaasti puskissa. Tsekkaa video tässä.

Toisaalta, ilman toimivia kappaleita, ei The Pass olisi saavuttanut moista huomiota. Muutama kuukausi sitten ihastelin tanssittavaa indietä à la Passion Pit ja MGMT tekevän bändin videota kappaleelle Treatment of the Sun. Nyt onkin jo melkein levyjulkkarin aika. Vaikkeivät Kentucky ja tanssi-indie istu millään samaan lauseeseen, on The Pass varsin loistokkaiden raitojen takana, kuten uudelta levyltä huomaa. Ajoittain voi kuulla myös pientä thekillersmäisyyttä raidoilla.

Joillekin The Pass tulee olemaan helposti ohitettava tusinabändi tusinasoundeilla. Burst-levyn kuunneltuani on pakko olla eri mieltä ja huomauttaa, että tässä saattaisi olla ainesta vuoden pöhinäbändiksi. Ne passionpit-vertauksetkin voisi pikku hiljaa unohtaa ja ohittaa. Tsekkaapa itse, bändi laittoi nimittäin 22. päivä ilmestyvän levynsä kokonaisuudessaan soundcloudiin. Ja löytyypä se tuosta altakin.

  BURST by The Pass

Dylan LeBlanc ja sadepäivän ilo

Sadepäiviin sopii aina Ryan Adams. Ihan aina. Tällaisina päivinä ei pitäisi edes yrittää lähteä ulos, vaan keittää teetä iso satsi ja varata aikaa olemiseen musiikin kera.

                                                           (Kuva: last.fm)

Jos Adams alkaa pikku hiljaa olla liiankin tuttu, on ratkaisuksi Dylan LeBlanc sangen osuva. Turkulaisen levykaupan, 8raidan, blogin viikkouutuksista metsästetty levysuositus osuu varmasti, jos juuri Adamsin ja Townes Van Zandtin tuotanto kolahtavat. Vähän Ashton Kutcherilta ja vähän Van Zandtilta näyttävä LeBlanc julkaisi esikoislevynsä Paupers Field elokuun lopulla. Myös Spotify tarjoaa meille kyseisen albumin.

20-vuotiaan LeBlancin levyllä vierailee mm. Emmylou Harris.

P.S. Reilu viikko sitten postailin oululaisbändistä nimeltä Satellite Stories. Nyt kun omasta postauksesta on kulunut hetki, on ollut mukava huomata bändin keränneen kivasti huomiota ulkomaisissakin blogeissa. Tämän näkee vaikka Hypemissä. Toivottavasti Satellite Storiesille tapahtuu hyviä asioita. Jos et viime viikolla vielä tsekannut bändin uutta kappaletta, tee se nyt.

  Satellite Stories - Helsinki Art Scene by satellitestories

Megafaun, ei ku: NEIL YOUNG!

Vähempikin trafiikki johtaisi sokerihumalaan, hyperventilaatioon ja skitsoiluun. Tänään ilmestyy The Walkmenin uusi albumi, Lisbon, josta olin jo väsäämässä jonkinlaista reportaasia. Toisaalta warpaint vilautteli lokakuussa ilmestyvältä albumiltaan uutta. No, näistä huolimatta olin jo päätymässä Megafauniin, KUNNES.

Luin sitten, että Neil Young oli uudelta Le Noise -albumiltaan heittänyt ensimmäiset virallisemmat setit ilmoille, videon kera. Neil Youngista on oikeastaan vasta viime vuosina tullut tärkeä artisti itselleni, kiitos ystävien valistuksen tietysti. Uudemmat neilyoungit herättävät ennen kuuntelua aina vähän puolittaista hirvitystä, mitäköhän mahtaa tulla vastaan -asenteella. Silti NY:n tuotokset ovat aina tapaus.

Nyt Stereogumin premierenä kuultu Angry World on yksinkertaisuudessaan hienoa Youngia: pelkistetyn rouhiva kitara ja laulu (ja taustahälyä).

Pohjoiscarolinalaisesta folkrocktriosta, Megafaunista, olin ehtinyt jo alkaa kirjoittaa. Ja olisihan suorastaan kohtuutonta sivuuttaa niinkin hienon trion suoritukset. Minialbumin tänään julkaiseva Megafaun levytti tien päällä ollessaan 34-minuuttisen kappaleita. Heretofore -nimeä kantavalta lätyltä on mm. Volunteers. Iloa Megafaunista saavat varmasti The Avett Brothersin ja Bon Iverin fanit, esimerkiksi.

Uudelta lätyltä löytyy myös Megafauniksi yllättävän letkeä Carolina Days. Tsekkaa livenä:

Happy Birthday You

Synttärit tuntuu aina menevän liian nopsaan ohi. Vaikkei huomion keskustaan (saati Keskustaan) tulekaan hakeuduttua, on yksi päivä vuodessa kiva olla edes pienen muistamisen kohde. Synttärikappaletta en ajatellut valita, kunnes vastaan osui pari vuotta sitten tutuksi tullut Jay Jay Pistolet.

Kappale Happy Birthday You on mukava rallatus.

Oli tässä tietty toinenkin syy Jay Jay Pistoletin mainitsemiseen - oikea syy. Lontoosta nimittäin kaikuu ihan älyttömän siistiä bändimeininkiä päivittäin, tällä kertaa on The Vaccines -niminen orkesteri asialla, jossa siis Jay Jay Pistolet -nimellä musiikkia paininut Justin James Hayward-Young vaikuttaa. Jokin aika sitten akustisen kitaran naulaan ripustanut Pistolet vetää mysteeriryhmä Vaccinesissä vokaalit ainakin. Tässä If You Wanna. 

TOIMII.

Fistful of Mercy - superryhmittymä?

Mikä lasketaan ns. supergroupiksi? Kyllä mä katson, että jos suurimman osan jäsenistä tietää omista jutuistaan ja porukkana alkavat painaa uutta materiaalia, niin kyseessä on jo 'superryhmä'. Itse musiikilliset ansiot näissä porukoissa jäävät valitettavan usein vaatimattomiksi, kun lopputulos onkin vähemmän kuin osiensa summa.

                                                                  (Kuva: fistfulofmercy.com)

Aiemmin tänä vuonna mainitsemani Mt. Desolation täytti varmasti ehdot, kuten myös tämänpäiväinen Fistful of Mercykin. Jäsenistön muodostavat Ben Harper, Joseph Arthur ja Dhani Harrison (edesmenneen Beatlen, George Harrisonin, poika). Vaikka jälkimmäinen ei kenties musiikillisilla ansioilla olekaan kaikille tuttu, ovat Harper ja Arthur varmasti monen muistissa laulaja-lauluntekijöinä.

Näiden sankareiden muodostama bändi, Fistful of Mercy, julkaisee As I Call You Down -debyyttinsä lokakuun viides päivä ja odotukset ovat ns. korkealla. Ensimmäisen kappaleen perusteella on vaikea sanoa yhtään mitään, mutta sanomattakin lienee selvää, että tuotoksia odotetaan innolla. Ehkä se juuri onkin näiden superryhmittymien kirous: kavereiden kun pitäisi saada yhdessä aikaiseksi enemmän ja parempaa kuin yksin. Tässä Fistful of Mercy  -niminen kappale samannimiseltä bändiltä.

The Tallest Man On Earth - Sometimes the Blues is Just a Passing Bird EP

Maukasta. Harmi että fyysistä kopiota saadaan odottaa marraskuulle, mutta jo nyt uuden Tallest Man On Earth EP:n voi hankkia iTunesin kautta. Niin, siis tosiaan, Kristian Matsson julkaisee uuden EP:n!

Sometimes the Blues is Just a Passing Bird -niminen julkaisu sisältää mm. kappaleen Like the Wheel, joka on viime TMoE -keikoilla toiminut päätöskappaleena, sekä neljä muuta kappaletta. Kesällä levytetty jatko Wild Huntille, josta pidin varsin paljon, tuli itselleni täysin yllätyksenä. Väliäkö sillä: olkaamme tyytyväisiä.

  Like the Wheel by Peter24B

Oululaissatelliitit

Joskus jopa tähän blogiin lähetetään kappaleita. Silti tuota oikealla olevaa soundcloud-namiskaa saisi hyödyntää useampikin. Ihan sama, mistä tai millä tavalla bändiä, kappaletta tai vinkkiä hyvästä sellaisesta tulee, kunhan tulee.

Suhteellisen harvoin, mutta kuitenkin silloin tällöin yhteydenottoja kuitenkin tulee. Useimmiten kirjoittajan kohtaa jonkinlainen muka-vakavastiotettavuuskohtaus, kun alkaa pohtia bändistä postaamista. Jos se ei oikein tunnu a) tarpeeksi laadukkaalta tekeleeltä tai b) omalta jutulta, pitää kuitenkin miettiä, onko bändi tarpeeksi hyvä kuitenkin ansaitakseen lisähuomiota tms, ja toisaalta painotella sitä sopiiko se siihen tavaraan, jonka taakse muuten saatan hyvillä mielin asettua täällä blogin puolella.

Ilmiselvästi otan tämän piskuisen blogin pitämisen liian vakavasti. No, kuitenkin. Aamulla levylautasella pyöri kaksi isoa julkaisua, Hurtsin sekä Brandon Flowersin albumit, mutta mielessä kujersi eilen lähetetty kappale, jonka kuuntelin kerran puhelimessa ollessani, eli en kauhean perusteellisesti.

Tuon kappaleen soundcloud-sivulleni lähetti oululaisbändi nimeltä Satellite Stories. Kuinka virkistävää. En tiedä bändistä juuri mitään. Two Door Cinema Clubin ja The Wombatsin bändi mainitsee vaikutteikseen, enkä usko, mikäli kuvailua Satellite Storiesista luette, että näette kirjoituksia, joissa TDCC:tä ei oululaisten yhteydessä mainittaisi. 

Vähän niin kuin French Filmsin yhteydessä on (lähes) mahdotonta olla mainitsematta The Drumsia.

Satellite Stories kuulosti, vaikka vähän liiankin tutulta, myös tarttuvalta. Tsekatkaa ihmeessä. Tässä bändin uusin kappale, tietääkseni. Helsinki Art Scene, josta vaikutteet kuuluvat varsin selkeästi. Sekä vanhempi Mexico. P.S. Onpa kivaa kirjoitella suomalaisesta, kenties vähän tuntemattomammasta bändistä.

  Satellite Stories - Helsinki Art Scene by satellitestories

  Mexico by satellitestories

Röyksopp - Senior

Jos olit haltioissasi viime vuonna ilmestyneestä Röyksoppin Juniorista, et varmasti ollut yksin mielipiteesi kera. Toisaalta jos olit vähemmän haltioissasi, et ollut yksin silloinkaan. Tsekkaapas silti tää: norskielektropoppailijat, eli Röyksopp on päättänyt laittaa uuden instrumentaalilevynsä eksklusiivisesti ennakkokuunteluun HypeMachinen ja Soundcloudin välityksellä!

Juniorin sisarlevy Senior julkaistaan vasta ensi viikon maanantaina, joten ennakointi on mielekäs. Röyksopp taitaa olla ensimmäinen bändi, joka näin toimii yhteistyössä HypeMachinen kanssa (?). Kuuntele Senior täällä ja tässä ja nyt.

  Senior by Röyksopp

Asioita

Kaikenlaista. Kiireitä on ollut, eikä opintojen jatkaminen (ja loppuunsaattamispaineet) helpota asiaa kovinkaan paljon. Tietysti työt, liikkuminen ja eläminen tuovat omat mausteensa. Siksi ihmettelenkin, että ylipäätään olen onnistunut silloin tällöin edes postauksia saamaan aikaiseksi. Tai ylipäätään saamaan mitään aikaiseksi. Tosin jos sitä alkaa ihmettelemään, saa ihmetellä aika tavalla.

Nyt aion laiskasti listata asioita, jotka saattavat liittyä kirjoitteluun, tai sitten eivät.

¤ Toivoisin kovasti Turku-soundit -sarjalle jatkoa. Saamattomuus (sekä turkulaisbändien sijainti kivien alla) ovat jumittaneet optimistisesti aloitetun postaussarjan. Muutamaa virittelyä sarjan jatkoksi kyllä on, joten toiveikas olo säilyköön. P.s. turkubändit sais ottaa enempi yhteyttä. NIH!

¤ Mua hävetti eilen, kun olin niin väsynyt, että ensinnäkin katsoin Meet The Fockersin ja toiseksi, että jotkut jutut jopa naurattivat

¤ Meinasin tehdä jo toisen suihkukappaleet -postauksen. Toisen. Se kertoo jos jonkinlaisesta aiheenpuutostilasta.

¤ Koitin pitää Interpolin uutukaisesta. En onnistunut. Antonyn uutta sen sijaan odotan aika kovasti.

¤ En yleensä tällaselle musalle lämmity, mut uus Kanye West -kappale, Devil In A New Dress maistu ihan hyvältä.



¤ Yleensä vihaan tällaisia härväke / kiirenvalittelu -postauksia. Nyt sekin on siis koettu.

¤ En normaalisti "etsi" varsinaisesti uutta musiikkia, bändien ja kappaleiden muodossa, jotenkin ne vaan tuntuvat tupsahtamaan sylkkyyn. Siis normaalisti. Nyt jopa yritin etsiä jotain postauksen aihetta, mut ei mitkään oikein sytyttäneet. Siksi palasin viime vuoden suosikkien ääreen ja otin käteen Wild Beastsin Two Dancersin. On se vaan mahtava levy.

Jenny Lewis (ja pojat)

Paitsi että lasvegasilainen Rilo Kileyn solisti ja näyttelijä Jenny Lewis julkaisee tänään poikaystävänsä Johnathan Ricen kanssa duon ensimmäisen albumin, on Jenny myös uudella The Killers -solisti Brandon Flowersin kappaleella. Liikaa tietoa yhteen lauseeseen?

                                                             (Kuva: jennylewis.com)

Noh, Jenny and Johnny -nimikkeellä musisoiva pariskunta julkaisee tänään albuminsa I'm Having Fun Now. Toinen osapuoli duoa on siis laulaja-lauluntekijä Johnathan Rice, jonka joku saattaa muistaa kappaleesta So Sweet, tai esimerkiksi Roy Orbisonin roolista Johnny Cash -elokuvassa Walk The Line. Tässä Jenny and Johnny -musiikkia. Tsekkaa koko albumi myös Spotifyssä.

Brandon Flowersin levyllä taasen vierailee. Käsittääkseni yhdessä kirjoitettu kappale Hard Enough on nyt kuultavana. Flowersin debyytti nimeltään Flamingo julkaistaan briteissä ensi maanantaina.