Taidan olla niitä harvoja, joita The Strokesin tekeleet eivät ole saaneet tekemään kupervoltteja (yläasteen liikunnanopettajani termi). Olen ihan oikeasti yrittänyt pitää bändistä, mutta suurin osa tuotoksista tuntuu turhan kylmältä ja kliiniseltä. Jopa se tykätty Is This It - lätty.
Siinä mielessä kiinnostavinta antia ovat tarjonneet bändin sooloilut. Nikolai Fraiture, basisti-Stroke, levytti viime vuonna ei mitenkään hirviän kokonaisuutta ajattelevan levyllisen kappaleita nimellä Nickel Eye. (Nokkela-pokkela nimi!). Time Of Assassinsillä oli sen verran mielenkiintoisia suoritteita, että se päätyi jopa omaan hyllyyni. Erityisen loistava levy se ei ole, mutta tarjoaa bändiin verrattuna mielenkiintoa sekä hyviä hetkiä. Where The Cold Wind Blows on malliesimerkki tästä...
...eikä Leonard Cohen -coveri Hey That's No Way To Say Goodbye jää kovin kauas jälkeen.
Laulaja-Stroke, Julian Casablancasin levy Phrazes For The Young ilmestyi viime vuonna myös. Ihan kiva -tasolle jäänyt tekele kiinnosti paljon vähemmän kuin esimerkiksi Interpol-laulaja Paul Banksin vastaava. On hra Casablancas onnistunut silti yrittämään mielenkiinnon herättelyäkin. Mm. Pomo-coveri Dancing In The Dark täyttää nämä kriteerit.
The Lonely Islandin (SNL:stä tuttu komiikkabändi) kanssa tehty Boombox on myös ihan kiva.
Albert Hammond Jr. on ehtinyt tehdä parikin levyä. Siitä ensimmäisestä, Yours Truly, ehdin ihan tykkäilemään. Kunnes. Vuosi 2008 ja Coldplaytä lämpännyt Albertti ylimielisteli itsensä tukholmalaisyleisön (ja itseni) nurjalle puolelle. Silti löytyy kivoja kappaleita ja ehkä suositeltavin Strokes-sooloilu, juuri tuo mainittu Yours Truly.
Fabrizio Morettin sivuprojekti Little Joyhun en ole kummemmin tutustunut eikä pikakuuntelu Spotifyssä ihmeellisyyksiä tarjoakaan.
Silti yksittäisstroket ovat kovasti mielenkiintoisempia - ainakin odotusarvoltaan - kuin yhtenäisstroket. Saapi nähdä mitä seuraava levy tuo tullessaan. Kunhan kaverit malttavat sen joskus julkaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti