The Strokes yhdessä ja erikseen

Taidan olla niitä harvoja, joita The Strokesin tekeleet eivät ole saaneet tekemään kupervoltteja (yläasteen liikunnanopettajani termi). Olen ihan oikeasti yrittänyt pitää bändistä, mutta suurin osa tuotoksista tuntuu turhan kylmältä ja kliiniseltä. Jopa se tykätty Is This It - lätty.

Siinä mielessä kiinnostavinta antia ovat tarjonneet bändin sooloilut. Nikolai Fraiture, basisti-Stroke, levytti viime vuonna ei mitenkään hirviän kokonaisuutta ajattelevan levyllisen kappaleita nimellä Nickel Eye. (Nokkela-pokkela nimi!). Time Of Assassinsillä oli sen verran mielenkiintoisia suoritteita, että se päätyi jopa omaan hyllyyni. Erityisen loistava levy se ei ole, mutta tarjoaa bändiin verrattuna mielenkiintoa sekä hyviä hetkiä. Where The Cold Wind Blows on malliesimerkki tästä...

...eikä Leonard Cohen -coveri Hey That's No Way To Say Goodbye jää kovin kauas jälkeen.

Laulaja-Stroke, Julian Casablancasin levy Phrazes For The Young ilmestyi viime vuonna myös. Ihan kiva -tasolle jäänyt tekele kiinnosti paljon vähemmän kuin esimerkiksi Interpol-laulaja Paul Banksin vastaava. On hra Casablancas onnistunut silti yrittämään mielenkiinnon herättelyäkin. Mm. Pomo-coveri Dancing In The Dark täyttää nämä kriteerit.

The Lonely Islandin (SNL:stä tuttu komiikkabändi) kanssa tehty Boombox on myös ihan kiva.

Albert Hammond Jr. on ehtinyt tehdä parikin levyä. Siitä ensimmäisestä, Yours Truly, ehdin ihan tykkäilemään. Kunnes. Vuosi 2008 ja Coldplaytä lämpännyt Albertti ylimielisteli itsensä tukholmalaisyleisön (ja itseni) nurjalle puolelle. Silti löytyy kivoja kappaleita ja ehkä suositeltavin Strokes-sooloilu, juuri tuo mainittu Yours Truly.

Fabrizio Morettin sivuprojekti Little Joyhun en ole kummemmin tutustunut eikä pikakuuntelu Spotifyssä ihmeellisyyksiä tarjoakaan.

Silti yksittäisstroket ovat kovasti mielenkiintoisempia - ainakin odotusarvoltaan - kuin yhtenäisstroket. Saapi nähdä mitä seuraava levy tuo tullessaan. Kunhan kaverit malttavat sen joskus julkaista.

Anoraak

Nantesista, Ranskasta, kotoisin oleva tuottaja Anoraak tekee paluun kappaleella Above Your Head. Voisko tätä hieman Kavinskyn hengessä tuotettua synahousepoppia sanoa jopa romanttiseksi? No, kesä tulee ja siihen tarvitaan monta kesäiltojen pidentäjää silkasti positiivisella otteellaan.

Paitsi että Anoraakin uusin kappale onnistuu edellä mainitussa asiassa, on EP Nightdrive With You älyttömän hyvää kesämusiikkia (linkki vie Spotifyyn). Eikä tietty haittaa, että itsekin on 80-luvun lapsi. Nämä on melkein kuin suoraan jostain tv-sarjasta. Ja tämänhän, jos jonkin, ne ranskikset osaa.

Hah, ja miehellä on tietty kappale nimeltä Endless Summer. Tuolla aatoksella kelpaa lähteä kesän viettoon. Ellei sitten lähde töihin, niin kuin jotkut. BUU.

80-luvusta puheenollen. Onko kukaan sattumoisin nähnyt Hot Tub Time Machine -nimisen leffan traileria? Siinä sanatarkasti poreamme on samalla aikakone, joka vie pääosassa olevan porukan vuoteen 86. Ja sit siinä ihmetellään kasettisoittimia ja säärystimiä. Vaikuttaa siltä, että kaikki parhaat jutut on trailerissa tai sitten se on tosi väsyneen miehen leffa. Joka tapauksessa mun on nähtävä se, kun se saapuu teattereihin. Älyttömän hienoa.

Uusvanhat: You Can Be a Wesley

Pitää aloittaa taas kirjoitus ihmetellen, miksei kaikille Wesley -mahdollisuuden tarjoava bändi ole suositumpi? Tätä ennen en ole kovinkaan monessa paikassa nähnyt kirjoitettavan You Can Be a Wesleystä.

Viime vuonna debyyttilevynsä julkaissut bostonilaisbändi tekee suoraviivaista, kivaa, kepeää, jopa söpöä, poppia/rokkia. Joitakin moinen kuvaus saattaisi hirvittää.

Niin, ihmettelyn aihehan se on: miten näin kivalla bändillä voi olla vain muutama tuhat kuuntelijaa last.fm:n puolellakin? Ehkä vastaus löytyy siitä, että useimmiten näillä "kivoilla bändeillä" on kilpailijoita kahdeksantoista tusinassa. Silti You Can Be a Wesley kuulostaa hyvin potentiaaliselta tarjoten mielenkiintoisia koukkuja kuuntelijalleen. Creatures on loistava esimerkki tästä.

Kappale Make Up Your God siirtyy hieman folkimman puolelle levyn edetessä.

Olin jo valittelemassa, etten onnistunut koko levyä saamaan kuunteluuni, kun Spotifykaan ei tuottanut helpotusta. Pieni nuuskiskelu oli näemmä kuitenkin paikallaan, kun tuossa allahan koko albumi pönöttää. Kuuntele siis Heard Like Us tässä. Tosi jees!

Bändi josta en olisi uskonut pitäväni

'Uusien' bändien esittelyyn lähdetään usein vähän kiertotien kautta: 'uusi' esitellään 'tuttujen' avulla ja niihin verraten. Varsin käyttökelpoinen tapa, mutta myös riskialtis: mitäs sitten jos lukija ei tunnekaan kyseisiä bändejä tai, vielä pahempaa, ei pidä niistä?

The Delta Mirrorin debyyttialbumi Machines That Listen on edellä mainitusta syystä "aika jännä" osa musiikkimosaiikkiani, jota myös soittolistaksi kutsutaan. Bändistä on nimittäin vaahdottu muutamaan otteeseen nimenomaan The Antlersin ja Big Pinkin merkeissä. En edes tiedä, miksi tartuin levyyn, vaikka sitä verrattiin kahteen viime vuoden huippubändiin, joista en edes ollut kovin innoissani. Otsikostakin on jo selvää, että taru päättyi onnellisesti: kannattihan se kuuntelu.

Machines That Listen koostuu valtaosin elektromeiningistä, jossa vilisee post-rocksoundeja. Interpolin Paul Banksiltä ajoittain kuulostava laulaja on oma kaikuinen, paikoin kuiskaava elementti musiikissa, joka yllättää koskettavuudellaan.

 THE DELTA MIRROR // He Was Worse Than The Needle He Gave You by influxmusic

Bändin levyn erikoinen teema muistuttaa myös The Antlersin Hospice -levystä, sillä Machines That Listenin yhdeksän kappaletta on kirjoitettu sairaalan eri huoneista ja niiden tapahtumista. Aika raskasta, mutta lopulta yllättävän koskettavaa:

Hold me down just don't let me go - Live Acoustic

the delta mirror | MySpace Music Videos

Kuinka The Delta Mirror sitten lopulta kesti vertailut alussa mainittuihin bändeihin? Sen verran hyvin, että Machines That Listeniä on suositeltava The Antlersin JA Big Pinkin faneille. Siis niille jotka pitävät kummastakin. Muiden kannattaa koittaa onneaan, vaikkei taika ihan koko levyä kestäkään.

# Kuuntele The Delta Mirrorin Machines That Listen Spotifyssä
# The Antlers - Hospice @ Spotify
# The Big Pink - A Brief History of Love @ Spotify

Tie vie sittenkin Senaatintorille

Eilen varmistui tieto, että Arcade Firen liput tulevat tänään myyntiin. Alunperin tosiaan ajattelin, etten edes yrittäisi saada lippuja: keikkakesä pitää jo nyt huolen, ettei kukkaro pääse pulskistumaan. Toisaalta alunperin piti myös postailla ihan muusta tänään.

Vapaapäivä ja kaikkee. Laitoin silti kiltisti herätyksen, jotta olisin tarvittaessa päivystämässä lippuja. Meitä olikin aika monta jahtaamassa lippuja samalle porukalle ja lopulta olen sittenkin Senaatintorilla 28. kesäkuuta. Työvuoro vähän painaa mieltä, mutta senkin saanee vaihdettua.

Ehdin jo toivoa, että Arcade Firen uusi materiaali olisi samaa laadukasta jatkumoa tuota keikkaakin ajatellen. Sattumalta samana päivänä sitten näihin toiveisiin vastattiin - tai ainakin tarjottiin mahdollisuus täyttää ne toiveet. Aiemminhan kanadalaisbändi tarjosi pikkupätkät kuunneltavaksi uusista kappaleista, mutta jäin odottelemaan ihan koko kappaleiden kuulemista. Tässä niitä nyt sitten olisi. Joka tuutista tulee varmaan infoa tänään näistä kappaleista. Ja niin täälläkin: The Suburbs ja Month of May.

Tänään myös tuli tieto, että tulevan AF-levyn nimi tulee olemaan The Suburbs ja se julkaistaan elokuun alussa! Jehei.

Bands ahoy!

Edelleenkin tunnen jotenkin syyllisyyttä siitä, että tässä blogissa on liian vähän suomalaisia (ja siten myös turkulaisia) bändejä esillä. Ehkä myös liian vähän sellaisia, joilla ei ole levytyssopimusta, mutta vähintäänkin lupaavia demoja. Etenkin Turku-soundit saisi saada jatkoa.

Muutamia suosituksia tännekin asti eksyy ja olen joitakin ottanut itsekin esille. Lisäilin nyt tuohon oikeaan yläkulmaan soundcloudin (johon olen niin kovasti ihastunut) widgetin, eli tuon DROPBOXin, jonka avulla voi lähettää soundcloud-profiilini kappaleita. Kun noita bändejä on välillä niin vaikeaa kaivaa esiin, niin ajattelin, että nyt on ainakin vähän helpompaa lähestyä kappaleella tätäkin blogia.

Eli: jos bändisi ansaitsee mielestäsi tulla kuulluksi tai tiedät aloittelevan bändin josta haluaisit muidenkin tietävän, vaikkakin vain tämän blogin lukijakunnan, lähetä kappale tuon namiskan välityksellä tai suosittele profiiliini soundcloudiin suoraan jotain. Koitan suosituksista poimia sitten niitä maukkaimpia postauksiksi asti. Eihän tuo dropbox tietysti mikään valtava kädenojennus ole, mutta toivoisin edes joitakin ehdotuksia tai kappaleita putoilevan.

Vahvistaakseni demoilevien bändien uskoa, on tässä Lost Fiction, lontoolaiskokoonpano, jolta olen kuullut vain pari demokappaletta, mutta jolta mielelläni kuulisin lisää. Sanokaa nyt, keneltä bändin laulaja kuulosta. Oon muutaman päivän miettinyt enkä saa päähäni. Vaivaa kohtuullisesti. hmh. Joitain kovin joydivisionia tässä silti on.

 Time by Lost Fiction 

 We Were Still by Lost Fiction 

Wild Moccasins

Houstonilaisskeneä edustava Wild Moccasins julkaisi debyyttilevynsä muutama päivä sitten. Hieman erikoista, iloista ja hauskaa kitarapopia soittava bändi on erään blogikommentoijan mukaan musiikin vastine Michael Cera -elokuvalle. Just. No, aika osuva ilmaisu silti.

Levyjulkkareita Wild Moccasins piti pari päivää sitten Washingtonissa. Sisäänpääsymaksu $10 ja kaupan päällisiksi sai uuden albumin, Skin Collision Pastin. Ja tietysti bändin live-show'n, joka kaikesta päätellen oli ihan huikea. Late Night Television livenä levyjulkkareista:

Tässä vähän vanhempaa Wild Moccasinsia. Fruit Tea.

Someone Still Loves You Boris Yeltsin

Kasku olisi liian ilmiselvä. Puhutaanpa siis bändistä itsestään. Someone Still Loves You Boris Yeltsin (tästä eteenpäin joko SSLYBY tai Boris helppoilun vuoksi) on indie pop -bändi Missourista. Bändien nimet voivat olla nokkelia, hauskoja tai yksinkertaisesti vain väsyneitä. En oikein osaa päättää mikä niistä rakkauden tunnustus Venäjän ensimmäiselle presidentille olisi. Aluksi se ainakin nauratti.

                           (Kuva: Stereogum)
Mutta kuitenkin. Yritin joskus päästä bändin pidettyyn Broom -levyyn paremmin sisään, mutten syttynyt. Näitä soundeja kun tuntui olevan vähän joka kulman takana jossain vaiheessa. Broomilla oli silti jo muutamia aika maistuvia, kepeitä pikkukivoja kappaleita, kuten Pangea ja Oregon Girl.

Broomin soundeissa viehätti juuri se lo-fi/oma tekeminen ja se, että se kuului hyvin selkeästi levyllä. Silti tuntui, että joku muu tekee vastaavaa jo pikkaisen paremmin. Olisiko 2010 sitten SSLYBYn vuosi? Let It Sway on uuden levyn nimi, joka ilmestyy elokuussa (17.8.). Tässä ensimmäinen maistiainen uudelta levyltä. Sink/Let It Sway.

Kyseisellä kappaleella kuulee tutut elementit mutta silti jotain uutta hyvää myös. Tykkään. Uuden levyn tuottajana toimii toisen nimihirviöbändin, Death Cab For Cutien, Chris Walla. Mielenkiintoista.

Kuuntele vielä tämä tosi jees SSLYBY -kappale viime vuodelta, Cardinal Rules.

Uusvanhat: Jonathan Johansson

Ollakseen ruotsalainen syntikkapopihanuus, tämän sunnuntain artistivalinnalla on harmittavan samankaltainen nimi Paraisilta kotoisin olevan suomalaisfutaajan kanssa. (Tuo heitto olisi pitänyt olla vältettävissä, eikös juu.)

              (Kuva artistin Last.fm -sivulta)

Jonathan Johansson on vastuussa jälleen kerran hienosta yhdistelmästä ruotsalaisuutta ja synaa. Viime vuoden helmikuussa julkaistu En Hand i Himlen lukeutuu valitettavasti niihin levyihin, jotka ovat luikahtaneet ohi musiikkihaavini. Todella sääli, sillä levy on aikasta mahtavuutta, nimikkobiisistä alkaen:

Johanssonin yhteydessä on mukava herätellä vanha postaussarja uusvanhoista artisteista, joissa käsittelen artisteja, jotka eivät ole sytyttäneet ilmestymishetkellä vaan kaivautuneet ihoni alle myöhemmin uuden tarkastelun yhteydessä.

Ruotsalaisen Tears for Fears -coverikin on suorastaan kivuutta. Harmittaa tietyssä mielessä, etten ole aiemmin  Johanssonin levyyn tarttunut, mutta toisaalta olen iloinen, että löytyi edes nyt. En Hand i Himlenin verkkaiset tahdit ovat omiaan sunnuntain tahdeiksi tai vaikkapa jatkoiluun. Tässä siis Alla Vill Ha Hela Världen:

Levyn todellinen helmi löytyy silti tässä. Kappale on nimeltään Aldrig Ensam. Voisin kuvitella, että jos Markus Krunegård ja muut ruotsalaiskivuudet ovat mielestäsi parhautta, on sinun epäilemättä lähdettävä Johanssonin matkaan - jos et jo siellä ole.

Ja hei. Parhautta luvassa tässä blogissa. Paitsi että En Hand i Himlen on Spotifyssä, saamme sen soundcloudin välityksellä myös tänne. Olkaapa hyvättenne.

 Jonathan Johansson - En hand i himlen by HYBRIS

Tuttavuus muutaman vuoden takaa

Musiikissa oma tekeminen on joskus kirosananomainen. Ikään kuin se, että musiikki ei ole täysin vielä valmista tai se että bändi ole löytänyt täysin musiikillista itseään olisi jotenkin syy mollata. Olohuonenauhoituksista on moni laadukas äänite kotoisin.

            (Kuva bändin myspacesta)

Tämä pieni puolustuspuhe ennakoi seuraavaa postausta. Olin nimittäin aikeessa kirjoittaa jälleen saman litanian, että tämän bändin kotiäänitteet eivät ole ihan valmista kamaa, vaikka hyvältä kuulostavatkin. No hei daa. Sen takia ne ovatkin kotiäänitteitä.

No mutta. Fox Vulpini. Muutamia vuosia sitten jossain nettiforumilla pyöriessä törmäsin tähän pirkkalalais-folkkokoonpanoon. Harmi etteivät ole turkulaisia, olisi Turku-soundit saanut mukavan jatkopostauksen.

Ihanteet Kings of Conveniencestä ja Iron & Wineen kuuluvat kirkkaasti ja soundissa on mukava maistiainen myös kotimaista John McGregoria. Fox Vulpinilta ei ole tainnut mitään virallista ilmestyä, mutta mikseri.netistä löytyvät äänitteet ovat kovinkin kivankuuloisia, näin nykyfolkin fanin korviin. Jotain omaa musiikillisesti tarvittaisiin lisää kyllä. Toivottavasti saavat jonkin sopparin. Ja kaikkea muuta hyvää.

Ja ihan kuriositeettina voisi mainita, että Fox Vulpinissa vaikuttava Santeri tekee myös soolomateriaalia, joka sekin kuulostaa varsin kivalta. John McGregorin jalanjäljissä sitten vaan eteenpäin.

PEACE

Amnesty Internationalin hyväntekeväisyysmusiikkiprojekti netissä on nimeltään PEACE. Pari sataa artistia on osallistunut biisintekotalkoisiin, jonka tuloksena on saatu aikaan musiikkikokoelma, jonka tuotot menevät luonnollisesti Amnestyn ihmisoikeustyöhön. Koko kokoelman voi ladata suhteellisen nimellistä summaa vastaan, jonka voi itse päättää. Kuitenkin vähintään viisi euroa. Ei mitenkään älytön hinta vajaa parista sadasta kappaleesta. Kokoelma on myös streamattavissa kyseisellä sivustolla.

Artistien joukossa on mm. The Antlers, Someone Still Loves You Boris Yeltsin, A Place To Bury Strangers, Thao With The Get Down Stay Down, Ra Ra Riot, We Are Standard, Jori Hulkkonen jne.

Artistien joukosta löytyy myös Patrick Wolf, joka on tehnyt koverin Kate Bushin kappaleesta Army Dreamers. Kappale on mitä mainion hyvään tarkoitukseen. Wolfilta pitäisi ilmestyä uutta levyäkin ihan piakkoin.

 Patrick Wolf - Army Dreamers (Kate Bush cover) by nmemagazine 

Tutustu koko projektiin ja sen artisteihin täällä.

Google sulki jälleen musiikkiblogin

En yleensä ota kovinkaan helposti kantaa (tässä blogissa) asioihin, jotka vain sivuavat musiikkiasioita. TVO:n lopetus oli poikkeus. Tänään teen toisen poikkeuksen.

The Pop Cop on skotlantilainen musiikkiblogi, joka on keskittynyt skotlantilaiseen musiikkiin. Tai siis oli.

Kolmen elinvuotensa aikana sen kirjoittaja ehti mm. panemaan alulle Music Alliance Pactin, jossa kolmisenkymmentä musabloggailijaa ympäri maailman jakaa oman maansa artisteja kerran kuussa. Tänään sain kuitenkin lukea, että Pop Copin sivusto olisi lakkautettu. Googlehan sen päivät päätti.

Googlen mukaan Pop Cop oli toistuvasti rikkonut käyttäjäehtoja laittamalla postausten yhteyteen mp3-tiedostoja, jotka pystyi halutessaan lataamaan. Pop Copin pitäjä kertoi saaneensa kyllä joitakin huomautuksia, muttei niissä kerrottu, mihin postaukseen ne liittyivät, joten mahdollisten erheiden korjaaminen olisi ollut mahdotonta.

Yksipuolisesti The Pop Cop -sivuston sulkeminen oli Googlelta eittämättä kohtuuton ja suorastaan törkeä teko. Sivuston pitäjän viesteihin ei edes vastata. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun musiikkiblogi lakkautetaan varoituksetta. Silti epämääräinen lainsäädäntö on asiaan vähintään yhtä syyllinen kuin Googlen megakorporaatio.

Kohtuuttomalta koko kolmen vuoden työn menettäminen tuntuu varsinkin siinä mielessä, että suhteellisen isoksi sivustoksi kasvanut Pop Cop katosi kuin tuhka tuuleen, kun sen pitäjä ei ehtinyt tietenkään laittaa kirjoituksia varmuudeksi jonnekin muualle talteen. Kun pitää mielessä, miten musiikkiteollisuus hyödyntää ja hyötyy musiikkiblogeista (ainakin maailmalla) ja nimenomaan lähettää isoimmille, kansainvälisille blogeille artistiensa kappaleita, on The Pop Cop -sivusto joutunut oudon harmaan alueen sivulliseksi uhriksi musiikkiteollisuuden ja puhtaan piratismin sodankäynnissä.

Itse en ole oikeastaan tohtinutkaan lähteä mp3 -postauksiin, sattuneesta syystä. Niitä ei tosin kukaan tänne lähetäkään (huoh). Silti on tärkeää tiedostaa Suomen suhteellisen pienessä musiikkiblogikentässä, että tällaistakin tapahtuu. Tuskin itse blogger-tiliäni vaihdan johonkin muuhun sivustoon, mutta harkintaa asia kyllä vaatii. Tämä tapaus vain osoittaa, etteivät internetin pelisäännöt ole millään muotoa selvät eri osapuolille vieläkään.

Tukea The Pop Copille voit osoittaa liittymällä Facebook -ryhmään tai lähettämällä support@blogger.com -osoitteeseen palautetta asiasta. Mm. The Nationalin Matt Berninger ja osittain skottibändi Franz Ferdinand ovat jo asettuneet The Pop Copin taakse tai osoittaneet tukeaan.

Lue lisää esim. Drowned In Soundin artikkelista tai Song, By Toad -blogista.

Camera Obscura ja Richard Hawley

Glasgowilaiselta Camera Obscuralta ilmestyi eilen erikoisjulkaisu The Nights Are Cold. A-puolelta löytyy Camera Obscuran koveri Richard Hawleyn samannimisestä kappaleesta. Bändi halusi näin kunnioittaa lempiartisteihinsa lukeutuvaa Hawleyta.

Julkaisun B-puolelta taasen löytyy Camera Obscuran Sweetest Thing -kappale viimevuotiselta My Maudlin Careerilta. Sillä poikkeuksella toki, että julkaisun version on Richard Hawleyn remix. Alkuperäinen videoineen löytyy tästä:

Kummankin artistin fanien iloksi The Nights Are Cold -julkaisu löytyy Spotifystä.

# Camera Obscura: The Nights Are Cold

Karen Elson - The Ghost Who Walks

Karen Elsonista mainitsin ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten. Silloin mainitsin sen, mitä hänestä yleensä kerrotaan: huippumalli, Jack Whiten vaimo ja blaah blaah blaah. Silloin eteeni sattui myös neidin mainio kappale The Ghost Who Walks. Parin kuukauden aikana se on kypsynyt kovin pidettäväksi ja kauniiksi kappaleeksi.

Karen Elson sattui taas eteeni eilen. Ensi viikon maanantaina julkaistava The Ghost Who Walks -albumi on nimittäin Guardianin sivuilla kuunneltavana. Kuunteluhammasta kolotti yllättävän kovaa. Oikeastaan muistin "silloin joskus" kuullusta kappaleesta vain, että se oli yllättävän hyvä ja herätti kiinnostuksen. Nähtävästi melko hyvin, kun kuunteluun tartuin.

 May 24th: Karen Elson 'Pretty Babies' by PIAS UK Sales

Ensimmäisen kuulemani kappaleen perusteella en olisi arvannut yhtään, minkälainen albumi tulee olemaan. Tweehtävästä 100 Years From Now'sta aina Nick Cave -pastissointi Stolen Rosesiin levy on melko ehtaa tavaraa. (Nick Caven neiti oli näemmä maininnutkin vaikutteiden joukkoon.) Tietyssä mielessä en uskoisi sanovani tätä, mutta voitaisiinko neidiltä kuulla lisää?

Sitten sävy vaihtuu taas lännenlokarisaluunahajoilukantrifolk -tahteihin. Aviomies Jack Whiten tuottama The Ghost Who Walks on täynnä folkahtavia balladeja, jossa epäilemättä kuuluu Amerikan tantereen perinne, vaikka Elson onkin Mansen naisia. Ihan sen oikean Mansen.

Levy on aika kiva osoitus Elsonin kyvyistä, että seuraavaa julkaisua täytyy oikein odotella. Vuoden parasta se ei ole, mutta tietyssä mielessä hyvä kuulla ja tietää -osastoa. Tykkäilen.

The Mary Onettes - The Night Before The Funeral

Tänä aamuna oli erityisen vaikeaa olla kirjoittamatta siitä, mistä blogit ovat jo hykerrelleet koko aamun. Yritetään nyt ainakin aloittaa jollakin muulla asialla. Record Store Dayn yhteydessä julkaistu The Mary Onettesin single The Night Before The Funeral on aika mainio raita nimittäin.

The Mary Onettes on ruotsalaisbändi, jonka dream popista vaikutteita ovat varmasti imeneet myös The Pains of Being Pure At Heartin jäsenet. The Night Before The Funeral -kappale ehti saada jo videonkin tuossa jokin aika sitten. Kappale kuulostaa koko ajan vain paremmalta:

Tosin uutta The Pains of Being Pure At Heartiakin on saatu kuulla viime viikkoina. Say No To Love ja Lost Saint:

 The Pains Of Being Pure At Heart - Lost Saint by LukeSlater 

Hesarihan siitä ehti melkeinpä ensimmäisenä uutisoimaan, mutta totta se on, Arcade Fire saapuu tosiaan Suomeen keikalle. Helsingissä 28.6. soittavan kanadalaisbändin keikkaliput tulevat myyntiin ensi maanantaina. En todellakaan osaa suhtautua asiaan mitenkään järkevästi. Itse spekuloin Arcade Firen mahdollisella kiinnityksellä Ruisrockiin maaliskuun lopulla.

Ei tuo Senaatintori tietenkään niin kaukana tuosta arvauksesta ole. Mutta mutta. On jo useampi keikka tiedossa kesäksi enkä oikeasti usko, että onnistuisin olemaan niiden muutaman tuhannen joukossa, jotka liput Helsingin keikalle saisivat. Aika käsittämättömän hieno juttu silti. Tämä on kuitenkin se artisti, joka Ruissin olisi pitänyt kiinnittää. Möh.

Tuntuu typerältä liittää tähän mitään videota, mutta laitetaan nyt silti tällainen maukkaus.

Clock Opera

Clock Opera on lontoolainen elektrokokoonpano, joka henkilöityy vahvasti Guy Connellyyn. Oikeastaan aatoksissa on ollut jo aika kauan postailla myös tästä bändistä. Liudan remixejä jo tehtaillut Clock Operan singlejulkaisu A Piece Of String osuu kesäkuun alkupuolelle.

Pidemmän aikaa kulisseissa tasaisen vahvaa tuloa tehnyt chop popia (Connellyn oma termi) soittava bändi on kuitenkin nyt laittanut tulevan singlensä ilmaislataukseksi. Se on saatavilla täällä.

Itse kappaleen voit kuunnella ilman lataustakin:

Myös vanhemmat kappaleet, kuten White Noise, ovat kovia. Remixitkin varsin toimivia.

Tässä lopussa on vielä mahdollisuus ladata pari aiempaa kappaletta sähköpostiosoitetta vastaan:

   

Tuoretta tavaraa

Paljon ehti postaamisen aihetta tulla yön aikana. Aloitetaan The Drumsilla.

The Drums julkaisee kesäkuun alkupuolella debyyttilevynsä pidetyn EPn jälkeen. Newyorkilaissurffarirokkailijoiden uutukaiskappaletta on toki esitetty livenä, mutta tässä albumiversio, It Will All End In Tears.

Kele on myös ollut ahkerana valloittaessaan blogosfääriä elektropörinäkappaleillaan. Aiemmin kuullun Tenderonin lisäksi kuultavana ovat nyt Rise ja Walk Tall. (Niin tämä oli siis se Bloc Partyn laulajan soolomeininki).

 Rise by keleokereke 

 Walk Tall by keleokereke 

The National. Ties kuinka mones postaus, jossa on jotain uutisoitavaa siitä. Minkäs teet? Tällä kertaa on itseasiassa kaksikin hienoutta. The National oli nimittäin Dave Lettermanin vieraana vetämässä Afraid of Everyonen ja voitte arvata ketä oli mukana. No, sehän oli tietysti Sufjan Stevens. = Parhautta!

The Nationalilta on myös uutta kappaletta. Walk Off nimittäin tulee iTunesista ostettaessa High Violetin ekstrakappaleena. Valitettavasti en nyt voi liittää sitä tähän, mutta ohjaan Hypemiin kuuntelemaan sen. Aika kivan kuuloinen slovari.

# The National - Walk Off @ Hypem

Moni on varmasti lukenut The Killersin laulajan Brandon Flowersin sooloprojektista. Soololevyn tuottajan tulee kaiketi häärimään Day & Agen tuottaja sekä Neil Youngin viime levyn tuottanut Daniel Lanois yhdessä. Flowers itse mainitsi kirjoittaneensa joitakin kappaleita Jenny Lewisin kanssa ja levyttäneensä tämän kanssa myös dueton uudelle levylle. Vaikkei kappaleita ole varsinaisesti kuultu Flowersin soololevyltä, on tarjolla Flamingoksi nimetyn levyn äänimaailmasta näytettä:

Suositus lukijalta: The Bear That Wasn't

Aloitetaan tämänkertainen postaus bändillä, josta mainitsi itseasiassa eräs lukija. The Bear That Wasn't on belgialaisen Nils Verresenin musiikkiprojekti. Akustinen, kokeellinen, hieman itseasiassa minimalistista Mewiä muistuttava The Bear That Wasn't julkaisi debyyttialbuminsa tänä vuonna. And So It Is Morning Dew löytyy myös Spotifystä.

Lähimmin The Bear That Wasn't on kenties verrattavissa islantilaiseen Seabeariin. Ensin mainittu tosin ei ole aivan yhtä 'valmista' tekemistä kuin jälkimmäinen. Seabear on kivaa musiikkia myös.

Ikään kuin sivuhuomiona voisi lisätä tän päivän postaukseen, että JOS joku ei huomannut, niin Band of Horsesin Infinite Arms löytyy paitsi bändin kotisivuilta myös soundcloudista. Ja jonkin aikaa myös täältä. Ensireaktiot olivat myönteiset. Parempi kuin viime levy ehdottomasti. Silti hevosporukka ei oikein onnistunut vieläkään saamaan minua innostumaan itsestään. Hmm. Hyvä levy Infinite Arms on, mutta Band of Horses ei onnistu vakuuttamaan itseäni ehkä tarpeeksi noin ylipäätään.

 Infinite Arms by bandofhorses 

Ja vielä sivuhuomio. The Nationalin Bloodbuzz Ohion video on hulvaton. Jos se on jäänyt huomaamati, sen voit katsella tässä:

Musiikkivideoita

Voisihan sitä katsella videoita samalla, kun kuuntelee musiikkia. Tänäänkin postaus on siis simppelihkö. Tarjottimella on viime päiviltä, viikoilta hienoja videoita, jotka ovat jääneet tänne jakamatta. Toro y Moi, Primary 1, Club 8,  Local Natives, Ben Folds.

Okei, Toro y Moilta ei varsinaisesti tullut musavideota, mutta kyllä tämäkin kelpaa. Chaz soitti jokaista instrumenttiä tehdäkseen live-version You Hid -kappaletta varten. Mahtavaa.

Primary 1 oli vähän jokaisen puheenaiheena alkuvuodesta. Nyt on tehty videota kesäkuussa sinkkuna julkaistavasta Princess -kappaleesta:

Postailin ruotsalaisesta Club 8:sta helmikuussa. Western Hospitality -kappaleelle on myös tehty nyt video, oikein Stereogumin premiere.

Local Nativesin World News videona. Bändiä tarvitsee tuskin esitellä kenellekään. (?)

Laitetaan koko postauksen lopuksi Ben Folds kyydittämään kuuntelua. Ben Folds teki nimittäin Elliott Smithin Say Yes -kappaleesta koverin:

Ben Folds covers Elliott Smith

Maanantai

Tänään on tullut kaavittua hyvällä menestyksellä musiikin maailmaa taskuihin. Kävin vihdoin hakemassa fyysisen kappaleen vuoden parasta levyä: High Violet lähti mukaan siis 8raidasta. On kuulemma pelkästään tämän ja huomisen perusteella myydyin levy siinä lafkassa.

Toinen hieno juttu oli se, että kaverini oli vihdoin saanut hankkimamme Leonard Cohen -liput elokuiselle keikalle Boo-yah! Odotus alkakoon - myhäillen. On jo aikakin nähdä yksi kaikkien aikojen lauluntekijöistä ja sanoittajista livenä.

Kolmantena, vähemmän konkreettisena, iloasiana oli The Black Keysin tuoreen Brothers -abumin saapuminen NPR:n ennakkokuuntelupisteeseen. Ja albumi on hyvä! Mitä nyt tosifanien reaktioita on lukenut, niin pienellä varauksella kenties ovat jotkut suhtautuneet siihen, että kyseessä on rauhallisempi kuin aiemmat ja laulujen teemat hipovat enemmän rakkausaiheita (?). Itse en osaa ottaa kantaa, sillä en ennen tätä levyä ollut kovinkaan innokas kuuntelija. Silti, tässä on laadukas paketti bluesahtavaa rockia. Törkeän hyvää meininkiä.

Neljäs asia oli Ruissin uudet kiinnitykset. Sehän jäi vähän suutariksi koko ilmoitus. Slash. Slash? Slash. Sinne niitä rahoja sitten menee. OK. No, tulihan Midlake. No joo, myönnetään, että "ihan kiva" -osaston kiinnitys. Enpä tiedä tosin miten toimii livenä. Taitaa olla Midlake-maratonin aika siis ennen heinäkuuta.

Vaikutan varmasti hieman ikävältä asiakkaalta, kun aina valitan näistä Ruisrockin kiinnittämistä artisteista. Ja niin, voishan tähän yhteyteen jotain asiaakin laittaa. Beach House soitti uuden kappaleen livenä, tässä tyydyttävä live-tallenne White Moon -nimisestä kappaleesta.

Hyörinäkappaleet viikolta

Ratatat, Dom, Villagers. Näistä mä ainakin olen lukenut (pitäisikö sanoa nyt jo 'viime') viikolla aika paljon. Tai oikeastaan näitä on pyörinyt soittimessa. En aio lässyttää näistä kovinkaan paljon, kuunnellaan nyt vaan musiikkia.

Ratatat on tuttu elektro-bändi. Uutta levyä tulee ensi kuussa. Ja tässä uutta kappaletta: Party With Children.

Domin kappale Jesus on pyörinyt täällä päässä ainakin melko paljon tällä viikolla. Aiemminhan bändi on ollut mm. P4k:in 'Rising' -osiossa.

Tässä myös kohtuullisen kesäisen rouhean tanssittava Living In America kyseiseltä triolta. Olisiko tässä kesän tunnaria?!. Kuun alussa julkaistun EPnsä myötä bändi on aikamoisessa nousukiidossa.

Oikeastaan nyt vasta, kun aloin Domista kirjoittaa, huomasin miten maukas koko tuo EP on. Tässä vielä Burn Bridges.

Villagers on folk-kokoonpano Irlannista, joka julkaisee debyyttilevynsä tässä kuussa. Becoming A Jackal niin albumiversiona kuin tosi kivana Jools Hollandin show'stakin.

Mountain Man

Äitienpäivämusiikkia. Mountain Man, nimestään huolimatta, on kolmen vermontilaisnaisen muodostama folk-yhtye, joka saattelee rauhallisilla tahdeillaan meidät juhlapäivän viettoon. Debyyttialbumi Made The Harbor julkaistaan ensi kuun puolella.

John Lennon omisti parikin kappaletta emolleen (toim. huom. suomalainen, alkuperäinen sana äidille. vrt. germ. / goottil. laina 'äiti'), joten miksei niitä jakaisi myös täällä. Mother on tietysti tuttu kappale, mutta Beatlesin aikana jo soolona tehty Julia ei kenties ole.

Julia julkaistiin joskus Ob-La-Di, Ob-La-Da:n B-puolena, ja, Wikiksen mukaan, sanoitukset viittaavaat niin Lennonin äitiin kuin Yoko Onoonkin. Hieno kappale. Alkuperäinen on niin huonolaatuinen, että laitetaan myös hienonhieno Sean Lennonin live-versio mukaan.