Siitä on jo miltei kolme vuotta, kun Fleet Foxes julkaisi eponyymilevynsä ja tulevan folkklassikon. Seattle osoitti tuolloin jälleen, miksi se on huippumusiikkikaupunki. Nyt, vihdoin, Fleet Foxes tekee paluun kappaleella Helplessness Blues.
Kappaleen alkupuoli on varsin totuttua 'Foxesia, jopa varman päälle -kuuloista, mutta loppupuoliskolla päästään hieman tuoreempiin soundeihin jo. Tämä on silti erinomainen etiäinen, fanille jopa helpotusta, vaikka se jättääkin janon uusille kappaleille. Robin Pecknoldin lauluääni tekee paluun aivan kuin ei olisi poissa ollutkaan. Kappale sisältää kaikki oleelliset elementit Fleet Foxesia - syyt joiden vuoksi rakastamme bändiä. Tässä siis uusi Fleet Foxesin tuotos!
Se uusi levy, jota lupailtiin hieman jo viime vuodelle, ilmestyy siis tänä vuonna. Jes! Fleet Foxes!
EDIT: Tuosta, ja yhtyeen nettisaitilta, saat ladattua kappaleen myös ikiomaksesi. Joten käytäpä mahis hyödyksi.
Näitä kappaleita on kiva koota isompaan postaukseen aina viikon päätteeksi. Tosi laiskan kuvanhan tämä kirjoittajastaan antaa, kun ei ole viitsinyt omia postauksia laittaa. Mielenkiintoisia juttuja vaan on niin paljon - ja tosiaan viime aikoina jopa niin paljon postilaatikossa, ettei kaikkia aina ehdi läpi käymään. Se on mulle ainakin pikkasen uutta, mistä myös olen kovin otettu. Sähköpostiviikon parhaimmistoa siis tässä postauksessa kootusti.
Viimeisimpinä kolahtanut kepeä poppistelua australialaiselta Lanulta, jonka Beautiful Trash -kappaleen voksut hoitaa Megan Washington. Lanu -nimen takana taasen häärii funkyhtye The Bamboosin kitaristi Lance Ferguson. Jos joku näistä nimistä sanoi sinulle jotain, kumarran syvään, sillä en todellakaan ole kuullutkaan The Bamboosista. Noh, vaikka itse kappale Beautiful Trash kuulostaa paikoin siltä, että sen pitäisi kuulua pesuainemainokseen, on sillä kiva olemus, sillä se ei vaadi keskittymistä - vain pienet jamit.
True Womanhoodtaasen kolkuttelee Washingtonista - ties kuinka monetta kertaa, enkä todella tiedä miksi se on niin sinnikkäästi sähköposteillut. Aluksi tämä kappale ei puhutellut sitten yhtään, mutta nyt alan avata silmiäni Minajah -nimiselle kappaleelle, joka (kuulemma) on moombahton -tyylistä musiikkia, joka on ilmeisesti elektrogenre. Häh? Noh, kappaleessa on samanlaista tunnelmaa kuin Crystal Castlesissa (ja pikkaisen Sleigh Bellsissä?), joten kannattaa tsekata. Tämä on erittäin viileä tekele.
Nyt sitten ihan lemppareita kehiin. Trophy Wife on oikeasti huippubändi. Julkaisuja kannattaa seurailla, jos ei muuten, niin tämän blogin kautta. Köh, heh. Taas uutta kappaletta julkaissut Trophy Wife ei vakuuttanut tällä kertaa aivan yhtä paljon, kuin kolmella aiemmalla kerralla, mutta taattua brittipoppia mathrockin hengessä taas. Tsekkaa etenkin Esben and The Witchin remix kappaleesta, se on laatua. Trophy Wife ja Esben muuten keikkailevat yhdessä.
Sitten vielä pieni viipale Suomea. The Teenage Lesbians (absurdiin nimeen puuttuminen jääköön nyt) on helsinkiläinen indierockporukka Helsingistä. Bändi on levyntekopuuhissa mielikuva-Kanadan innoittamana. Kappaleet ovat kyllä melko oivia, mutta näin englanninopiskelijana ja -opettajana mut etäännyttää englannin kielen käyttö joissakin kappaleissa.
Nyt pieni puheenvuoro. Mikseivät suomalaiset bändit käytä useammin suomea, koska useimmilla äidinkielellä ilmaisu on vahvempaa kuin vieraalla kielellä. Myös suomalaisaksentin paksuus häiritsee laulettaessa englantia - ainakin minua - vaikka moni saattaisi kuvailla sitä omaperäiseksi ja hellyyttäväksi. Eikä tietysti sillä, että The Teenage Lesbiansin laulajan lausunta hirveää olisi, mutta näin se vain tarttui korvaan. Kohtalaisen sivuraiteilla nyt ollaan, joten takaisin bändiin. Jonka kappaleet ovat ihan hyviä, mutta jotakin ne kaipaavat lisää. (Ja tuon bändinnimen hauskuus osoittautui googletuksen myötä sittenkin ihan oivalliseksi. Touché.)
Tässä on sitä jotakin, puhtaana suoraan suonesta. Kuuntelen Monte Carlo -nimistä kappaletta jo ties kuinka monetta kertaa ja tuo lead guitar ihastuttaa. Ja kattokaa nyt tätä kuvaa, on siinä bändi. Jotain ovat pojat malleilleetkin.
(Kuva: usroyaltymusic.com)
Kehyksen kappaleelle muodostava kitara kuulostaa aluksi Kings of Leonilta, mutta sillä pienellä erotuksella että nämä rokkarit jo uskovat omistavansa maailman, sen sijaan että vasta yrittäisivät uskotella sitä itselleen. Nimikin kertoo jo kuninkaallisesta otteesta. Keskivaiheilla kitarointi käy jo western-osastolla - eli kaiken kaikkiaan jäätävä tune. Helvete, vilken låt! (Olen siis läpäissyt hyväksytysti yliopiston virkamiesruotsin.)
Näitä ylisanoja tarvittiin kipeästi, kun esittelyyn tulivat pienessä nousussa olevat amerikkalaiset indierokkarit: U.S. Royalty. Washington D.C.:stä harvemmin huudellaan bändikaupunkina, mutta kaupungin omista pojista koostuva U.S. Royalty kurkottelee jo katajoihin. Vaikkeivät kaikki bändiltä kuulemani kappaleet omaa Monte Carlon silkan omistamisen voimaa, on esimerkiksi Equestrian myös bändin aatelia. Näillä eväillä bändistä on tulossa epäilemättä uusi KoLin kaltainen rocksuosikki.
Sillä aikaa, kun koitan kahlata postilaatikkoa ja alkuvuoden läpi, pääsee artistiesittelyyn kanadalainen Katie Stelmanis, joka esiintyy artistinimellä Austra.
(Kuva: austramusic.com)
Synkän synapopin kaunisääninen airut Austra muistuttaa kovin Fever Rayltä ja Zola Jesukselta yhdessä. Viime vuoden marraskuussa julkaistu Beat and the Pulse EP löytyy myös Spotifystä. Austrasta tekee erityisen mielenkiintoisen ja koukkusoundisen se, että nainen taiteilee Kanadasta käsin, signattiin Dominolle (!) hiljattain ja lämppää tällä hetkellä kiertueella olevaa, uuden levyn julkaisevaa Hercules and Love Affairiä. Kannattaa seurailla taas kerran.
Sitten pieni keikkavinkkailu helsinkiläisille, ja muillekin tietty. Lauantaina Korjaamolla, mikäli ette sitä jo tienneet, avautuu uusi klubi-ilta We Are Dolphins, jossa esiintyvät suosikeiksi lukeutuvat Neufvoin, Big Wave Riders ja Satellite Stories. Jos mitenkään olis mahdollista, niin mut löytäis tuolta. Tosi siisti ilta tulossa varmaan. Kertokaa sit millasta oli, nyyh.
Alunperin postausten sarjaksi tarkoitettu, turkulaisista artisteista ajoittain muistutteleva Turku-soundit vaipui unholaan ensimmäisen, Markus Perttulaa käsitelleen postauksen jälkeen. Tämä johtui sekä saamattomuudesta sekä siitä, että turkulaisia potentiaalisia artisteja joko on kovin vähän, tai ainakin ne antavat kuulua itsestään kovin vähän. Siten toivoisinkin tässä samalla taas, että tämä kovin toiveikkaasti aloitettu postaussarjan tynkä saisi jatkoa laadukkaista, löytymistä odottavista artisteista. Jotenkin laittakaapas kappaleita tulemaan.
Siinä missä Markuksen ura on jo ottanut pieniä askelia eteenpäin, en tiedä voiko tämän päivän Loft Apartmentista sanoa samaa. En tiedä, koska en tiedä artistista mitään. Tai no juuri mitään. Pikainen stalkkaus, tai siis tiedonetsintäreissu, paljasti sentään, että meillä on oikein yksi yhteinen FB-kaveri. Hurjaa. Myspaceä tai muuta kotisivuntyyppistä ei löytynyt.
Epäilemättä (makuu)huonetuottajaksi tätä kaveria voisi luonnehtia, sen kertoo jo nimikin. Erittäin osuvan aliaksen takaa löytyy Aaro Vahtera, joka tehtailee dubstep/chillwave/altsu pop -henkisiä kappaleita, joiden soundeissa kuuluu kenties kotikutoisuus, mutta myös esimerkiksi James Blaken, Active Childin ja muiden esiintuomat äänimaailmat.
Erittäin mukavaa kuulla turkulaista (todennäköisesti) makuuhuonemusisoijaa, joka kuulostaa yllättävänkin mainiolta. Luonnehdinnan häilyvyys johtuu tietysti kappaleista, sillä siinä missä Kolipri on puhdas pianosävellys, löytyy muista rutkasti eri elementtejä ja sitä mukaa, kun ajattelee kuulevansa jonkun artistin vaikutteita, ei niitä tunnu osaavan nimetä.
Itseään etsivä, häilyvä brittibändi. Eikös tuo sopisi vähän jokaisen bändin sloganiksi. No, viikon päästä maanantaina julkaistavan Little Cometsin debyytin häilyvyyttä pitää kuulijan itseä etsiä ja päättää, miten kirjaimellinen levyn nimi on. Sattumoisin hyvinkin.
(Kuva: myspace.com/littlecomets)
Tässäkin blogissa jo vuoden päivät pyörinyt nimi ei ole niitä kaikkein puhutuimpia. Silti Little Comets on saanut osansa jo musateollisuuden vuoristoradasta, kun lupaavasti Columbialle signauksella alkanut ura töksähti kantoon levy-yhtiön halutessa turhan paljon valtaa bändin tekemisistä. Lopulta kuitenkin bändi onnistui saamaan levyn omin avuin aikaiseksi (tosin miksauksesta on huolehtinut MGMT:tä ja Glasvegasia miksannut Rich Costey).
Debyyttilevynsä vaihdoin julkaisuun saava Little Comets on kyllä mielenkiintoinen yhtye. Reilu parikymppisten bändi on osannut pitää levy-yhtiötä vastaan puolensa ja julkaissut kahdesta singlestään (Isles ja Joanna) orkesteriversion ja toisesta acapella-version. Toisaalla sanoitukset käsittelevät ironian myötä kotisaarta ja sen ongelmia, toisaalla ihan arkisia asioita.
Levyn avaa viiden kappaleen rypäs, joista neljä on julkaistu pitkällä aikavälillä singleinä: Adultery, One Night in October, Isles ja Joanna. Ne ovatkin bändiä aivan parhaimmillaan. Sen jälkeen tulee muutama tylsempi kappale, kunnes lopulta palataan taas kiintoisampiin ja nokkelampiin tekeleisiin, kuten Mathilda ja Intelligent Animals.
In Search of Elusive Little Comets on tyystin bändinsä näköinen tekele ja levytyssessioissa on taatusti ollut hauskaa: se kuuluu kyllä. Vaikka singlejulkaisujen perusteella odotin ehkä tiukempaa levyä ja vaikka laulajan toisinaan nykivä ja kulmikas fraseeraus lähentelee Terrance & Phillip -kaksikon puhetta South Parkissa, on tämä hauska ja positiivinen debyytti.
Silti harmittaa, että ennustus Two Door Cinema Clubin ja Little Cometsin samankaltaisuudesta osui oikeaan muutenkin, kuin osittain samanlaisella soundilla: tämä ei ole tosiaan niin kova debyytti kuin singlet antoivat odottaa. Kuitenkin tykkään hirmuisesti! Otapa näin häilyvästi arviostakin sitten selvää.
Jos Antidotesin aikainen Foals, TDCC ja Vampire Weekend ovat kiinnostavia mielestäsi, kannattaa ottaa koekuuntelu, sillä Little Cometsissa on vähän jokaista kepeässä paketissa.
Zonoscope ja Cut Copy alkavat olla yhä vain mielenkiintoisempia. Tähän mennessä kuullut singlet Where I'm Going ja Take Me Over ovat viitoittaneet tietä uutta levyä kohtia, joka on alkanut tuntua aika ronskilta siirrolta siitä vanhasta, In Ghost Colours Cut Copysta. Vaikka se vanhempikin oli jees, henkilökohtainen mielipide on, että ensi kuussa (8.2.) julkaisun saava, nyt jo vuotanut, levy tulee olemaan erityisen kiintoisa tapaus.
Siksi juuri Blink And You'll Miss A Revolution on huomattavan huippu kappale. Se nimittäin kuulostaa enemmän siltä viime levyltä. Nuo ensimmäiset julkaisut kun olivat tarkoituksenmukaisen erilaisia etiäisiä, jottei tanssikansa odottaisi turhan innokkaana uutta Hearts On Fireä tms. Silti Blink And... on Cut Copya parhaimmillaan tasapainoilemassa vanhan ja uuden soundinsa välillä. Ja välillä se kuulostaa aivan Crash Bandicootin soundtrack-kappaleelta. Ah, vanha pleikkari!
Tämä blogi kirjoittaa joskus ihan itse itsensä. Jos tänne lähetetään hyvää musiikkia, niin hyvin suurella todennäköisyydellä siitä myös kirjoitetaan. Benjamin Leftwich jatkaa siis palstatilan hamstraamista ja valloittaa yhä enemmän niin blogisuosikin asemaa kuin sydämiäkin.
Viime syksynä deby-EP:n julkaissut Leftwich palaa toisella eepeellään nimeltä Pictures. Myös tämän toisen eepeen on tuottanut Ian Grimble, joka siis tunnetaan työskentelystään Mumford & Sonsin ja Manic Street Preachersin kanssa.
Tämän maaliskuussa ilmestyvän EP:n nimikkokappale, Pictures, on varsinkin äärimmäisen hieno. Leftwich on selkeästi huipputalentti, jolta kokopitkää voidaan odottaa innokkain korvin. Tässä myös video kyseiselle kappaleelle sekä vielä muistutus viime syksyn huippukappaleesta, Atlas Hands.
Oon viime päivinä mieltynyt yhä enemmän Mogwain kappaleeseen Rano Pano. Kun se marraskuussa tuli ilmaislataukseksi, en tainnut kovinkaan paljon kiinnostua - kuuntelin koko kappaleen ensi kerran vasta tämän vuoden puolella.
Hardcore Will Never Die But You Will -nimistä levyä helmikuulle Sub Popilta ulos puskeva skottibändi ei suoraan sanoen lukeudu lempiyhtyeisiin, vaikka ei se toisaalta inhokkikaan ole. Siksi kenties kesti antaa uusille kappaleille edes jonkinlainen mahdollisuus. Koitin tässä miettiäkin jotain sopivaa aasinsiltaa, jolla olisin saanut näin hektisessä blogimaailmassa jo "vanhan" kappaleen esiteltyä. Nyt kun siis olen Rano Panoa soitellut kellojen ympäri ja todennut sen äärimmäisen tarttuvaksi ja jotenkin jopa herkäksi kappaleeksi - rosoisuudestaan huolimatta. Aasinsiltaa ei ole, joten tässä Rano Pano Mogwailta. Lempikappaleeni tällä hetkellä. Myöhässä, mutta kuitenkin.
Se vähä, mitä koko levyä olen onnistunut kuuntelemaan, on ollut mieleistä ja maukasta. Mitä nyt tietysti nettifoorumeilla sitä on jo ennakkoon ehditty niin puolustelemaan kuin miinoittamaankin (ilmeisesti joillekin faneille tämä on liian helposti lähestyttävää). Seuraava singlelohkaisu HWDBYW:ltä on San Pedro. Eka piti laittaa nämä kappaleet jotenkin vertailuun singlevalintojen onnistumisesta, mutta nautitaan sittenkin vaan.
P.S. Olishan tosiaan voinut linkkailla Rano Panon uutukaiseen videoon, mutta se on ekslusiivina Guardianin sivuilla - mikäli sen haluaa tsekkaila.
Ajattelin kokeilla välillä vähän eri lähtökohtaa. Luulisin, että useimpia kiinnostaa kuitenkin se musiikki eikä tämä kirjoittelu. Yllä kuultiin aivan erinomaiselta tanskalaisbändiltä nimeltä Treefight For Sunlight kaksi yllättävän loistavaa esimerkkiä siitä, miksi Tanskan musaskene on mitä on. Tämä bändi tarjoaa pehmeää, pirteää ja kiehtovaa kitarapoppia, joka saa kaihoisaksi sitä parasta kesää ikinä kohtaan - ajatuskin kesästä tässä säässä saa myös sen aikaiseksi.
Treefight For Sunlightin levy on käsittääkseni julkaistu jo viime vuonna, mutta väliäkö tuolla - tanskalaisparhaus kelpaa milloin vain. Olisi vain pitänyt viimeistään tsekata näin mainio bändi jo silloin, kun se signattiin Bella Unionille. Ylläolevista kappaleista varsinkin hykerryttävän sympaattinen What Became Of You And I? videoineen saa kuulijansa kanssalaulamaan sekä tälle hieman katkeransuloisen hymyn suupieliin.
Tällainen positiivisviritteinen dream pop on erityisen onnistunutta, kun se väistelee korniudet ja turhat sokerikuorrutteet ja onnistuu silti kuulostamaan vilpittömän, öh, kivalta. Treefight For Sunlightilta se onnistuu. Kannattaa tsekkailla jos et sitä jo ole tehnyt.
Queensiläisen Freelance Whalesin folk-rock keräsi vajaa pari vuotta sitten kohtalaisesti huomiota. Indiepiirien mukahuumoria (ja -estetiikkaa?) huokuva nimi taasen kuulostaa nyt yhtä huonolta kuin ennenkin. Uusi single on kuitenkin tosiasia, jota huono bändinimi ei muuta miksikään.
Viime lokakuussa julkaistun Enzymesin pariksi julkaistiin nyt Day Off -niminen sinkku, joka todistaa selkeästi sen, että debyyttilevyltä tutut Hannahin kaltaiset maailman kivoimmat folk-tsipaleet ovat ainakin toistaiseksi 'eilistä' ja uusi soundi tekee tuloaan. Day Off tavoittelee jo hieman isompia soittojuomaloita kertsillään.
Toisaalta myös viime sinkulle on saatu video. Tässä Enzymes, jolla banjon on korvannut synasoundi. Bändinkehitys on mulle aina enemmän kuin ok, mutta pitääkö aina heittää syna peliin? Ei sillä tietty, ristiriitaisuus jatkuu: kiva biisihän tämä Enzymeskin.
Pitäisiköhän ihan arvailla, saako Weathervanes tänä vuonna jatkoa.
Sunnuntait on niin parhaita, vaikka ne työvuorot usein rampauttavatkin viikonlopun vieton. Tällekin sunnuntaille löytyy monta intoilun aihetta, joista aloitusvuoron saa ansaitusti pitkään omaa postaustaan odottanut kovien odotusten englantilainen Let's Buy Happiness.
Newcastlesta kotoileva, indiepoppeileva bändi muistuttaa jossain määrin - hivenen - The Pains Of Being Pure At Heartia ja Camera Obscuraa, jotka kummatkin ovat jonkinmoisia suosikkeja täälläpäin. Let's Buy Happiness on tehnyt tuloaan postauksiin jo pitkään ja löytyy mm. viime vuoden kokoavalta soittolistaltani, joten pinnan alla on kuplittu. Myös moni suuri julkaisu tai mielipide on noteerannut bändin jo tähän mennessä Isossa-Britanniassa.
Viime vuonna debyytti-EPn julkaissut Let's Buy Happiness puuhaa tälle vuodelle albumijulkaisua, jolta julkaistaan sinkku Fast Fast helmikuun 28. ja jonka voit kuunnella tässä.
Sunnuntain kruunaa tietysti myös odotetut ja odottamattomat uutisoinnit. Vaikka Let's Buy Happiness oli pitkään jo lähes valmis postaus, on sen indie pop otollisinta juuri sunnuntaina.
Silti, tänään on suuren odotuksen päättymisen päivä, kun siitä ensimmäisestä uudesta Glasvegas-kappaleesta piti päästä maistiaisille. The World Is Yours -nimistä kappaletta lupailtiin jo viikon alussa Facebookissa sunnuntaiksi saapuvaksi. Näin ensikuulemalta olen vähän pettynyt, vaikka alan kyllä lämmetä hiljalleen. Toisaalta se ei yleensä takaa mitään. Palataan vaikka parin viikon päästä asiaan.
The Vaccinesin kaltaisia nousukiitoja ei juuri nähdä, vaikka monilla bändeillä olisi siihen potentiaalia. Rouhivamman kitararockin pieni esiintulo viimevuosien elektrohörhöilyn katveesta sattui sopivasti The Vaccinesin kanssa samaan aaltoon, bändi etulinjassaan. Ice Black Birdsillä olisi mahdollista hyödyntää samanlaisia tuulia.
Blogiyhteyden matkalla ollessani ottanut brightonilaisyhtye lainaa garage rockin ja 60-70-lukujen rock-ilmaisusta omaan bluesihtavaan rokkiinsa samassa hengessä kuin Wolfmother, tai vaikkapa Kings of Leon uransa alkupuolella. Noiden kahden bändin jälkeläinen tekisi melkolailla tällaisia kappaleita. Indiesuosikeista eniten bändin soinnissa kuuluu White Denim. Silti Ice Black Birds on vielä toistaiseksi saman kokoluokan bändi kuin juuri Vaccines aloittaessaan, mutta se omaa toisaalta myös samanlaista mutkat suoriksi vetävää energiaa ja tekemisen paloa. Uusi single 22:22 julkaistaan helmikuun lopulla.
RT on siis hyvin valloittava levykauppa Lontoossa flow-henkiselle väestölle. En ehtinyt ennen matkaa oikeastaan ollenkaan hekumoida sinne menoa vaan astuimme sisään aika sattumalta. Harmi, että siinä vaiheessa budjetti oli jo venytetty äärimilleen eikä se oikein sallinut lisäylityksiä, sillä levyhyllyn kapasiteetti olisi taas kerran koetuksella. Kenties näin oli parasta. Nyyh.
Asiaan! Pyhiinvaelluksemme aikana tässä musatemppelissä soi Soft Moon. Olin ihan et niinku TÄH. Mikäs se sellainen. Hienon äänentoiston saattelemana tämä sanfranciscolaisen Luis Vasquezin synkkää post-punkia tihkuva proggis porautui kallon läpi ja jätti kielletyn paheen muistijäljen.
Soft Moonin samanniminen levy soi niin kauniin synkästi, ettei päivänvaloa näy eikä pääsiäispupu ole enää hengissä. Soundi on jotenkin tehdashalliin sopivaa junkkaa dystopisen scifileffan taustalla. Tämä on genremielessä kaikkea post-alkuisia sanoja: post-punk, post-rock ja, kuten bändi itse tituleeraa, post-apocalyptic. Viimeisin näistä luonnehtii soundia jotensakin loistavasti. Jos Twin Shadow viehätti, tämä ilkeä kaksoisveli kosiskelee vielä etevämmin. Äärimmäisen kova levy ja harmi sinänsä, että törmäsin vasta nyt. Suosittelen. (Löytyy myös Spotifystä: Soft Moon.)
# P.S. Soft Moonin viime marraskuussa julkaistu lätty pääsi Mogwain kitaristin Stuart Braithwaiten parhaiden levyjen listalle. Tsekkaa Stuartin TOP 10 tästä linkistä.
Kerrassaan viihdyttävää musiikkia tekee Trophy Wife. Blogisuosikiksi noussut bändi on edennyt valtavan mailimäärän viime kesästä, jonka alkupuolella ensimmäisen kerran huumailin nyt jo vähintäänkin kohtalaiseksi hypekappaleeksi noussutta Microliteä.
Nyt bändi on ilmoittanut julkaisevansa seuraavan singlen helmikuun 28. päivä, jonka A-puoli on kerrassaan mainio The Quiet Earth. Se kuulostaa aivan Trophy Wifelta ja on kepeine kitaroineen suorastaan huikean valloittava. Tämänkin singlen julkaisee, tietty, Moshi Moshi.
Jotenkin musta tuntuu, et tämän otsikon alusta puuttuu sana 'Batmanin'. Se vasta oliskin hienoa: menin matkalle, Lepakkomies palasi.
Näin jälkikäteen ajoitetut arkistojensiivoustalkoot tuntuvat ehkä vähän hölmöltä, mutta ainakin sain nuo hienot bändit pois nurkista. Lontoon tunnelma oli muuten jotenkin ihan ylivertainen, vaikka perusturistihömpötys veikin leijonanosan ajasta. Jonkinlaisen kuvapostauksen matkasta vois väsäillä, kunhan kuvat on turvallisesti koneella. Siihen se matkareportaasi todennäköisesti jääkin. Ja Rough Trade -levykaupan hehkuttamiseen.
Viikon poissaolon aikana tietokoneilu vei aikaa tasan juna-aikataulun varmistamisen verran, joten luonnollisesti uutuuksia on kasautunut. Onneksi nämä parhaudet ovat vain muutaman päivän ikäisiä. Silti jossain vaiheessa pitää myös purkaa vähän musiikkipostilaatikkoa. Sinne kun oli taas pitkästä aikaa kasautunut jännittäviä asioita.
Kurt Vileltä tulee uusi levy tänä vuonna, jolta on myös uusi Jesus Fever. Jostain syystä tämä ei sovi siihen palapeliin, joka (mun mielessä) muodostaa Vilen musiikin. Jesus Fever on jotenkin kesäisen aurinkoinen rentoilujami.
Foster The People teki oman kesähittinsä, öh, viime kesänä. Helena Beat tekee yhtyeestä hitusen mielenkiintoisemman - noita yhden kesähitin bändejä on jo ihan tarpeeksi. Tämähän on vielä kaikenlisäksi parempi kuin se pienen hitin maineessa oleva Pumped Up Kicks, vaikka hieman managementin suuntaan kumartaakin. Uutta eepeetä pukkaa myös.
Jo nyt yhdeksi vuoden mielenkiintoisimmista tulevista levyistä nouseva Noah And The WhalenLast Night On Earth kuulostaa parin kappaleen perusteella paljon säpinäpotentiaalisemmalta kuin jäähtyneen marjapuuron verran säväyttänyt The First Days of Spring.
Uudelta levyltä irroitettu Wild Thing oli äärettömän paras ilmaislataus, mutta myös L.I.F.E.G.O.E.S.O.N. säväytti ensikuuntelulla. Nyt sille on myös saatu video. Olisiko Charlie Fink jo päässyt yli muuan Laura Marlingin aiheuttaman erolevyn traumoista? Ensisinglen nimi ainakin viittaisi siihen.
Jehei, mä olen poissa, mut postaukset jatkuu. Surullista.
(Kuva: myspace)
Veterans of Youth -niminen helsinkiläisbändi lähetti tossa pari kuukautta sitten blogiin kappaleen, mutta tuolloin Tomppeli(Tomin osittain itse hyväksymä lempinimi. Sori) ehti jo postailla bändistä. Tuntui tyhmältä heti perään intoilla samasta, joten tässä ollaan. Ja täytyy myöntää, että silloin en ihan näin paljon syttyillyt kappaleelle nimeltä My House, joka kuitenkin nyt toimii älyhyvin. Se muistuttaa jotenkin Tron soundtrackin kappaleita, paitsi että se on tanssittavampi, laulettu ja hilpeämpi. Eli ei oikeastaan millään muotoa sopis sille OSTille.
Valinnat poissaolon ajalta jatkuvat. Tässä taas yksi artisti, jota on pidetty hieman silmällä. Jotenkin jo pelkkä nimi, Lord Huron, päälliköi vahvasti. Ei sillä, musiikki ei oo yhtään vähemmän päällikköä. (Kukaan tuskin käyttää tuota sanaa enää adjektiivinomaisesti. No, mä retroilen omaa nuoruutta.)
Tuntuu tosi tyhmältä, et nä postaukset on majailleet vaan keskeneräisinä arkistoissa. MÖH.
Odotukset tälle vuodelle hiton korkealla, kuten Wise Bloodilla. Paikoin kuulostaa aika makoisalta folkilta, sitten saattaa taas astua elektronisemmat elementit valtaan. Tä on kyllä niin parasta. Esim. Mighty, We Went Wild ja muut. Makuuhuonetuottaja meets Fleet Foxes. Niceness!
Jes. Eli blogi hiljenee osittain viikoksi, kun Lontoo -vihdoin ja viimein- kutsuu meikäläisiäkin. Katsoin parhaaksi sillä aikaa purkaa arkistojen kätköistä julkaisematta jääneitä postauksia ja kappaleita. Näitä tulee satunnaisesti muutama ajastetusti.
Wise Bloodon jännittävä akti. Tosi vaikeeta koittaa päättää mitä tämä nyt oikeasti on. Paljon tavaraa hienossa paketissa. Tämä on taas sarjassamme "odotan isoja juttuja tältä tänä vuonna". Eepee on kesältä, joten levyä kelpaa odotella. Ihme ja kumma, että jostain syystä tämä on jäänyt aina jonkun muun jalkoihin, kun on pitänyt postailla. Erhe on nyt siis korjattu.
Viime vuoden viimeisimmiksi pieniksi bändiesittelyiksi tarkoitettu, Bravestationin jo elokuussa julkaistu EP, eli siten kenties uusvanha lätty soi nyt sitten uuden vuoden päivän kunniaksi. Kenties samassa mielessä kuin Dog Is Dead, tältä voisi odottaa paljonkin tänä vuonna. Bravestationin EP on ilmainen lataus bandcamp-sivustolla - suosittelen tarttumaan tähän oljenkorteen.
Kyseisten kanadalaisherrojen eepee sisältää todella tarttuvia ja nautittavia kappaleita, joiden rumputyö ja laulu ovat ihastuttavan moninaisia. Mm. The Killers, Yeasayer ja Foals on mainittu Bravestationin yhteydessä, mutta mun mielestä tässä bändissä on paljon leikkisyyttä ja sielukkuutta, jotka ovat vaan ns. helvetin hyvää. Tsekkaa etenkin White Wolves. Tämänkertaisen bändinoston voisi nähdä "2011 seurailtavat" osiossa ennemmin kuin perusbändiesittelyssä.
Nyt kun vuosi on vaihtunut jo aikaa sitten ajattelin jakaa soittolistan, jota olen koonnut pitkin (viime) vuotta Spotifyyn ja joka olisi pitänyt jakaa jo aikoja sitten. Tässä olisi kuitenkin jotensakin kappaleita/levyjä, joita olen kuunnellut 2010.
Soittolistassa on lähinnä yksi kappale per bändi, joka on tarkoitettu linkiksi kyseisen artistin levyyn tai muihin kappaleisiin. Toisaalta soittiksessa on myös kappaleita, joita ei löydy spottiksesta mutta jotka ovat hyödyksi siinä mielessä, että niihin voi vaikka itse sitten tutustua. Ei paremmuusjärjestyksiä, ei karsintaa - vähän kaikkea siis.
