Vaikka 'hipster' on tympinyt sanana suunnattoman kauan, on kanadalaisella musisointiryhmällä vielä rahkeita kutsua itseään Jaded Hipster Choiriksi. Niille, joille nimi ei aukea, voisi tuon karkeasti kääntää 'tympääntynyt hipsterikuoro'. Kuulostaa siltä, kuin se viittaisi koko hipster-populaatioon, kuului siihen kuka ja ketkä tahansa.
Muutaman päivän ajan taas tuntui, ettei mulla ole mitään sanottavaa täällä blogissa. Ja kaikki musiikkiaiheet, joita harkitsin, tuntuivat vähintäänkin tylsiltä. Tänään tajusin (taas) ettei täällä ihan hirveästi aiemminkaan ole maailmoja mullisteltu. Itsekritiikki tällaisen harrastuksen myötä on silti toisinaan koettelevaa. Siihen väliin Jaded Hipster Choir sopikin hyvin.
(Kuva: jadedhipsterchoir.bandcamp.com)
Kodama EP:n tänään julkaissut yhtye hyödyntää tällä uusimmalla eepeellään sämplejä yli kolmeltakymmeneltä leffasoundtrackiltä. Varsinkin Cait Sith kuulostaa orkestroidulta Owen Pallettilta. Osaltaan JHC osoittaa jo absurdilla nimellään, ettei koko hipster-meiningissä ole mitään järkeä - miksi se varmasti vetoaakin niin moneen, ja niin paljon.
Kappale on sopivan häilyvä ja samalla tarttuva, mikä taasen osoittaa sen, että musiikkibloggauksessa ja kuuntelussa on yhtä paljon kyse hetkistä kuin pitkäaikaisista bändirakkauksista. Miksemme siis nauttisi hetkistä yhtä paljon. Myös Kodama EP on ilmainen lataus.
Taas on lupa intoilla ruotsalaisesta lauluntekotaidosta. Syyskuussa julkaistu Annika Norlinin toinen Säkert! -taiteilijanimellä tehty albumi on nimittäin juuri oikeanlaista kemiaa. Hello Saferide -nimellä aiemmin musisoinut Annika löytää musiikkikemistin taitonsa epäilemättä samasta suonesta kuin Anna Järvinen, Timo Räisänen ja muut ruotsalaishuiput.
Facit-niminen albumi on raikasta ruotsalaisuutta ja luomupopia melkeinpä kivoimmillaan. Anna Järvinen ei täysin iskenyt muhun missään vaiheessa, mutta Annikan Säkert!-tuotokset osuvat. Varsinkin avauskappale Fredrik on jo lemppari. Facit on Spotifyssä myös.
Facit saa hyvän mielen aikaiseksi, vaikkeivät kappaleiden aiheet moiseen rohkaisisikaan. Levystä tulee muutenkin paljon positiivisia mielleyhtymiä: kotiruoka, kesän kivoimmat hetket kaupungissa ja maalla, pyöräilysightseeing ja sen sellaista. Peukku!
Meillä ei ollut kotona tietokonetta, kun olin nuori. Enkä toisaalta mikään äärimmäisen innokas datailijakaan ollut, vaikka internetin syövereihin olisi mahdollisuus ollutkin syöksyä. Uusien bändien ns. löytäminen tai niihin tutustuminen oli täten kiven alla.
Kun olin osittain toipunut varsin fyysisestä konemusiikkiharrastuksesta, alkoi veri vetää yhä enemmän kitaramusiikin perään ja sitä tyhjiötä, jota MTV ei pystynyt täyttämään, muodostui kahden asian pyhä liitto, jolla musiikkikiinnostus sattumalta ponnahti takaisin kanveesista. Toinen näistä asioista oli sinänsä kohtalaisen tuottelias tapa kyttäillä leffojen/tv-sarjojen lopputekstejä ja bongailla sieltä leffassa soineiden hyvien kappaleiden nimiä. Näin törmäsin ensimmäisen kerran hienoon yhtyeeseen nimeltä Counting Crows ja kappaleeseen Colorblind, joka vieläkin on aika herkkis. (Näin sivuhuomiona voisi mainita, että leffa, josta tuo kappale löytyi, oli Cruel Intentions. Noh, päämäärä pyhittää keinot.)
Suurin musiikki-innoittaja oli tuolloin kuitenkin kirjaston musiikkiosasto, joka pienehkössä kaupungissa toimi kuin ajatus. Hankintaehdotukset toteutettiin lähes poikkeuksetta - harvinaisuuksienkin kohdalla. Toisaalta muiden tekemät hankinnat ja kirjaston työntekijöiden tekemät "nostot" esille olivat myös usein osuvia. Yksi harvinaisista bändeistä, jotka löysin itse ennen kuin ne 'tapahtuivat', oli Sigur Rós, jonka poimin hyllystä mukaan korttia vinguttaen lähinnä mielenkiintoisen nimen vuoksi. Olin myyty välittömästi. Levy oli Agaetis Byrjun, joka vieläkin lukeutuu suosikkeihin. Toisaalta Mew oli aikanaan kirjastosetien nosto, vaikka se olikin muutaman kappaleen verran tuttu, alkoi pitkä suhteemme vasta siitä.
Näin muistin varassa tämä oli hieman kinkkistä, mutta kasasin soittolistan noiden kirjastovuosien nostalgia-arvon vuoksi. Kaikki soittolistan bändit aina ranskahousesta The Cardigansiin ja Manicsiin eivät välttämättä ole varsinaisesti kirjastolöytöjä - useimmat toki. Ne kuvaavat aika hyvin tuolloista musiikkimakua, joka ei ehkä ollut niitä monipuolisimpia, joskaan se ei ole sitä vieläkään. #Kirjasto-soittolista Spotifyssä
Muutama vuosi Turkuun muuttamisen jälkeen yritin toisintaa menestyksekästä kirjastokaivelua ja useita levyjä tarttuikin mukaan, mutta se ei vain tuntunut enää samalta. Nostalgian vastapainoksi postauksen loppuun voi heittää jälleen vinkin hyvästä ilmais-EP:stä. Painted Palms -nimisen bändin Canopy EP on mukavaa experimental popia. Yhtyeen musiikissa on hieman yhtymäkohtia AnCoon, mutta erityisesti laulaja kuulostaa aivan Noah Lennoxilta.
Lienee suhteellisen 'turvallista' olettaa, että Sufjan Stevens kyllä hoitaa tonttinsa.
Too Much on seuraava sinkkulohkaisu Age of Adzilta. Koko lätty on muodostunut aika isoksi jutuksi itselle - ja varsinkin tämä kappale jatkaa kasvamistaan. Late Night with Jimmy Fallonissa viime viikolla ensimmäisen tv-esiintymisensä tehnyt Stevens tarjosi hienon live-vedon kyseisestä kappaleesta. Odottamatonta oli, että Stevensin tanssimuuvssit olisivat olleet mitä ne olivat.
Nyt Too Muchille on myös olemassa (virallinen) video. Deborah Johnsonin ohjaama tekele tuntuu hyvin luonnolliselta visuaaliselta jatkeelta kyseiselle kappaleelle. Eikä siinä mielessä, että se kertoisi sanatarkkaan kappaleen 'tarinan'.
Sufjan on hieno mies!
P.S. Vähän nuo nyt karkasivat periferiaan olemattomien koodaustaitojeni vuoksi, mutta koittakaa nauttia.
Kanadalaispopparit, Young Galaxy, julkaisee uuden albuminsa ensi vuoden helmikuussa. Shapeshifting nimeä kantavalta albumilta kuullaan nyt myös lunkisti etenevä aamuiseen teenjuontiin sopiva Peripheral Visionaries. Tämän kappaleen seurassa voi päästä mukavasti oravanpyörästä hetkeksi irti - vaikkapa juuri aamurauhoittumisen pariin. Ah, mukava maanantain aloitus.
Yhtyeeltä on julkaistu myös tänä vuonna EP, nimeltä No Art.
Nousukiidot ja ilmaiset lataukset kannattaisi tarkistaa varauksetta. Vaikka musiikin suoranainen tyrkyttäminen jok'ikisessä lähteessä on typerryttävän turhauttavaa toisinaan, ei kyyninen taida näihin kivoihin juttuihin niin usein törmätäkään. Siksi multa jääkin näitä väliin oikeastaan aika usein. Hypen takaa löytyy kuitenkin yllättävän usein jotain mistä voi ihan tykkäilläkin.
Labyrinth Ear, synapoppailijat Lontoosta ilmaisine latauksineen, oli kiva yllätys. Eilen julkaistulla videollaan kappaleelle White Gold esiintyvät edesmenneen tsekkiläisen animaattorin Jiří Trnkan nuket. Kuvamateriaali on vuonna 1959 valmistuneesta Kesäyön unelmasta.
Suositeltavan debyytti-EP:n voi noutaa omakseen veloituksetta täältä. Labyrinthin Oak EP on ollut kiehtovaa kuunneltavaa. Lataa ja ihastu.
Ilmaiset lataukset todella ovat aliarvostettuja, sillä myös toinen ilmais-EP on suosittelun arvoinen helmi.
Guardsin ilmais-EP on ollut kuuntelusyklonin kieppeissä levylautasella. Sen voit ladata täältä omaksesi. Tai alta, jossa voit myös esikuunnella. Eepeestä otettiin rajattu 500 kappaleen vinyylipainos, joten lataus on siinäkin mielessä kätevämpi tapa saada se itselleen. Jos ei heti muistunut mieleen, niin Guards on se bändi, joka tuli tietoisuuksiimme Columbialle viime viikolla siirtyneen Cultsinmyötä. Sattumoisin Guardsin kappale Don't Wake The Dead löytyy myös uudelta Kitsuné-kokoelmalta.
Brightonin musaskenestä sikiää tiukkaa talenttia - ja tiheään. Lyrebirdsin uusi eepee, Blondehead, julkaistaan 22. marraskuuta. Se rouhii niin mielenkiintoisen maukkaasti, ettei Joy Divisionia -kaikuvan rockin tarvitse tyytyä Editorsiin ja Interpoliin.
Lyrebirds (suom. 'lyyrypyrstöt') on valinnut osuvan nimen, sillä lyyrypyrstöt ovat australialaislintuja, jotka ovat kuuluja kyvyistään imitoida kaikenlaisia ääniä. Lyrebirdsin vaikutteet ovat todella selkeästi esillä. Imitointi on musiikkimaailmassa paheksuttua, pastissointi hyväksyttyä: eepeen perusteella saa itse kukin päättää kuinka paljon Lyrebirds kuulostaa Editorsilta. Toisinaan Editors-vertaukset ovat selkeämmin esillä, toisinaan turhia.
Yllä yksi eepeen neljästä kappaleesta: Shadow Boxer. Blondehead on mahdollista kuunnella kokonaan myspacessä. Alla Lyrebirds vetämässä akustisena Now I Know Whyn. Vaikka White Lies kerää yleensä samoja vertailuja kuin nyt Lyrebirds ja on vieläpä tekemässä paluuta aika hyvältä kuulostavalla kappaleella, tarjoaa Lyyrypyrstöt hyvän vaihtoehdon samaan alalajiin.
Mun mielestä British Sea Power on aina ollut äärimmäisen mielenkiintoinen pumppu. Vaikka ne ois tehneet kuraakin - sitähän myös löytyy. Bändin fanille (ja muillekin) taannoinen kuukausi on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. Ja näyttää siltä, että myös tammikuusta tulee hykerryttävän mielenkiintoinen, kun paitsi The Decemberists julkaisee uuden levyn tuolloin, myös British Sea Power.
Valhalla Dancehall on uuden levyn nimi. Eka reaktio tuosta nimestä oli "täh?!". Mut sit pääsin siitä yli, ja kuuntelin siltä irroitetun ekan kappaleen Living is so easy (julkaistaan 29. marraskuuta). Kuuntelepa se tässä. Mikäli yhtään olet kuunnellut BSP:tä, saattaa tuotos kuulostaa hämmentävän kepeältä. Bändi kun ei ole tunnettu massoja syleilevästä otteestaan. Vaikka oon aiemman tuotannon fani, pitää tätäkin lättyä odottaa ihan täpinöissä.
Kuukausi sitten British Sea Power julkaisi vaatimattomasti seitsemän kappaleen Zeus EP:n. Biisitehtailua takana. Tai sitten itsekritiikki on unohtunut. Mutta tältäkin eepeeltä löytyy ehdottoman maukkaita hetkiä, kuten nimikkokappale Zeus.
____________________
Niin ja jos et ole fb-kaverini, et saanut kokea aamulla wtf-hetkiä Jimmy Fallonin parissa. Mistä tämä Neil Young -imitaatio löytyi?! Suoritus menee niin uskomattoman putkeen, että aamu meni haukotellessa - eikä vain viimeyön outojen vampyyripainajaisten takia. Esityksessä mukana myös Bruce Springsteen.
Oon ennenkin miettinyt, kuka on tämä mystiseltä kuulostava 'Johnny' kahdessa suosikkikappaleessa. Nyt mietin sitä taas.
Håkan HellströminEn Midsommarnattsdrömin sanoituksissa esiintyy muuan Johnny amfetamiineineen. Toisaalta Bob DylaninSubterranean Homesick Bluesilla on Johnny, joka myös sekoittelee lääkkeitä. Onkohan kyseessä yksi ja sama jätkä? Ainakin mä tiedän, että haluaisin, kuten Håkan, perustaa bändin Johnnyn kanssa.
"Johnny med amfetaminet / Satte mig i baksättet / Du tog mig på en tur / Radion var på"
Toisaalta Robertin kappaleen Johnny ei vaikuta hullummalta jampalta.
"Johnny's in the basement mixin' up the medicine / I'm on the pavement thinkin' about the government"
Mä luulen, että Johnny on enemmän mielentila, persoona- tai ihmistyyppi kuin yksittäinen henkilö. Tunsin joskus 'johnnyn', ainakin luulen niin. Sitten se muutti Helsinkiin - ja bändit jäivät perustamatta.
Kitsunén kymmenes kokoelma julkaistaan tänään digitaalisesti. Kokoelmalla on jälleen paljon tuttuja bändejä, kuten täälläkin blogirakkautta saaneet Clock Operaja Is Tropical. Siksi ehdinkin jo ajatella kokoelman olevan ns. eilisen uutisia. Ainakin jos miettii miten paljon kyseisellä kokoelmasarjalla on ehditty nostaa bändejä esiin.
(Kuva: myspace.com/waylayers)
Kuitenkin Kitsuné Maison 10 sisältää Waylayers -nimisen brittiyhtyeen kappaleen Fires, jonka on sattumoisin tuottanut Delphicin lätyn tuottanut Ewan Pearson. Äänimaailman yhtäläisyydet huomaa kyllä varsin hyvin. Aika jännä valinta kokoelmalla, eikä vain siksi että bändi on itselleni tuntematon tätä ennen, vaan myös siksi, ettei se ole bändin parasta.
Menevää elektropoppia sanan varsinaisessa merkityksessä tarjoileva Waylayers on todella kuin Delphicin pikkuvelibändi. Samoin kuin isoveli nousi maailmankartalle, on Waylayersillä siihen mahdollisuudet. Ja toisaalta myös samat sudenkuopat ovat mahdollisia, kuten kadota pikkukivojen "indien" ja "mainstreamin" välillä taiteileviin pop/rock/elektrobändeihin.
Mutta toistaiseksi, Waylayers on yhden julkaisun nouseva bändi, jonka hyväntuulisista kappaleista saa nauttia. Tällä Sinking In -kappaleella tuli jostain syystä Duran Duran -vibat. Huikeeta.
Suomalaista musiikkia on tullut kuunneltua kenties poikkeuksellisen paljon viime aikoina. Ja yhtä järjestelmällisesti oon saattanut jättää mainitsematta moiset hienoudet täällä - varsinkin jos monessa muussa paikassa on hyöritty moisista.
Nyt kun, useimmista, näistä bändeistä on pahin hype laantunut, on aikamoisen mukavata katsella mitä on jäänyt käteen suurimman nettivyöryn jälkeen. Seuraavaksi siis hyvää, suomalaista musiikkia, joka on jäänyt täällä jakamatta. Varsin käytännöllinen postaus, vaikka kukin ansaitsisi paljon rakkautta osakseen oman kirjoituksen muodossa. Väittäisin, että näistä bändeistä löytyy jokaisella jotakin. Sekin on kuvaavaa, ettei näistä osaa millään valita suosikkiaan.
Aloitetaan Neufvoinilla. Kivaa indiepoppia. Kuopiosta. Oikeastaan vasta Annan innostuksen myötä bändi tuli pikku hiljaa tutuksi. Silti hiljattain julkaistu Fake Musket EP oli se todellinen myhäilyn aihe. EP:ltä ilmaiseksi lataukseksi irroitettu Polar Song toi herkkyydessään mieleen Mew'n. Tosin vain hieman, sillä Neufvoinilla riittää ihan omaa soundia. Paiskasivat myös tänne aikoja sitten musiikkiaan, mutta sain aikaiseksi kirjoittaa vasta nyt. Jeejee.
Viimeksi sähköpostitse tuttavuutta tehnyt tamperelainen On Volcano jakaa uutta New Blood EP:tään ilmaiseksi sivuillaan. Olinpa rehtinä musiikkikansalaisena tämän jo hyödyntänyt siinä vaiheessa kun sähköpostia tuli, mutta kiitos siitä silti. Nimittäin tätä ei kannata jättää väliin.
Omien puheidensa mukaan indie popia post-rock vaikuttein soittava On Volcano on tehnyt äärimmäisen hienon EP:n, joka kutkuttaa meikäläisen suhteellisen vahvaa post-rockmieltymystä, ja lujaa kutkuttaakin. Tämä on hieno neliraitainen julkaisu. Hae omasi TÄÄLTÄ.
Paperfangs. Mitäs tuosta voisi sanoa. Mysteeribändi, joka on herättänyt elektropopillaan paljon huomiota ison meren kummankin puolin. Eikä tietysti haittaa, että toimiva musiikkipaketti on kiedottu salamyhkäisyyden verhoon. Tsekkaa norjalaiselle eardrumspopille julkaistu sinkku. Paperfangsilla todella tuntuu olevan kaikki valmiina maailmanlaajuista blogivalloitusta varten, joka on ilmiselvästi jo alkanut.
Yllä on kuunneltavana pari viikkoa sitten ilmaiseksi ladattavaksi tullut. Kappaleet ovat ehtineet kasvaa mukavasti tässä muutaman viikon aikana. Kuuntele siis, ja lakkaa ihmettelemästä, missä ovat hyvät suomalaiset bändit. Lataa kappaleet tästä. Kokoonpanossa on lukeman mukaan sisko, veli ja ystävä. Noh, eiköhän tuokin selkene tässä ajan myötä.
Viimoisena suomi-bändinä ainakin kesästä asti suosiotaan kirvoitellut French Films. Tähän asti maininnat tästä surffailijaporukasta ovat jääneet sivulauseeseen omissa kirjoituksissa. Jotenkin on tuntunut siltä, että bändi olisi jo kaikille tämänkin blogin lukijoille tuttu, mutta ilmeisesti näin ei ole.
Jotenpa siis: Golden Sea EP:n hiljaittain julkaissut bändi on varmasti kuullut kyllästymiseen asti olevansa Suomen The Drums. Itsekin olen näin sanonut, mutta samassa yhteydessä voisi mainita, että olen huomattavasti vakuuttuneempi French Filmsistä kuin The Drumsista. Tämänkin olen sanonut jo ennen. Lätinät sikseen, huippubändi ja huippu-EP. Tässä Golden Sean video.
Blogilemppari Laura Marling kävi Jack Whiten Third Man Recordsilla purkittamassa pari coveria. Marling saapui Nashvilleen jenkkikiertueen ohella Whiten kutsumana.
Cover-valinnat olivat Neil YounginThe Needle and the Damage Done - kenties yksi lemppari NY-kappaleista ja jo aiemmin Marlingin repertuaariin kuulunut kappale - ja Jackson C. Frankin Blues Run The Game. Kappaleet julkaistaan seiskatuumaisena.
Marling on osaava nainen - ehdottomasti. Kun eilen kuuntelin kappaleet ensi kerran, piti ihmetellä miten Marling, loihdittuaan yhden vuoden lempilevyistä, onnistuu taltioimaan covereihin Whiten avustuksella tunnelman, joka kuulostaa paitsi pehmeältä myös omalta. Covereiden taika on kunnioitettava, varsinkin kun tietää Youngin kappaleiden käyttötiheyden ja toisaalta Frankin kappaleen joutuneen Simon & Garfunkelin, Counting Crowsin ja Nick Draken soittamaksi. Alla mukana myös alkuperäiset kappaleet.
Saattaa olla, että minulle on kehittynyt fiksaatio. The Vaccinesin promotaktiikka on huomiota herättävän laskelmoitua, mutta silti se puree. Itseeni varsin kovin. Tämä on nimittäin kolmas postaus bändistä yhtä monen kuukauden sisään. Toisaalta mitäs ihmeen väliä laskelmoinnilla on, kunhan pystyy seisomaan 'tuotteensa' takana.
The Vaccinesin keikoille Lontoossa on kuulemma ollut jo ihan nimilistojakin - hyvin ekslusiivisia keikkojakin - vaikka bändi on edelleen kovin vaatimattoman maineen omaava. Mikä tietysti tekee keikoista sitäkin halutumpia. Ja toisaalta, miksei tekisi. Kun 1) musiikki on äärettömän hyvää (ja epäilemättä trendikkyyden veitsen terällä leikkivää) ja 2) live-vedot näin hienoja.
The Vaccines pistäytyi Jools Hollandissa paisuttamassa jo ennestään turpoilevaa hyörinää ympärillään. Edelleen mulle kelpaisi bändin keikka koska vaan. Mahtavaa.
Tänään julkaistaan Foalsin kanssa kiertäneen Trophy Wifen ensimmäinen single Microlite. Kuten eilinen Worship, se on sattumoisin tämän blogin vuoden suosikkeja.
Yhtäläisyydet eivät lopu siihen, sillä myös Trophy Wife sai oman postauksensa jo kesällä. Sekin on kohtalaisen tuntematon brittibändi. TW:tä voisi kuvailla math-rock bändiksi hieman kiertuekaverinsa Foalsin hengessä. Tosin Trophy Wifenkappaleissa on ilmavampi ja raikkaampi ilon tunnelma.
Microlite on siis tämän päivän Moshi Moshi -levy-yhtiön julkaisu. Oxfordissa, bändin kotikaupungissa, kuvattu videokin löytyy. Vuoden lemppareita tämäkin siis.
Singlen B-puoli, Take This Night, ei ole hassumpi sekään.
Hädin tuskin perjantai-illan hekumasta toipunut. Se oli vuoden lemppareita. Tässä toinen.
Brittibändi Worship on tämän vuoden uusi tuttavuus, jolle toivon ja jolle uskon tapahtuvan isojakin asioita. Niin taianomainen ja lemppari bändin kappale Collateral on, josta poistailin jo elokuussa. Ehdottomasti tämän blogin lempikappaleita tälle vuodelle - syyt eivät kenties ole niin selkeät, mutta sitäkin selkeämpää on että tämä kappale on täyttä rautaa.
Collateral-kappaleen tuore video on reilu tunti sitten julkaistu maailmalle. Lasipurkkien keskellä metsässä soittavan bändin lisäksi videolla haahuilee vanhahko mies.
Kuka olisi uskonut. Olin epäilevä. Olen pahoillani. Minä ja Ville Ahonen oli uskomaton, mieletön. Älyttömän hyvä.
Dynamossa eilen esiintynyt helsinkiläisyhtye suoriutui äärettömän hienosti keikastaan. Se oli vilpitön, välitön, konstailematon, elämys ja kokemus. En olisi uskonut kokevani moista mielenmuutosta, mutta Ville sen teki. Koko levy sanoituksineenkin aukesi aivan uudella tavalla. Se pomppasi hankintalistan ykköseksi välittömäksi, kun en häpeäkseni sitä vielä ole hankkinut.
Dynamossakin oli aika kiitettävän paljon ihmisiä. Väkijoukko sai seurata hienon yhtyeen hienoa live-soitantaa. Joka päättyi osapuilleen minuutin imutteluun Ahosen ja basisti Tuomas Skopan välillä. Niin keikka kuin levykin ovat uskomattoman monipuolisia ja vakuuttavia. Tsekatkaa Minä ja Ville Ahonen jos se kotikonnuillenne sattuu. Eilisen keikka oli yksi vuoden lempikeikoista - eikä vain sen yllättävyyden takia.
Täksi perjantaiksi oli yritetty buukkailla myös, nyt jo henkilökohtaiseksi suosikiksi noussutta, Topi Sahaa Bar Kukaan. Oli aika pettymys huomata jokin aika sitten Sahalla jo olevan Lepakkomies-keikka samaan aikaan Helsingissä. Toivottavasti Saha eksyy Turkuun. Sillä vaikka Minä ja Ville Ahosen debyytti keräsi leijonanosan mediahuomiosta, on Topi Sahan Verta ja lihaa soinut ahkerasti täällä. Kannattaa tsekata Topi Sahan haastattelu tän päivän Hesarista.
Mutta päivänsankari on tänään siis Minä ja Ville Ahonen, jonka debyytti on todella kova ja ansiosta huomiota saanut, vaikka tosiaan Topsukka kovempaa upposikin. Keikan alkuajaksi on merkattu klo 22 ja Nopat lämppää. Liput 4€. Jos maksullinen keikka ei innosta, esiintyy Ahonen klo 17 ilmaiskeikalla Levykauppa Äxässä.
Vaikka lämppääjä Nopat on lähinnä muutaman myspace-vierailun ja nimen verran tuttu, ei sekään kuulosta yhtään hassummalta. Täytyy varmaan Noppien mainiolta kuulostava EP poistaa levykaupasta. Koko keikkaa kohden on aika kovat odotukset, sekä Ahosta että Noppia. Nähdään Dynkyssä!
Aihevalinnassa, toisin sanoen bändivalinnassa, on ollut hieman vaikeuksia. Uutta musiikkia ja uusia bändejä tulee päivittäin vastaan. Vaikka pitäisi niistä monestakin, alan miettiä mistä tai kenestä viitsisin postailla, ja kun sille linjalle lähden, jää kirjoittelu yleensä väliin. Mikä on tietysti harmi jo senkin kannalta, että musiikki on kivaa jaettuna.
Tällä kertaa en oo vaan osannut päättää kenestä kirjoittelisin. Ja toisaalta oon alkanut vähän vierastaa sellasia postauksia, jotka kokoavat useamman bändin saman otsakkeen alla. Silti, en osannut luopua yhdestäkään näistä kappaleista. Niistä jokainen on ollut fyysisessä tehosoitossa viime aikoina.
Ensin jo pari viikkoa soinut Chad Valley, jonka Ensoniq Funk -kappaleesta en ole millään päässyt yli. Ääretöntä korvakarkkia, joka saa sateenkaaret ja auringonsäteet vilkkumaan silmissä.
Toisaalta tämä KorallreveninHoney Mine, jolla kuullaan Taken by the Trees -nimellä esiintyvää Victoria Bergsmania. Lopputuloksena ylivertaista ruotsalaisuutta.
Lopuksi kaikkein vaativin ja kenties hienoin kappale, BretoninRDI. Fucking Dance -blogissa arvuuteltiin, onko tämä nyt postmathpunkpopia. Mä en ainakaan kaipaa yhtään lisägenrejä. No, Breton vaikuttaa aika kovalta porukalta, joka kaiketi harrastaa videoinstallaatioita musiikin lisäksi. Kuulenko tässä dubstepiä?
Ja juu. Oon tietty poppaillu I Blame Cocon levyä ja rokkaillu Broken Recordsia. Nyt siis nekin levylautasella. Ja Spotifyssä. Tässä joka tuutista musiikkia postaukseen.
Viime viikon oli ihastuttava Oh Land. Tällä viikolla esittelyssä hieman kokeellisempi Lia Ices - kummatkin kuitenkin Brooklynin borough'n asukkeja.
(Kuva: Eric Ogden)
Jagjaguwarille kiinnitetty Lia Ices julkaisee tammikuun loppupuolella debyyttialbuminsa parin vuoden takaisen Necima EP:n jatkoksi, joka sekin on varsin hieno! Ja Spotifyssä! Suosittelen kuuntelemaan sen uusien kappaleiden seuraksi. Pianon kera usein esiintyvä Lia Ices (taiteli-a-nimi) lähentelee Feistiä ja Tori Amosta varsinkin vanhemmalla matskullaan.
Uudelta levyltä on kuultavana jo todella erilaiset kappaleet, Daphne ja Grown Unknown. Daphne kulkee kauniisti hillittynä jopa Fleetwood Maciä henkivänä kitaraballadina. Daphnella mukana myös Justin Vernon. Grown Unknown taasen iloitsee täysin siemauksin taputuksista ja kiemurtelevasta rakenteestaan. Kumpaakin kappaletta yhdistää Lia Icesin eteerinen ja toismaailmallinen, ihana, ääni.
Ja niin HEI! Lia Ices on erityisen hyvä artistivalinta, sillä samaan hintaan saamme toisenkin kaverin. Neiti on nimittäin ollut mukana tähän asti tuiki tuntemattoman Sebastian Blanckin levyllä, joka sekin löytyy Spotifystä. Jee. Tästä kuuntelemaan Blanckin Alibi Coast. Ilmeisesti Sebastian on myös taidemaalari. Hra Blanckin singer-songwriter tyyppinen tavarakaan ei ole lainkaan hassumpaa. Ilo kuunnella kumpaakin.
Kuten pragmaattinen otsikointi jälleen viestii, kyse on kesäisen kivasta nuoruuden kiteyttävästä levystä. Jonka ostin tässä taannoin. Kesä ainakin on tarpeen, vaikkakin sitten sävelten muodossa, nyt kun illatkin pimenevät rivakammin.
M83:n Saturdays = Youth on päivän platta. Nimikin jo kertoo missä mennään. M83 tuli tutuksi aikoinaan kaverin suosituksen myötä, mutta saatan joskus olla huono suositusten kanssa ja kestää iäisyys napata kiinni siitä. Vaikka mulla olis se konkreettinen levy lainassakin. Silloin jostain syystä vielä epätodennäköisemmin annan sille sen ansaitseman huomion. Joskus kauan sitten M83 oli sellainen artisti.
Toki Anthony Gonzalezin proggis on sinällään tuttu ja aiempaakin - kuulemma varsin mainiota - tuotantoa tuli kuunneltua myös, mutta Saturdays = Youth oli hittejä lukuun ottamatta jäänyt harmillisen vieraaksi. Hankin sen kuitenkin (taas kerran) 8raidanalesta käypään hintaan kohtalaisen sokkona.
Oikeasti keskittyneenä tätä levyä nyt useamman viikon kuunnelleena voin mainostaa sitä varauksetta ihanan lapsekkaasti nuoruuden meiningit kiteyttävänä levynä. Äärimmäisen onnistunut alehankinta. Huippulevy!
Vaikka Kim & Jessie ja Graveyard Girl ovat tältä niitä biisejä, on Skin of the Night jotenkin äärimmäisen kiva kappale.
Puhumattakaan tietty We Own the Skystä.
_________________
Nyt levylautasella pyörii ambient/slowcore tunnelmointia. Her Name Is Calla - The Quiet Lamb. Jos rauhallinen, siis todella rauhallinen, hetki on tarpeen, suosittelen tämän kuuntelua.
