Oslo, Norja. Sinne me mennään tänään/huomenna. Tänään Tampereelle ja huomenna Osloon. Norja on siis ajankohtainen. Blaken James olis esiintymässä samaan aikaan Oslossa, mutta tietysti loppuunmyytynä.
Young Dreams taasen on bergeniläisporukka, jolta uusi video tuli alkuviikosta. Trooppista ja kivaa poppiahan tämä, josta jo Jyri ehti bloggailemaan. Taisin olla silloin vaipunut Death Cab -suhteeni analysointiin ja siirsin tämän aasinsiltapostaukseksi sille, että olen innoissani Norjan-reissusta. Jyrin kanssa tuntuu menevän aika usein yksiin nämä tykkäämisen kohteet. Se on aika mukavaa. Lupaan juoda sille maljan matkalla. Tässä Young Dreamsiltä Young Dreams -niminen kappale ja video.
Myös Flight 376 on aika kelpo kappale. Onpa sympaattista norskimusiikkia, trooppisuus on omiaan tähän nilkkaräntään.
Kun alan seurata bändejä soundcloudissa, ilmoittaa tuo palvelu uudet kappaleet tai kanssani jaetut tuotokset omassa feedissään. Aina kun siihen feediin ilmestyy jotain uutta, kuuntelen niitä ehtimisen mukaan. Mutta, taidan olla sen verran hölmö, että oletan aina ettei kukaan jaa musiikkiaan ensin soundcloudissa. Niin ne taitavat kuitenkin tehdä. Hämäännyn aina siinä määrin, että uskon feedin koostuvan jo vanhoista kappaleista.
Esimerkiksi Nick Trianin bändin, NT's White Trashin, uutukaistuotosta kuuntelin eilisiltana ja kuvittelin sen olevan jokin vanha tsipale, minkä sähköposti sittemmin kumosi. Tosiaan, tämän suomalaisbändin jäsenistössä on mm. Kiki Pau ja Kauko Röyhkä -miehiä ja se julkaisee levynsä toukokuussa Stupido Recordsille. Tässä kuitenkin tuo mainio, aiemmin julkaistuksi luulemani, rock-veisu NT's White Trashiltä, Whistle.
Myös blogilemppari Benjamin Francis Leftwichin uutukaiscoveri oli soundcloudissa, jota taas kerran luulin vanhaksi. Tällä kertaa Benny on ryhtynyt Pomon kimppuun. Atlantic City on lempipomolevyltä, Nebraskalta, ja Leftwich tekee sille ominaiskäsittelynsä: herkästi hönkivän balladin. Alkuperäinen kenties vielä pitää pintansa kuitenkin, vaikka tästä pidänkin, sillä sillä Springsteen tulkitsee sitä itselleen ominaista Amerikan sydänmaiden antisankarin kurjuutta.
Viimeisimpinä Big Deal, jonka uusi huhtikuussa julkaistava single oli myös mennyt ohi soundcloud-palvelussa. Talk on juuri sitä, mitä tältä kaksikolta on totuttu kuulemaan, hivenen laiskaa ja maltillista lo-fi tulkintaa.
Kaiken järjen mukaan tästä on pidettävä. Brightonilainen Lauren Doss esiintyy nimellä Mechanical Bride ja julkaisee ensilevynsä kesällä, Living With Ants on tuon lätyn nimi. Herkästi kerrostunut, hiljalleen rakentuva Colour of Fire on äärimmäisen hieno tapaus ja ensimmäinen levyltä kuultava kappale.
Pianon varassa etenevä veisu on sanoista ja sovituksesta alkaen yhtä tunteisiin vetoava ja kiehtova kuin esittäjänsä ääni. "Are you a believer?", Lauren kysyy. Muka-nokkelasti vastaamme "kyllä" (tai "yes"), sillä tämä, Colour of Fire, meni suoraan lemppareihin.
Muutamien päivien blogihiljaisuus päättyy uutuuskappaleeseen yhdeltä aika tärkeältä menneisyyden haamulta. Death Cab For Cutie on ollut pitkään erikoinen apina selässä, jota en ole onnistunut karistamaan. Se ei ole koskaan lukeutunut ns. lempibändeihin, mutta silti on ollut vaikeaa sivuuttaa siitä pitämistä. Suosikkikappaleita löytyy aina debyytti Something About Airplanesilta - Champagne From A Papercup - mutta Transatlanticism ja Plans ovat kutakuinkin kisailleet ykkös Death Cab.. -levyn manttelista.
Uusi levy Death Cabilta tulee touko-kesäkuun taitteessa, nimeltään Codes and Keys. Kun viime levy Narrow Stairs oli aikamoinen musiikkipökäle eikä suostunut avaamaan itseään, ei odotuksia uudelle levylle oikeastaan ole. Death Cabin ja minun yhteinen aika on tainnut ajaa meistä ohi. You Are A Tourist -niminen uutuuskappale raotti varovasti verhoa paluusta yhteen. Kesän alussa näemme onko ero lopullinen.
Siis voi jesse mikä meininki. Tämä kappale on hienoutta. Jenkki singer-songwriter Bill Callahan palaa hienoilla folk-tarinoillaan huhtikuussa Apocalypse-levyn verran. Eka maistiainen, Baby's Breath on kerrassaan upean yksinkertainen hienous. Annetaan musiikin puhua puolestaan - ei ihmeellisyyksiä, vaan oikeassa mittasuhteessa elämää. Brilliant!
Fastest Plains ja Books olivat tämän suomalaisen elektropoppiryhmän hykerryttävän sympaattisia tee-se-itse kappaleita, joiden hyväntuulinen melankolia muistutti yksinolon ja karkinsyömisen tärkeydestä. Musiikki pelaa aina mielikuvillaan. Eilen Paperfangs antoi yksinoikeudella uuden Witches -kappaleensa Turntablekitchenille ja vuorokauden ajan tämä kappale on soinut täällä tiheään.
(Kuva: paperfangs.tumblr.com)
Toistaiseksi, vuorokauden kuuntelujen aikana en ole vieläkään päässyt selville siitä, mitä tämä musiikkimakeinen sisältää. Noh, tiedämme ainakin, että Paperfangs jatkaa ilostuttamistamme utuisilla unisoundeillaan ja, vaikkei Witches vielä aivan blogfavorit olekaan Fastest Planesin tavoin, on se oiva jatkumo Paperfangs-kappaleisiin. Ja kuten kuvasta näkyy, visut ovat aina kohdillaan tämän ryhmän kanssa. Sweet. Jos et ole vielä kuunnellut uutukaista, voit tehdä sen tässä.
Tämä jos mikä on ihan liian siistiä ohitettavaksi. Friendly Fires, brittiläinen rytmikkään tanssittavan musiikin bändi, julkaisee uuden levyn toukokuun puolessa välissä. Levyn nimi on Pala. Ensimmäinen siltä irroitettu single on Live Those Days Tonight ja se on kerrassaan valloittava. HirmuKIVA kappale.
Miltei päädyin jo harmittelemaan, miten kaikki blogit tietävät tälle päivälle vain kaksi mahdollista postausaihetta: uuden Fleet Foxes -kappaleen tai uuden Cults -kappaleen. Kummatkin olivat toki äärimmäisen mieluisia tapauksia. Zane Lowen soitettua radio-ohjelmassaan uutta Friendly Firesiä taitaa moinen harmittelu olla turhaa, sillä todennäköisyydet ovat astronomiset sille, että Friendly Firesin uutuus saa saman kohtelun kuin nuo kaksi muuta uutuutta.
- - - - - - - - - - - -
Pieni maininta vielä viikonlopun Fest-O-Ramasta Turussa. Vaikka päänsärky pakottikin ennenaikaisesti vetäytymään, oli pakko olla tyytyväinen. Bändejä tuli tarkastettua ihan kiitettävästi, mm. Yakuzi Pato ja muut olivat viihdyttäviä. Mutta. Erityinen ilo oli saada todistaa Big Wave Riders livenä. On siis pakko hehkuttaa taas kerran.
Kappaleet toimivat äärimmäisen hyvin livenä, ja kun kavereiden soitantakin oli mainiota, totesin sen lempikeikakseni F'O'R:ssa. Tätä suomalaisyhtyettä ympäröi kyllä hype, mutta tuon keikan perusteella isompaa on luvassa - ansaittua isompaa vientiä. Kannattaa tutustua tähän yhtyeeseen vielä, kun se Suomen kamaralla viihtyy. P.S. Olisin mennyt paiskaamaan kavereiden kättä ihan bloginkin nimissä, mutta olin kai liian fanipoikailija-ujo.
Arvostelujen lukeminen ennen levyn kuuntelua saattaa vaikuttaa arvaamattomalla tavalla. Esimerkiksi amerikkalaisen singer-songwriterin, William Fitzsimmonsin, uusi levy Gold In The Shadow julkaistaan Britanniassa tänään ja Atlantin tuolla puolen huomenna. Ennen kuin kuuntelin levyn, luin yhden arvostelun, joka oli sattumalta kahden tähden lyttäys.
(Kuva: folkradio.co.uk)
Tällaisessa tilanteessa tapahtuu yleensä yksi kahdesta mahdollisesta reaktiosta: joko odottaa ämpärihuonoa tuotosta ja tavallaan hakee itse todistusaineistoa ennakkoonmuodostetun mielipiteen tueksi, tai puolustelee itselleen jo etukäteen miksi arvostelu ja arvostelija olivat erityisen väärässä ja hakee alituiseen sille oikeutusta musiikista.
Folk-skenen komeimman parran omistava Fitzsimmons on jäänyt aina pienemmän piirin iloksi kuin lähimpiin verrokkeihin lukeutuva Iron & Wine. Huonommaksi Fitzsimmons ei kuitenkaan ole koskaan suostunut lukeutumaan, sillä tämä on aina tavoittanut herkempiä nuotteja ja vivahteita maanläheisellä ulosannillaan kuin esimerkiksi juuri I & W:n Sam Beam.
Tietynlainen konstailemattomuus sekä erikoinen elämäntarina ovat luoneet Fitzsimmonsille omanlaisensa habituksen. Sokeiden vanhempien kasvattama Fitzsimmons työskenteli mielisairaiden parissa terapeuttina ennen kuin muusikon ammatti vei täyden huomion. Se on näkynyt aina tämän tarinankerronnassa ja niin myös uudella levyllä.
Luettuani arvostelun, jossa Gold In The Shadow leimattiin pettymykseksi, tajusin mistä oma kamppailuni levyn kanssa johtui. Se kuulosti melko kauan etevältä, kunnes palasin Fitzsimmonsin vanhemman tuotannon pariin: ainakin Until When We Are Ghosts sekä Goodnight ovat kovia verrokkeja. Vaikka GitS kuulostaa kivalta vuonna 2011, ei se millään vedä vertoja noille kahdelle ensimmäiselle levylle. Se oli epäilemättä koitunut myös tuon lukemani arvostelun koetinkiveksi.
Jos nyt jatketaan vertailua, olivat UwwaG sekä Goodnight Fitzsimmonsin kotona äänitettyjä ja tämän itsensä tuottamia ja se kuului juuri sillä tavalla kuin sen soisikin. Gold In The Shadow taasen tuntuu kärsivän hieman epätasaisemmasta materiaalista ja kompensoivan sitä tuotannolla. Uusi levy jatkaa osuvasti myös Iron & Wine -vertausta, sillä tämä saattaa olla samankaltainen suoritus omassa diskografiassa kuin I&W:n uusin: se jakaa mielipiteitä, lukeutuu pettymykseksi joillekin vanhoille faneille mutta tuo uusia artistille varmasti lisää.
Vaikkei GitS aivan olekaan kahden ensimmäisen veroinen, on Fitzsimmonsilta aina hienoa kuulla uutta. Paras terä voi hakea hieman itseään, mutta harva tavoittaa samat sopukat kuin William Fitzsimmons. Tässä Fitzsimmons yhdessä Julia Stonen kanssa - jenkkiversiolla duetoijana on Leigh Nash. Kiva että teit taas levyn, sinua kaivattiin. Gold In The Shadow kuuntelulinkki.
Näihin vanhoihin kannattaa palata myös. It's Not True on aivan suosikkeja.
Tämä, ilmeisesti, helsinkiläistrio lähetti kappaletta. Aina pitää antaa näille mahis, joskus parikin. Tälle SestinanDevil May Care - tsipaleelle lämpesin hiljalleen. Alussa kitaraefektit kuulostavat jopa hieman And The Glass Handed Kites -ajan Mew'lta, ei siis hassumpaa.
Laulaja kuulostaa paikoin hieman Magenta Skycoden väreissä vetävältä Sjöroosilta, mutta muuten kappale taipuu suhteellisen mahtipontiseen kitararock-nostatukseen. YleXillekin on ilmeisesti jo maistunut kavereiden tuotokset eikä ihme. Kelpo tavaraa tämä nimittäin.
En tiedä oikein kuinka uusi tuo kappale on, mutta senpä sain joten sen myös jaan. Jos maistui, Sestinan sivuilla on lisäkappaleita rutkasti.
Tietyssä mielessä ehkä vähän arveluttaa kirjoitella tämän päivän 'arvoituksellisesta' artistista. Hyvä verrokki löytyy Tuksu-kuvien klikkailusta - en nimittäin omilla toimilla halua rohkaista moista käytöstä, saati siitä uutisoimista. Just A Number 05272011:n toiminta kun on perin laskelmoidun sekä suorastaan ärsyttävän oloista.
Kyllä, aloitetaan nimestä, tuo on bändin/artistin, tai mikä ikinä onkaan kyseessä, nimi. Hipsterikansa kenties osaa arvostaa, mutta suoraan sanoen tuo on typerin bändin nimi ikinä. Ja niin, totta kai tässä vaiheessa pitäisi nyt sitten arvuutella, onko tuo nimessä oleva numero jonkin tulevan julkaisun päivämäärä. Oh ja hoh. Tuon kuvankin kaveri lienee jonkin mainosmiehen keksintö, vaikka videolla esiintyykin. Toivottavasti ei kuitenkaan oikeasti.
Mutta kokonaisuudessaan Just A Number 05272011 on laskelmoinnin huippu. Kuten asiaan kuuluu, ei tästäkään artistista tiedetä mitään - soundcloudissa sentään lukee paikkakunnan kohdalla Isle of Man. Ja pahoittelut muuten tässä vaiheessa, ettei postauksessa ole edes mainittu sanaa 'musiikki' vieläkään.
Muutama sananen siitäkin siis. Kahdesta kuultavissa olevasta kappaleesta The Pain on aika kelvollinen, vaikka sekin kuulostaa siltä kuin se olisi kasattu pienempien bändien osasista. Eniten se kuulostaa The Knifelta. Ehkä alan vähän lämmetä itse kappaleellekin.
Eilen uutisoitiin, että Kulttuuritalon tuplasti hurmanneelta brooklyniläisbändiltä tulisi kaksi uutta kappaletta: toinen oli kirjoitettu Portal 2:ta varten, joka on siis peli, ja toinen Win Win -nimistä elokuvaa varten. Nyt toinen näistä kappaleista on kuultavana alla.
The NationalinThink You Can Wait -niminen kappale Paul Giamattin tähdittämään Win Winiin on yllättävän herkkis - kenties jopa yllättävän perinteisellä tavalla. Mulle kelpaa aina uudet kappaleet tältä bändiltä. Myös instrumentaaliversio löytyy ja sen pääsee kuuntelemaan tästä.
Eilen julkaistiin myös Ruissin päiväjako ja juuri niin kuin aiemmin harmittelinkin, The National esiintyy perjantaina kuten The Prodigy, Primus, Hurts jne. Lauantaina ei oikein muu kiinnosta kuin Anna Calvi. Sunnuntaina sitten uusi kiinnitys Manu Chao, Fleet Foxes, Robyn, Isobel Campbell & Mark Lanegan. Täytyy harmitella lisää, koska aikeissa ei ollut ostaa kolmen päivän lippua. Aika huonolta näyttää niiden aikeiden suhteen.
Siihen ei kovin paljon onnistumisen mahdollisuuksia ole, mutta jos joku siinä onnistuu, niin Halls. Sam Howardin, taiteilija-aliakseltaan Hallsin, luomat elektrotaideteokset saattavat jopa pystyä rauhoittamaan deadlinen koetteleman graduilijan.
Tänään uuden singlen, Solace, julkaissut Halls vastaa kyllä ihan parhaasta tunnelmasta tällä hetkellä musiikillaan. Tosiaan, Solace on singlejulkaisun nimi, mutta kylkiäisenä mukana ollut Colossus vasta mahtava iso pieni kappale vokaaleineen ja nyansseineen onkin. Nätti kappale. Ja mahtavuutta!
Musiikkiblogia pitäessä tulee väistämättä kirjoitettua niin monesti bändistä, että joskus ns. tärppää. Esimerkiksi Yuckin ja The Vaccinesin oltua esittelyssä suht aikaisessa vaiheessa, niille panoksensa tuolloin asettanut olisi saanut moninkertaisena pottinsa takaisin. Toisaalta moni myös vaipuu unholaan, kun kappaleen parin potentiaali valuu pettymyksenä hiekkaan. Lontoolaisbändi Wild Palms, joka miltei vuosi sitten oli täällä esittelyssä, lukeutuu johonkin välimaastoon.
(Kuva: wearewildpalms.com/blog)
Post-punkista ammentavat indie rockarit julkaisit debylevynsä, Until Spring, viime maanantaina. Sittemmin levy on pyörähtänyt useampaan otteeseen. Gareth Jonesin tuottama lätty on vaikeasti määriteltävässä suhteessa niin viihdyttänyt kuin häiritsevästi askarruttanut.
Muutaman kuuntelukerran, mutta etenkin sen ensimmäisen aikana, Until Spring kuulosti hyvältä, mutta en osannut määritellä mikä koko keitoksessa mätti. Sittemmin valaistumisen kokeneena tuntuu harvinaisen selvältä, että kun palaset ovat lähes oppikirjamaisesti kohdallaan, ei tulos voi olla kovin omaperäinen. Ja se juuri on Wild Palmsin kurimus. Osittain kyseessä on Chapel Clubiakin vaivannut asia: toteutus on liian kliinistä genreensä.
Until Springon keskinkertainen levy, mutta se sisältää hyviä kappaleita sympaattiselta bändiltä - joitakin heikompia ja joitakin vahvempia hetkiä. Helppoa musiikkia mukaviin hetkiin, josta se viimeinen uskallus kuitekin tuntuu puuttuvan. Delight In Temptation on niitä potentiaalisia sinkkulohkaisuja tältä Chapel Clubin popimmalta velipuolelta.
Odotuksista levyn suhteen on kenties turha puhua, niitä kun ei ollut. Sikäli Until Spring tuntuukin onnistuneelta. Levyn kuunteluun lähtiessä onkin syytä valmistautua siihen mitä on tilannut: siloiteltua indie pop-rockia post-punk aineksin kivassa paketissa, muttei mitään uutta. Jos kuuntelemiesi levyjen ei tarvitse aina olla uraauurtavaa tekelettä vaan 'kivakin" kelpaa joskus, suosittelen Wild Palmsia.
The Nationalin keikan jälkeen mun musiikinkuuntelu on taipunut säälittävän yksipuoliseksi. Onneksi sitä ennen ehdin kuuntelemaan tamperelaisen folk-kokoonpanon Ochre Roomin tuotoksia jotensakin mieleenpainuvasti.
(Kuva: myspace.com/ochreroom)
Yhtyeeltä on eepee jo ulkona. Kieltämättä Ochre Room -nimen kuullessa ensimmäinen mielleyhtymä on soittojuomala. Kyseessä on siis kuitenkin tamperelaisbändi, joka taistelee suomalaisessa folk-kentässä palstatilasta muiden vastaavien, kuten helsinkiläisen Treehousen, kanssa.
Ochre Roomin soitannassa kuuluu kuitenkin merkittävissä määrin perinteinen americana-folk perinne vaikkapa Great Lake Swimmersin hengessä ja sen poljennossa kuuluu yllättävästi hieman manserockin perinne. Tai sitten kuulen omiani.
Eilen tiirailin The Nationalin keikkakalenteria ja siihen oli merkitty keikka Turkuun päivämäärälle 8.7., eli Ruisrockin perjantaiksi. Jokainen viime vuosina Ruisrockissa vieraillut on tottunut tiettyyn päiväjakoon, jossa sunnuntai on yleensä pyhitetty ns. indieartisteille. Itsekin olin vähän ehtinyt toivoa, että kaikki samanhenkiset, ts. omat lempparit, yhtyeet olisi saatu samalla päivälle.
Nyt se tuntuu vähän kaukaiselta, kun Nationalin pitäisi 10.7. olla jo Irlannisa Oxegeneissä. Höh. Toisaalta mikään ei estä Ruissiperjantaista tulemasta ns. indiepäivää.
Toinen keikkapäiväharmittelu liittyy James Blakeen. 1.4. kutsuu Oslo, jossa on sattumoisin Blaken keikka samana päivänä. Ja tietty SOLD OUT. Ei sit mitään.
Olin viime vuonna niin varma, että näistä nottinghamilaisista kuullaan vielä - ja olen edelleen. Uusin, jo jonkin aikaa sitten, julkaistu kappale River Jordan on bändin aatelia. Helppo kuulla, ja vieläkin helpompi osoittaa, vaikutteet, mutta määrittelemättömän hyvää omaakin löytyy rutkasti silti. Esikoislevyn Fleet Foxes ainakin kuuluu River Jordan -kappaleen tulkinnassa. Tässä siis Dog is Dead -yhtye videoineen. Kuten muussakin bändin lyhyessä mutta ylivertaisessa tuotannossa, tämäkin kappale kasvaa ja kiemurtelee hienosti edetessään.
Aiemmin kuulluista kappaleista mm. Young muodostaa kelpo eron River Jordaniin. Mumfordihtava tsipale on bändin parhaimmistoa myös - äärettömän parasta. Jostain syystä taisin verrata viime kirjoituksessa bändiä Vampire Weekendiin, mutten nyt juuri osaa määritellä miksi. Todella hyvää tämä silti on!
- - - - - - - - - - - - - -
Oon kuunnellut nyt todella paljon Kurt Vilen Smoke Ring For My Halo -levyä. Se on kelpo lätty.
- - - - - - - - - - - - - -
Mua nyt ei oikein haittaa edes, että tämä kappale on blogosfäärin puitteissa jo ikivanha, eli 24 h sitten uutisoitu, koska se on oikein hyvä. Kyse on tietysti Fever Raystä, Karin Dreijer on aika haka. Kappale on The Wolf ja erittäin alkukantaisen voimakas rätinä. Eli todella jees. Harmi vaan, että se löytyy uudelta "susi-Twilight" -leffan soundtrackiltä, eli Red Riding Hoodilta, joka yhdistää ennennäkemättömällä tavalla teini-iän itsensä etsimisen, kielletyn rakkauden ja ihmissudet. Tai sitten ei.
Ajattelin olla jotenkin hyödyksi blogin puitteissa: kerta se on kaiketi ensimmäinenkin. Alkuvuosi on nimittäin ollut tulvillaan mielenkiintoisia keikkauutisia - vaikka tosiaan The Vaccines Turun jättääkin väliin. Hienojen artistien keikkoja putkahtaa kalentereihin kuin niitä surullisenkuuluisia sieniä sateella. Ja kutsuja satelee koko ajan lisää. Siksipä laadin jonkinlaisen yhteenvedon kulttuuripääkaupunki-Turun keikkatarjonnasta lähiviikoille - se on makoisa.
Ainakin tamperelais- ja helsinkiläisystävämme saattavat ihmetellä tätä listausta, mutta minäpä selitän: tämä ei ole arkipäivää länsirannikolla. On tämä silti kovin mukavaa.
9.3. Aloittakaamme jo ylihuomisesta, jolloin Dynamon lavalle nousee Neufvoin. Harmillinen keskiviikko saattaa olla hankala aika, mutta koittakaamme päästä paikalle.
11.3. Perjantaina taasen ystävämme yhdistyvät, kun Turun ehdottomasti kiinnostavimman kahvila-baarin BossaliinanSecret Sessionsissä esiintyy ystävämme Markus Perttula.
12.3. Heti seuraavana päivänä Bar Kukassa esiintyy valtavan positiivisen kaiun debyyttilevylleen saanut melankolian folk-airut, espoolainen Mirel Wagner. Tämä on ehdottomasti tsekattava. Jos haluaa vaihtoehdon, saattaa joitakin kiinnostaa LCMDF:n keikka Klubilla. (Nämä ovat toki vaihtoehtoja lauantai-illan ratoksi vain niille, jotka eivät Kultsalla seuraa Cut Copyn keikkaa).
17.3. Ensi viikon torstai on myös tuplabuukkausten päivä, kun Dynamossa poppistelee venäläinen Tesla Boy, ja Klubilla vietetään samanaikaisesti mainiolta (joskin kyseenalaiselta) kuulostavaa Tampere on okei! -iltaa Riston ja Jukka Ässän kera. Järki kehottaa jotenkin hyödyntämään sen, että Tesla Boy on ekakertaa Suomessa, mutta Tampere-iltama kiehtoo myös. Tesla Boy on kasarivaikutteista poppia ja lukeman mukaan aika kova livenä.
19.3. Tämä lauantai lienee keikkojen kannalta kiperin. Kerrankin olisi lauantai-iltana vapaata ja tuplabuukkaus synkistää illan. Klubilla on Fest-O-Rama, josta löytyy kenelle tahansa kanssahenkiselle immeiselle mieluinen kattaus, kun lavalle astelee Jennie Abrahamson, French Films ja Big Wave Riders, muun muassa. No entäs Dynamossa sitten? Dynkyn post-rokkailee selälleen On Volcano ja Jeniferever. Ja jompi kumpi olisi pirskeistä jätettävä väliin - ei kuulosta kohtuulliselta.
27.3. Siitä lähtien, kun Ruisrockissa missasin, on toiveissa ollut Prince of Assyrianklubikeikka Turkuun. Kuun viimeisenä sunnuntaina Klubi tarjoaa tämän. Liput 15€, mutta lienee kukkaronkeventämisen arvoista.
8.4. Salaliiton makua suomalaistalenttien keikkajärjestelyissä: Eleanoora Rosenholm Dynamossa ja samana iltana Rubik Klubilla. Perjantai on huippupäivä jo muutenkin.
14.4. Amerikkalainen pitkähkön linjan seattlelaissinger-songwriter Damien Jurado löytyy Dynamosta. Tuntuu aivan uskomattomalta, mistä Dynkky kaivaa näitä artistikiinnityksiä, mutta emme valita, vaan vaellamme uskollis'na keikalle. Tätä en suostu jättämään väliin.
15.4. Peräkkäisinä päivinä herkkujaan tarjoava Dynamo päästää omalle keikalleen valloilleen yhden suomalaisen indietaivaan kirkkaimmista tähdistä, French Filmsin. Jos jää Fest-O-Ramassa väliin, pitää korjata vahinko huhtikuussa.
Keväinen ilmasto valtaa mieliä ja sulattaa hanget mokkanahkaisten kenkien pahimmaksi viholliseksi. Tällaisessa mielialassa on tapana etsiä musiikkia, joka sopii ulkona härnäävään auringonpaisteeseen ja siniseen taivaaseen - ja onhan muutenkin sunnuntai, jolloin kappale/bändivalinnat ovat erityisen habituksen uhreja.
Kävipä nyt näin päin, että ensin tuli bändi ja sitten vasta siihen sopivat säät ja mielet. Clock Operan uusi kappale sekä kohtalaisen uusi remix saavat auringon mieleen ja olon vastaamaan säätä. Jotenkin muistelin, että Guy Connellyn luotsaamaa hyvän mielen yhtyettä ja remixtehdasta, Clock Operaa, olisi hehkutettu täällä useammin, mutta aika vähälle moinen on jäänyt. Viimeksi bändistä taisin mainita uusimman Kitsuné-kokoelman yhteydessä.
Viime toukokuussa viiveellä esittelyyn päässyt Clock Opera on nimittäin julkaisemassa toukokuussa uutta singleä, joka on tullut jo muutama päivä sitten kuultavaksi. Belongings korviin ja kevättä rintaan! Moshi Moshi pääsee julkaisemaan tämän hehkeän elektro poppistelun.
Aiemmin Clock Opera on, kuten mainittua, tullut tunnetuksi mainioista remix-kipaleistaan: työstämisen kohteeksi on päässyt mm. Marina & The Diamonds, The Golden Filter, Everything Everything sekä Au Revoir Simone. The Drums on viimeisin remixauksen kohteista ja kappaleena Me & The Moon. Jos tämä ei ole parasta lääkettä kaamoksen jälkeen, niin sitten se ei ole.
Kun monta hyvää arviota on kirjoitettu, aina Hesaria myöten, tuntuu turhalta eritellä pidemmin keikan yksityiskohtia - muuten kuin henkilökohtaisella tasolla. Olin torstaina todistamassa yhtä elämäni parhaista keikoista: The Nationalia Kulttuuritalolla.
Ruisrockissa bändin nähneenä tiesin odottaa joitakin asioita: itseään psyykkaavaa, lähes maanista, humalaista Matt Berningeria huutamassa esimerkiksi Abelin tai Mr. Novemberin sanoja sekä loistavasti yhdessä soittavaa bändiä. Bryan Devendorfin rumpaloinnista alkaen bändi oli loistava ja ylisanojen arvoinen, ns. helvetin kova. Rumpali Devendorfin työskentely oli yksi parhaista asioista livenä.
Noin ylipäätään on mahtavaa, että bändin settilistaan mahtuu kappaleita niin Sad Songs For Dirty Loversilta kuin myös Cherry Tree EP:ltä. Iloiseksi mielen sai myös Berningerin haahuilu Mr. Novemberin aikana pitkin yleisöä. Se lukeutuikin lempihetkiin keikan aikana - oli se osa ohjelmanumeroa aina tai ei.
Keikan lopettaneen akustisen/yleisölaulatetun Vanderlyle Crybaby Geeksin lisäksi lempihetkiä olivat Secret Meeting; Conversation 16, jonka kertsin aikana Berninger tuntui äärimmäisen vakuuttavalta huutaessaan "Iiiii'm eeeeviiil"; sekä kenties keikan odotetuimpiin live-kappaleisiin sekä itselläni tunteikkaimpiin lukeutunut About Today. Eilen tuntui aivan liian raadolliselta kuunnella bändiä kotona. Varsinkin kun tietää, että seuraavaa näkemistä pitää odottaa pitkään. Ruissalossa nähdään kesällä.
- - - - - - - - - - - - -
Muutenkin tämä postaus liikkuu eilisen tunnelmissa, sillä eilen kuultiin ensimmäistä maistiaista toiselta blogilempparilta Wild Beastsiltä. Albatross on mainio. Toukokuussa pukkaa uutta albumia. En malta odottaa!
Nyt on freeshiä tavaraa. Vaikka kyllä tuntuu, että pitäisi ehkä iloita jo siitä, että Foster The People ilmoitti julkaisevansa debyalbuminsa (nimeltään Torches) 24. toukokuuta. Siinä olisi tosiaan jo elektropoppistelun ystävälle syytä ilomieleen. Silti Santa Cruzista, CA, ponnistava Old Arc sai hykertelemään talven keskellä - kerrankin pakkanen on moiseen syytön.
(Kuva: oldarc.tumblr.com)
Old Arcin bandcampista löytyy vanhempi, kesältä oleva ep, joka sai aistit hereille miellyttävyyksiin asti, mutta uusiempien kappaleidensa myötä yhteyttä ottanut duo soi ja synailee tanssittavasta psykedeeliseen vaihtamatta välillä raitaa. Psykepoppinsa Old Arc käskee soittaa lujaa, ja niinhän me myös teemme. Sleepcatcher on nimittäin ensiluokkainen raita ja omiaan sulattamaan, kevätauringon ensi säteilyn ohella, ikiroudan ympäriltämme.
Erilainen, mutta yhtä tiukka on myös äskettäin julkaistu Stay Calm. Erinomaista menoa, varsinkin siihen nähden, ettei Old Arc ole vielä oikein löytänyt suurta yleisöä, edes hip-piireissä, tai oikeastaan päinvastoin yleisö ei ole löytänyt bändiä. Näillä sen luulisi löytyvän.
Jotenkin huvittavaa on myös maailman pienuus. Luulin että Turku on pieni, mutta niin taitaa olla maailmakin. Kanssaturkulaismusabloggaaja Andy.. postaili tänään Atlantic At Pacific -bändistä, ja kuinkas ollakaan, tässä katsellessa Old Arcin fb-sivua huomaan, että Old Arcin tykkäilyn kohteena on juuri tuo AndygoesdowntoChinatownissa nähty bändi. Että sellasta.
Jos pitää jostain, on sille annettava huomiota - tämä pätee elämän muillakin osa-alueilla. Musiikissa pienille artisteille sen suo mielellään. Toisinaan kosiskelu kuitenkin houkuttaa, eli "ison" uutisen / artisti jakaminen ihan vain sen huomioarvon vuoksi, jonka se suo omalle tekemiselle. Useimmiten onnistun moiset kiusaukset välttämään, sillä oma intohimo ja kiinnostus artisteihin tuntuu näinkin henkilökohtaisella palstalla ensisijaisen tärkeältä. Toisaalta ns. pienempikään nimi ei voi olla itseisarvo vain koska se on tuntematon ja siksi hip.
(Kuva: thewarmhardies.bandcamp.com)
Tällaista ns. pikkubändimeininki on parhaimmillaan. The Warm Hardies on Seattlesta eikä sen kappaleen edessä tarvitse miettiä turhia. Siltä on kuultavana vain yksi kappale toistaiseksi, vaikka EP tekee tuloaan ihan piakkoin.
Fast And Heavy on kuin deathcabiä ja she&himiä vilpittömimmillään. Se on hiomaton demo kitaralla ja stemmoilla - ja äärimmäisen kiva. Kaukana valmiista tuotteesta tämä kappale on paradoksaalisesti parhaimmillaan. Bändiversio löytyy ilmeisesti tulevalta eepeeltä, nimeltään Songs For Grownups. Mitä jos unohdetaan kaikki turhuus ja kuunnellaan vain hyvän mielen kappale.
