Juhannussunnuntaikappaleet + leffailua

Mun juhannus olikin lopulta sitten aika nopeesti ohi ja siihen kuului onneksi kiitettävissä määrin myös lepoa - ja aika vähän tätä musahinuttamista. Pian taas töihin sitten jea. Kappalevalintojen jälkeen pieni kokoava maininta myös viime aikoina nähdyistä leffoista.

Bombay Bicycle Club - Shuffle. BBC on pyörinyt silmissä jo ennen kuin musiikki-innostus horjahti sen ratkaisevan liikkeen eteenpäin. Alku-uran eepeiden iloinen indierokkailu vaihtui hienoon folkkailuun viime levyllä. Nyt ilme uudella kappaleella on taas hieman eri, se jopa muistuttaa hieman Rubikia alun pianokuvion takia. Varsin kiva kappale. Uusi levy A Different Kind of Fix julkaistaan elo-syyskuun vaihteessa.

Clap Your Hands Say Yeah - Same Mistake. Amerikkalaisrokkarit ovat jopa yllättäen aika pitkän linjan miehiä, tai ainakin tuntuu siltä, kun tältä porukalta ei ole uutta kuulunut aikoihin. Tämä uutukainen on niin klassisen pirteä tapaus, että sitä huomaa jo ensikuuntelulla rallattelevansa mukana ja kappaleen loppuvan liiankin nopsaan Uusi albumi Hysterical ilmestyy syyskuussa. Tämäkin hieno kappale.

Joywave - Ridge. Elektroa tarttuvassa paketissa. Uusi Tympanogram -blogin julkaisema sinkku on kuin kasaripoliisisarjasta mutta tanssittavassa muodossa. Joywave nähtävästi kasvaa joka julkaisulla - ja Rochester rokkaa.

  Ridge by JOYWAVE

Still Corners - Cuckoo. Tässä on ihana bändi ihanaäänisella naislaulajalla. Täälläkin jo nähty ja kuultu Still Corners sai kuvailun Beach Housen ja Mazzy Starin osasia yhdistelevänä bändinä, mutta tunnelma on useimmissa kappaleissa hienovaraisempi kuin esimerkiksi Beach Housella. Debyyttialbumi Creatures of an Hour julkaistaan lokakuussa. Mahtia!

  Still Corners - Cuckoo by The Line Of Best Fit

- - - - - - - - - - - - - -

Jyeajea. Leffoista piti joskus alunperin olla enemmänkin juttua, kun se olisi ollut niin vaivatonta, mutta lopulta tajusin et leffakritiikit ei oo mun juttu - eikä niihin presseihin vaan jaksa valua. Silti, viime viikkojen leffavalikoimasta oon nähnyt umpisurkeat Kauhean kankkusen jatko-osan ja Pirates of the Caribbeanin neljännen, joihin ei rahapussiaan kannata tyhjentää.

Mukiinmenevistä voisi mainita ehkä Liam Neesonin ja January Jonesin tähdittämän Unknowin, joka ei tarjonnut oikeastaan mitään ihmeellistä, mutta oli ihan kelvollinen jos ei muuta ole tarjolla. Simon Peggin Paul taasen oli hienoinen pettymys, mutta miehen aiemmille sekoiluille lämmenneille varmasti ihan mukiinmenevä. X-Men: First Class oli jotenkin mieleen - yllättävää mutta hienoa oli, miten Michael Fassbender Erik Lehnsherrinä jätti James McAvoyn Charles Xavierin täysin varjoonsa.

Jo leffassa olleista katsottiin eilen Vuosi Elämästä (Another Year). Täytyy sanoa, että Mike Leigh'n elokuva kolahti todella kovaa. Yksi parhaista mitä olen vähään aikaan nähnyt. Teattereissa edelleen pyörivistä nousee kaksi ylitse muiden: Melancholia ja Klovni. Kaksi tämän vuoden parasta elokuvaa - vaikka tuo onkin sanottava varauksella.

Melancholia on tietysti von Trierin viimeisin taidonnäyte, josta en uskonut pitäväni. Se on saanut paikoin ristiriitaisen vastaanoton, mutta suosittelen ehdottomasti. Parasta mitä teatterilevityksessä on tällä hetkellä.

Klovni taasen on saanut melko kehnoja arvioita, mutta se ei ole toistaiseksi jättänyt yhtäkään tuttua - tai vierasta - kylmäksi. Tanskalaiskomediassa koetellaan rajoja ja ne ylitetään, hulvattomin seurauksin. Jos roisi ja rankka huumori ei putoa, suosittelen jättämään väliin. Tämä komedia osui juuri niihin nuotteihin, joihin Kankkusen olisi pitänyt osua. Kertonee kulttuurieroista, jos tämä oli Tanskassa K11, Suomessa K15. Kankkusen jatko-osakin selvisi suomessa K13 -tarralla. Suomessa sensuroitiin Klovnin kakkosjuliste, Tanskassa ei edes ensisijaista jullaria, joka löytyy täältä.

En ole vähään aikaan kuullut kenenkään nauravan yhtä tuskaisesti ja lujaa elokuvissa kuin Klovnin näytöksissä. 

Festarin jälkeen

Uskomaton paahtuminen, alhaiset odotukset ja ennen kaikkea riskitön bändien kiinnittäminen saattoivat vähän huomaamatta painaa mieltä juhlavuotis-Ruissia odotellessa. Kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin.

Eilisen aikana pää tuntui pehmenevän auringon ja alkoholijuomien yhteisvaikutuksesta. Ruissi on siitä mukava, että sinne voi huoletta pyörähtää pyörällä näin. Ainakin turkulaisena. Pyörä parkkiin, pieni aloittelu porttien tuntumassa ja jonkinlaiseksi villiksi kortiksi nostettu Vesa-Matti Loirin keikka teltassa: nämä asiat summaavat aika hyvin meidän ensimmäiset tuntimme. Lukitsimme pyörämme yhteen, jaoimme siiderit ja naurut. Joskus elämä vaan on niin kivaa.

Oli Veskusta mitä mieltä tahansa, eilisen kiistaton kuningas ja todellinen artiste oli tämä koko kansan suosikki. Tuntuu oudolta hehkuttaa Veskun keikkaa eilisen yhtenä parhaimmista, mutta sitä se oli. Liikuttumisen ja hurmion ääripäissä heilunut keikka oli alusta asti yleisön ja taiteilijan välinen rakkaustarina. Suhteellisen vähän Loirin uudempaa, akustista ja tunnelmallista tulkintaa kuunnelleena koin yllätyksen: siinä missä levyillä hienovaraisiksi country-folk kappaleiksi kääntyneet suomipop-kipaleet muuttuivat Loirin mahtavan äänen ja bändin käsissä livenä suurenmoisiksi aarioiksi. Varsinkin mahtipontiseksi kertsissä kasvanut Olkinainen, toisen suuren suomalaisen mieliin palauttanut Rakkauden ammattilainen ja kujeilevan leikkisä Meitä odotellaan mullan alla toimivat älyttömän hyvin. Silminnähden liikuttunut Loiri tuntui arvostavan rock-festivaalin yleisön vastaanottoa. Saattaa mennä ylihehkutukseksi, mutta olen todella otettu, että olin osa tuota keikkaa. Iso peukku. (Ainoa asia, joka jäi mielissämme puuttumaan, oli Spotify-suosikki Hyvää puuta. Taisi sitä kaivata joku muukin, kun herra niin kuuluvasti asian ilmaisi keikan aikana.)

Pikaisen festivaalialuekatsauksen ja juomatauon jälkeen Ame ja minä marssimme varttia lähtölaukausta ennen Bellesebuilemaan. Niinkin myöhään pääsi vielä melko eteen nauttimaan skottibändin musiikista. Mä oon siitä vähän tylsimys, että haluun tietää bändin tuotantoa, ennen kuin menen keikalle. Tällä keikalla korkeintaan kolmanneksen kappaleista tunnistaneena oli ilo huomata, ettei tietämättömyys välttis haitannut. Belle & Sebastian tarjosi hienon keikan, mutta jäi mietityttämään, saiko bändi keikallaan muitakin intoihin, kuin suurfanit?

Belle & Sebastianista hyvillä mielin lähtenyt siinä vaiheessa duomme tsekkasi valitettavan pikaisesti Midlaken ja Regina Spektorin. Midlake jäi omalta osin lähinnä mielenkiintoisen asteelle, mutta muutamien suusta on kuultu jo ylistystä sillekin keikalle. (Näkyipä siellä Anna Puukin. Ja blogituttuja) Spektorin seurasta saimme nauttia valitettavan vähän, sillä Florence oli nähtävä kokonaan.

Jos oli Vesku kuningas, oli kalpea ja tulitukkainen Florence kuningatar. Eräs seurueemme vieressä pönöttänyt mieshenkilö arvosteli keikan sekunnissa seuraavasti "aika apaattist' mut iha ok". Haha. Tottakai mä olin kuullut juttua Florencen älyttömän hienoista keikoista, mut en silti ikinä odottanut eilisen kaltaista tykitystä. Sillä neidillä riittää palkeita. Keikan aikana alkoi tuntua, että levy tuntuu lähinnä kahlinneen Florencen raakaa ja puhdasta voimaa. Ja kun Florence sympaattisena pyysi hyppimään, me hypimme. Rumpalina, kapellimestarina ja laulajana esiintyneen Florencen eleissä oli voimaa ja herkkyyttä samaan aikaan. Kappaleet toimivat erittäin hyvin livenä. Paremmin kuin levyllä. Levy ei ole ihan hirveästi toiminut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta tuolla pamahti. Kenties Ruissin paras keikka. You've Got The Love. Todella.

Ja ai niin. Keikan aikana Lammi kysyi multa (piruillen) "mitä sä aiot kirjoittaa tästä keikasta sun blogiis?!". Vastasin tähän tulevaa itseäni lainaten että "keikalla parasta oli tyttöystäväni pikkusisko". Yleisön joukossa Lammi suoriutui aivan parhaiten. Hän ja siskonsa Ame taisivat saada jopa meidät muut suurempaan liekkiin. "Verhot auki", totesi tämä festarineiti vetäessään otsatukkansa sivuille.

-------
Nyt levylautasella:
Bombay Bicycle Club - Flaws
Tired Pony - The Place We Ran From

Ray LaMontagnen uutuus + Bombay Bicycle Club akustisena

Ray LaMontagnen uutta musiikkia ehdin kaipailemaan sittenkin vain viikon. Höpisteltyäni viime viikolla uudesta albumista, jonka sielukkain laulaja ikinä julkaisee elokuussa, sain tänä aamuna kuuleviin korviini Beg Steal or Borrow -kappaleen. Se noudattaa melko uskollisesti Gossip In The Grain -levyllä hyväksi havaittuja asioita ja on sellaisenaan mukavan jouhea country-folk tapaus. Soitannassa on tällä kertaa myös mukana tiettyä neilyoungmäisyyttä, mikä ei voisi olla mukavampaa.

Rayltä kuulemme varmasti uutta kesän mittaan. Uuden levyn myötä pitäisi käydä varmaankin hankkimassa myös ne aikaisemmat klassikkolevyt hyllyyn.

Niin, mutta siis, eli, juu. Bombay Bicycle Clubista piti myös intoilla. Siitä lähtien kun bändin EPt tulivat tutuiksi, oli vaikea pysyä pöksyissä herrojen musiikkia kuullessa. Jotensakin harmistus I had the blues but I shook them loose -levy silti oli, sillä juuri eepeihin nähden siihen oli tehty liikaa kompromisseja.

Mielenkiintoisuutensa BBC osoitti silti jälleen toukokuussa ilmoittamalla julkaisevansa akustisen levyn (!) heinäkuussa. Flaws -niminen albumi sisältää mm. coverin Joanna Newsomin kappaleesta Swansea, sekä akustisen version bändin omasta Dust On The Ground -kappaleesta. Jo Spotifystäkin löytyy kaksin kappalein uutta, akustista BBC:tä. Tässä tulevalta kaunis ja herkkä Flaws samannimiseltä levyltä. Tällaisena ei bändiä ole kuultu.

Ja tässä Ivy & Gold, joka banjon kuljettamana on jo jonkin verran menevämpää. Pidän itse kyllä ihan vanhemmastakin Bombay Bicycle Clubista, mutta tämä akustinen tunnelmointi on sen verran lähellä sydäntä, etten osaa harmitella uutta suuntaa.

Vielä se Dust On The Groundin akustinen versiointi tähän loppuun. Saispa levyn jo kuunteluun.

Broken Bells & Two Door Cinema Club

  Broken Bells

Joulun jälkeen on hetkeksi taas palattava arkisiin asioihin. Broken Bells nimittäin on The Shinsin James Mercerin ja tuottaja-artisti Danger Mousen projekti, josta Mercer mainitsi ohimennen ja salaperäisesti oikeastaan jo viime toukokuussa. Viime maanantaina julkaistiin bändin ensimmäinen single The High Road. Sekä The Shins nokkamies Mercer että Gnarls Barkleysta tuttu Danger Mouse ovat eri lähteiden mukaan vakuuttuneita, että bändi ei jää vain kahden omalla tahollaan musiikkia tekevän artistin väliprojektiksi, vaan katseet on käännetty vahvasti tulevaan.

Puheet ovat kuuleman mukaan jo maaliskuussa ilmestyvän ensilevyn jälkeisessä ajassa, bändin jatkossa. En tiedä millaiseksi kuvittelin bändin musiikin kuultuani yhteistyöstä herrojen välillä, mutta ensi sinkku on kutakuinkin miesten luomiskyvyn summa ja enemmän. Sinkun perusteella ei voi sulkea tulevan levyn sisällöstä mitään pois musiikillisesti: kummankin artistin vaikutteet kuuluvat sen verran selkeästi ensimmäisellä kappaleella:



En yleensä oikein ole kovinkaan vakuuttunut lähtökohtaisesti tällaisista jo etukäteen hypen pyörittelemistä musiikkiprojekteista tunnettujen artistien välillä, mutta nyt yhteistyössä olivat vähintäänkin kutkuttavat musisoijat. Ja olihan lopputulos jopa melkoisen hyvää indie poppia- vaikkakin kyseessä on vasta ensimmäinen single. Alkuvuodesta saamme varmasti lisää maistiaisia.

Two Door Cinema Club

Pohjoisirlantilainen Two Door Cinema Club sen sijaan on yhtye, johon tutustuin ensi kertaa vasta pari viikkoa sitten. TDCC on todella energistä elektro-indiepoppia, joka kelpaa varmasti ykkössuosikiksi, jonka tahdissa vaihtaa vuosi. Mielestäni bändiän soundissa on ns. sitä jotain, minkä vuoksi en helposti lähtisi asettamaan sitä rinnakkain muiden "vastaavien" bändien kanssa, mutta jotain kuvaa bändin musiikista saa, jos on kuunnellut tai käy kuuntelemassa esim. We Have Bandiä tai Bombay Bicycle Clubia. Toivon, että ensi vuonna nähdään Two Door Cinema Clubilta ihan LP-julkaisu ja sen myötä bändin nousu suuren yleisön tietoisuuteen. TDCC on juuri nyt yksi suurimmista suosikeistani.

Jos Bloc Party, Bombay Bicycle Club ja/tai Mystery Jets uppoavat, suosittelen tutustumaan ainakin seuraaviin kappaleisiin: