Pure Bathing Culture - Dream The Dare

Portland, tuo musiikin ja pyöräilyn ihmemaa. Hieno kaupunki, jota saamme nyt myös kiittää Vetiverin sivuprojektina alkaneen duon, Pure Bathing Culturen, majoittamisesta ja inspiroimisesta. Tämä duo on esitellyt kaksi loistavaa kappaletta uudelta levyltä,  Moon Tides (19.8.), joista viimeisimmäin äskettäin. Jopa kaltaiseni, äitini ilmaisua käyttääkseni, puurokorva kykenee havaitsemaan ilmeiset, ihanat vaikutteet Fleetwood Macin suunnalta. Mistä tosin ei oikein voi olla ihmeissään, etenkään, kun käytte tsekkaamassa Pure Bathing Culturen tehtaileman, erittäin hyvän Dreams -coverin bandcampistä.

Tähän asti kuullut kappaleet, Pendulum ja uusi Dream The Dare ovat fleetwoodia, dreampopia ja unelmaa. Hemmetin hyvää tavaraa kaiken kaikkiaan. Onneksi Moon Tides ilmestyy pian, jotta kuullaan mihin Pure Bathing Culturen rahkeista loppujen lopuksi on.

Alice Jemima - No Diggity (Blackstreet cover)

Blackstreetin No Diggityn kohdalla voitaneen puhua klassikosta - ikivihreäksi siitä ei noin nuorekkaan 90-luvun kappaleena ole. Mielenkiintoisena wiki-tietona kerrottakoon, että se lopetti aikanaan Macarenan hallinnan jenkkilistoilla. 19-vuotias Alice Jemima on ollut hädintuskin tarhaikäinen Blackstreetin hallitessa listoja.

Jemimalta irtoaa silti todella hieno coveri kyseisestä kappaleesta: se mukailee Hiatuksen ja The xx:n soundimaailmaa, eikä ehkä niin paljon folk-soundia, jota artistilta on totuttu kuulemaan. Alice Jemima itse mainitsee parin vuoden takaisen Chet Fakerin version myös vaikutteena omaan coveriinsa.

Viisi pilvipoimintaa

Samalla kun odottelen Kuningas Litmasen alkua vielä jonkin aikaa, kokoan muutaman jo muualla jaetun kappaleen tänne. Ja kaikki soundcloudista poimittuja, yhden saa jopa ladata mukaansa, oi iloa!

Kavinskyn Nightcallin potentiaalia hentona, akustisena versiona ei moni ole tainnut tajuta. Onneksi brittifolkin naissankareihin lukeutuva Alice Jemima tekee kappaleesta huikean coverin. Vaikea uskoa tätä samaksi kappaleeksi.

Let The Groove Get In on Justin Timberlaken uuden albumin huippuhetki. Silti Sammy Bananasin discoon taipuva bootleg-versio tuo jopa JT:n repertuaariin uutta eloa. Mieleen saattaa juolahtaa, ettei varsinkaan Sammy Bananas -nimellä ole mitään annettavaa tällaiselle tuotannolle - olet väärässä.

HAERTSin Wings oli viime vuodelta lempikappaleita - ei se yhtään huonompi ole edelleenkään, mutta olen kuluttanut kappaleen pahemmin puhki kuin ensimmäiset conssini. Wildcat! Wildcat!:n remix ei hirveästi yllätä, vaikka tuokin suosikkiin tuoretta puhtia.

Ifan Dafydd tarjoaa timantinkovia hetkiä James Blaken popularisoimaan elektroniseen soundiin, johon tämä yhdistää mm. Llonydd -kappeella Alys Williamsin vokaalisämpleä. Hienoa tuotantoa Walesista. Dafydd alkaa olla lyhyenkin valokeilan myötä kiireinen kaveri, joten pitäkää tekin silmällä.

Hiatus ja Shura ovat aiemminkin ansioituneet deepin tuotannon ja heleän äänen yhteistyössä. Tämä We Can Be Ghosts Now on aivan kaksikon parhaimmistoa, yksin tahi erikseen. Kappale avaa Hiatukselta ilmestyvän uuden Parklands -albumin.

Lana del Rey - Chelsea Hotel No 2 (Leonard Cohen cover)

Leonard Cohenin Chelsea Hotel #2 on niitä New Skin For Old Ceremony -levyn huippuhetkiä. Versioijien joukkoon liittyy, kukapa muukaan, kuin Lana del Rey. Cover ei ole hassumpi, vaikka alkuperäinen luonnollisesti on omaan mieleeni. Lana kelpaisi silti saumattomasti Hotel Chelseaan, Janis Joplinin ja Cohenin seuraksi. Mielikuva vahvistuu tehdyn videon perusteella - Lana olisi toisessa elämässään voinut olla Cohenin muusa.

Sopivaa tunnelmaa sunnuntainollaukseen eilisen Ville Ahosen jälkeen. Bar Kukassa vedetty intiimi, akustinen keikka oli loistava.

Julia Holter - Gold Dust Woman (Fleetwood Mac cover)

Losangelesilainen laulaja/lauluntekijä Julia Holter raottaa viime aikojen ehtymättömintä cover-pankkia, Fleetwood Macia, Mojon ilmais-CD:lle Rumours Revisited. Rumours on toki kova levy covereita ajatellen, ja siksi toki vaativa. Versioijia riittää Mojon levyllä aina Yeasayeristä The Besnard Lakesiin. Liarsin The Chain -versiokin kannattaa käydä tsekkaamassa. Persoonallisen kaunis tulkinta Gold Dust Womanista on kuultavana alla.

Blackbird Blackbird - Running Up That Hill (Kate Bush cover)

Sanfranciscolainen Mikey Maramag tarjoaa kyllä, oijoi, niin maukkaan coverin Kate Bushin Running Up That Hill -kappaleesta. Blackbird Blackbird projektinsa myötä Maramagilla on todella hieno, omaperäinen dream pop -soundi, jossa Radio Dept. kohtaa Craft Spellsin kohtaa The Weekndin rnb-rytmit.

Kate Bushin klassikostahan on toki olemassa kaikkien tuntema Placebo-versio, joka nykyään muistuu mieleen ihan jopa hyvänä kappaleena, mutta Blackbird Blackbird versiota ei coveriksi tunnista ennen kuin kappaleen keskivaiheilla. Mikeyllä on täsmälleen oikea resepti uutta ja vanhaa, minun mieleeni ainakin.

Tsekkaa myös Blackbird Blackbirdin hiljattain julkaisema EP, Boracay Planet, Spotifystä.

Trails and Ways - Border Crosser

Mahdollisesti vain Wild Nothing onnistuu lauluntekemisessä unelmallisempaan ja tarttuvampaan lopputulokseen kuin Oaklandistä kotoisin oleva Trails and Ways. Kesällä poimin bändin jo loistavana Mtn Tunen myötä postaukseen. Nyt bändi tarjoaa Border Crosser -kappaletta, ja voi veljet, sekin on todella menevä ja kaunis, jossa vihellykset nivoutuvat bändin normirytmiikkaan oivasti. Ensivaikutelmia tulevalta debyyttialbumilta tämä kappale. Kuulemma kertoo siirtolaisista. Junasoundit ja eri kielet toki vaikuttavat kappaleen teeman esiintuloon myös.

Mutta oikeesti hei, Trails and Ways on hyvä bändi. Mua kiehtoo jo bändin "omat tiedot" kohtaan täyttämät "Brazilian shoehaze" ja "bossa nova dream pop", sekä tietysti Gilles Deleuze -lainaus (etteivät vaan sittenkin olisi Turun yliopiston Mediatutkimuksen laitokselta nämä bändiläiset?). Tsekkaa alta debyytin vakuuttava maistiainen, Border Crosser, ja jää kanssani viheltelemään ja odottamaan levyä.

Jos on jäänyt tämäkin kappale väliin, kertaa miten loistavasti Trails and Ways menestyy M83:ta coveroidessaan. Tässä siis oaklandilaisten versio Midnight Citystä. Se on, noh öh, aika bossa novaa.

The Tallest Man on Earth - Lost My Shape (David Bazan cover)

David Bazanin tuotanto ei ole mulle ihan kamalan tuttua, jotkin yksittäiset kappaleet vain. Ainakaan tämä Kristian Matssonin versioima Lost My Shape ei ole tullut aiemmin vastaan. The Tallest Man on Earth on ihmeellinen, erinomainen filtteri suodattamaan hieman yksipuolisia mutta kaikenkattavia versioita muiden kappaleista. KEXP:llä Seattlessa pistäytynyt ruotsalainen kitaran wunderkind tarttui siis Bazanin kappaleeseen komeasti oman materiaalinsa lomassa.

Parikymmenminuuttisen verran viipynyt, vaatimattomahkosti tekemisiään selitellyt Matsson soitti coverin lisäksi Wind and Wallsin, 1904:n sekä Leading Me Now'n. Ikävästi nämä livetallenteet muistuttavat siitä, miten huisia olisi itse olla miehen keikalla, taas. Tuliskos se Suomeen jos oikein kovasti nyyhkyttäis? Tsekkaa coveri, sekä alempana vielä koko 20-minuuttinen tallenne haastatteluineen.

Antony Hegarty - Landslide (Fleetwood Mac cover)

Oon aiemminkin todennut että Antony Hegarty on parhaimmillaan ilman Johnssoneita, yksin tulkitsemassa jonkun muun kappaletta. Näitä oon postaillutkin aika ahkerasti. Fleetwood Macia coveroiva Hegarty on tosin tällä kertaa kovimman paikan edessä, sillä Landslide sattuu olemaan FleMacin muutenkin kovassa tuotannossa omia suosikkeja ja Stevie Nicksin tunteikkaampia suorituksia.

Noh, Antony suoriutuu, tietenkin, ihailtavasti, joskin alkuperäinen velloo mielessä vieläkin säväyttävimpänä. Näppäilykuvio ja tunnelma on pidetty samankaltaisena, mikä toimiikin tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotain 'enemmän', tai boksin ulkopuolelta, olisi toivonut versiointiin.

Landslide-tulkinta ei ilmestynyt tyhjästä vaan on osa elokuussa ilmestyvää Fleetwood Mac-tribuuttilevyä, Just Tell Me That You Want Me - A Tribute To FleetMac, jolla seiskytluvun suuruutta kunnioittamaan pääsevät mm. Lykke Li, Gardens & Villa, Karen Elson, The New Pornographers, J Mascis, Best Coast, Tame Impala, Washed Out, The Kills jne. Alla vielä pieni teaser albumin kattauksesta. Ainakin Karen Elson vetää Gold Dust Womanin hyvin eikä Lykke Lin Silver Springskään ole yhtään huikeaa huonompi.

Ellie Goulding - High For This (The Weeknd cover)

Digitaali-ajan puitteissa pitkän hiljaisuuden jälkeen Ellie Goulding marssittaa bittialttarille coverin - myös uutta omaa materiaalia on tulossa myöhemmin. Blogipalvonnan kuninkaaksi nousseen The Weekndin High For This muuntautuu Gouldingin (ja tuottaja Xaphoon Jonesin) käsittelyssä huikean vakuuttavaksi raidaksi. Se on jopa niin hieno että muistuttaa Gouldingin talentin vehreimmistä ajoista ennen debyyttilevyn ilmestymistä. Tsekkaa alta Ellie Gouldingin ja Xaphoon Jonesin (joka ei siis ole Ellien hovituottaja) yhteistyön toistaiseksi etevin taidonnäyte.

(via NeonGold)

Bon Iver - Coming Down (Anais Mitchell cover)

Justin Vernon ja kumppaninsa vierailivat Australiassa Triple J -radioasemalla ja samalla, kun oma kappale löysi tiensä live-tulkintoihin, veti bändi Anais Mitchellin uudeltä levyltä poimitun kappaleen nimeltä Coming Down. Tähän vetoon liittyy montakin hienoa asiaa: Bon Iverin ja Anais Mitchellin yhdistyminen muodossa missä tahansa ei voi olla huonoa; toisaalta en hoksannut että Mitchell oli julkaissut uuden levyn viime kuussa, se kantaa nimeä Young Man in America.

Bon Iver puhaltaa uskomattoman hienosti jo valmiiksi hauraan kauniiseen kappaleeseen herkkyyttä. Tsekkaa alta myö alkuperäinen videoineen. Tai käy katsomassa video livesuorituksesta Triple J:n sivuilla täällä ja kaappaa samalla mukaasi kappale ilmaiseksi.

Cults - Everybody Knows (Leonard Cohen cover)

NÄIN TEHDÄÄN COVERI!!!!11

Pöh, jos oikein aliarvioivasti kirjoittaisin, saattaisi tuohon jäädäkin postauksen anti, mutta ytimessään siinä on viestiä: tämä on paras coveri jonka olen kuullut pitkään aikaan. Asialla on siis taannoinen pöhinäbändi Cults, joka on päässyt Leonard Cohenin upean Everybody Knowsin kimppuun. Ei meinaa alkuperäistä kappaletta tunnistaa Cultsin hypnoottisen junnaavan sekä jotenkin karun tulkinnan vuoksi.

Videon audio on livetaltioinnista huolimatta ensiluokkainen. Kuulemma kokonainen coverilevykin saattaisi olla tulossa nimikkeen Old Ideas With New Friends alla, joka sisältäisi eri artisien LC-tulkintoja. Tässä siis Everybody Knows.

- - - - - - - - - - - - - -

# nyt levylautasella tietenkin Leonard Cohenin Old Ideas. Miten se vanha mies vertyy näin hienoon levyyn?

TOP 5: Singlejulkaisut 2011

Mäkin avaan pelin listojen osalta. Saapa nähdä milloin loput tulevat, mutta nyt listaan lempisinglejulkaisut kuluvalta vuodelta. Singlejulkaisuissa on se kiva, kun B-puolelle laitetaan yleensä jotain kivaa ylläriä, joka parhaimmillaan haastaa sen A-puolen. Nyt siis ei ole kyseessä vuoden lempikappaleet ylipäätään, vaan joukosta teräksisiä taistelupareja, joiden ykköstykki on usein parhaaseen teräänsä viritetty albumikappale, jota ryydittää huikea seuralainen (usein samoista sessioista, joissa albumi on purkitettu).

Jokaisen julkaisun nimestä pääsee muuten Spotifyyn kuuntelemaan kyseisiä kappaleita, awesome. Postaukseen liitin vain parhaan julkaisun B-puolen.

5. Trophy Wife - Quiet Earth / White Horses

Tästä viitospaikasta käytiin kaikkein kovin kamppailu mun mielessä. Summer Camp oli ensikaavailuissa mukana, mutta kakkoskappale ratkaisi voiton oxfordilaisten hyväksi. Hommat simppeleinä ja sitä myöten hyvinä.

4. Wild Beasts - Bed of Nails / Catherine Wheel

Se taitaa olla jo päivän selvää, että Wild Beasts tulee juhlimaan vähän joka listauksessa mun kohdalla. Bed of Nails taitaa olla se lempparein kappale Smotherilta. Catherine Wheel taasen aivan älyttömän kova kappale - miten se ei ole mahtunut levylle?

3. Lana Del Rey - Video Games / Blue Jeans

Turistaan nyt tästä neidistä, kun vauhtiin ollaan päästy. Video Gamesin kovuutta ei käy kiistäminen, mutta mulle Blue Jeans on tämän vuoden huippuja. Tämä pitäisi hankkia. Albumijulkaisu vasta tulossa, joten ei kannata spekuloida kumpi näistä päätyy levylle.

2. The National - Think You Can Wait / Exile Vilify

En tiedä kuinka singlejulkaisuksi tätä voi kutsua, kun toinen kappale on tehty leffaa ja toinen peliä varten. Hiton kovia kumpainenkin. Seiskatuumainen on siis julkaistu, jossa puolina nämä kappaleet. The National ei petä. Koskaan.

1. Bon Iver - Holocene / Come Talk To Me

Tämä on täydellinen singlejulkaisu: huikeatunnelmainen kappale levyltä sekä erinomainen cover fuusioituneena mahtavaksi, pyöreäksi mustakultaiseksi aarteeksi. Ostin tämän alunperin pelkästään Peter Gabriel -coverin takia, mutta sain enemmän. Huikeutta. Tässähän pääsi ihan vauhtiin. Seuraavaksi pitänee listailla taas ne EP:t, viime vuotta mukaillen.

Jonquil - It's My Part

Täällä taas tänään esittelemässä bändiä, joka valuu valitettavan monen sormien välistä. Diskoiluun kuin nakutettu Jonquil soittelee Oxfordista asti nytkähtelevää tilutteluindiepoppia muistuttaen kanssaoxfordilaisisia, Trophy Wifea ja Chad Valleytä, sekä muuan Foalsia.

Sattumoisin mielleyhtymä ei ole turha, kun Jonquilin laulajan, Hugo Manuelin, sivuprojekti on nimenomaan Chad Valley. Ja toisaalta, kun Trophy Wifen jäsenistöä on aiemmin kuulunut Jonquiliin. Tässä vaiheessa mun pitäisi viimeistään olla kiinnostanut, vaikka oikeasti mut vietiin jo aiemmin.

Jonquil julkaisuhistoria sisältää jo pitkähkön ja jotensakin kiitellyn EP:n, mutta ensi vuosi tietää jo albumijulkaisua nimeltä Point of Go. Uusi maistiainen tuolta levyltä on It's My Part. Vaikka Jonquililla on toistaiseksi vielä tekemistä verrokkiensa ylittämiseksi, odotellaan tuota uutta levyä kyllä suurella mielenkiinnolla. Jo siksi, että Jonquil piipahti muutamalla Ones to Watch -listalla jo viime vuonna.

  Jonquil - It's My Part by Blessing Force

Aiemmin Jonquil on juhlinut mm. kappaleillaan It Never Rains, joka on yhtä kesäpäivänä vilvoittavan sateen iloa, sekä etevällä The xx -versioinnillaan Infinitystä. Odotukset ovat jälleen kerran kovat - ja nousevat koko ajan. Marraskuu on hyvä päättää näin.

  Jonquil - It Never Rains by Jonquil

  Jonquil - Infinity (xx cover) by Jonquil

Lahdesta käsin sunnuntaiksi kappaleita

Tere. Tulin just Lahest. Olen myös voipunut eilisen illan jälkeen. Huh. Välipysäkkinä oli Pasila. Postauksen ihastuttavasta lo-fi kitarapop -osuudesta vastaa vasta kuukausi sitten esittelemäni chicagolainen Magic City. Ovat nämä vaan jotenkin kivoja tyyppejä. Hitaasti rakentuva uusi Work For Us on kyllä yksi lemppareista tähän sunnuntaihin. Ja koska bandcamp on niin huisi palvelu ja Magic City niin huisi bändi, koko Little Bits EP:n saa ilmaiseen lataukseen TÄÄLTÄ.

The Soft, Suffolkista kotoisin oleva elektro-shoegaze kokoonpano julkaisi Hot Summer EPn alkuviikosta. Nyt kun olen jostain syystä pyörinyt viime viikon tällaisen tiukemman elektronisen ilmaisun parissa, putosi bändin Venus Breath -niminen, lähes kahdeksanminuuttinen houseilu älyttömän hyvin. Koko eepee, samassa paikassa kuin aiempi, ilmaisessa latingissa, jeaa! TÄÄLLÄ.

Tom The Lion, pianovetoinen miesääni, Rough Traden kuukauden levy. Siisti mustavalkoinen esiintymisvideo. Tarvitseeko enempiä esitellä? Toistaiseksi Tom The Lionin sisältö ei erotu niin paljon edukseen muusta vastaavasta kuin moisilla raameilla odottaisi, mutta enpä toisaalta ole koko tuotantoon tutustunut. Tässä Ragdoll.

Jahans, poimitaan perjantain BBC1:n Live Lounge -sessiolta, Florencen + The Machinen vetämä Draken Take Care cover. Drake ei kiinnosta. Florencekin jostain syystä vähenevissä määrin. Florence versioimassa Drakea = makes sense. Toimii yllättävän kivasti ja muistuttaa että ne Florencen ansiot ovat elävässä musiikissa.

Loft Apartment - Video Games (Lana Del Rey cover)

Videogeimsseistä on tehty rutkasti covereita, eivätkä nimekkäiden versioiden edessä suostu edes turkulaiset kumartamaan. Turku-soundeissa esitelty, duoksi uudistautunut Loft Apartment väsäili häikäisevän kauniin Video Games -coverin. Pianoa ja elektrosampleä sisältävä versio on kyllä hieno. Lisää tätä osaamista, kiitos. Saanen esitellä, Aaro Vahtera ja Sanni Pesonen Turun yliopiston psykologian laitokselta, ts. Loft Apartment.

  Videogames live (Lana del Rey cover) by Loft Apartment

Kaksi coveria, kaksi suosikkia: Sufjan & The Antlers

Hahhihehhoh. Voi että. Kumpikaan versioista ei ole uusi, joten huoli pois.

Sufjan Stevens coveroimassa Joni Mitchelliä, ja lopputulos on niiiiiiiiin Sufjania että ihan hykerryttää. Free Man in Paris on Mitchelliltä versioitu kappale ja määää tykkään a) Sufjanista ja b) Jonista, joten loppuhykertymä on taattu. (Tästä muistutteli parikin päivää sitten jo erinomainen Cover Me -sivusto)

The Antlers taasen coveroimassa The xx:ää. Lopputulema tässäkin melko ennakoitava ja siten myös laadukas.  Äksäksääkin on niin valtavasti versioitu, että ilahduttavan veltosti ja ilottomasti suorituva The Antlers tekee tervetulleen työn VCR:n parissa. Löytyy ilmeisesti tulevalta Antlers -eepeeltä, (together), myös.

Ja jotta saadaan postaukseen aina yhtä tarpeellinen vääntömomentti, laitetaan versiot vastakkain.

SUFJAN VS. THE ANTLERS

  The Antlers - VCR (The xx Cover) by The 405

Kisses - Johnny and Mary (Robert Palmer cover)

Joku saattaa muistaa viime vuodelta, jopa mun postauksista, losangelesilaisduo Kissesin. The Heart of the Nightlife -niminen debyyttialbumi ei saanut ehkä samaa huomiota, jonka alkuperäinen ekan kuuntelun innostus herätteli. Toinen albumi on suunnitteilla, tekeillä, kenties jopa valmistumassa, mutta ennen sitä Kisses päätti coveroida Robert Palmeria.

Joku saattaa muistaa myös brittiartisti Robert Palmerin, joka tehtaili hittejä usealla vuosikymmenellä ja joka tunnetaan mm. kappaleistaan Addicted to Love, Simply Irresistible sekä tietysti Johnny and Mary vuodelta 1980. Kisses ei onneksi ole tehnyt disco-versiota kappaleesta vaan on pitänyt melko alakuloisen ja rauhallisen otteen coveria tehdessä. Mulle toimii ainakin todella kivasti. Tsekkaa myös alkuperäinen videoineen.

  Johnny and Mary (Robert Palmer Cover) by Kisses



- - - - - - - - - - - - -

Turkulaisbändi Cassie, joka päätyi taannoin postausäänestykseen, on saanut myös versioijan. Taiwanilaismusiikkiluokka (!) tarttui Tin Cans and Strings -kappaleeseen, josta on livevideo nyt tässä. Bändin jäsenistö jakoi tämän itse facebookissa - olivat huvittuneita mutta myös otettuja. Taiwanilaiskoululaisten tulkinnassa ei ole mitään vikaa, harmi tosin että kyseessä on taas puhelintaltiointi. Musiikki alkaa n. minuutin kohdalla. Alla myös alkuperäinen.

The National - Twenty Miles to the NH Part 2 (The Philistines Jr cover)

The Philistines Jr ei sano mulle yhtään mitään. Connecticutista kotoisin oleva indie rock -ryhmä komentaa kuitenkin suurehkoa huomiota ympärilleen. Nokkamiehenä heiluu aika yllättävä nimi: mm. The Nationalia ja Interpolia menestyksekkäästi loistoon tuottanut Peter Katis. Viime vuonna The Philistines Jr julkaisi albumin If A Band Plays In The Woods..., jonka seuraksi julkaistaan marraskuussa cover-lätty If A Lot Of Bands Play In The Woods...

Tuplalevy sisältää niin alkuperäisen Philistines Jr -albumin kuin cover-levyn, jolla bändin tuotoksia tulkitsevat Jónsi & Alex, Frightened Rabbit, We Were Promised Jetpacks, Tapes 'N Tapes, Mates of State, The National ynnä muita. The Nationalin versiointi on kappale nimeltä Twenty Miles to the NH, jonka kakkososasta miehet vastaavat.

Eka olin hitaastirakentuvan kappaleen kanssa et mitvit.. mutta sitten tapahtui niin kuin tämän ryhmän kanssa AINA: kappaleeseen rakastui, palavasti. Alla myös alkuperäinen, joka sekään ei ole lainkaan huono. Excellence!

  The National - Twenty Miles To NH Part 2 [The Philistines Jr. Cover] by acid stag

  Twenty Miles To NH by The Philistines Jr.

Ja jos kiinnostus The Philistines Jr:a kohtaan heräsi huomattavasti, voit tsekata koko viimevuotisen levyn souncloudissa. Excellence 2!.

- - - - - - - - - - - - - -

# Nyt levylautasella: Real Estate - Days

# Suosittelen tsekkaamaan Jyrin aiemmin tänään vinkkaamaan sivuston nimeltä ex.fm. Liityin heti.

Astrid Swan - Hits (Pavement for Girls)

Köh!  Kaivauduin sängyn pohjalta sairastavana sängyn reunalle läppärin ääreen muistuttamaan, että tänään julkaistaan Astrid Swanin uusi levy, joka koostuu täysin Swanin tekemistä Pavement-covereista. Vilpittömästi sanoen kosketukseni kumpaankin artistiin, erillään, on lähes olematon: kenties muutaman kappaleen pituinen.

Eikä ensiuutinen Swanin ja Pavementin, jenkkikulttisuosikin, liitosta ollut mitenkään sykähdyttävä saati kuunteluun saatu ennakkokappale levystä. Mutta. Onneksi olen näemmä oppinut antamaan mahdollisuuden kaikille ja kaikelle - sen jos jonkin myös varsin onnistunut Flow-festivaalivisiitti osoitti.

Siksi levy onkin niin ilahduttavan virkistävää kuultavaa. Se on Swanin puolittain miksaama, täysin itse äänittämä ja jokainen soitin Swanin käyttelemä. Lopputulos on kiemuraisen kunnianhimoinen reipas puolituntinen johdanto niin Astrid Swanin omaan lahjakkuuteen kuin Pavementiin. Levy toimii itsenäisestikin vallan mainiosti, minkä osoittaa sen saama huomio, paitsi blogeissa ja Nuorgamilla, myös mm. Cover Me -sivustolla, Spin Magazinessa, Village Voicessa ja MTV:llä.

Silti, henkilökohtaisesti lähestyttynä, Hits (Pavement for Girls) levyn suurin anti on se, että se herätti janon niin Swanin omaa aikasempaa tuotantoa kohtaan kuin Pavementiin itseensä. Solitin ensimmäinen julkaisu on juuri niin omaperäinen lähtökohdaltaan ja onnistunut toteukseltaa kuin nuoressa levy-yhtiössä varmasti toivottiinkin.

  Box Elder by Astrid Swan

  Shady Lane by Astrid Swan