Mun musiikkimaailma on kyllä kummallinen ja siellä tapahtumia riittää. Juuri, kun luulee voivansa rauhoittua, tapahtuu kaksi varsin hykerryttävää asiaa: toinen melko puskista ja toinen kohtuullisen odotettu. Kumpikin iloisia yllätyksiä:
Sufjan Stevensin EP ja
Neil Youngin tuleva
soololevy,
Le Noise, jolle oli julkaisupäiväksi saatu 28.9. Näistä kummastakin olisi voinut kirjoitella vaikka vuorisaarnan. Mutta pitäisi varmaankin kertailla eilisen keikan netto.
Maailman, kieltämättä, suurin yhtye U2 keikkailee tänä viikonloppuna Helsingissä ja eilen itselläni oli tilaisuus tsekata bändin nykykunto. Ennen kuin Bono ehti rokkikukkoillen tepastella lavalle, seurueemme hämmästeli poikkeuksellisesti toimivia järjestelyjä, ne kun toimivat sangen hyvin. Mitä nyt poistuessa vähän pullonkauloja muodostui.
(c) Tommi Simon
Ensin hämmästeltiin U2:n massiivista lavahapsiaista, joka lukeman mukaan maksoi 24 miljuunaa. Sitten bändi Bonoineen asteli lavalle ja huomasin itsekin hämmästeleväni että siinä se maailman tunnetuimpiin ihmisiin lukeutuva herra nyt on. Ja huomaamatta jätin kyynisyyteni stadionin ulkopuolelle, ja palasin hetkeksi lukioon, jolloin U2 oli vielä iso asia itselleni, varsinkin 80-luvun tuotanto oli silloin lähellä sydäntä.
New Year's Dayn kuuleminen keikan ihan alussa oli sydämen sulattava veto. Ihan ensimmäisinä huomioina tulin ihmetelleeksi miten helppoa oli olla kyynitön (jotain mikä myöhemmin vesittyi), mutta myös Bonon hyvin kestänyttä ääntä. Ihan kaikkia nuotteja ei nokkamieskään (yrittänyt) saavuttanut, mutta silti.
Muita todella vakuuttavia stadionrockeja olivat yllättäen Elevation, Sunday Bloody Sunday sekä uusimmalta levyltä Magnificent. Myös encoreen jätetyt Where The Streets Have No Name sekä One olivat mainioimpia hetkiä keikalla. Toisaalta With or Without You sekä Moment of Surrender uusimmalta levyltä eivät toimineet viimeisinä kappaleinä läheskään niin hyvin kuin jonkinmoisena fanina olisin toivonut. Ensimmäinen oli biisivalintana ok, mutta veto jotenkin väsynyt, jälkimmäinen taasen liian vieras kappale viimeiseksi.
Vaikka keikka olikin sinänsä hyvä, tämä juuri vaivasi osittain sitä: kappalevalinnat. Liikaa uusimmalta levyltä kappaleita sekä liikaa uusia kappaleita. Myös kappaleiden järjestys oli osittain outo. Vielä puolentoista tunnin kohdalla odotin, koska keikka
todella alkaa. Vaikka jokaisella on omat toiveensa kappaleista jne, jäi pois todellisia helmiä. 80-luvun alkupuolen levyiltä puuttuneet kappaleet eivät ihmetytä sinänsä, perusklassikoita lukuun ottamatta, mutta mitä sanotte
Staring At The Sunin,
Sweetest Thingin,
Sometimes You Can't Make It On Your Ownin,
Desiren tai
Pride (In The Name Of Loven) poissaoloon? Myös jonkin yllätyksen olisin kaivannut settilistaan, vaikkapa
How To Dismantle An Atomic Bombilla lämmittänyt hyvin ei-U2 kappale,
A Man And A Woman.
Itse keikan viivästyminen ei haitannut juuri ollenkaan, se taisi olla juuri omiaan nostattamaan tunnelmaa.
Seurueemme oli yhtä mieltä, miltei samoin sanoin jopa, että vaikka keikka oli hyvä, jäi se jokin puuttumaan. Jokin mikä saa yleisön tuntemaan, että tässä taistellaan nyt ihan muissa sfääreissä, kosketetaan juuri minun sieluani tms. Kenties se keikasta juuri puuttui: sielu. Lievätkö myyneet omansa. Nyt keikka tuntuu jo paremmalta kuin eilen, eli oikeastaan aika hienolta. Mutta eilen riivasi pettymys. Siksi lähes kritiikittömät arviot ihmetyttävät myös.
Niin, siitä kyynisyydestä. Olihan se ajoittain vaikeaa. Kyynittömyys siis. Varsinkin kun sitä jeesustelua ja maailmanparannusta oli niin paljon, että oma laiva tuntui uppoavan kyynisyyden syvänteeseen äyskäröinnistä huolimatta.
