Fistful of Mercy - superryhmittymä?

Mikä lasketaan ns. supergroupiksi? Kyllä mä katson, että jos suurimman osan jäsenistä tietää omista jutuistaan ja porukkana alkavat painaa uutta materiaalia, niin kyseessä on jo 'superryhmä'. Itse musiikilliset ansiot näissä porukoissa jäävät valitettavan usein vaatimattomiksi, kun lopputulos onkin vähemmän kuin osiensa summa.

                                                                  (Kuva: fistfulofmercy.com)

Aiemmin tänä vuonna mainitsemani Mt. Desolation täytti varmasti ehdot, kuten myös tämänpäiväinen Fistful of Mercykin. Jäsenistön muodostavat Ben Harper, Joseph Arthur ja Dhani Harrison (edesmenneen Beatlen, George Harrisonin, poika). Vaikka jälkimmäinen ei kenties musiikillisilla ansioilla olekaan kaikille tuttu, ovat Harper ja Arthur varmasti monen muistissa laulaja-lauluntekijöinä.

Näiden sankareiden muodostama bändi, Fistful of Mercy, julkaisee As I Call You Down -debyyttinsä lokakuun viides päivä ja odotukset ovat ns. korkealla. Ensimmäisen kappaleen perusteella on vaikea sanoa yhtään mitään, mutta sanomattakin lienee selvää, että tuotoksia odotetaan innolla. Ehkä se juuri onkin näiden superryhmittymien kirous: kavereiden kun pitäisi saada yhdessä aikaiseksi enemmän ja parempaa kuin yksin. Tässä Fistful of Mercy  -niminen kappale samannimiseltä bändiltä.

Mt. Desolation // Ray LaMontagne // Dirty Projectors

Mulla on tänään paljon asiaa. Aloitetaanpa. Tammikuussa huhuilin uudesta supergroupista, jonka jäsenistöön kuuluisi nimimiehiä niin Keanestä, The Killersistä, The Long Wintersistä ja Mumford & Sonsista.

Tuon uuden alt-countrya soittavan kokoonpanon nimi oli Mt. Desolation. Muistan myös miettineeni silloin, josko koko 'tieto' bändistä jäisi huhun asteelle.

                                (Kuva Mt. Desolationin kotisivuilta)

No, eipä jäänyt. Eilen Mt. Desolation nimittäin julkaisi maistiaista kotisivuillaan ilmaiseksi. Olihan se sitten tarkastettava. Tuloksena oli herkähkö, verkkainen pop-tuotos Snow Patrolin, Keanen ja muiden vastaavien brittibändien linjalla. Tässä siis State Of Our Affairs, joka löytyy myös yhtyeen myspacestä.

Vähintäänkin yhtä mieluisaa, kuin kuulla Mt. Desolationin tuotosta, oli lukea siitä, että käheä-ääninen, sielukas Ray LaMontagne julkaisee uuden levyn elokuun 17. päivä. Tällä kertaa LaMontagne julkaisee levynsä, God Willin' & The Creek Don't Rise, taustayhtyeensä The Pariah Dogsin kera.

Aiemmat Gossip In The Grain, Till The Sun Turns Black ja Trouble ovat kaikki mahtavia levyjä ja löytyvät linkkien takaa Spotifystä. Harmi, ettei mitään uutta ole vielä laittaa tähän. Makustellaan siis parin lempi-Ray-kappaleen kera. Trouble ja Empty.

Mä taidan olla pikkasen hulluna covereihin. Ainakin kun ne on tehty hyvin. Tai oikeastaan edes kelvollisesti. Huonoja covereita sen sijaan en voi sietää. Dirty Projectors ja Bob Dylan samassa lauseessa, silloin saattaisi odottaa ihan hullua tulosta.

Lopulta kuitenkin Dirty Projectorsin coveri Bob Dylanin I Dreamed I Saw St. Augustinesta on yllättävän uskollinen alkuperäiselle.

Shearwater kutkuttaa

Okkervil Riverin kaksi jäsentä perustivat 2001 uuden bändin, jolle tuli nimeksi Shearwater. Tämä kokoonpano julkaisee 16. helmikuuta kuudennen levynsä nimeltä Golden Archipelago.

Tässä osaa levyä kuunneltuani huomaan odottavani sitä melkoisen paljon. Tähän mennessä kuullut kappaleet ovat olleet oudon mahtipontisia ja maltillisia samaan aikaan, jotka rakentuvat isommiksi ja isommiksi hiljalleen.

Tällä hetkellä ainakin YouTubessa on useita levyn kappaleita.

Paitsi, että etsin uutta Shearwateria, törmäsin myös erääseen indie supergroup -huhuiluun, jonka mukaan Noah and the Whalen, Keanen, The Long Wintersin ja Mumford & Sonsin jäseniä olisi ollut perustamassa Mt. Desolation -nimistä bändiä. Ja että se olisi tällä hetkellä Lontoossa studioilemassa. Ja nyt kun kirjoitan tämän, niin minun tuurillani huomenna uutisoidaan suurimmasta uutisankasta koskaan, nimeltä Mt. Desolation. No, seuraillaan mitä tapahtuu.

Täytyy vielä sanoa, että muiden bändien jäsenten läsnäolo kuulostaa ihan mielekkäältä, mutta Keanen pojista en hirveästi innostu. Muutenkin näihin "supergroup" -nimityksiin pitää suhtautua varauksella. Ainakin Monsters of Folkin osakseen saama hype oli mielestäni liioittelua.