Psykedeliaa ja suosituksia: The Growlers, White Fence etc

Lopetan ihan just sen viimeviikkoisen Tukholman-visiitin ja keikan mehustelun, mutta viimeiset pisarat on silti puristettava hedelmälihasta. Palaan nyt aiheeseen suosittelujen myötä, joita Allah-Lasin kitaristi Pedrum siis auliisti jakoi. Ariel Pink ja "mostly old stuff" poislukien, suurin osa näistä suosituksista putoaa hyvin lähelle Allah-Lasin soundipalettia ja kotipaikkaa.

Kalifornialainen The Growlers, jota olen itsekin kuunnellut näistä eniten. 60's-vibat + Kristian Matssonilta ja/tai Deer Tickin John McCauleyltä kuulostava laulaja. Beach Goth on bändin itse soundilleen antama kepeä nimi. Uusin albumi Hung At Heart julkaistiin alkuvuonna, ja siitä onkin hyvä aloittaa. Myös 2010 julkaistu Hot Tropics on aika jees. Spotify palvelee!

White Fence taasen edustaa psykedeliaa ja vasenta laitaa, kuten moni muukin loppupostauksen bändeistä. Tame Impala ja Beatles on mainittava lauluntekijä Tim Presleyn aikaansaannosten myötä (mikä varmasti toistuu loppupostauksessa monta kertaa). Bändien kuuntelema bändi, kuulemma. Yhteistyötä mm. Ty Segallin kanssa. Uusin albumi Cyclops Reap ilmestyi huhtikuussa.

WF:n räminästä siirrytään huomattavasti lunkimpaan kantrihtavaan soundiin. Beachwood Sparks perustettiin '97 ja bändin jäsenet ehtivät kiertää useamman vuoden toisten artistien matkassa (esim. Ariel Pink ja Interpol), ennen kuin yhdistivät jälleen voimansa. Uusin albumi on viime vuonna ilmestynyt The Tarnished Gold, mutta yhtye lienee viime vuosina tutuin Scott Pilgrim -leffan soundtrackiltä.

Viimeksi 2006 uutta musiikkia julkaissut The Tyde on parhaillaan studiossa työstämässä uutta albumia. Surffikulttuuriin vahvasti assosioituva The Tyde hakee vaikutteita The Byrdsilta, kuten aiempi Beachwood Sparks. Bändin ensimmäinen albumi sai juuri kasettijulkaisun, jolta myös alla olevalla All My Bastard Children.

Temples on vaihteeksi Brittein saarilta ja hieman uudempi yhtye. Se voidaan kenties laskea osaksi vuoden sisään vyörynyttä neopsych-aaltoa, jossa Tame Impala mainittaneen hidalgona. Etenkin viime vuonna julkaistu Shelter Song on jälleen yhtä beatle-maniaa. Silti huikeaa meininkiä.

Hollantilaista multi-instrumentalistia Jacco Gardneria en ole paljon vielä kuunnellut, mutta se mitä olen tämänvuotista Cabinet of Curiositiesia kuullut, on ollut hyvää. Jaccon voi laskea samaan postaukseen oikein mukavasti muiden bändien kanssa: jos yhdestä näistä pitää, todennäköisesti myös muista. 

Viimeisenä ennakkoon kaikkein vierain: Paul Messis. Tämä westsussexilainen garage-rockaaja ammentaa myös kultaiselta kuuskytluvulta. Tämän postauksen artisteista putosi vähiten. Tänä vuonna julkaistun Case Closed -LP:n saa omakseen bandcampistä (£12, rajoitettu 500 kappaleen vinyylipainos).

Widowspeak - Ballad of the Golden Hour

Huippulafka Captured Tracksiä kannattaa seurailla. Viime vuonna levyn julkaisuun ehtinyt jenkkibändi Widowspeak puuhaa nimittäin kovaa vauhtia seuraajaa viimevuotiselle s/t-lätylleen. Ja bändi julkaisee sen nimenomaan tuolle huippurosterin (Wild Nothing, DIIV, Blouse, The Soft Moon etc) omaavalle lafkalle. Taustatiedon mukaan Almanac, tuo samainen uusi albumi, levytettiin satavuotiaassa ladossa Hudson River Valleyssä. Tuotantoarvoista vastaa Real Estaten ja Swansin kanssa työskennellyt Kevin McDonald.

Tammikuussa julkaistava Almanac irroittaa ensimmäisen singlensä, Ballad of the Golden Hour, vakuuttavasti. Appalakkien heinäpaalin tuoksuinen folk-tunnelmointi etenee kovan luokan moderniksi alt-country raidaksi. Tsekkaa alta Widowspeakin etevä etiäinen kakkosalbumilta.

"Mä en ymmärrä"

Wilco on jotensakin sellainen bändi, joka paperilla kuulostaa vakuuttavalta. Mun musiikkimaulla pitäisi pitää siitä. Toistaiseksi en ole siinä onnistunut.

Lukemattomat tutut ja tutuntutut joilla on taipumusta samankaltaisiin bändeihin, pitävät chicagolaisesta Wilcosta, mut mä en vaan ymmärrä. Wilco tuntuu myös keräävän äärimmäisen fanaattista fanijoukkoa osakseen, jos 'alt-country', fanit ja fanaattisuus edes samaan lauseeseen sopivat. Mussa taas Jeff Tweedyn naamarikin herättää jonkinasteista ärsytystä, etten pääse siitä yli, kun pitäisi musiikkiin tutustua.

Pelkästään se, että Wilco on arvostettu bändi, ei saa minua puolelleen. Yankee Hotel Foxtrotista on puhuttu vuosikymmenen levynä jopa. Toisaalta, jos ihmiset joiden maku likenee omaani ja johon luotan, suosittelevat jotain, tulee siihen edes yrittää paneutua. Ikään kuin sen olisi velkaa. Eikä sillä, mä löydän yleensä kavereiden ja tuttujen suositusten perusteella eniten fanittamisen arvoista musaa ja suositukset ovat varsin tervetulleita. Wilcon kanssa tuppaan harmikseni luovuttamaan jo parin kappaleen jälkeen.

                                                  (Kuva: wikipedia)

Mutta ylipäätään Wilcon suhteen en aio luovuttaa.

Jengi tietty haluaa että muutkin näkee sen 'nerokkuuden' jonka itse havaitsevat ja ns. tajuavat - jotain mihin tietysti koko bloggaaminen musasta perustuu. Siksi ihmiset on myös tosi avuliaita auttamaan sut alkuun, esim. just Wilcon kanssa. Mäkin oon saanut suosituksia mm. aloittaa alkupään 'helpommista' levyistä. En oo tehny sitäkään. Koska oon kerran jo päättänyt, etten halua olla missään tekemisissä ton bändin kanssa, enkä vaan tykkää, niin ei sille voi mitään. Jotain tässä bändissä silti on oltava.

Tässä Yankee Hotel Foxtrotia kuunnellessa tuntuu koko ajan vaikeammalta jatkaa vanhalla linjalla. Randomilla Spotifysta valitut kappaleet kuulostavat jopa aika hyviltä. Kaikki eivät vieläkään putoa, mutta mä en oo koskaan (jaksanut) kuunnellut Wilcoa näin monta kappaletta putkeen: Jesus Etc., I Must Be High, Kamera, I Am a Wheel, I Am Trying to Break Your Heart jne.

Joku mua tossa Jeff Tweedyn äänessä ärsyttää vieläkin. Mutta ekaa kertaa musta tuntuu, että Wilcossa ja sen fanittamisessa on jotain järkeä. Täytyy palata asiaan vaikka puolen vuoden päästä, ja katsoa joko musta on tullut Wilcon miehiä.

P.S. Saa toki opastaa ja suositella Wilcon suhteen.

Ryan Adams - Love Is Hell

Monipuolinen, lahjakas, tuottelias tuittupää Ryan Adams. Tiemme kohtasivat vasta Love Is Hell -albumin tiimoilta, mutta hyllystä löytyy myös Gold. Sieltä pitäisi löytyä myös Easy Tiger ja ennen kaikkea Heartbreaker.

Kirjoittelen yleensä uusista, kutkuttavista löydyistä, mutta toisinaan vanhempiin levyihin palaa kuin muistoihin: vaivihkaa ja vääjäämättä. Taannoin (lue: kuusi kuukautta sitten) palailin Daft Punkin Discoveryn pariin vähän samassa hengessä: korostaakseni levyn tärkeyttä musiikinkuuntelijaminän hahmottamisessa ja oman levyhyllyn muotoutumisessa. Ajattelin tänään paljastaa oleellisen osan musiikkisokkeliani Love Is Hellin myötä.

Ryan Adams, alt-countryn lahjakkain ja tuotteliain biisigeneraattori on lempiartistejani. Oli viime levy ollut mikä tai millainen tahansa, ovat Adamsin uudet tuotokset valtavan mielenkiinnon kohteena - ja aiheesta. Mikäli minulta kysyttäisiin lempilevyä, todella tärkeää tutustumisen arvoista teosta, olisi alunperin kahtena EP:nä julkaistun Love Is Hell -albumin pakko olla kärkipään vaihtoehtoja.

Adamsin viidettä levyä on parasta kuvailla vertailemalla artistiin itseensä ja tämän uraan: vahvaa ja samalla ranteet viiltävän riipivää country-rockia (Anybody Wanna Take Me Home), hienosti kasvavia sävellyksiä (Political Scientist), seesteisiä kitaratunnelmia (World War 24) ja The Smiths -vertailuja jostain syystä kartuttavia kappaleita (City Rain, City Streets). Joidenkin silmissä Love Is Hellin loisto on haaleaa ensimmäiseen kahteen levyyn nähden Adamsin ensimmäisellä levyillä kuuluvien vahvuuksien hukkuessa silkkaan volyymiin (määrän). Oma mielipiteeni on päinvastainen, vaikka ekat levyt loistavia ovatkin.

Tämän albumin vahvuus on juuri Adamsin terävimpien oivallusten korostamisessa: helppoja sävellyksiä, mahtavia sävellyksiä ja hienoja sanoituksia, jotka kuitenkin paljastavat todellisen monimuotoisuutensa ajan kanssa. Ryan Adamsin kanssa voi oppia lauluntekemisestä paljon.

Eikä sitä Oasis-kappalettakaan voi jättää mainintaa vaille. Wonderwall Ryanin versiona on kyllä kovis. Jopa Noel Gallagher on itse soittanut säveltämästään kappaleesta livenä Adamsin versiota. Eipä hassumin coveroitu.

Saattaa kuulostaa ihan tappokliseeltä, mutta omassakin elämässä tapahtui muutoksia siihen aikaan kun Love Is Helliin tutustuin. Klisee on myös levyn nimi, mutta sangen osuva sekin. Erään kappaleen avaava "I am in the twilight of my youth" putosi kovaa kuin Acmen alasin Looney Tunesissa.

Ryan Adams on musiikin ihmemaa ja Love Is Hell on portti, jonka kautta sinne on helpointa kulkea. Tutustu Spotifyssä levyn toiseen, joskin hieman heikompaan osaan, tai hanki koko levy omaksi. Varmasti kannattaa.

Seuraava osa levyhyllyhehkutusta tuleekin toivottavasti vähän nopeammin, ettei ihan kuuden kuukauden välein jatketa tätä nyt jo huimaa postausten sarjaa. P.S. Kappaleiden valinta ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa.

Mt. Desolation // Ray LaMontagne // Dirty Projectors

Mulla on tänään paljon asiaa. Aloitetaanpa. Tammikuussa huhuilin uudesta supergroupista, jonka jäsenistöön kuuluisi nimimiehiä niin Keanestä, The Killersistä, The Long Wintersistä ja Mumford & Sonsista.

Tuon uuden alt-countrya soittavan kokoonpanon nimi oli Mt. Desolation. Muistan myös miettineeni silloin, josko koko 'tieto' bändistä jäisi huhun asteelle.

                                (Kuva Mt. Desolationin kotisivuilta)

No, eipä jäänyt. Eilen Mt. Desolation nimittäin julkaisi maistiaista kotisivuillaan ilmaiseksi. Olihan se sitten tarkastettava. Tuloksena oli herkähkö, verkkainen pop-tuotos Snow Patrolin, Keanen ja muiden vastaavien brittibändien linjalla. Tässä siis State Of Our Affairs, joka löytyy myös yhtyeen myspacestä.

Vähintäänkin yhtä mieluisaa, kuin kuulla Mt. Desolationin tuotosta, oli lukea siitä, että käheä-ääninen, sielukas Ray LaMontagne julkaisee uuden levyn elokuun 17. päivä. Tällä kertaa LaMontagne julkaisee levynsä, God Willin' & The Creek Don't Rise, taustayhtyeensä The Pariah Dogsin kera.

Aiemmat Gossip In The Grain, Till The Sun Turns Black ja Trouble ovat kaikki mahtavia levyjä ja löytyvät linkkien takaa Spotifystä. Harmi, ettei mitään uutta ole vielä laittaa tähän. Makustellaan siis parin lempi-Ray-kappaleen kera. Trouble ja Empty.

Mä taidan olla pikkasen hulluna covereihin. Ainakin kun ne on tehty hyvin. Tai oikeastaan edes kelvollisesti. Huonoja covereita sen sijaan en voi sietää. Dirty Projectors ja Bob Dylan samassa lauseessa, silloin saattaisi odottaa ihan hullua tulosta.

Lopulta kuitenkin Dirty Projectorsin coveri Bob Dylanin I Dreamed I Saw St. Augustinesta on yllättävän uskollinen alkuperäiselle.

Viime päivien uutuuskappaleita

Deer Tick, The Radio Dept., Miami Horror ja Band of Horses ovat kaikki julkaisseet tavalla tai toisella uutuuskappaleitaan viime päivien aikana. Tai sitten niitä on vain vuotanut.

Deer Tick palaa kesäkuussa julkaistavalla kolmannella levyllään The Black Dirt Sessions. Ensimmäinen levyltä kuultu kappale Twenty Miles kuulostaa tutulta Deer Tickiltä, mutta jokin silti tuntuu muuttuneenkin.



Alt-country / folk -kokoonpanon aiemmat levyt War Elephant ja Born on Flag Day ovat olleet sangen pidettyjä julkaisuja. Itseltäni tuo jälkimmäinen on jäänyt katsastamatta, mutta War Elephantia on tullut kuunneltua ja se onkin hieno levy.



Ruotsalaisen The Radio Dept.in Clinging To A Scheme -levyä on odotettu oikeastaan koko kevät (ja sitä ennen tietysti pidemmänkin aikaa) ja parin viikon päästä julkaisupäivä koittaa. Ensimmäinen virallinen singlelohkaisu oli kepeä Heaven's On Fire. Nyt julkaistaan kappale nimeltä Never Follow Suit:





Miami Horror on julkaissut elektro pop -kappaleita tähän mennessä muutaman singlen voimin ja nyt kuullaan virallisen julkaisun muodossa Moon Theory. Tämä voisi enteillä levyjulkkarin olevan lähellä? Aiemmin Miami Horrorin useimpien tietoisuuteen nosti kappale Sometimes. Tässä kummatkin:





Band of Horses kutkuttaa jo tulevalla levyjulkaisullaan. Infinite Armsilta on aiemmin kuultu Compliments, mutta hiljattain myös levyn avausraita, Factory, vuoti nettiin. Ja se kuulostaa todella hyvältä. Harmi vain, ettei taida löytyä linkitettävää tähän yhteyteen, joten ohjaan Hypemiin.

# Factory @ Hypem

Syksyn musiikkia pt 3 - uusvanhat indie-folkit

Syksyn aikana mun Spotify-soittolistoilla ynnä muilla viihtyi kaksi ns. uusvanhaa bändiä, eli yhtyeitä jotka sinänsä eivät olleet julkaisseet ihan uutta, mutta olivat mulle uusia: Blind Pilot ja Deer Tick. Blind Pilotin 3 rounds and a sound -levy ja Deer Tickin War Elephant olivat kummatkin ilmestyneet jo vuoden 2008 puolella; War Elephant tosin uusintapainoksena.

No, kuitenkin, aloin kuunnella kumpaakin levyä syksyllä vain ihmetelläkseni, miten niistä ei ollut pidetty kummempaa ääntä. Nyt voin kuitenkin huoletta ottaa kummankin bändin puheeksi, sillä kumpikin bändi julkaisi joulukuussa EP:n. Aion silti nimenomaan syksyllä kuuntelemia levyjä hehkuttaa :)

Blind Pilotin 3 rounds and a sound etenkin on oivaa vaihtelua elektronisen musiikin suorastaan ylitsevuotavalle tarjonnalle. Yhtyeen soundi on nimittäin hyvin "yksinkertaista" akustista indie poppia, johon laulajan kaihoisa ääni kietoutuu erottamattomasti. Jos The Decemberists tai vaikkapa aiemmin mainitsemani Fruit Bats maistuu, kannattaa tähänkin bändiin ehdottomasti tutustua. Mikäli bändiltä on tulossa uutta levyä tähän vuoteen, kehottaisin pitämään silmällä. Sen verran kavereiden ekassa levyssä on potentiaalia, etten ihmettelisi jos seuraavalla levyllä lohkeaisi suurtakin huomiota.

Deer Tickin War Elephant on bändin ensimmäinen levy. Kappaleita voisi kuvailla alt-countryksi tai folk-rockiksi. Jos Blind Pilotin laulajan ääni oli kaihoisa ja herkkä, on Deer Tickin John McCauleyn ääni karkea ja jopa aluksi ärsyttävän rajamailla - ja vaatii tottumista. Kun sen yli pääsee, alkaa huomata, että narisevan äänen taakse mahtuu hieno biisientekijä. Ja toteaa että War Elephant on todella hyvä levy.