Denveriläinen Tennis yllättää toisella tulemisellaan. Debyytti Cape Dory jäi jalkoihin aika pahasti, vaikka alunperin aviopariduosta koostunut bändi herätti kiinnostusta kotikutoisella indiepopilla ja kertomuksella purjehduksesta omaisuuden myynnin jälkeen. Cape Dorykin antaitsee retrospektiivikuuntelun ehdottomasti vielä.
Pahin lo-fi räkäisyys on sittemmin poistunut, kun ystävänpäivänä uutta albumia puskeva Tennis sulostuttaa uudella ilmeellä. The Black Keysin Patrick Carneyn tuottama Young & Old -niminen platta oikeastaan sopineekin parhaiten juuri ystiksen muiden sokerikuorrutettujen sulostuttavuuksien joukkoon. Sillä poikkeuksella tosin, ettei toistaiseksi kuultujen kolmen uuden kappaleen perusteella Young & Oldin makeus pääse ällöttämään - sokerihumalaan saattaa silti hyvinkin päätyä. My Better Self näistä uutukaisista viimeisin, tällä viikolla päivänvalon nähnyt mahtavuus. Tennistä parhaimmillaan.
Tuskainen prosessi, etenkin siihen nähden että kyseessä on vain omien lempilevyjen listausta. Ennakointipuolustuksena ja vähättelynä pitää korostaa, että lista on pääasiassa nimenomaan lempilevylista, ei välttämättä objektiivisin. Muutama levy olisi jäänyt pois jos olisin yrittänyt olla 'oikea' kriitikko. Mutta en halua, että käy niin kuin viime vuoden listalla yhden albumin kohdalla, että ihmettelin miksi se oli mukana. Näitä olen kuunnellut ja näistä olen pitänyt.
Viime levyllä oli paljon suosikki blackkeys-tunnareita, mutta se oli selkeästi liian sinkkuvetoinen rykäisy. Pelkäsin tämänkin kääntyvän siihen suuntaan, mutta tämä osoittautui lopulta ihan kohtalaisen eteväksi kokonaisuudeksi. Aika velikultia, miten näistä voi olla pitämättä?
Benjaminin levy ei ole omaperäisin, eniten uutta ilmaisua tuova. Mutta se on vahva esikoisalbumi nuorelta lauluntekijältä, jonka jokainen kappale osuu oikeaan nuottiin minussa. Kun kuuntelen Benjaminin kähinää ja akustista kitaraa levyllisen verran, menee aika nopsaan ja kevyesti.
Toinen esikoisalbumi listalla on toispuolinen onnistuminen. Eikä vähiten sen takia, että osa kappaleista ja nämä jampat ylipäätään ovat niin tuttuja. Odotuksiin nähden uudet kappaleet olivat hieman keveitä verrattuina niihin jo kuultuihin, mutta todella hyvä, hauska ja viihdyttävä levyllinen modernia italoelektropoppia on silti kyseessä.
Hyvinhyvin iloinen ja yllättynyt tämän bändin tekemisistä. 8raidan ja Stupidon vuoden myydyimpien levyjen joukkoon mahtunut debyytti esitteli nälkäisen ja itseensäluottavan bändin. Parhaimmillaan bändi saavuttaa sellaisia huippuja, joita harva tänä vuonna on edes unelmoinut saavuttavansa.
Kaikenlaisia hölmöyksiä trendisentrisen mysteerikaavan mukaisesti huudellut ja tehnyt manchesteriläisbändi puski kaiken tarpeettoman takaa vähän yllättävänkin ehjän kokonaisuuden musiikkia. Laulajan ääneen kestää tottua, mutta unohda puheet bändistä, ja kuuntele mitä sanottavaa bändillä on musiikillaan. Sitä kun riittää.
Leslie Feist on yksi niistä artisteista jotka mun olisi aivan ehdottomasti nähtävä livenä. Olen kiertänyt (tätäkin) levyä paikoin alkuintoilun jälkeen kuin kissa kuumaa puuroa, koska - tietysti - pidin Reminderista aika kovasti. Mutta tämä alkaa aueta. Ja kun se aukeaa, se hengittää vapaasti ja luonnollisesti, kuten Leslien kappaleet parhaimmillaan.
Tähän levyyn, useista yrityksistä huolimatta, en ole täysin päässyt sisään. For Emma.. aivopesi mut aikanaan ilmeisen pahasti. Toisaalta, oon palannut uudestaan ja uudestaan tämän suureellisen kakkoslevyn pariin joko selvittämään sen mysteerejä tai nauttimaan. Useimmiten kumpaakin.
Saksalaisartisti Apparat on hienosti siirtynyt vähän kauemmas elektronisista juuristaan ilmaisun puitteissa. Peruspohjavire on sama, mutta tällä levyllä Saschan tekosissa on aimo annos raikkautta, lähestyttävyyttä ja luomista. Ykköslevy hengailuun tai työnteon oheen.
Mun varsin pakkomielteinen suhtautuminen tähän levyyn syttyi vasta loppuvuodesta. Jori Hulkkosen ja Jerry Valurin yhteisaatoksina syntynyt erinomainen pakkaus elektronista musiikkia, joka ilmaisee laajasti samanaikaisesti genrerajojen sisällä ja ne ylittäen.
Tajusin yhtäkkiä, että tämä kuuluu mun listalle. Adams on mun kaikkien aikojen lempiartisteja, ja alkuinnostuksen hälvennettyä, olin tähän pettynyt kokonaisuutena. Mutta oon kuunnellut tätä melkeinpä eniten tämän vuoden levyistä ja ilokseni tajunnut miten hienosti Ryan osaa oman lajinsa. Hieno mies ja hieno levy.
Postausten kävijämäärien seuraaminen on jotensakin tuskastuttavaa - niitä ei pitäisi kaiketi tuijotella lainkaan. Toisaalta, jos haluaa bloginsa toimintaa kehittää, vaikka sitten vain omien raamiensa sisällä, voi jokaisen käynnin/jutun lukemisen ymmärtää äänestyksenä sen blogin toiminnasta.
Selailin nopeahkosti vuoden sisällä kirjoitettujen tekstien aiheet. Säännön vahvistamia poikkeuksia toki mahtuu mukaan, mutta pääasiassa - tietenkin - isot ns. established indie artistit keräsivät eniten käyntejä. Kokonaisuutena musiikkitulvaa pällistellessäni yllättävintä oli kuinka sinnikkäästi olen koittanut vältellä kaikkien huulilla olevia aiheita. Olen päätynyt aika usein kirjoittamaan bändeistä, joiden kohdalla on toistaiseksi tapahtunut hyvin vähän eivätkä ne pääsääntöisesti ole luetuimpia juttuja.
Sen sijaan että huutelisin tämä on ISO, olen varovasti korottanut ääntäni että tästä TULEE iso (ja lisännyt sivulauseessa että "ehkä").
Lukijamääriä jos pelkästään tuijottelee, lienee sellainen sopivasti nousussa oleva artisti parasta kauraa: jokin jonka nimen olet saattanut kuulla jonkin oikeasti arvostamasi lähteen mainitsevan, jotain josta olet aiemmin ehkä jopa pitänyt, josta tarvitset muistutuksen. Jos kirjoittaa toistaiseksi pienestä artistista "liian aikaisin", päätyy itseni kaltaisesti analysoimaan käyntejä. Kuten esim. Lana Del Rey piipahti ensi kertaa omassa postauksessaan 1,5 v sitten, enkä tarkoita tätä nyt namedropping -mielessä, kuka ehti minnekin ensin ja miksi. On pakko uskoa, että hyvät ja kiinnostavat artistit tuleva löydetyiksi joka tapauksessa - postaili niistä sitten kuka tahansa. Reflektoin lähinnä - taas kerran - omaa bloginpitoa, kun aika tuntuu käyvän vähiin ja liika käyntien tuijottelu vaivaa ulosantia. Mutta blogin elinvoiman kannalta pitää itse päättää, ovatko yksittäiset käynnit ja niiden seuraaminen rasite vai palautetta. Jos uskoo ensimmäiseen, jää blogin lukijakunta mahdollisesti pienemmäksi, mutta blogi ehkä enemmän omannäköiseksi. Jos taas uskoo jälkimmäiseen, pitää pohtia asioita, kuten onko mahdollista kirjoittaa bändistä liian aikaisin.
Kun yrittää laittaa vuotta 2011 lahjapakettiin ja miettiä, missä mielessä, miten ja millaista aikaa jää blogin pitämiseen ensi vuonna, jäävään tällä kertaa umpimielisyyteni ja jonkinmoisen periaatepäätöksen olla postaamatta "isoista" tai loppuunkalutuista bändeistä ja aiheista. Nyt seuraa kappaleita, joista olen viikolla hirmuisesti pitänyt ja jotka eivät tässä vaiheessa kenties enää normaalisti päätyisi blogiin.
Lana Del Reylla on hyviä kappaleita, ollut jo ennen Video Gamesiä. Ja ennen nenäleikkauskeissejä. Born To Die on uutuus, joka ei pärjää ihan viime singlejulkaisulle, mutta tutustuttaa artistin saloihin paremmin kuin soutaamista ja huopaamista, covereita ja backlasheja, trollaamista ja sukat kuluttavaa hypeä aiheuttanut Video Games. Kuten muutama muukin, jäin kaipaamaan sitä livenä vedettyä lausetta "Let me fuck you hard in the pouring rain, you like your girls insane". Taidan jatkaa tämän neidin puolesta liputtamista edelleen. Albumi Born To Die tammikuun lopussa tulossa.
Chairliftin Met Before tuntui ekalla kuuntelukerralla räjähtävän täysin käsiin eikä näin muutaman päivän kuluttua hirveästi helpota. Ensisijainen kysymys kuuluukin, voiko näin myöhään selvitä jotenkin alkuhuuman ihastuksesta ja katsastella objektiivisesti kappaletta, josko se päätyisi jopa vuoden parhaiden kappaleiden listalle? Törkeen kova. Puolueettomuus on kaukana nyt, tämä on todennäköisesti BestTracks -listalla.
The New Tigers on jo vakiinnuttanut tietyn aseman tämän vuoden kokopitkällään, ja kun bändi mainosti hautovansa yllätystä tälle viikolle, oli odotus kohdallaan. Kuuntelin oikeastaan eilen ensimmäistä kertaa eilen uudet kappaleet, sillä taas kerran halusin sivuuttaa hyperyöpyn ja antaa pölyn laskeutua, jotta oikeasti tiedän mitä ajattelen näistä tunnareista. Chocolate lämmittää huikean paljon, Toffee vähemmän, mutta sekin paljon.
Alkusuhtautuminen uuteen The Black Keysiin on ollut aika varautunutta täällä, tykkäsin ihan kohtalaisesti kuitenkin Brothersista, ja nyt tuntui liian nopealta jatkoalbumilta, mutta mitä El Caminolta (6.12.) olen kuullut, on se kuulostanut ihan perhanan hyvältä. "Catchy as fuck", sanoisin, jos kirjoittaisin englanniksi. (Toim.huom. myös toinen f-sana tähän postaukseen, oho.). Gold On The Ceilingin pitäisi ainakin toimia itse kullekin katu-uskottavana bluesrock sing-a-longina.
Viimeisenä pieni myöhäissyttyminen eräälle suuruudelle, Kate Bushille. 50 Words of Snow on todella kiinnostava teos, se huokuu albumeille harvinaista romaanin painavuutta ja tärkeyttä. Se tarvitsee mulla ainakin paljon vielä aikaa sulatteluun, mutta levyn avaava Snowflake putoaa tällä hetkellä ainakin hyvin fyysisesti. Tuntuu hurjalta edes ajatella miten vakuuttavan uran jatkoksi tämä artisti on loihtinut tällaisen albumin. Häkellyttävää.
Mä olen niitä ihmisiä, jotka katsovat asiakseen purkaa laulamispatoutumiaan suihkussa. Naapurit varmaan tietävätkin jo. Suihkussalaulajat ovat siitä hassuja, etteivät ajattele kenenkään kuulevan kiekumistaan. Se suihkun suhina häiritsee lähinnä omaa kuuloa, mikä tietysti luo suihkuttelijalle otollisen ympäristön - paremmin tunnettu myös illuusiona. Toisaalta, jos kokee ettei ääni kestä päivänvaloa, on suihku aika harmiton paikka laulamiseen. Kuvitelkaapa tilanne, jossa suihkussalaulajat jalkautuisivat kaduille, ohjelmatoimistoihin ja televisioon (vaikkapa Tartu biisikärpäseen ynnä muihin). Kestämätöntä?
Muutaman viime päivän aikana lattiakaivo ja minä olemme jakaneet hetkiä mm. seuraavien kappaleiden myötä - tänäänkään mun ääni ei riittänyt seuraaviin kappaleisiin. Jonkinlainen suihkussalaulamisen TOP-lista seuraa nyt siis.
Tänään on tullut kaavittua hyvällä menestyksellä musiikin maailmaa taskuihin. Kävin vihdoin hakemassa fyysisen kappaleen vuoden parasta levyä: High Violet lähti mukaan siis 8raidasta. On kuulemma pelkästään tämän ja huomisen perusteella myydyin levy siinä lafkassa.
Toinen hieno juttu oli se, että kaverini oli vihdoin saanut hankkimamme Leonard Cohen -liput elokuiselle keikalle Boo-yah! Odotus alkakoon - myhäillen. On jo aikakin nähdä yksi kaikkien aikojen lauluntekijöistä ja sanoittajista livenä.
Kolmantena, vähemmän konkreettisena, iloasiana oli The Black Keysin tuoreen Brothers -abumin saapuminen NPR:n ennakkokuuntelupisteeseen. Ja albumi on hyvä! Mitä nyt tosifanien reaktioita on lukenut, niin pienellä varauksella kenties ovat jotkut suhtautuneet siihen, että kyseessä on rauhallisempi kuin aiemmat ja laulujen teemat hipovat enemmän rakkausaiheita (?). Itse en osaa ottaa kantaa, sillä en ennen tätä levyä ollut kovinkaan innokas kuuntelija. Silti, tässä on laadukas paketti bluesahtavaa rockia. Törkeän hyvää meininkiä.
Neljäs asia oli Ruissin uudet kiinnitykset. Sehän jäi vähän suutariksi koko ilmoitus. Slash. Slash? Slash. Sinne niitä rahoja sitten menee. OK. No, tulihan Midlake. No joo, myönnetään, että "ihan kiva" -osaston kiinnitys. Enpä tiedä tosin miten toimii livenä. Taitaa olla Midlake-maratonin aika siis ennen heinäkuuta.
Vaikutan varmasti hieman ikävältä asiakkaalta, kun aina valitan näistä Ruisrockin kiinnittämistä artisteista. Ja niin, voishan tähän yhteyteen jotain asiaakin laittaa. Beach House soitti uuden kappaleen livenä, tässä tyydyttävä live-tallenne White Moon -nimisestä kappaleesta.
Band of Horses julkaisee odotetun kolmannen albuminsa, Infinite Arms, toukokuussa (18.5.). Nyt saatavilla on ensimmäinen video Compliments.
Laitetaan mukaan myös muutama vanhempi kappale:
(Tosi lällyjee, mut Ame, tä on sulle:)
The Black Keysin albumi Brothers julkaistaan samana päivänä kuin Band of Horsesin, melkoinen merkkipäivä siis. Ensin albumilta kuultiin mainio kappale Tighten Up:
Nyt jaossa on toinen kappale, Next Girl, ja kyllähän tämä kuulostaa ihan tosi hyvältä. Rokkaaminen selkeesti onnistuu:
Peter Gabriel levytti viime vuonna levyllisen covereita, jotka julkaistiin Scratch My Back -nimisenä levynä noin 1,5 kuukautta sitten. Mukana oli mm. Arcade Firen, Bon Iverin, Radioheadin ja David Bowien kappaleita. Peter Gabriel coveroi tosiaan melko ammattimaisesti ja taitavasti myös Flumen, jota ei ole helppo ottaa omakseen:
Laitetaan kimppaan vielä se alkuperäisen Flumen hienous:
Samalla Bon Iver on tekemässä vastaavaa temppua ja levyttämässä Peter Gabrielin Come Talk To Men uudelleen omana versionaan. Videota itse kappaleesta ei ole vielä saatavilla, mutta jaossa on video, jossa sekä Bon Iverin Justin Vernon ja Peter Gabriel kertovat levytysprosesseistaan tahoillaan, ja lopussa kuullaan itse kappalettakin hieman:
Bon Iverin version Come Talk To Mestä kuulleena voin kertoa sen olevan hienoutta banjoineen ja kaikkineen. Erityisen hienon tästä vaihtokaupasta tekee sen, että sekä Gabrielin Flume että Bon Iverin Come Talk To Me julkaistaan seiskatuumaisena yhdessä. Mmmmmainiota.
Admiral Fallow on niin tuntematon itselleni kuin bändi voi olla. Saattaa olla syynsäkin, sillä ryhmä on hiljattain vaihtanut nimeään JA julkaisemassa debyyttilevyään huhtikuussa.
Amerikkalainen The Black Keys ilmoitti kuun alussa, että se julkaisee uuden levynsä, Brothers, toukokuun 18. päivä. Useita levyjä tehneen kokoonpanon viime levyn tuotti Danger Mouse, mutta tällä levyllä herra tyytyi tuottamaan kappaleen Tighten Up:
Monen yllätykseksi viime vuonna Sub Popille signattu Happy Birthday julkaisi aiemmin tänä vuonna Girls FM -kappaleensa, ja nyt se on julkaissut, viime viikolla julkaistun levynsä lisäksi, toisen singlen nimeltä Subliminal Message:
