The Nationalpitää kiirettä: uuden Trouble Will Find Me -albumin julkaisupäiväksi on ilmoitettu toukokuun loppupuolisko (20.5.), biisilistaa ja kantta esitelty sekä kiertueen Suomen visiitiksi kerrottiin jäähallikeikka Helsingissä lokakuun viimeinen päivä. Odotetusti uutisvirta jatkuu ensimmäisen levyltä irroitetun singlen myötä: Demons.
Yllättäen viime viikolla Berliinissä esiintynyt bändi lupaili jo tuolloin soitella uusia kappaleitaan. Demons on niin tyypillisen nationalia, ettei suurta irtiottoa aiempaan soundiin ole odotettavissa. Samaan tapaan kuin High Violetilta kuultiin ensimmäisenä Terrible Love, hitaasti kehittyvä ja maltillinen yllättäjä, Demons esittelee alakulolla varustettua, laiskatempoista poljentoa. Tykkään, niin kuin aina.
Trouble Will Find Mella mukana mm. St Vincent, Sufjan Stevens, Dark Dark Dark -bändin Nona Mari Invie. Levy ilmestyy jälleen 4AD:lle ja miksaus/tuotantopuolella apuna jälleen luottotyyppi Peter Katis.
Kappalelista, Trouble Will Find Me: 1 I Should Live in Salt 2 Demons 3 Don't Swallow the Cap 4 Fireproof 5 Sea of Love 6 Heavenfaced 7 This is the Last Time 8 Graceless 9 Slipped 10 I Need My Girl 11 Humiliation 12 Pink Rabbits 13 Hard to Find
Mä en katso Game of Thronesia. Ehkä omaksi tappiokseni. Jopa meidän isä katsoo sitä. Mä odotan vaan Mad Menin uusien jaksojen saapumista Suomeen, milloin se sitten koittaakaan. Eli niidenkään suhteen ei ole tapana ollut etkoilla. Enkä tietenkään vastusta GoTia, mutta varmaan joskus kun suurin pöly on laskeutunut, mä lukkiudun viikonlopuksi sisätiloihin ottamaan selvää valtakunnista ja -istuimista HBO:n tyyliin.
HBO:n tyyliin Game of Thronesin suhteen hoidetaan asiat ns. vimpa pääl. Kakkostuottiksen soundtrackille tulkitsijaksi poimittu The National istunee mainiosti sankareiden mittelöihin. Rains of Castamere tai pelkästään Castamere ei ole siis bändin oma kappale, vaan heidän tulkintansa - ja se, jos mikä on aina ollut The Nationalin, ja varsinkin Matt Berningerin vahvuuksia. Vieläkään The National ei onnistu pettämään - kappale on kaunis ja Berninger suorastaan kertojamainen tarinaniskijä sillä.
Tiedän että kuitenkin kaipaatte sitä, kun miltei viikottain saapui postaus The Nationalista - bändin viettäessä hieman hiljaisempaa kiertue-elämää tämäkin lähde on ollut kuiva. Aasinsillan kautta kuitenkin bändi on toiminut osainnoittajana postaukseen tänään. Pahoittelen - tiedän että on halpamaista bändin itsensä kannalta viitata jo otsikossa toiseen, miljoonasti suositumpaan yhtyeeseen.
No, kuitenkin, muistaakseni Los Angelesista kotoisin oleva bändi on kiehtonut mua koko tämän vuoden. Olen kuunnellut, toistanut kuuntelun, hämmentynyt, unohtunut atmosfääriin, sekoittanut eri bändiin ja laulajaan ajatuksissani, nauttinut suunnattomasti ja jäänyt koukkuun. Bändin nimi on NO.
Ekalla kuuntelulla solistin häkellyttävä yhteneväisyys Matt Berningeriin lauluääneltään vie suurimman humion. Itse kappaleisiin kiinnittää huomiota sen vuoksi jälkijunassa ja huomaa että substanssia löytyy sieltäkin. Oon vähän väistelly aihetta, koittanut puolustella kenties vääjäämätöntä ilkeää ajatusta, että NO:lla olisi vaikute-esikuva-bändinsä kanssa liian paljon yhteistä. Oleellista lieneekin uraansa vasta aloittelevan bändin kannalta, onko se omillaan toimiva konsepti vai toimiiko se lähinnä The Nationalin ikävää lohduttamaan.
En vieläkään osaa sanoa, pidänkö NOsta siksi, että se muistuttaa The Nationalia, vai koska sillä on oikeasti hyvää kappalematskua. Oletan että kumpikin syy pitää paikkaansa. Tsekkaa itse, Stay With Me ja AnotherLife ainakin. Bändin keikkajulisteissa ja nettisivuilla, tumblrissa tai missä tahansa niistä paikoista joissa bändi majailee, on muuten myös ulkoasu kohdallaan.
Lista jatkuu. Myöhemmin kuin olin ajatellut, mutta jatkuu kuitenkin. Vihdoinkin pääsee itse asiaan, parhaista parhaimpiin, hedelmälihaan käsiksi. Siitä mihin jäimme jatketaan. Kärkiviisitoistainen tiedossa.
15. The War On Drugs - Brothers
Miten voi kuulostaa näin paljon Pomolta ja Dylanilta ja vielä päästä pälkähästä moisen soundin kanssa? En tiedä. Se on vielä selvittämättä. Luulen toisaalta että nuo kuvailut karkottavat yhtä paljon kuulijoita kuin vetävät puoleensa. Suotta. Ilman The War On Drugsia vuosi olisi ollut musiikillisesti tylsempi.
EI. PETÄ. KOSKAAN. Win Win -leffaan tehty tunnari on yhtä hyvä kuin kaikki muutkin The Nationalin tekeleet. Kesken kiertueen, tuosta vain julkaistu, näin huikeaa tuotantoa. Järjetöntä mutta fanin kannalta palkitsevaa.
Aika jännä, miten Other Lives jäi sattumalta kappalelistalla verrokkiensa väliin. Tamer Animals oli vuoden suurin Mestarit -henkinen altavastaajatarina levymuodossa. Jos pystyy yhdistelemään kahdelta, nykyään jopa ikoniselta, indiebändiltä ja lisäämään soundiin sitä omaa määrittelemätöntä, ei voi menestyä huonosti. Mahtavan kuuloinen piano tässä.
Seattlelaisbändi palasi parempana ja kokonaisempana kuin koskaan. Sim Sala Bim muodostui alusta asti mulle mukaan jääväksi suosikiksi, kenties siksi että se kiteyttää Fleet Foxesin massoihin vetoavan suurimman avun: sing-a-long folk. Tätä on muka (yrittää) lurautella mukana.
Indierockballadianthem kasvoi älyttömiin mittoihin Ruisrockin teltassa. En unohda sitä keikkaa kyllä ikinä. Kadunkulmissa norkoileville huppariteineille sanoitettu tsipale on pitkän linjan bändiltä jopa parhaimmistoa. Kriitikot tykkää. Mäkin tykkään, hyvin paljon.
Musta tuntuu etten ole loppuvuonna oikein muita artisteja kuunnellutkaan kuin Real Estatea. It's Realin kautta ihastuin tämänvuotiseen levyyn, Green Aislesin kautta rakastuin. Näen niin ruskan ja lehdet asfaltissa tätä kappaletta kuunnellessa. Kesä on loppu, nyyh, mutta onneksi on Real Estate.
EP-listallakin pärjännyt Elena Tonra kosketti tällä kappaleella ensikuuntelusta lähtien ja sai jäämään pariinsa, kenties pysyvästi. Katkeran epätoivoiset sanoitukset ja pieni freesi näkökulma brittifolkiin toivat top kymppi -paikan.
Tämän artistin levy ei ehkä ollut ihan yhtä hyvä kuin mies parhaimmillaan on, mutta kumman ylenkatsotuksi tuotanto silti jäi tänä vuonna. Hanging On yhdistelee Active Childin ominaisuuksia etevimmillään: akustiselle pohjalle valettua chill-out chillwavea. Todella jees.
In ya face haterzz. Anthem 1&2 ei liene vieras tässä vaiheessa oikein kenellekään. Siinai oli mm. yksi näistä mielipiteen jakavista bändeistä tänä vuonna. Tämä kappale oli sen ytimessä. Oon edelleen sitä mieltä että tämä on vuoden parhaimpia, yksinkertaisuudessaan suureellinen, majesteetillinen ja LOISTAVA. Lemppareita.
Myöhäissyttyjänä tähän kappaleeseen mukaan, turhautuminen Spotify-rajoituksille, intensiivinen nettietsintä kuuntelumahdollisuuksista, soundcloudin loppuunnyhjäämistä. Elektronisia unelmia. Parhautta. En todellakaan tiedä miten Jori Hulkkonen tekee tämän kerta toisensa jälkeen.
Yksi tämän vuoden (ja ylipäätään) lempibändeistä. Burst Apartilla myös näitä huippuja riitti, mutta No Widows esittelee minulle sitä parasta Antlersiä, joka on omissa sfääreissään tunnelmaltaan mutta joka ei kuitenkaan jää yhtään kappalekaavojensa viehättävyydessä jälkeen. (Alla Daytrotterin sessioista live).
Toinen tämän vuoden (ja ylipäätään) lempibändeistä. Albatross oli ensisingle uudelta levyltä ja toi bändin ilmaisuun pehmeyttä, leveyttä ja syvyyttä. Harvemmin kappale kuulostaa aluksi näin epäkiinnostalta, mutta jatkokuunteluilla paljastuu näin laadukkaaksi ja tarttuvaksi. Hayden Thorpe lienee jo muodostunut lempivokalistiksikin.
3. Metronomy - The Look
Mun listoissa on näköjään aina tilaa tällaisille kappaleille: ne eivät aina ole vakavimminotettavissa olevia drone-junttauksia kellaristudioista. Ne jättävät viihteelle, nautinnolle ja hymylle. The Look on ensiluokkainen kappale, sillä se tarjoaa kaikkia näitä - laadukkaasti. Videokin ihan sairaan makee.
2. Michael Kiwanuka - I'm Getting Ready
Ensijainen kysymys Kiwanukan kohdalla ei ollut kuinka korkean sijan tämä saavuttaa kappalelistalla vaan se mikä kappale listalle päätyy. Koska EP-listalla oli ensimmäinen, kappalevalinta kohdistui toiseen eepeehen. Varmasti yksi eniten laulamista/hyräilemistäni/pilaamistani kappaleista tänä vuonna. Kuunnelkaa mestaria sorvinsa ääressä.
Nyt kun kissat valmistautuvat valloittamaan ensi vuotta, on todettava vuoden 2011 olleen tiikeireden vuosi.Alunperin hätäisesti ykköseksi heitetty olikin intuition täysosuma. Kiistatta yksi eniten kuuntelemistani kappaleista ja se on paljon miltei kahdeksanminuuttiselta kappaleelta fuzz-euforiaa. Vähän harmittaa Velvet Jamin sivuuttaminen listalta, mutta jos jokin kappale siihen oli oikeutettu, niin Pocketful of Sand. Tämän vuoden paras turkulainen, suomalainen, öh, paras kappale tämän kuuntelijan korvissa ylipäätään tänä vuonna. Huikeeta!
Nyt kun tuo kappalelista sitten tuli valmiiksi, olen siihen aika tyytyväinen. Siitä tuli aikalailla itseni näköinen, vaikka toisena päivän lista olisi erilainen. Jatkamme vielä tällä viikolla albumilistauksen merkeissä. Stay tuned.
Mäkin avaan pelin listojen osalta. Saapa nähdä milloin loput tulevat, mutta nyt listaan lempisinglejulkaisut kuluvalta vuodelta. Singlejulkaisuissa on se kiva, kun B-puolelle laitetaan yleensä jotain kivaa ylläriä, joka parhaimmillaan haastaa sen A-puolen. Nyt siis ei ole kyseessä vuoden lempikappaleet ylipäätään, vaan joukosta teräksisiä taistelupareja, joiden ykköstykki on usein parhaaseen teräänsä viritetty albumikappale, jota ryydittää huikea seuralainen (usein samoista sessioista, joissa albumi on purkitettu).
Jokaisen julkaisun nimestä pääsee muuten Spotifyyn kuuntelemaan kyseisiä kappaleita, awesome. Postaukseen liitin vain parhaan julkaisun B-puolen.
Tästä viitospaikasta käytiin kaikkein kovin kamppailu mun mielessä. Summer Camp oli ensikaavailuissa mukana, mutta kakkoskappale ratkaisi voiton oxfordilaisten hyväksi. Hommat simppeleinä ja sitä myöten hyvinä.
Se taitaa olla jo päivän selvää, että Wild Beasts tulee juhlimaan vähän joka listauksessa mun kohdalla. Bed of Nails taitaa olla se lempparein kappale Smotherilta. Catherine Wheel taasen aivan älyttömän kova kappale - miten se ei ole mahtunut levylle?
Turistaan nyt tästä neidistä, kun vauhtiin ollaan päästy. Video Gamesin kovuutta ei käy kiistäminen, mutta mulle Blue Jeans on tämän vuoden huippuja. Tämä pitäisi hankkia. Albumijulkaisu vasta tulossa, joten ei kannata spekuloida kumpi näistä päätyy levylle.
En tiedä kuinka singlejulkaisuksi tätä voi kutsua, kun toinen kappale on tehty leffaa ja toinen peliä varten. Hiton kovia kumpainenkin. Seiskatuumainen on siis julkaistu, jossa puolina nämä kappaleet. The National ei petä. Koskaan.
Tämä on täydellinen singlejulkaisu: huikeatunnelmainen kappale levyltä sekä erinomainen cover fuusioituneena mahtavaksi, pyöreäksi mustakultaiseksi aarteeksi. Ostin tämän alunperin pelkästään Peter Gabriel -coverin takia, mutta sain enemmän. Huikeutta. Tässähän pääsi ihan vauhtiin. Seuraavaksi pitänee listailla taas ne EP:t, viime vuotta mukaillen.
The Philistines Jr ei sano mulle yhtään mitään. Connecticutista kotoisin oleva indie rock -ryhmä komentaa kuitenkin suurehkoa huomiota ympärilleen. Nokkamiehenä heiluu aika yllättävä nimi: mm. The Nationalia ja Interpolia menestyksekkäästi loistoon tuottanut Peter Katis. Viime vuonna The Philistines Jr julkaisi albumin If A Band Plays In The Woods..., jonka seuraksi julkaistaan marraskuussa cover-lätty If A Lot Of Bands Play In The Woods...
Tuplalevy sisältää niin alkuperäisen Philistines Jr -albumin kuin cover-levyn, jolla bändin tuotoksia tulkitsevat Jónsi & Alex, Frightened Rabbit, We Were Promised Jetpacks, Tapes 'N Tapes, Mates of State, The National ynnä muita. The Nationalin versiointi on kappale nimeltä Twenty Miles to the NH, jonka kakkososasta miehet vastaavat.
Eka olin hitaastirakentuvan kappaleen kanssa et mitvit.. mutta sitten tapahtui niin kuin tämän ryhmän kanssa AINA: kappaleeseen rakastui, palavasti. Alla myös alkuperäinen, joka sekään ei ole lainkaan huono. Excellence!
Eilen uutisoitiin, että Kulttuuritalon tuplasti hurmanneelta brooklyniläisbändiltä tulisi kaksi uutta kappaletta: toinen oli kirjoitettu Portal 2:ta varten, joka on siis peli, ja toinen Win Win -nimistä elokuvaa varten. Nyt toinen näistä kappaleista on kuultavana alla.
The NationalinThink You Can Wait -niminen kappale Paul Giamattin tähdittämään Win Winiin on yllättävän herkkis - kenties jopa yllättävän perinteisellä tavalla. Mulle kelpaa aina uudet kappaleet tältä bändiltä. Myös instrumentaaliversio löytyy ja sen pääsee kuuntelemaan tästä.
Eilen julkaistiin myös Ruissin päiväjako ja juuri niin kuin aiemmin harmittelinkin, The National esiintyy perjantaina kuten The Prodigy, Primus, Hurts jne. Lauantaina ei oikein muu kiinnosta kuin Anna Calvi. Sunnuntaina sitten uusi kiinnitys Manu Chao, Fleet Foxes, Robyn, Isobel Campbell & Mark Lanegan. Täytyy harmitella lisää, koska aikeissa ei ollut ostaa kolmen päivän lippua. Aika huonolta näyttää niiden aikeiden suhteen.
The Nationalin keikan jälkeen mun musiikinkuuntelu on taipunut säälittävän yksipuoliseksi. Onneksi sitä ennen ehdin kuuntelemaan tamperelaisen folk-kokoonpanon Ochre Roomin tuotoksia jotensakin mieleenpainuvasti.
(Kuva: myspace.com/ochreroom)
Yhtyeeltä on eepee jo ulkona. Kieltämättä Ochre Room -nimen kuullessa ensimmäinen mielleyhtymä on soittojuomala. Kyseessä on siis kuitenkin tamperelaisbändi, joka taistelee suomalaisessa folk-kentässä palstatilasta muiden vastaavien, kuten helsinkiläisen Treehousen, kanssa.
Ochre Roomin soitannassa kuuluu kuitenkin merkittävissä määrin perinteinen americana-folk perinne vaikkapa Great Lake Swimmersin hengessä ja sen poljennossa kuuluu yllättävästi hieman manserockin perinne. Tai sitten kuulen omiani.
Eilen tiirailin The Nationalin keikkakalenteria ja siihen oli merkitty keikka Turkuun päivämäärälle 8.7., eli Ruisrockin perjantaiksi. Jokainen viime vuosina Ruisrockissa vieraillut on tottunut tiettyyn päiväjakoon, jossa sunnuntai on yleensä pyhitetty ns. indieartisteille. Itsekin olin vähän ehtinyt toivoa, että kaikki samanhenkiset, ts. omat lempparit, yhtyeet olisi saatu samalla päivälle.
Nyt se tuntuu vähän kaukaiselta, kun Nationalin pitäisi 10.7. olla jo Irlannisa Oxegeneissä. Höh. Toisaalta mikään ei estä Ruissiperjantaista tulemasta ns. indiepäivää.
Toinen keikkapäiväharmittelu liittyy James Blakeen. 1.4. kutsuu Oslo, jossa on sattumoisin Blaken keikka samana päivänä. Ja tietty SOLD OUT. Ei sit mitään.
Kun monta hyvää arviota on kirjoitettu, aina Hesaria myöten, tuntuu turhalta eritellä pidemmin keikan yksityiskohtia - muuten kuin henkilökohtaisella tasolla. Olin torstaina todistamassa yhtä elämäni parhaista keikoista: The Nationalia Kulttuuritalolla.
Ruisrockissa bändin nähneenä tiesin odottaa joitakin asioita: itseään psyykkaavaa, lähes maanista, humalaista Matt Berningeria huutamassa esimerkiksi Abelin tai Mr. Novemberin sanoja sekä loistavasti yhdessä soittavaa bändiä. Bryan Devendorfin rumpaloinnista alkaen bändi oli loistava ja ylisanojen arvoinen, ns. helvetin kova. Rumpali Devendorfin työskentely oli yksi parhaista asioista livenä.
Noin ylipäätään on mahtavaa, että bändin settilistaan mahtuu kappaleita niin Sad Songs For Dirty Loversilta kuin myös Cherry Tree EP:ltä. Iloiseksi mielen sai myös Berningerin haahuilu Mr. Novemberin aikana pitkin yleisöä. Se lukeutuikin lempihetkiin keikan aikana - oli se osa ohjelmanumeroa aina tai ei.
Keikan lopettaneen akustisen/yleisölaulatetun Vanderlyle Crybaby Geeksin lisäksi lempihetkiä olivat Secret Meeting; Conversation 16, jonka kertsin aikana Berninger tuntui äärimmäisen vakuuttavalta huutaessaan "Iiiii'm eeeeviiil"; sekä kenties keikan odotetuimpiin live-kappaleisiin sekä itselläni tunteikkaimpiin lukeutunut About Today. Eilen tuntui aivan liian raadolliselta kuunnella bändiä kotona. Varsinkin kun tietää, että seuraavaa näkemistä pitää odottaa pitkään. Ruissalossa nähdään kesällä.
- - - - - - - - - - - - -
Muutenkin tämä postaus liikkuu eilisen tunnelmissa, sillä eilen kuultiin ensimmäistä maistiaista toiselta blogilempparilta Wild Beastsiltä. Albatross on mainio. Toukokuussa pukkaa uutta albumia. En malta odottaa!
Tein jo päätöksen, etten postaa tästä, kun uutinen saavuttaa varmasti kaikki ilman jokaisen blogin panosta. MUTTA. Onhan toi nyt ihan liian siistiä, et turkulainen musablogi vois sivuuttaa sen. Enkä mä aio välittää, kun kerran Ruisrock 2011 tarjoaa aikamoisen kattauksen. En oo varmasti ikinä tässä vaiheessa ollut tyytyväinen ekoihin kiinnityksiin, mut näemmä se Merimaankin ruletti osuu joskus kohdilleen.
(Kuva: ruisrock.fi)
The National, Fleet Foxes, Anna Calvi, Hurts, Isobel Campbell & Mark Lanegan, Robyn, Primus, The Prodigy, Uusi Fantasia, Carpark North, PMMP ymsyms. Koko toi lista on osastoa wtf?!, mutta kyllä se kelpaa. Nationalin live-kunto tulee tsekattua ens viikolla, joten kesällä tulee sitten kolmas kerta kun näen lempparit livenä. Muuten lihavoidut taitavat olla mulle ensisijaisia, mut tuleehan täydennyksiäkin vielä. JEA. Saa nähdä saapuuko The Prodigy ihan paikan päälle vai jääkö princeilyksi.
Jottei postaus mene ihan tylsäksi lehdistötiedotteen toisteluksi, aattelin jakaa kaksi kappaletta, jotka ovat viime aikoina vieneet mua kohti kesää. -20, whaddaaap?! Eka Dirty GoldinCalifornia Sunrise ja aurinkohan alkaa tehdä jo ihan höperöksi.
Toiseksi Devotchka - 100 Other Lovers. Tämä on sitten ihan muuten vaan kiva joka vuoden aikaan, mutta sopii kesäänkin.
Nyt sit odotellaan miten Flow kontraa. Itse ennakoin Fleet Foxesia Flow'hun, mutta nyt se tuntuu hieman kaukaa haetulta, kun Ruissi jo nappasi Seattlen folkkarit. Kesä, tuu jo!!
Psykedeelisten rytmien ja jamittelun brooklyniläisairut. Alkuvuoden tiukimpia levyjä, josta kuitenkin sulattelun jälkeen huomasi, ettei B-puoli ollut ihan yhtä suvereeni kuin A-puoli. Silti vuoden parhaita tanssahteluun ja fiilistelyyn sopivia levyjä, jolta on irroitettavissa monta tiukkaa sinkkua aina viime vuonna julkaistusta Ambling Alpista lähtien.
9. Foals - Total Life Forever
En usko, että oli montaa, jotka odottivat tällaista Foalsia Antidotesin ja Hummerin jälkeen. Alunperin intoilin tästä jopa niin kovin, että ennakoin sille top 5 -sijoitusta. Bändi tarjoilee omassa skaalassaan laajaa ilmaisua, viehättävää melodiantajua ja Yanniksen häkellyttävää laulua. Ei ole perusteetonta epäillä, että Svenska Grammofonin studioilta Göteborgista on tarttunut paljon mukaan.
Vasta parikymppisen Marling toinen studioalbumi on äärimmäisen hienoa brittifolkia ja todiste tekijänsä kypsyydestä. Jo ensimmäinen levy tuntui uskomattomalta ollakseen niin nuoren tekemä, mutta tällä levyllä Marling jatkaa kasvuaan. Eikä toki pidä vähätellä tämän levyn ansioiden olevan vain suhteessa tekijänsä ikään: parempaa laulaja-lauluntekijätuotantoa saa hakea. Ehdottomasti lemppareita.
Jotenkin tuntuu, että useampien pitäisi kuunnella tätä levyä. Uskomattoman tuotteliaan Bradford Coxin aivoituksissa voi löytää ja kokea monta musiikkielämystä yhden suuremman viitekehyksen sisällä. Ei välttämättä helpoimpia levyjä, mutta kannattaa antaa Deerhunterin tehdä tehtävänsä.
Sufjanin huikea paluu, joka päällisin puolin vaikuttaa täysin uudistuneelta, ja onkin uudistunut, mutta sisältä löytyy yhtä nerokas säveltäjä/sovittaja kuin Illinois'lta. Lauluntekemisen näkökulma vaihtunut hieman henkilökohtaisempaan ja pienempään. Syksyn aikana kasvoi isoksi suosikiksi, jopa Stevensin oman tuotannon sisällä. The Age of Adz jatkaa kasvamistaan.
Vuosikymmenet ja genret vaihtuvat tiuhaan tahtiin tällä retroilumeiningin pikkujättiläisellä. Kuuntelun aikana vaivaa jatkuva fiilis, että olisi tämänkin kuullut ennen jossain, vaan ei ole. Before Today onkin tätä päivää juuri siinä mielessä, että siinä kuuluu kaikki ja ei mikään: niin monen eri asian yhdistäminen yhtenäiseksi levyksi tekee Ariel Pinkille omalaatuisen soundin. Mahtava tekele.
4. The Tallest Man On Earth - Wild Hunt
Kristian Matssonia on hehkutettu täällä niin tiuhaan ja niin hurjasti, etten tiedä miten kaveria enää sanailisin. Äärettömän taitava kitaramies, joka saa kitara + mies -yhdistelmästä enemmän irti kuin melkeinpä ketään muu. Sairaan hyvä keikka pari viikkoa sitten, tämä hieno albumi ja hieno eepee aiemmin julkaistu tänä vuonna. Parhautta.
3. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Taannoinen Dynamossa heitetty keikka avasi koko levyn minulle. Tämän vuoden paras suomalainen suoritus. Ahosessa ja koko bändin tekemisessä yhdistyvät jotenkin mahtavalla tavalla se, miten oma näkemys pitää säilyttää luomisprosessissa, mutta silti olla avoin kompromisseille. Tuleva klassikko levy, josta on vaikea löytää heikkouksia. Sanoitukset, laulu, kitarointi, sovitukset: parasta! Sen luulisin kertovan jo jotain, jos jokainen kappale vuorottelee suosikkina.
Jo vuoden alussa julistin tämän olevan SE levy vuodelle. Taistelin pitkään itseni kanssa, onko tämä ykkös- vai kakkossuoritus tänä vuonna. Tässä blogissa sanottua: "Teen Dreamon mahtava levy. Yksinkertaisesti. Se on hillitty mutta valloittava. Vähäeleinen ja suuri. Unenomainen muttei unelias. Se hipoo täydellisyyttä. Äänimaailma on mieltäylentävä ja silti jotenkin surullinen." En olisi osannu paremmin sitä nyt ilmaistakaan.
Tätä saattaisi kutsua tylsäksi ja yllätyksettömäksi valinnaksi. Mutta niin se vain on. 2010 on High Violetin vuosi. Lempiasioita tässä levyssä, minusta tuntuu, on se että kaikki fanittavat eri kappaleita. Jos The Suburbsin menestys vuoden lopun listauksissa oli yllättävää, on High Violetin vähän kehnommat sijoitukset tai sijoituksen puuttuminen ollut minusta yhtä yllättävää. Monien keskustelujen ja hehkutusten jälkeen tulin siihen tulokseen, että mikäli Boxeria ja tätä vertaisi, tuskastuisi: mielestäni Boxerilla huiput ja aallonpohjat ovat kyllä erottuvampia kuin High Violetilla, mutta Violet on tasaisempi ja yhtenäisempi. Näin The National-fanina on puolueettomuus turhaa: kun lempibändi tekee erinomaisen ja laadukkaan levyn vanhojen jatkoksi, on selvää, miten käy myös listasijoituksen. Ihmettelyn sijaan pitää olla tyytyväinen, että on olemassa bändi, jolla on näin loistava julkaisuhistoria. Maaliskuussa nähdään Kulttuuritalolla.
Alusta asti tämä on ollut älyttömän viihdyttävä ja monipuolinen tanssittaja. Psykepoppia parhaimmillaan - en ymmärrä miten joku pystyy olemaan paikallaan tahi laulamatta epätoivoisesti mukana kun O.N.E. soi.
Useimmat näistä kappaleista on ollut selviöitä alusta asti. Tämä ei, vaikka levy olikin mieleen heti. Siihen nähden, miten paljon mua ärsytti tämä ensin, on se minulle kasvanut lapsenvaivoistaan. Kertsi velttoudessaan uskomattoman tarttuva.
Jeesus mitkä palkeet. Tässä kappaleessa on ollut niin paljon voimaa ja kiihkoa, että toisinaan on hirvittänyt. Harmi, että pääsee oikeuksiinsa vasta kunnon äänentoistolla. Oikeasti hienoimpia juttuja tänä vuonna - myöskin tosi 2010 soundia.
Päivänselvää oli, että jokin High Violetilta listalle päätyisi - kysymys kuuluikin "mikä". Jopa tavallista häiriintyneemmin etenevä kappale Sufjan taustalaulajanaan tuo melankoliakuvioihin ryhtiä. Jälleen kerran uskomattoman hieno kasvu kappaleen loppua kohti, kun Berninger lähes huutaa "you're voice is swallowing my soul, soul, soul, soul".
Tässä vaiheessa lienee viimeistään käynyt ilmi, kuinka suosikkeja nämä valinnat oikeastaan ovat. En tiedä miten Sufjan onnistui siinä, mutta tällä kappaleella(kin) ja tällä muodolla mies onnistuu koskettamaan. On ehkä vähän vaikeaakin ajatella Stevensiä ennen Age of Adzia.
Melkeinpä mikä tahansa kappale olisi kelvannut. Tässä yhdistyy tosin erityisin hyvin mainio lauluntekijän lahja, suoruudessaan koskettavat sanoitukset, Ahosen haamuilevan tarttuva lauluääni sekä hieno bändisovitus. Olen iloinen, että tämä päätyi kärkiviisikkoon.
Jonkinmoinen oma löytö palkitsi kuuntelijan: ipod- ja last.fm-tilastojen perusteella pelkästään paikka oli varma. Pariinkin otteeseen bändistä postanneena tämän brittibändin julkaisut ovat olleet harvoja ja tiedon tihkuminen epämääräistä - varsinkin kun samannimisiä bändejä on muutamia. Kappaleena hieno hybridi, perkussionistille erityiskiitos. Tuntemattomin TOP-listan bändeistä. Toivottavasti kuulemme lisää hienoutta.
Harmikseni ensimmäinen maininta hienosta turkulaisbändistä täällä blogin puolella. Mutta tietäkää, että kerrankin sanaa 'eeppinen' ei käytetä turhaan. Sjöroos etenee rohkeasti laulullaan aiemmin kartoittamattomille korkeuksille ja kouraisee sielun pohjia myöten muistuttaen ikiaikaisesta kaipauksesta. Junat lähtevät eikä Ratapihankatu ole enää entisensä. Hyvä Magenta, hyvä Jori ja hyvä Turku.
En ole kuuna päivänä nauttinut näin paljon reilun minuutin kappaleen aikana. Ei mitään ylimääräistä, pelkkää ASIAA ja asiallisuutta reilu 80 sekuntia. On aivan sama mitä bändistä puhutaan tai miten se mahdollisesti floppaa sitten joskus. Mä oon alusta asti ollut ihan messissä. Tämä on vaan vuoden paras rock-biisi.
Kun hahmottelin tätä listaa, eksyi ykköseksi sattumalta tämä Mike Hadreaksen kappale. Sinne päädyttyään se tuntui kuitenkin täysin loogiselta valinnalta eikä sitä tarvitse katua. Joillekin tä saatta olla tylsä ykkösvalinnaksi, mutta mulle ainoa mahdollinen juuri nyt. Taisin alussa mainita, että lauluntekijä onnistuu parhaimmillaan katsomaan muiden tarinoita sisältä käsin: Mr. Peterson kertoo koskettavan tarinan hieman koruttomalta kuulostavan pianon taustoittamana. Tätä se parhaimmillaan on: piano ja surulliset mutta kauniit sanoitukset. "He made a tape of Joy Division / he told there was a part of him missing".
________________________________________________
Seuraavaksi nähdään sitten TOP 20 levyjen parissa.
Ajattelin vihdoinkin koota ensimmäisen slowshow-soittolistan Spotifyn avulla. Eiliset junamatkat Tampereen ja Turun välillä toimivat inspiraationa sekä vanha, pinkki iPod-mini, jota olen hävyttömästi käyttänyt neidin sijoitettua uuteen.
Tampere näytti ehkä vähän vaisun puolensa, kun sunnuntai ja sään epävarmuus koettelivat ihmisten mieliä. Onneksi Särkkis oli kuitenkin auki. Tai no, onneksi ja onneksi.
Junamatka takaisin päin oli väsymyksen ja kauniin kesätaivaan sävyttämä: iltahämärässä ja junailussa on vaan sitä jotain. Kun ikkunapaikalla tapitti taivasta ja antoi radan rytmikkään keinutuksen tuudittaa hämärän rajamaille, kaihomielisen ihmisen, kuten itseni, tarve pohtia syntyjä syviä kulminoitui näihin kappaleisiin. Osa on toki lisätty jälkeenpäin, sillä kaikki kappaleet eivät mieleen muistuneet. Ja kuuntelinhan High Violetin myös matkan aikana läpi. Jos joku muu tekisi junasoittolistan, niin saattaisi odottaa tämänkaltaisia kappaleita:
Kun kyseessä on minä, taivuin enemmän romantisoivan matkatunteen ja kaihon sävyttämiin kappaleisiin, kuten Ryan Adamsiin, Thomas Dybdahliin, Great Lake Swimmersiin jne. Vaikka silloin tällöin huumailenkin ihan chillwavesta asti dubstepiin sun muuhun, vetoaa tähän musailijaan eniten silti yksinkertaiset kitaran ja/tai pianon kuljettamat kappaleet. Tässäkin soittolistassa löytyy niitä ihan riittämiin. On mukana silti myös Shearwateria, The Delta Mirroria ja Foalsiakin. Tässä kappalelista, ja linkki Spotifyyn. Ja sopii tämä muuhunkin kuin junamatkalle, fiilistelee sitä kotonakin ikkunan ääressä, tai ilman.
Paljon ehti postaamisen aihetta tulla yön aikana. Aloitetaan The Drumsilla.
The Drums julkaisee kesäkuun alkupuolella debyyttilevynsä pidetyn EPn jälkeen. Newyorkilaissurffarirokkailijoiden uutukaiskappaletta on toki esitetty livenä, mutta tässä albumiversio, It Will All End In Tears.
Kele on myös ollut ahkerana valloittaessaan blogosfääriä elektropörinäkappaleillaan. Aiemmin kuullun Tenderonin lisäksi kuultavana ovat nyt Rise ja Walk Tall. (Niin tämä oli siis se Bloc Partyn laulajan soolomeininki).
The National. Ties kuinka mones postaus, jossa on jotain uutisoitavaa siitä. Minkäs teet? Tällä kertaa on itseasiassa kaksikin hienoutta. The National oli nimittäin Dave Lettermanin vieraana vetämässä Afraid of Everyonen ja voitte arvata ketä oli mukana. No, sehän oli tietysti Sufjan Stevens. = Parhautta!
The Nationalilta on myös uutta kappaletta. Walk Off nimittäin tulee iTunesista ostettaessa High Violetin ekstrakappaleena. Valitettavasti en nyt voi liittää sitä tähän, mutta ohjaan Hypemiin kuuntelemaan sen. Aika kivan kuuloinen slovari.
Moni on varmasti lukenut The Killersin laulajan Brandon Flowersin sooloprojektista. Soololevyn tuottajan tulee kaiketi häärimään Day & Agen tuottaja sekä Neil Youngin viime levyn tuottanut Daniel Lanois yhdessä. Flowers itse mainitsi kirjoittaneensa joitakin kappaleita Jenny Lewisin kanssa ja levyttäneensä tämän kanssa myös dueton uudelle levylle. Vaikkei kappaleita ole varsinaisesti kuultu Flowersin soololevyltä, on tarjolla Flamingoksi nimetyn levyn äänimaailmasta näytettä:
Aloitetaan tämänkertainen postaus bändillä, josta mainitsi itseasiassa eräs lukija. The Bear That Wasn't on belgialaisen Nils Verresenin musiikkiprojekti. Akustinen, kokeellinen, hieman itseasiassa minimalistista Mewiä muistuttava The Bear That Wasn't julkaisi debyyttialbuminsa tänä vuonna. And So It Is Morning Dew löytyy myös Spotifystä.
Lähimmin The Bear That Wasn't on kenties verrattavissa islantilaiseen Seabeariin. Ensin mainittu tosin ei ole aivan yhtä 'valmista' tekemistä kuin jälkimmäinen. Seabear on kivaa musiikkia myös.
Ikään kuin sivuhuomiona voisi lisätä tän päivän postaukseen, että JOS joku ei huomannut, niin Band of HorsesinInfinite Arms löytyy paitsi bändin kotisivuilta myös soundcloudista. Ja jonkin aikaa myös täältä. Ensireaktiot olivat myönteiset. Parempi kuin viime levy ehdottomasti. Silti hevosporukka ei oikein onnistunut vieläkään saamaan minua innostumaan itsestään. Hmm. Hyvä levy Infinite Arms on, mutta Band of Horses ei onnistu vakuuttamaan itseäni ehkä tarpeeksi noin ylipäätään.
Tänään on tullut kaavittua hyvällä menestyksellä musiikin maailmaa taskuihin. Kävin vihdoin hakemassa fyysisen kappaleen vuoden parasta levyä: High Violet lähti mukaan siis 8raidasta. On kuulemma pelkästään tämän ja huomisen perusteella myydyin levy siinä lafkassa.
Toinen hieno juttu oli se, että kaverini oli vihdoin saanut hankkimamme Leonard Cohen -liput elokuiselle keikalle Boo-yah! Odotus alkakoon - myhäillen. On jo aikakin nähdä yksi kaikkien aikojen lauluntekijöistä ja sanoittajista livenä.
Kolmantena, vähemmän konkreettisena, iloasiana oli The Black Keysin tuoreen Brothers -abumin saapuminen NPR:n ennakkokuuntelupisteeseen. Ja albumi on hyvä! Mitä nyt tosifanien reaktioita on lukenut, niin pienellä varauksella kenties ovat jotkut suhtautuneet siihen, että kyseessä on rauhallisempi kuin aiemmat ja laulujen teemat hipovat enemmän rakkausaiheita (?). Itse en osaa ottaa kantaa, sillä en ennen tätä levyä ollut kovinkaan innokas kuuntelija. Silti, tässä on laadukas paketti bluesahtavaa rockia. Törkeän hyvää meininkiä.
Neljäs asia oli Ruissin uudet kiinnitykset. Sehän jäi vähän suutariksi koko ilmoitus. Slash. Slash? Slash. Sinne niitä rahoja sitten menee. OK. No, tulihan Midlake. No joo, myönnetään, että "ihan kiva" -osaston kiinnitys. Enpä tiedä tosin miten toimii livenä. Taitaa olla Midlake-maratonin aika siis ennen heinäkuuta.
Vaikutan varmasti hieman ikävältä asiakkaalta, kun aina valitan näistä Ruisrockin kiinnittämistä artisteista. Ja niin, voishan tähän yhteyteen jotain asiaakin laittaa. Beach House soitti uuden kappaleen livenä, tässä tyydyttävä live-tallenne White Moon -nimisestä kappaleesta.
Aamu meni suhteellisen epäuskoisissa tunnelmissa, kun NY Times ei tuntunut millään lailla toimittavan lupaamaansa - eikä varsinkaan mainostanut sitä mitenkään. Ihan itse piti etsiä, missä se bändi levyineen ja streamauksineen luuraa. Ajatella!
Ajatella 2.0: Aikaero Ameriiiikkaan tarkoitti sitä, että kun Suomessa klo oli 9 ja minä näppäimistö kuolassa odottamassa The Nationalia ennakkokuunteluun, niin Nykin päässä nukuttiin ja tuhistiin tyynyyn sikeästi. Pöh.
(Kuva NY Times)
Töistä päästyäni Valloissakin oli päästy normaaliin päiväjärjestykseen ja High Violetin purkaminen saattoi alkaa. Tässä kevään mittaan olin lukenut Matt Berningerin ja Aaron Dessnerin haastatteluja sekä muutamia ennakkoarviointeja tulevasta kokopitkästä. Ennakkoarvioinnit olivat poikkeuksetta positiivisia, joissa kaikissa High Violet nostettiin luonnolliseksi ja ennen kaikkea laadukkaaksi jatkoksi The Nationalin kaanoniin.
Tavallisesti yltiöpäinen ja yksipuolinen hekumointi on minulle musiikinkuluttajana sama kuin vastakarvaan silittäminen ja minun on jostain syystä oltava, vaikka väkisin, eri mieltä. Missä tahansa asiassa kohtuuton konsensus riepoo suunnattomasti. Siksi avausraidan Terrible Love pyörähtäminen ensi kerran käyntiin sai hieman hermostumaan. Kuka olisi arvannut, että ennakkoarvioijat olivat täysin oikeassa.
Ensi reaktioihin kuului mm. huomio, että vaikka Jimmy Fallonissa esitetty suoraviivaisempi Terrible Love toimi livenä, on levyllä oleva miksaus syvällisempi. Päätösraita Vanderlyle Crybaby Geeksin lopetettua levyn olo oli tyhjä. Tyhjällä tarkoitan tietenkin kritiikittömyyttä, en että kokemus olisi jättänyt välinpitämättömäksi. Enkä voisi kuvitella parempaa tapaa lopettaa levy kuin VCG -kappaleella (jolla oli muistaakseni mukana Bon IverinJustin Vernon). Kyseessä on jollain tavalla todella, todella "suuri" kappale.
Avaus- ja lopetuskappaleiden välille mahtui, yllättäen, mahtavaa sävellystä ja sanoitusta, mahtavaa laulua ja soittoa: mahtavuutta. Kakkoskappaleena kuultu Sorrow on jopa koskettavimpia mitä bändiltä on kuultu. Sen(kin) kappaleen myötä Berningerin arvo tulkitsijana ja lyyrikkona kasvaa kohisten silmissä. En voisi kuvitella kappaleita kenenkään muun äänellä tai sanoilla. Alunperin tottumista vaatinut ääni saattaa olla suosikkejani. Laitetaan nyt tästä tällainen heikompi live-veto:
Viidentenä ja kuudentena kappaleena kuullaan jo tässäkin blogissa mainitut Afraid of Everyone ja Bloodbuzz Ohio. (Käsittääkseni Afraid of Everyonella aavemaisia taustoja laulaa Sufjan Stevens). Ne seuraavat toisiaan High Violetilla erityisen hienosti saaden toisensa kuulostamaan jopa paremmilta kuin erillään. Se on oikeastaan aina ollut tämän cincinnatilais-brooklyniläisen bändin vahvuus: tehdä levyjä, joiden suurin arvo on kokonaisuuden hahmottamisessa.
Loistavuudet eivät lopu tähän missään nimessä. Bloodbuzzin jälkeen loppu lähenee hurjilla suorituksilla: Lemonworld outoine sanoituksineen, Runawayn hienovarainen ja rauhallinen tunnelma sekä Conversation 16:n ja Englandin hienoudet saavat kaikki osaltaan toivomaan, ettei levyn viimeinen kappale ihan vielä koittaisikaan, jos tällaisia löytyy enemmänkin. Runaway taitaakin olla levyn kappaleista se vähiten muutoksia kokenut miksausprosessin aikana, tämäkin live:
Omaa kieltään High Violetin loistavuudesta kertoo sen tasaisuus loistokkuudessa: suosikkikappaletta on äärimmäisen vaikea valita. Käytännössä jokainen kappale on ehtinyt jo näiden kuuntelukertojen aikana olla suosikki. Kuitenkin Boxeriin ja Alligatoriin uutuutta on vaikea verrata. Siksi se kuuluukin luonnollisesti niiden rinnalle. Matt Berningerin mukaan tällä kertaa tarkoitus oli tehdä lähestyttävämpi levy kuin Boxer. Onnea vain: itselläni High Violet aukenee enemmän joka kuuntelulla kuten Boxer.
Vaikka aioin alustavasti jättää arvostelun kirjoittamisen maanantaille, jotta alkuinnostus hieman laskisi ja saisin objektiivisuutta edes hieman, aion nyt jo julistaa High Violetin yhdeksi tämän vuoden voittajista. (Kuka muka oikeasti on objektiivinen?!). Ja kuka bändin levyä on parempi arvioimaan kuin tosifani? Silti, se todistaa todellisen arvonsa kuukausien kuluessa, jos se lopulta on kuten kaikki muutkin The Nationalin levyt. Ja miksei se olisi.
Lopulta kenenkään on turha latoa mitään lopullista jostain levystä. Menkää ja kuunnelkaa itse (ja kertokaa oma mielipiteenne). Takaan erinomaisen kuuntelukokemuksen. Silti on vaikea sanoa, pystyykö tämä levy voittamaan puolelleen ne, jotka eivät syttyneet aiemmista levyistä. Kukas sen tietää. NY Timesin ennakkokuuntelu High Violetista on tarjolla ensi maanantaihin saakka. Virallinen julkaisu koittaa sitten toukokuun 11.
