Hyvää: Open Up Your Arms on mun mielestä kiva kappale. Ihan kiva. Sen myötä Ren Harvieu on epäilemättä pääsemässä suurille estradeille ja isompiin diileihin käsiksi. Ren itse on toki vakuuttava.
Huonoa: Tämä ei ole sitä mitä odotin muutamien aiempien kappaleiden perusteella (jokainen voi toki itse päättää millainen menetys se muka on). Aiemmissa biiseissä savun täyttämä blues-klubi ja vanhoja Bond-tunnareita pastissoiva Harvieu ottivat tilan haltuun kuin tuo sakea sumu - tämä on enemmän Adelea ja X-Factoria.
Alkuperäisessä mosaiikkipostauksesta odotin jo kovin millaisiin suuruuksiin Harvieu parhaimmillaan pystyy: varsinkin Forever In Blue on majesteetillinen ja vastustamaton. Nyt täytyy yrittää päästä sinuiksi tän uuden kappaleen kanssa. Oon edelleen sitä mieltä, että tässä naisessa on helmen ainekset - realisoituu se sitten listasijoituksena ja/tai arvostelumenestyksenä. Debyyttialbumi Through The Night ilmestyy toukokuun 7.
Menestyksekkäät duot pohjautuvat yhä useammin, syystä tai toisesta, joko avioliittoon tai verenperintöön: duot ovat aika usein naimisissa tai sisaruksia. Toivottavasti eivät kuitenkaan kumpaakin. Vaikka itselle ja siskolle olisikin lahjoitettu kaukalokaupalla talenttia, en usko että meidän musiikkiyhteistyöstä tulisi yhtään mitään - saati kovin monesta muustakaan luovasta yhteistyöstä.
Chicagosta ponnistavan Wild Bellen luomosoundien taustalta löytyy sisaruspari Natalie ja Elliot Bergman. Natalie on ilmiselvä tuleva indiekulta ja Elliot taasen Alexander Ebertin kaksoisolento, joten menestys on varmasti siltä pohjalta jo taattu. Puolittain jopa vakavasti puhuen Wild Bellen ensisingle Keep You on aivan mahtava osoitus siitä osaamisesta, jota bändiltä tulee tänä vuonna kokonainen levy. Singlen reggaehtavissa rytmeissä kaikuu nostalgiannälkäinen ja sielukkaampi Cults. B-puoli Take Me Away tukee ensisinglen perusteella tehtyjä johtopäätöksiä, ettei analogisen, soulista ammentavan retrodarling -soundin laskusuhdanne koittane vielä aikoihin. Bändillä onkin erinomaiset edellytykset hyödyntää sitä virtausta ja nostaa päänsä suuriin puheisiin.
'Löysin' uudestaan taannoin tanskalaisen sentimentaalirockin pienen suuren edustajan, Kashmirin, mikä sai aikaan valtaisan nostalgiaryöpyn. Sen uran neljäs ja paras levy Zitilities tuotti paitsi kansainvälisen läpimurron ja tunnustusta myös tukun hienoja kappaleita. Lukion aikaan tanskalaisrockilla meni muutenkin kovaa, kun mm. Mew oli suosikkeja.
Tämä levy potkii edelleen erityisen kovaa ja - yllättävää kyllä - vetoaa melko samoihin tunteisiin. (Henkistä) kehitystä lukion jälkeen on siis siinäkin mielessä tapahtunut näköjään kovin vähän. Muuten Kashmirin tuotantoon tutustuminen on ollut aika heikkoa.
Fiilistelin eräänä iltana Rocket Brothersin, The Aftermathin, In the Sandin ja Surfing The Warm Industryn tahtiin. En vain muistanut, että kavereilta löytyy kappaleille myös todella hienot videot. Mm. Rocket Brothersin animaatiota ja Aftermathin hienoa, alati vetäytyvää zoomia keikkavideolla on mukava katsella näin useamman vuoden jälkeenkin.
Cascine -levylafkasta alkaa muotoutua ihan huikea pesäke erinomaiselle musiikille. Jenkkitrio Selebritiesin lisäksi lafkan tärkeimpiä kiinnityksiä ovat lemppareiksi lukeutuvat Chad Valley sekä debyyttialbuminsa piakkoin Selebritiesin tavoin julkaiseva suomalainen Shine 2009. Jenkkitrion albumin julkaisu koittaa kaksi viikkoa myöhemmin kuin suomalaisveljiensä.
Chad Valleyn ja Shine 2009:n lisäksi Selebrities on erinomainen kiinnitys Cascinelle. Kun noiden bändien seuraan lisää vielä Villa Nahin, löytyy tästä bändistä yksi etevimmistä uusista kasari/ysäri New Wave -soundin ammentajista. Tämä kuuluu niin uudessa kappaleessa (Can't Make Up My Mind jonka video myös alla) kuin vanhemmalla eepeelläkin. Nostalginen olohan tässä tulee.
Jyrin hehkuttamana uutukaislevyn kiintoisuuskerroin nousi, joten päätin ottaa eilen vihdoin tämän helmen kuunteluun. Aivan erinomaista letkeyttä ja pesunkestävää discoilusoundia. Suosittelen.
Meillä ei ollut kotona tietokonetta, kun olin nuori. Enkä toisaalta mikään äärimmäisen innokas datailijakaan ollut, vaikka internetin syövereihin olisi mahdollisuus ollutkin syöksyä. Uusien bändien ns. löytäminen tai niihin tutustuminen oli täten kiven alla.
Kun olin osittain toipunut varsin fyysisestä konemusiikkiharrastuksesta, alkoi veri vetää yhä enemmän kitaramusiikin perään ja sitä tyhjiötä, jota MTV ei pystynyt täyttämään, muodostui kahden asian pyhä liitto, jolla musiikkikiinnostus sattumalta ponnahti takaisin kanveesista. Toinen näistä asioista oli sinänsä kohtalaisen tuottelias tapa kyttäillä leffojen/tv-sarjojen lopputekstejä ja bongailla sieltä leffassa soineiden hyvien kappaleiden nimiä. Näin törmäsin ensimmäisen kerran hienoon yhtyeeseen nimeltä Counting Crows ja kappaleeseen Colorblind, joka vieläkin on aika herkkis. (Näin sivuhuomiona voisi mainita, että leffa, josta tuo kappale löytyi, oli Cruel Intentions. Noh, päämäärä pyhittää keinot.)
Suurin musiikki-innoittaja oli tuolloin kuitenkin kirjaston musiikkiosasto, joka pienehkössä kaupungissa toimi kuin ajatus. Hankintaehdotukset toteutettiin lähes poikkeuksetta - harvinaisuuksienkin kohdalla. Toisaalta muiden tekemät hankinnat ja kirjaston työntekijöiden tekemät "nostot" esille olivat myös usein osuvia. Yksi harvinaisista bändeistä, jotka löysin itse ennen kuin ne 'tapahtuivat', oli Sigur Rós, jonka poimin hyllystä mukaan korttia vinguttaen lähinnä mielenkiintoisen nimen vuoksi. Olin myyty välittömästi. Levy oli Agaetis Byrjun, joka vieläkin lukeutuu suosikkeihin. Toisaalta Mew oli aikanaan kirjastosetien nosto, vaikka se olikin muutaman kappaleen verran tuttu, alkoi pitkä suhteemme vasta siitä.
Näin muistin varassa tämä oli hieman kinkkistä, mutta kasasin soittolistan noiden kirjastovuosien nostalgia-arvon vuoksi. Kaikki soittolistan bändit aina ranskahousesta The Cardigansiin ja Manicsiin eivät välttämättä ole varsinaisesti kirjastolöytöjä - useimmat toki. Ne kuvaavat aika hyvin tuolloista musiikkimakua, joka ei ehkä ollut niitä monipuolisimpia, joskaan se ei ole sitä vieläkään. #Kirjasto-soittolista Spotifyssä
Muutama vuosi Turkuun muuttamisen jälkeen yritin toisintaa menestyksekästä kirjastokaivelua ja useita levyjä tarttuikin mukaan, mutta se ei vain tuntunut enää samalta. Nostalgian vastapainoksi postauksen loppuun voi heittää jälleen vinkin hyvästä ilmais-EP:stä. Painted Palms -nimisen bändin Canopy EP on mukavaa experimental popia. Yhtyeen musiikissa on hieman yhtymäkohtia AnCoon, mutta erityisesti laulaja kuulostaa aivan Noah Lennoxilta.
Oon ennenkin miettinyt, kuka on tämä mystiseltä kuulostava 'Johnny' kahdessa suosikkikappaleessa. Nyt mietin sitä taas.
Håkan HellströminEn Midsommarnattsdrömin sanoituksissa esiintyy muuan Johnny amfetamiineineen. Toisaalta Bob DylaninSubterranean Homesick Bluesilla on Johnny, joka myös sekoittelee lääkkeitä. Onkohan kyseessä yksi ja sama jätkä? Ainakin mä tiedän, että haluaisin, kuten Håkan, perustaa bändin Johnnyn kanssa.
"Johnny med amfetaminet / Satte mig i baksättet / Du tog mig på en tur / Radion var på"
Toisaalta Robertin kappaleen Johnny ei vaikuta hullummalta jampalta.
"Johnny's in the basement mixin' up the medicine / I'm on the pavement thinkin' about the government"
Mä luulen, että Johnny on enemmän mielentila, persoona- tai ihmistyyppi kuin yksittäinen henkilö. Tunsin joskus 'johnnyn', ainakin luulen niin. Sitten se muutti Helsinkiin - ja bändit jäivät perustamatta.
Ihmeellistä, miten bändit voivat kerätä niin paljon lokaa osakseen. Kaiken menestyksen ohessa tietysti. Vai sen vuoksi? Tai siitä huolimatta?
Coldplayn (suomalaisittain "Kylmäsoitto", tai turkulaisittain "Kyl mää soita") kakkoslätty A Rush of Blood to the Head oli oikeastaan ensimmäinen levy, joka tapahtui kohdallani - oli itsessään tapahtuma. Se on vieläkin levy, jonka tunnen läpikotaisin ja melkeinpä paremmin kuin minkään muun albumin. Ensihitti Yellow esikoiselta ei pudonnut aikanaan, mutta In My Place sitäkin kovempaa. Kyseistä sinkkua ja levyä ennen koko 'alttis'brittirockskene ei ihan hirviästi napostellut. Luulenpa, että monen muunkin kohdalla koko Coldplay tapahtui vasta toisen levyn myötä. Vaikka tottahan Parachutes on äärimmäisen hieno debyytti.
Kakkoslevyyn ei ole oikeastaan tehnyt mieli tarttua kovinkaan pitkään aikaan. Ehkä juuri alun ylikulutuksen takia. Sen sävelissä lukion alku meni suurimmilta osin. Kun A Rush... sitten eilen pitkästä aikaa piipahti levysoittimessa ilo oli ylimmillään ja nostalgia tulvi ylle. Ei niinkään konkreettisia muistoja, vaan tunnetiloja hetkiltä, joita levyn parissa on vietetty. Joskus jopa tietyt hajut vievät takaisin tarhaan asti muistijäljellään ja niihin tunnetiloihin. Kuitenkin, oli outoa yhtäkkiä olla niissä tuntemuksissa, lukion ajalta. Toisaalta joku saattaisi osuvasti muistuttaa, että niinhän ne muistot toimivat.
Coldplay on bändinä nykyään jo niin iso, että se kerää väistämättä paljon myös vihamiehiä, mikä on tietysti ymmärrettävää. Syistä en tosin tiedä, miksi vihata: bändin muka-perusmiehen asenne, liian 'helppo' ja tylsä siirappinen sävellystyö, hyväntekeväisyys? Vai onko muu kuuntelijakunta syynä? Jos tarpeeksi moni hyppää kelkkaan, on joidenkin poistuttava, ikään kuin periaatteesta, ja vastustettava koko instanssia?
Muiden mielipiteet vaikuttavat muhunkin, aika usein ja aika liikaa. Joskus tuntuu, että Coldplayn kuuntelua pitäisi pikku hiljaa alkaa hävetä, tai ainakin salailla - se kun ei ole (enää) makuuhuoneessa levyttävä no-name artisti josta kukaan ei tiedä, paitsi tietty aallonharjailija. Coldplay ja Chris Martin kirjoittavat varsin hienoja pop-kappaleita ja niistä nauttiminen ei ole rikos. Toisaalta. Edellä mainituilla argumenteilla voisi puolustaa vaikka mitä artistia.
Sanotaan silti vielä pari valittua sanaa. X&Y on aliarvostettu levy, ainakin bändin tuotannon joukossa. Vaikka viime levykin on jo unholan puolella, on tuleva (ensi vuonna julkaistava?) levy kuitenkin suuren mielenkiinnon ja odotuksen kohde. Jos nyt Coldplay putoaisi artistikartalle tyhjästä, tuskinpa fanitus täältäpäin olisi ihan mutkatonta. Konteksti painaa. Silti Coldplay ja minä kuulumme aika erottamattomasti yhteen. Historia painaa. Kertoi se minusta (tai meistä) mitä tahansa, halusin sitä tai en.
Monipuolinen, lahjakas, tuottelias tuittupää Ryan Adams. Tiemme kohtasivat vasta Love Is Hell -albumin tiimoilta, mutta hyllystä löytyy myösGold. Sieltä pitäisi löytyä myös Easy Tiger ja ennen kaikkea Heartbreaker.
Kirjoittelen yleensä uusista, kutkuttavista löydyistä, mutta toisinaan vanhempiin levyihin palaa kuin muistoihin: vaivihkaa ja vääjäämättä. Taannoin (lue: kuusi kuukautta sitten) palailin Daft Punkin Discoveryn pariin vähän samassa hengessä: korostaakseni levyn tärkeyttä musiikinkuuntelijaminän hahmottamisessa ja oman levyhyllyn muotoutumisessa. Ajattelin tänään paljastaa oleellisen osan musiikkisokkeliani Love Is Hellin myötä.
Ryan Adams, alt-countryn lahjakkain ja tuotteliain biisigeneraattori on lempiartistejani. Oli viime levy ollut mikä tai millainen tahansa, ovat Adamsin uudet tuotokset valtavan mielenkiinnon kohteena - ja aiheesta. Mikäli minulta kysyttäisiin lempilevyä, todella tärkeää tutustumisen arvoista teosta, olisi alunperin kahtena EP:nä julkaistun Love Is Hell -albumin pakko olla kärkipään vaihtoehtoja.
Adamsin viidettä levyä on parasta kuvailla vertailemalla artistiin itseensä ja tämän uraan: vahvaa ja samalla ranteet viiltävän riipivää country-rockia (Anybody Wanna Take Me Home), hienosti kasvavia sävellyksiä (Political Scientist), seesteisiä kitaratunnelmia (World War 24) ja The Smiths -vertailuja jostain syystä kartuttavia kappaleita (City Rain, City Streets). Joidenkin silmissä Love Is Hellin loisto on haaleaa ensimmäiseen kahteen levyyn nähden Adamsin ensimmäisellä levyillä kuuluvien vahvuuksien hukkuessa silkkaan volyymiin (määrän). Oma mielipiteeni on päinvastainen, vaikka ekat levyt loistavia ovatkin.
Tämän albumin vahvuus on juuri Adamsin terävimpien oivallusten korostamisessa: helppoja sävellyksiä, mahtavia sävellyksiä ja hienoja sanoituksia, jotka kuitenkin paljastavat todellisen monimuotoisuutensa ajan kanssa. Ryan Adamsin kanssa voi oppia lauluntekemisestä paljon.
Eikä sitä Oasis-kappalettakaan voi jättää mainintaa vaille. WonderwallRyanin versiona on kyllä kovis. Jopa Noel Gallagher on itse soittanut säveltämästään kappaleesta livenä Adamsin versiota. Eipä hassumin coveroitu.
Saattaa kuulostaa ihan tappokliseeltä, mutta omassakin elämässä tapahtui muutoksia siihen aikaan kun Love Is Helliin tutustuin. Klisee on myös levyn nimi, mutta sangen osuva sekin. Erään kappaleen avaava "I am in the twilight of my youth" putosi kovaa kuin Acmen alasin Looney Tunesissa.
Ryan Adams on musiikin ihmemaa ja Love Is Hell on portti, jonka kautta sinne on helpointa kulkea. Tutustu Spotifyssä levyn toiseen, joskin hieman heikompaan osaan, tai hanki koko levy omaksi. Varmasti kannattaa.
Seuraava osa levyhyllyhehkutusta tuleekin toivottavasti vähän nopeammin, ettei ihan kuuden kuukauden välein jatketa tätä nyt jo huimaa postausten sarjaa. P.S. Kappaleiden valinta ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa.
Ajattelin vihdoinkin koota ensimmäisen slowshow-soittolistan Spotifyn avulla. Eiliset junamatkat Tampereen ja Turun välillä toimivat inspiraationa sekä vanha, pinkki iPod-mini, jota olen hävyttömästi käyttänyt neidin sijoitettua uuteen.
Tampere näytti ehkä vähän vaisun puolensa, kun sunnuntai ja sään epävarmuus koettelivat ihmisten mieliä. Onneksi Särkkis oli kuitenkin auki. Tai no, onneksi ja onneksi.
Junamatka takaisin päin oli väsymyksen ja kauniin kesätaivaan sävyttämä: iltahämärässä ja junailussa on vaan sitä jotain. Kun ikkunapaikalla tapitti taivasta ja antoi radan rytmikkään keinutuksen tuudittaa hämärän rajamaille, kaihomielisen ihmisen, kuten itseni, tarve pohtia syntyjä syviä kulminoitui näihin kappaleisiin. Osa on toki lisätty jälkeenpäin, sillä kaikki kappaleet eivät mieleen muistuneet. Ja kuuntelinhan High Violetin myös matkan aikana läpi. Jos joku muu tekisi junasoittolistan, niin saattaisi odottaa tämänkaltaisia kappaleita:
Kun kyseessä on minä, taivuin enemmän romantisoivan matkatunteen ja kaihon sävyttämiin kappaleisiin, kuten Ryan Adamsiin, Thomas Dybdahliin, Great Lake Swimmersiin jne. Vaikka silloin tällöin huumailenkin ihan chillwavesta asti dubstepiin sun muuhun, vetoaa tähän musailijaan eniten silti yksinkertaiset kitaran ja/tai pianon kuljettamat kappaleet. Tässäkin soittolistassa löytyy niitä ihan riittämiin. On mukana silti myös Shearwateria, The Delta Mirroria ja Foalsiakin. Tässä kappalelista, ja linkki Spotifyyn. Ja sopii tämä muuhunkin kuin junamatkalle, fiilistelee sitä kotonakin ikkunan ääressä, tai ilman.
Hirveesti sitä törmäilee kivaan musiikkiin. Jopa uuteen musiikkiin.
Kanadalais-amerikkalaisen The New Pornographersin kokoonpano on sangen vakuuttava, kun soolourillaankin loistaneet Neko Case ja A.C. Newman ovat osa tätä ryhmää.
Keväällä julkaistaan tämän indie rock -yhtyeen viides levy, Together. Ja tässä on maistiaista. (Viime levy oli muistaakseni hienoinen pettymys.) Your Hands (Together):
Passion Pit -vertailujen kruunaamaton kuningas Yes Giantess julkaisi myös taannoin uutta kappaletta. Niin kauan kuin tulos on The Ruinsin kaltaista, eivät vertailut kiinnosta tippaakaan.
Lontoolaisesta Velosta en ihan hirmuisesti tiedä, mutta musiikki puhukoon puolestaan. Aika pienessä mittakaavassa musiikkia toistaiseksi tekevän Velon kerrotaan herättäneen jo kiinnostusta suuremmissakin piireissä. MySpacessä myös remixit Ellie Gouldingista ja Penguin Prisonista. Videoita ei tietenkään löy'y, joten mars MySpaceen. Trading Alibis on ainakin tosi jees.
Casio Kids on norjalainen tuttavuus, joka on julkaissut musiikkinsa viime vuoden puolella. Mutta kyllä tämä nytkin toimii. Meinaa naurattaa, mutta ehkä sittenkin on viihdytetty olo.
Vähän väljähtäneestä musiikista kokemusta kartuttaneeseen: katselin perus-suomi-miehenä lätkää eräänä iltana ja eikös areenalla soinut Nenan99 Luftballons. Tuleeko kellekään kenties kasikytluku mieleen? Silloin oli sentään kaksi Saksaa. Miten voi olla näin nostalginen kappale (ja olo)?
Hast du etwas Zeit für mich
dann singe ich ein Lied für dich
von 99 Luftballons
auf dem Weg zum Horizont
Tämä kappale taitaa vieläkin olla ainoa saksankielinen kappale, joka on noussut esim. jenkkilistojen kärkeen.
Sufjan Stevensiä ei näy eikä kuulu. Ei tosin lukeudu tuttavapiiriin, niin tuo näkemisen puute ei ehkä sillä tavalla ole kummallisuus.
Viimeksi multi-instrumentalistina ja äärettömän lahjakkaana lauluntekijänä tunnetulta artistilta on kuultu folkimpaa matskua Illinois-levyllä 2005, ja sen jälkeen julkaistulla outtakes-levyllä samoista studiosessioista.
Olen alkanutkin epäillä, ettei Sufjan palaakaan folk-kappaleiden ja -levyjen pariin - ainakaan pitkään aikaan. Mieshän on ollut tottakai hyvä luomaan nahkaansa aiemmilla levyillään, joten siinäkään mielessä ei ole mitään syytä miksi seuraava ns. kunnon soololevy olisi millään tavalla aiempien kaltainen.
Sufjan palautui mieleen, kun eräänä päivänä korviini sattui eräs virallisesti kaiketi julkaisematon kappale, joka minulla on ollut muutamia vuosia vain live-tallenteena koneella. Barn Owl, Night Killer -kappale on mielestäni Stevensiä parhaimmillaan enkä oikeastaan haluaisi kuulla sitä edes siloteltuna studioversiona, vaan liven itsetallennettu rosoisuus sopii siihen.
Ei ole tietenkään mielekästä aina haihatella vanhojen suosikkien perään, mutta Sufjanin luomisvoimaa ja -laajuutta on jotenkin erityisesti käynyt kateeksi, vaikkei vahvasti kristinuskoon viittaava tematiikka aina uponnut olekaan. Mutta se on toissijaista.
Sufjan Stevens on yksi niistä artisteista, jotka ovat oikeastaan aina kulkeneet mukanani. Hän on myös siinä mielessä poikkeus, etten vieläkään omista yhtään hänen levyään. Ja se on suurin epäkohta levyhyllyssäni.
Eräs lempikappaleistani, John Wayne Gacy Jr., joka kertoo samannimisestä sarjamurhaajasta, ja siitä, miten kappaleen "minä" kokee omat syntinsä suhteessa murhaajaan. Tai niin ainakin olen ymmärtänyt.
Onko mitään parempaa olemassakaan kuin banjo ja tämä mies?
Joskus vierailu levyhyllyn / -laarin perukoilla tai perusteellinen tutkimus koneella jo olevasta (usein unohdetusta) musasta on yhtä tehokasta, mielekästä ja silmiä- ja korvia-avaava kokemus kuin uuden musiikin etsiminen ja kuuntelu. Tavallaanhan se on aika hölmöä, etten itse muista mitä levyhyllystä löytyy. Tai oikeastaan ei ole kyse siitä, etten muistaisi sitä konkreettista levyä vaan lähinnä unohtuu että miten hyvää musiikkia kyseinen levy sisälsi.
Lukio tai yläasteaikoihini Daft Punkin Discovery -levy julkaistiin, eli joskus 2000-2001. Ranskalainen, kepeähkö house-musiikki oli muutenkin silloin kartalla: mm. Cassius, Air ja Etienne de Crécy alkoivat jo vuosituhannen vaihteessa olla kovia nimiä. Daft Punkin lisäksi, tietysti.
Itse levyhylly on pysynyt siitä lähtien lähes samana, mutta sisältö muuttunut moneen kertaan käydessäni läpi ihan konemusiikkivaiheen (olin mm. Kupittaalla Koneiston kostossa 2001) ja täyden musiikinkuuntelun laantumisen. Discovery on kuitenkin ollut aina osa levykokoelmaani. Ja oikeastaan vasta vajaan kymmenen vuoden omistussuhteen jälkeen tajuan, miten oleellinen osa se on ollut.
Daft Punk oli tottakai tuttu jo Homework levyn myötä - Around the Worldhän soi jopa MTV:llä - mutta vasta Discovery teki minusta (ja monesta kaverista) fanin. One More Timen höyryjunankaltainen meno taisi soida huoneessani lopulta ihan kyllästymiseen asti. Digital Love, High Life, Nightvision ja monet muut maistuivat ja maistuvat jälleen aika hyvältä.
Silloin jopa Daft Punk laskettiin ns. oudoksi musaksi, enkä itsekään varsinaisesti (julkisesti) laskenut itseäni faniksi, koska kuulumisen tunne oli ylitsevuotava. Silti ei moni nykyäänkään mainitse ranskalaisduon tuotoksia kysyttäessä lempimusiikkia. Aika outoa, sillä varsinkin Discovery-levy lasketaan oleelliseksi osaksi koko ranskalaisen housen (tms) vyöryä.
Otettuani levyn jälleen kuuntelun, makustelin oikein miten hyvältä Daft Punk kuulostaakaan parhaimmillaan - ei tällaista tehdä enää. Pidin itsekin levyä joskus epätasaisena, joten ymmärrän miksi monet saattavat pitää. Silti tuntuu, että paljon on avautunut Discoverystäkin vuosien myötä.
Discovery on jotenkin viatonta, sinisilmäistä ja iloista ranskalaishousea - ja sitä parhaimmillaan. Kaikille tämä ei uppoa missään nimessä: monessa mielessä levy kuulostaa nyt melkein naurettavan vanhalta ja oli ilmestyessäänkin turhan vilpitöntä ranskahousea kyynikoille.
Loppujen lopuksi mielestäni ei ole monta levyä, jotka kaikkien pitäisi mielestäni omistaa enkä aio sanoa sitä tästäkään, mutta Discoveryn valtava vaikutus musiikkimaailmaan ja paikka viime vuosikymmenen parhaiden levyjen joukossa on tunnustettava.
Suosittelen palaamaan Daft Punkin pariin. Discoveryssä on ainutlaatuinen tilaisuus kuulla musiikkia, jota ei ole tehty katu-uskottavuudet mielessä, mikä tuntuu monia yrittäjiä vaivaavan nykyään.
Tsaijai, sanat ja soundit tulevat ihan vanhasta muistista kun levyn pariin palaa - takaan sen. Eikä Daft Punk ole koskaan kuulostanut paremmalta.
Tämän päivän teemana on laiskuus ja siitä johtuva musiikkien monipuolisuus. Ja sunnuntai.
Olen tänään kuunnellut jos jonkinlaista tämän vuoden puolella mukaan tarttunutta - pääasiassa viime viikolta. Mutta sen sijaan, että rajaisin postauksesta sellaset pois, jotka ei kuulosta oikein omalta, laitan tähän mukaan nyt vähän kaikkea. Toisaalta on myös hyvä saada tammikuu pakettiin biisien osalta yhdellä kirjoituksella. Ja tammikuuhan on uusien julkaisujen ja uuden musiikin kannalta ihan hullu! Sekava tämä postaus tulee olemaan, se on aivan varma.
Ennen kuin aloitan noista uudemmista kappaleista, niin on pakko laittaa tänne Junior Seniorin kappale, joka soi YleXillä tässä taannoin. Olin unohtanut koko bändin (ja kappaleen), mutta nyt kun kuulin, tuli nostalgisesti lukioajat komeesti mieleen. Tässä viisu, jonka videokaan ei oo hassumpi:
Ekana tässä oikeessa postausosiossa Goldfrapp: neidiltä on taas vuotanut uutta settiä nettiin. Rocket oli loppujen lopuksi aika mahtava kappale. Levy tulee 22. maaliskuuta, ja nyt tän Believerin myötä, alkaako jotain muutakin kiinnostaa aika tavalla tuleva Head First -albumi?
Folktronica-henkinen Tunng julkaisee tänä vuonna uuden levynsä. Maaliskuun alussa julkaistavalta levyltä on myös kappale Don't Look Down Or Back.
LoneLady kasvattaa Manchesterin jo ennestaan kovaa musiikkitalenttimainetta. Leidin esikoislevy julkaistaan helmikuun lopulla. Sinkku Immaterial on ladattavissa artistin kotisivuilta sähköpostiosoitetta vastaan.
RuotsalainenRadio Dept. on lupaillut uutta levyä jo pitkään, mutta nyt vakuuttelut ovat taas kiihtymään päin. Dream pop -genren tutuimpia bändejä oleva Radio Dept. on ilmoittanut Clinging To A Scheme -nimisen levyn julkaisupäiväksi huhtikuun lopun. Heaven's On Fire on uusin levyltä julkaistu kappale.
Yuckiin olen törmännyt yllättävän monessa yhteydessä siihen nähden, ettei yhtyeellä taida olla levytyssopimusta. Kuten seuraavakin bändi, tämä on myös lontoolainen. Vaikkei videota postaukseen liitettäväksi löydykään, ovat MySpacestä löytyvät demot tutustumisen arvoisia.
Nedry on lontoosta kotoisin oleva dubstep-bändi, jonka debyyttilevy julkaistaan helmikuun 22. päivä. Kappale A42 on kyllä mielenkiintoinen, joka kieltämättä ratsastaa dubstepin pienellä tulemisella, mutta katsotaan mihin yhtye kehittyy. Bändistä on sanottu, että se saattaisi olla ensimmäisiä dubstep-yhtyeitä, jotka pystyisivät murtautumaan valtavirtaan.
