Turku-soundit: Maglevs

(c) Milla-Maria Joki

Turkulaisten soundeissa jatketaan Maglevsilla, josta piti postailla jo vuodenvaihteessa (!) bändin esiteltyä Bicycle Dream -nimisen kappaleen. Jostain syystä muuten täysin toimivassa kappaleessa häiritsi synasoundi - mikä eväsi postauksen. Toisaalta jos aloittelevia bändejä haluaa tukea, tällaisten syiden ei pitäisi häiritä postaamista.

Maglevsin kohdalla otetaan vahinko takaisin: se julkaisi kolmikappaleisen uuden EP:nsä vihdoin soundcloudissakin, vaikka itse olenkin mukavasti päässyt sen tyyppimään ennakkoon. Tämä laiskasti eteenpäin tunnelmoiva EP on muuten myös ilmainen lataus. Kyselin tuossa myös Maglevsin Kasperilta keikkojen perään ja yhtyeellä onkin tarkoitus myöhemmin syksyllä suunnata keikkalavoille.

EP:n avaa hienosti rakentuva Van Rijn, jonka soundi on erittäin miellyttävä. Maglevsin indiepopissa tuntuu jo nyt synaileva pohjavire kiitettävästi. Oma suosikki Morning of the Blind sopii edeltäjänsä pariksi kuin nakutettu (tykkään tuosta päämelodiasta ihan älyttömästi, kosketinsoittajalle chapeau).

Yhtyeessä on paljon samaa kuin Streak & The Ravenin (myös kotimainen bändi) viimeisimmällä levyllä, joskin Maglevs tuo soundipalettinsa esiin paremmin jopa. Siinä äänimaailmassa piisaakin sitten tuttuja. Kun otetaan vielä eepeen päätösbiisi I'm Not Coming With You, virtaa vuorovedoin britpop, eräänlainen lounge-musan Ariel Pink sekä itseensä kepeästi suhtautuva ja hyvinvointivaltioon kyllästynyt pohjoismainen indiepop – Joydivision light. Maglevs on erinomainen lisä Turun bändi-kartalle. Alta EP kuunteluun:

Saturn III - Brutes

Helsinkiläinen Saturn III on, etenkin yhden miehen aivoituksiksi ja siitä toteutukseksi, erittäin hieno projekti. Fu Manchu -lätystä / Stanley Donenin leffasta nimensä saava yhtye on nimittäin toistaiseksi vailla varsinaista live-kokoonpanoa, mutta Saturn III:n Janne vinkkasi kuitenkin äänittämiään kappaleita.

Laulu on samanaikaisesti erittäin pehmeää ja sopivan rosoista, mikä kruunaa maltillisesti surisevan kitarasoundin. Soitannassa on jotain niin äärimmäisen tuttua, johon ei sormi osu. Juuri tällainen etäisesti jostain muistuttava soundi on monen menestysreseptin taustalla - se ei sorru kopiointiin, eikä edes pastissointiin.

Kahdesta kappaleesta uudempi Brutes on kokonaisuutena enemmän mun mieleen, mutta You Are The Dark Horsen kertsi kajahtaa komean kaikuisasti powerpopiksi ja sykähdyttää siten terävämmin. Vaikkei Saturn III:lla varsinaista kokoonpanoa vielä olekaan pysyvässä tilassa, sillä on vyöllään kaksi koossa pysyvää sävellystä, jotka toimivat erittäin hyvin. Se on peninkulmia matkaa moneen muuhun aloittelevaan bändiin verrattuna. Yhtä vahvaa biisinkynäilyä, live-kokoonpano ja keikkailua jatkossa ja muusikon synkeän kivikkoinen ylämäkikin alkaa taittua tasangoksi. Tykkään.

Psykedeliaa ja suosituksia: The Growlers, White Fence etc

Lopetan ihan just sen viimeviikkoisen Tukholman-visiitin ja keikan mehustelun, mutta viimeiset pisarat on silti puristettava hedelmälihasta. Palaan nyt aiheeseen suosittelujen myötä, joita Allah-Lasin kitaristi Pedrum siis auliisti jakoi. Ariel Pink ja "mostly old stuff" poislukien, suurin osa näistä suosituksista putoaa hyvin lähelle Allah-Lasin soundipalettia ja kotipaikkaa.

Kalifornialainen The Growlers, jota olen itsekin kuunnellut näistä eniten. 60's-vibat + Kristian Matssonilta ja/tai Deer Tickin John McCauleyltä kuulostava laulaja. Beach Goth on bändin itse soundilleen antama kepeä nimi. Uusin albumi Hung At Heart julkaistiin alkuvuonna, ja siitä onkin hyvä aloittaa. Myös 2010 julkaistu Hot Tropics on aika jees. Spotify palvelee!

White Fence taasen edustaa psykedeliaa ja vasenta laitaa, kuten moni muukin loppupostauksen bändeistä. Tame Impala ja Beatles on mainittava lauluntekijä Tim Presleyn aikaansaannosten myötä (mikä varmasti toistuu loppupostauksessa monta kertaa). Bändien kuuntelema bändi, kuulemma. Yhteistyötä mm. Ty Segallin kanssa. Uusin albumi Cyclops Reap ilmestyi huhtikuussa.

WF:n räminästä siirrytään huomattavasti lunkimpaan kantrihtavaan soundiin. Beachwood Sparks perustettiin '97 ja bändin jäsenet ehtivät kiertää useamman vuoden toisten artistien matkassa (esim. Ariel Pink ja Interpol), ennen kuin yhdistivät jälleen voimansa. Uusin albumi on viime vuonna ilmestynyt The Tarnished Gold, mutta yhtye lienee viime vuosina tutuin Scott Pilgrim -leffan soundtrackiltä.

Viimeksi 2006 uutta musiikkia julkaissut The Tyde on parhaillaan studiossa työstämässä uutta albumia. Surffikulttuuriin vahvasti assosioituva The Tyde hakee vaikutteita The Byrdsilta, kuten aiempi Beachwood Sparks. Bändin ensimmäinen albumi sai juuri kasettijulkaisun, jolta myös alla olevalla All My Bastard Children.

Temples on vaihteeksi Brittein saarilta ja hieman uudempi yhtye. Se voidaan kenties laskea osaksi vuoden sisään vyörynyttä neopsych-aaltoa, jossa Tame Impala mainittaneen hidalgona. Etenkin viime vuonna julkaistu Shelter Song on jälleen yhtä beatle-maniaa. Silti huikeaa meininkiä.

Hollantilaista multi-instrumentalistia Jacco Gardneria en ole paljon vielä kuunnellut, mutta se mitä olen tämänvuotista Cabinet of Curiositiesia kuullut, on ollut hyvää. Jaccon voi laskea samaan postaukseen oikein mukavasti muiden bändien kanssa: jos yhdestä näistä pitää, todennäköisesti myös muista. 

Viimeisenä ennakkoon kaikkein vierain: Paul Messis. Tämä westsussexilainen garage-rockaaja ammentaa myös kultaiselta kuuskytluvulta. Tämän postauksen artisteista putosi vähiten. Tänä vuonna julkaistun Case Closed -LP:n saa omakseen bandcampistä (£12, rajoitettu 500 kappaleen vinyylipainos).

Caviare Days - lämppärinä Debaserilla

Ruotsalaisbändi Caviare Days on jo kasvanut ulos lämmittelijän roolistaan. Debyyttialbumi on julkaistu, ja yhteistyötä löytyy Mando Diaon sekä Violensin tyyppien kanssa. Mutta Debaserilla Allah-Lasin esitaistelijana se valloitti pienen lavan suurbändin elkein.

Kirjoitin mallaspäissäni muutamia mielleyhtymiä ylös keikan aikana. Keikkahan siis alkoi niin, että kitaristi-rumpali-kosketinsoittaja -kolmikko veti ensimmäisen biisin instrumentaalina, kunnes lavalla paukkasivat kaksi naissolistia, jolloin show todella alkoi.

Muutaman sanan muistiinpanojen mukaan lämmittelijä, Caviare Days, oli huikean kova - sekä kitaristi että rumpali saivat erityiskiitosta taituruudestaan. Varsinkin kitarasoundi oli äärettömän hieno. Myös rumpalilla oli syli täynnä käsiä (sekä valtavan pitkää tukkaa). Syna/urkusoundi taasen toi mieleen The Doorsin, joissain kappaleissa yleismeininki taasen Wolfmotherin.

Bändin habitus, antaumus sekä palo toisaalta viittasivat jossain määrin The Soundsiin. Pidän pienimuotoisena ihmeenä, jos Caviare Days ei ole kokoluokkaansa moninkertaisesti suurempi bändi muutaman vuoden sisään. Tässä uusin Abbaa ja psykedeliaa kaikuva kappale bändiltä, sekä muutama vanhempi.

WALLA - Nature

WALLA on tavallaan Los Angelesista bändinä, mutta koko remmi on kansainvälinen: alkuperämaina jäsenistöllä mm. Meksiko/El Salvador, Brasilia, Korea, Italia ja Indonesia. WALLA julkaisee kaiken lisäksi toisen omakustanne EP:nsä kesäkuun alussa (4.6.).

Nature EP:n ensimmäinen kappale, No Time, on älyttömän viihdyttävä synapop-kappale. Mutta eepeen nimikkokappale Nature räjäyttää potin. Bändi onnistuu kuulostamaan paikoin Phoenixin ja alku-uran Strokesin epäpyhältä liitolta. Tähän lisäät vielä annoksen Shout Out Loudsin -kaltaisten ruotsalaisbändien kepeyttä, ja kieli poskessa vedetyt vertaukset tuntuvat jo turhilta. Kuulostele itse kesän odotuksen pyhittävä ihana pop-ralli Nature. Toivon että pojista kuullaan vielä isosti - ainakin ennen kuin jenkkiviisumit käyvät vanhoiksi.

Freeweights - Rust On My Heart

Helsinkiläinen Freeweights julkaisee vihdoin jatkoa viime syksyn Healing Time/End Scene -parin seuraksi. Asetelma on edelleen kahdeksakytlukulainen ja synaa säästelemätön. Kyllä tätä huudattaisi Aspenin rinteillä neonsateenkaaren väreissä. Äänitys, miksaus ja tuotanto -triumviraatin hoitaa jälleen ansiokkaasti Kane Kaspar Heinonen ja Audiamond masteroi. Hieno kappale. Hyvää kevättä bändin pojille kans!

The National - Demons

The National pitää kiirettä: uuden Trouble Will Find Me -albumin julkaisupäiväksi on ilmoitettu toukokuun loppupuolisko (20.5.), biisilistaa ja kantta esitelty sekä kiertueen Suomen visiitiksi kerrottiin jäähallikeikka Helsingissä lokakuun viimeinen päivä. Odotetusti uutisvirta jatkuu ensimmäisen levyltä irroitetun singlen myötä: Demons.

Yllättäen viime viikolla Berliinissä esiintynyt bändi lupaili jo tuolloin soitella uusia kappaleitaan. Demons on niin tyypillisen nationalia, ettei suurta irtiottoa aiempaan soundiin ole odotettavissa. Samaan tapaan kuin High Violetilta kuultiin ensimmäisenä Terrible Love, hitaasti kehittyvä ja maltillinen yllättäjä, Demons esittelee alakulolla varustettua, laiskatempoista poljentoa. Tykkään, niin kuin aina.

Trouble Will Find Mella mukana mm. St Vincent, Sufjan Stevens, Dark Dark Dark -bändin Nona Mari Invie. Levy ilmestyy jälleen 4AD:lle ja miksaus/tuotantopuolella apuna jälleen luottotyyppi Peter Katis.

Kappalelista, Trouble Will Find Me:

1 I Should Live in Salt
2 Demons
3 Don't Swallow the Cap
4 Fireproof
5 Sea of Love
6 Heavenfaced
7 This is the Last Time
8 Graceless
9 Slipped
10 I Need My Girl
11 Humiliation
12 Pink Rabbits
13 Hard to Find

Pimeys - Pimeys

Musablogien kyvyttömyys pitkäjänteisyyteen herättää usein närää: kun on 'kiire' ehtiä olemaan seuraavaa aaltoa edellä, edellinen postaus ja sen aihe ehtii vanhentua ja muuttua siten näennäisen mielenkiinnottomaksi. Saatan toisaalta toisinaan tykästyä turhankin kiinteästi joihinkin, niihin lemppareihin, ja raportoida joka liikkeestä.

Pimeys -yhtyeen jatkosta raportoi enemmän kuin mielissään. Viime keväänä esittelin bändin silloisen kesähittinsä Elämä kiinnostaa myötä. Uusi kappale, Pimeys, ei hälvennä tuolloin pohdiskelemaani ensivaikutelmaa, jonka bändistä saa. Suomirockin uutta tulemista. Egotrippi mielessä. Jukkaässät, samaet ja muut.

Akikin totesi juuri, että "kuulostaapa hyvältä suomen kieli tässä". Todella. Jos jäi viime keväänä väliin, tsekatkaa tästä. Äärimmäisen kaunis kappale. Keväinen debyyttialbumi lupaa paljon jo tällä singlellä, kun Studio Kekkosen Julius Mauranenkin on värvätty levyä miksaamaan.

Noin muuten Suomi-musiikista: Topi Sahan toinen albumi ennakossa Radio Novalla, täällä, ja Samae Koskisen uusi albumi taasen Nyt.fissä, täällä. Suomi-soundeista kenties hieman etäämmälle elektronisia biisejä tarjoili eilen neitsyt-postauksessaan blogin uusi kirjoittaja, Aki. Tsekatkaa sekin täällä.

Ballerina Black - Injureless: Blå

Losangelesilaisbändi Ballerina Black oli ennen yhteydenottoa itselleni täysin tuntematon bändi. Se on kuitenkin ehtinyt jo julkaisemaan albumin sekä lämmittelemään Silversun Pickupsia ja Interpolia. Nämäkin ansiot vahvistanevat kuinka vaikeaa on saada äänensä kuuluviin (musiikki)maailmassa. Toisaalta esim. Interpoliakin lienee lämpännyt ties kuinka moni jo unholaan vaipunut kokoelma muusikoita.

Ballerina Blackin kohdalla en toivoisi niin kuitenkaan tapahtuvan. Viime kuussa ilmestynyt Injureless-'sarjan' toinen EP, Blå, on nimittäin kelpo tapaus. Paitsi että bändi lainailee 80-luvulta, erityisesti Factory Records -soundilta, Bobby Moynahan mikrofonin varressa osuu Robert Smith -nuottiin niin usein, ettei se ole sattumaa.

The Curelta lainailu on toki ilmiselvää, mutta paikoin, synan yltyessä kovimpaan vauhtiinsa, kuultavissa on myös In This Light And On This Evening -levyn Editorsia. Silti Ballerina Blackin melankolinen mutta tasaisesti rullaava post punk -henkinen pop kuulostaa tarpeeksi omalta, että bändistä soisi tulevan jotain enemmän kuin verrokkiensa soundien hautausmaa.

Ennen kaikkea, Blå on tarpeeksi hyvä EP, että sen myötä yhtyeellä on menestyksen avaimet kädessä. Kappaleita tarjolla myös ilmaiseksi, mm. soundcloudissa. Kuuntele bändin koko tuotanto Spotifyssä, Blåsta aloittaen.

Alkuvuoden kotimaiset: Minä ja Ville Ahonen - Mia

Tänään Dynamoon keikalle palaavan Minä ja Ville Ahosen debyytti oli ansaitusti vuoden 2010 puhutuimpia ja kiitellyimpiä levyjä. Saman vuoden marraskuussa olin Dynamossa todistamassa jo (omassa mielessä ainakin) verrattomaksi yltynyttä bändin keikkaa. Vieläkin se on yksi kaikkien aikojen lempikeikoistani.

Siksi harmittaa, etten tänään pääse Dynkkyyn, kun kerran olisi mahdollisuus kerrata tuon reilun parin vuoden takaisen keikan hekuma. Mutta yritän korjata erheeni kuun lopulla Bar Kukassa, kun Ville vetää soolona. Perjantai-illan, ja naistenpäivän, ainoa oikea menovinkki on kuitenkin siis Minä ja Ville Ahosen keikka.

MJVA:n toista albumia ja keskiviikkona pohtimaani Neøvin debyytti yhdistää tuotantopuoli, sillä Artturi Taira tuotti Orange Morningin lisäksi myös Mian. Sattumaa tai ei, kumpikin on erinomainen albumi - en ole tainnut ihan osata arvostaa Rubikin nokkamiestä tämän ansaitsemalla tavalla.

Vaikka ensimmäisen albumin folk ei kaiu yhtä vahvana Mialla, bändin läsnäolo on levyllä yhtä korostamaton kuin debyytillä. Minulle Ville Ahonen on kuitenkin ensisijaisesti lyyrikko ja esiintyjä. Sanoitukset ovat Ville Ahosen ja Jussi Moilan yhteistyötä eikä ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi suomalaisen musiikin omaleimaisimpia ja etevimpiä sanoittajia.

Niin levy kuin sen sisältämät sanoitukset ovat synkkiä, ja harvemmin tuleekaan yhtä makaabereita asioita laulettua mukana. Raskaista aiheista huolimatta Mia ei ole raskas vaan keveä kuuntelijalle. Levy on kuin epätasapainoinen, kenties hieman neuroottinen hyvä ystävä, jonka seurasta nauttii ja jonka mielenlaadusta on huolissaan.

Miasta eikä bändistä tarvitse tosin olla huolissaan: MJVA:n luomisvoima on enemmän elossa kuin koskaan. En osaa sanoa onko Mia 'parempi' kuin ensimmäinen levy. Debyytti on tietenkin yhä suosikkilevyjäni, mutta Mian pimeyteen ja melankoliaan uskon kahlaavani iltojen valjetessa yhä syvemmälle ja yhä uudestaan, lankeavani kuin siihen viimeiseen ansaan.

Parhaat hetket: Joulukuun kolmas, Mia, Pimeys Tuli Huoneeseen Taas

Pinnan alla kuplivat: Pieni Hauta, Kerro Minulle Rakkaani, Syksy

Junior Prom - Sheila Put The Knife Down

Lähtökohtaisesti ei kai saisi olla ennakkoluuloinen, kun kahlaa inboxia ja sen mukanaan tuomia bändiviestejä läpi. Kävi miltei taas vanhanaikaiset, kun tsekkasin ennen kuuntelua Junior Prom -nimisen brooklyniläisbändin seuraajia / tykkääjiä / kuuntelijoita somen eri ulottuvuuksissa. Ikään kuin se vahvistaisi / eliminoisi yhtyeen merkittävyyden. Onneksi tsekkasin bändin tuotokset - Junior Promilla  kun on niukalti seuraajia itse biiseihin nähden.

Läpikotaisin typeräähän olisi skipata kuuntelu bändin vähäisen huomion takia, mutta kiireessä kaiketi kaikenlaista juolahtaa mieleen. Junior Prom on kuitenkin hiljattain julkaissut debyytti-EP:n (jonka voi ladata ilmaiseksi täällä!). Bändillä on todella radioystävällinen soundi á la Friendly Fires ja Foster The People (ja miksei Phoenixkin) mutta omaperäisessä ja tanssittavassa paketissa. Nouda ilmainen EP ja tsekkaa tämän huikean joskin valitettavan tuntemattoman duon tuotokset, varsinkin Sheila Put The Knife Down ja Big Timer ovat onnistuneinta satoa.

Wolf Alice - White Leather

En ikinä oikein tiedä miten suhtautua yhtyeeseen, jonka julkaisun oletettavasti vähemmälle huomiolle jäävä b-puoli on kiinnostavampi kuin se varsinainen julkaisu. Kenties se kertoo, että luulen tietäväni bändiä paremmin. Kenties olemme eri mieltä. Jotenkin se minut kuitenkin hämmentää.

Lontoolaisnelikko Wolf Alice tekee kovaa nousua ja on yksi tällainen bändi, josta näin hämmennyin. Fluffy olisi se varsinainen 7", mutta b-puoli on minusta äärimmäisen hieno. Fluffyssa ei ole mitään vikaa, mutta White Leather on warpaint-henkinen Daughter/The xx -annos. Eikä ysäriromantiikassakaan säästellä. Erittäin kova biisi ja potentiaalinen bändi. Tsekkaa Fluffy linkin takaa.

NEØV - Morning Fire

Yritän kaapia albumilistat kasaan tämän viikon aikana - varsinkin ulkomaislista aiheuttaa pulmia ja pohdittavaa, ei niitä levyjä vain riitä. Niin kuin viime vuonna, myös tänä vuonna on hyvä hengähtää listoista, niiden lukemisesta ja laatimisesta. Siihen tarjoaa hyvän lääkkeen kuopiolainen NEØV (née Neufvoin). Uusi irroitus ensi helmikuiselta Orange Morning levyltä on Artturi Tairan (Rubik) tuottama Morning Fire.

Huomattavasti hidastempoisempi Morning Fire on meditatiivisempi ja kypsempi sukulainen Windvanelle; ensisinglelle, joka tanskalaishenkisessä nuoruuden huumassa oli menevämpi tapaus. Hienosti aukeaa tämä uudempi: kerroksia, torvia, tunnelmaa. Alta kuunteluun.

Girls Names - Hypnotic Regression

Belfastilainen Girls Names valmistelee uuden levyn julkaisua ensi vuoden helmikuulle (18.2.13.). The New Life on tarjonnut jo samannimisen singlen ennakoiduksi flirttailuksi jatkoa odottavalle, alati kasvavalle fanijoukolle. Dead To Me oli varsin pidetty ilmestyessään 2011 keväällä. Hirvittävän kauas Girls Names ei ole harhailemassa synkemmästä brittikitaroinnista - ainakaan äärettömän hienon kahden etiäisen perusteella. Tässä uusi Hypnotic Regression, sekä myös aiempi The New Life -single.

Local Natives - Breakers

Gorilla Manor -debyytillään ihastuttanut Local Natives on yhdysvaltalainen folk-rockyhtye. Kiertueella on kuulemma jo kuultu uhkeita folk-sovituksia uudelta, yhteensä toiselta, levyltä Hummingbrid (29.1.2013). Onneksi bändi päätti muistaa meitä muitakin, jotka emme siis osu kiertuereitin varrelle, ja vieläpä studioversiolla. Breakers on ensimmäinen kappale, joka kuullaan kovien odotusten toiselta albumilta. Osatuottajana levyllä on toiminut The Nationalin Aaron Dessner. Boom.

Shark Week - EP

Washington D.C.stä tulee bändi, joka omistaa garage rockin rouhivan likaiset kitarat ja yhdistää ne hauskanpitoon kyllä niin osuvasti, ettei parempaa lauantai-illaksi voisi suositellakaan. Shark Week -niminen yhtye on julkaissut debyytti-EP-:nsä hiljattain, ja se onkin todella laadukas kolmen kappaleen yhdistelmä - paitsi tuon bändistä tihkuvan garagesoundin myötä niin myös laulaja Ryan Mitchellin raspisen sielukkaan parun ansiosta.

Shark Weekissä on juuri nyt kohdallaan kaikki niin hyvin, nimestä alkaen, ettei muuta kannata pyytääkään. Ei oo koskaan tehny yhtä paljon mieli omistaa surffilautaa ja kaatuilla turkoosiin veteen kuin Shark Weekiä kuunnellessa. Tsekatkaa huima EP Spotifystä ja video kappaleelle If You Want Me to Stay (For a While). Eepeen voit noutaa omaksesi bandcampistä, ja laitapa pojille pieni lahjoitus samalla.

Kaikki uudet tuulet kohdallaan

Delay Treesiä ja Neøviä (ent. Neufvoin) yhdistää paitsi se että ne ovat jo pitkään olleet kotoisella pop/rock -tutkalla ja vähintään asiaan vihkiytyneiden soittimissa, myös että jossain määrin kumpainenkin syleilee muutosta. Delay Trees oli ällistyttävän, jopa harmillisen, pitkään vailla levy-yhtiötä, mikä lopulta kääntyi parhain päin kun Soliti poimi suomalaisindielle tärkeän bändin suojaansa. Kuopiolaislähtöinen Neøvkin vietti pienimuotoista hiljaiseloa, kunnes julkisti lyhyen ajan sisään niin uuden, edellä mainitun, nimensä kuin sopparin levylafka Fullsteamille.

Nyt syksyllä koittaa siis kaksi tärkeää julkaisua: uutukainen, Delay Treesin toinen levy Doze (joka on tähänastisessa ennakkokuuntelussa pitänyt pintansa sitkeästi, ainakin täällä, tasaisen vahvana albumina) sekä Neøvin uuden tulemisen myötä julkaistava debyyttialbumi Orange Morning. Musiikin ystävien kaikkialla olisi pitänyt parin viime päivän aikana kokea ruhtinaallisia aallonharjoja joilta putoamista ei olisi edes ehtinyt ajatella kun seuraava jo vie korkeuksiin.

Delay Trees muistuttaa HML-kappaleellaan tuttuun tyyliin miten kauniita, haikeita tribuutteja kirjoitetaan (tällä kertaa Hämeenlinnasta). Vaikka Pausen myötä paljastettu uusi, tai ainakin päivitetty, musiikillinen suunta oli monelle tervetullut, huokasi moni sydän salaa kun HML kumarsi näin uskollisesti ja hienosti totutumpaan soundiin. Aivan erinomainen, ja suosikki, kappale. Parhaan suomalaisen unelmapoppia sointuihinsa vuolevan bändin titteli säilynee melko kivuttomasti Delay Treesin harteilla uudenkin levyn myötä.

Neøv paljasti eilen uuden singlensä tulevalta debyytiltään. Windvane ilmestyi eilen soundcloudiin Fullsteamin lataamana ja komensi seurakseen vielä Korallrevenin remixiä. En aivan kirjaimellisesti hieraissut silmiäni, mutta ylimääräinen hapenottohetki piti ottaa, kumpikin asia oli yhtä yllätyksellinen kuin hieno. Windvanessa kuuluu, monelle ilmiselvästi, Mew, eikä siitä pidä olla yhtään pahoillaan. Minulle Polar Song on ollut sellainen kappale, jonka jokainen bändi voi vain toivoa kirjoittaneensa - niin hienosti se kasvaa. Uuden nimen alaisuudessa bändi kuljettaa kuitenkin musiikkiaan uuteen suuntaan, josta Windvane on mun korviin erinomainen osoitus.

Lokakuinen Doze on ja tulee olemaan monen mieleen, mikä tulee toivottavasti esille myös bändin näkyvyydessä. Eikä tarvitse ennustella marraskuista Orange Morningin kohtaloa yhtään huonommaksi. Mutta nyt, tsekatkaa kappaleet. Nauttikaa suomalaisesta.

DIIV - Doused

Oon siinä mielessä varautunut ihminen, että jos jotakin tuputetaan joka suunnasta, en edes yritä tutustua koko asiaan. Esim. twitter-feed täyttyy nopeasti jo nykyään samankaltaisista asioista, etenkin kun se vihdoinkin nostaa päätään Suomessakin käypänä palveluna ja useammat ovat löytäneet sen. Moni sivusto toki kokoaa syötteen, kuten FB ja twitter, ja kun monessa paikassa sama aihe vallitsee, kertoo se joko siitä että seuraan liian samankaltaisia lähteitä ja/tai että jokin herättää intohimoa - oli se ansaittua tai ei.

Viime päivinä feedit ovat olleet täynnä nimeä DIIV, ja mullehan se on ollut melkoinen turn off, mutta onpa tuon nimen yltäkylläiseen levittämiseen sittenkin ollut aihetta. DIIV on nimittäin brooklyniläinen indie rock -bändi, joka vaihtoi nimensä Divestä ja alkoi mahtavaksi. Ja kyllähän tä olis pitänyt tietää, Beach Fossilsin Zachary Smithin sivuprojektista kun on kyse, on jälki helvetin kovaa ja jopa tanssittavaa. Doused on irroitus uudelta levyltä, Oshin (Captured Tracks, 26.6.)

Sunnuntaikappaleet, osa XVII, ja stressi

Ja hyvää päivää.

Jos nyt aloittaisin vanhan saarnan kiireistä - miksen ole ehtinyt postailla tapani mukaan vaikka olisin halunnut - vastaanotto saattaisi olla nihkeä. EHKÄ. Mutta mua itseänikin harmittaa, ettei aikaa ole jäänyt viime aikoina oikein mihinkään. Toisaalta, kaikki jotka ovat koittaneet valmistua ja käydä töissä samaan aikaan tietävät ettei aikataulutus ole ihan yksinkertaisinta - ainakaan mikäli haluaa säilyttää mielenterveytensä samalla ja jonkinlaiset suhteet läheisiin.

Noh, yleensä 20+ vuotta vanhemmat kollegat yleensä muistuttavat ei-niin-hienovaraisesti "että kuvittelepa tuohon vielä 2 vauvaa, asuntolaina, kissan matokuuri, omakotitalon rakentamisprosessi ja oman isovanhemman perunkirjoitus ja X ja Y päälle" ja blaablaablaa. Ei se sitä poista etteikö mulla olis nyt kiire, mutta hyvää nämä ihmiset kaiketi tarkoittavat. Olen koko kevään (tai koko lukuvuoden oikeastaan) uskotellut itselleni, että vielä tämä rypistys ja sit helpottaa.

Nyt olen (toivottavasti) ihan oikeasti sellaisessa tilanteessa, että ensi perjantai-iltapäivällä on suurin osa urakasta takana - sen jälkeen on ihan kumileimasimista ja yliopiston sisäisen postin kulkutahdista minun valmistumiseni kiinni, vihdoin. Tiistaina gradu kansituksesta ja tiedekuntaan ja perjantaina vika tentti (jonka miltei unohdin). Ja tietty kaverin tuparit illalla; mua vähän huolettaa, ihan aiheestakin, millä tavalla tämä työvaihde vapautuu perjantaina klo 18.

Tässä kun olen stressannut vähän muidenkin puolesta on pöllähtänyt aika mainioita kappaleita esiin. Ja jotta saadaan kaikille hyvä mieli, ettei tarvitse vain valittamisesta lukea, ajattelin jakaa niitä tässä ja nyt. Lätinät kun olivat pitkät, niin kappaleiden esittelyt pidän sitten lyhyinä.

Markkukin tämän jo ehti poimia, ja aiheesta, sillä kyseessä on Jessie Warelta älyttömän laadukas tunnari. 110% on sen nimi. Mä taidan työskennellä tän tahtiin, biitti on sen verran napakka ja kuitenkin välitön.

Kavinskya tai vanhaa Daft Punkia jos on ollut ikävä, niin Breakbot hoitaa tämän kaipuun rivakasti. Eivätkä mielleyhtymät mene tälläkään kertaa hukkaan, sillä myös Breakbot on ranskalainen ja remixannut mm. Kavinskya.

Jonkin selittämättömän kiemuran kautta lempilapseksi päässyt Solar Bears esitteli aiemmin viikolla taas kerran komeaa osaamistaan. Tällä kertaa instrumentaalikipale Cosmic Runner (hienoisesta koomisuudestaan huolimatta nimi puhuu puolestaan täydellisesti).

Ja viimeiseksi varattu kotimainen herkku, popahtavasti rockaava Neondad. Oululaisbändin viestit ovat olleet pilke silmäkulmassa kirjoitettuja ja lyhykäisiä - kannattaa siis antaa mahdollisuus bändin EP:lle soundcloudissa. 

Cats On Fire - A Few Empty Waves

Uuden levyn, tällä kertaa Solitille, julkaiseva Cats On Fire on jo nyt jonkinmoinen pieni isoveli monelle suomalaisbändille. Sen tekemisiä seurataan paljon, mutta niiltä odotetaan, ennen kaikkea, todella paljon - eikä odotusten painoarvo tai kiihko rajoitu pelkästään kansallisten rajojen sisäpuolelle vaan Cats On Fire on kansainvälinen odotustennostattaja. Erityisen osuva ja ylivertainen ylisana on sähköpostiviestissäkin mainittu, The Quietuksen Neil Kulkarnin käsialaa oleva anekdootti: "Genuinely gonna try hearing a guitar not played by Cats On Fire without vomiting in 2012." Jes, näin se pitääkin ilmaista!

Maaliskuussa (28.3.) All Blackshirts To Me -levy saa julkaisun. Toinen etkoilu levyltä kappaleen muodossa on A Few Empty Waves (jonka miltei veistelen koko ajan muotoon shapes). Antti teroitti kynäänsä jo Smiths- ja Morrissey-vertauksiin, jotka toki ovat läsnä, mutta Mattiaksen (?) ääni muistuttaa toisinaan myös Shearwaterin Jonathan Meiburgistakin. Erinomainen kappale, jonka tasoisena Catsin on syytä jatkaa, jos mielii edelleen pysyä turvanmitan pikkuveljien edellä.