Levyvalinta: Markus Perttula - Tuhon Sydän

Turkulaisen laulaja-lauluntekijän Markus Perttulan debyyttialbumi Tuhon Sydän julkaistiin juuri Kaakao Recordsille. Nykyisin Perttula tunnetaan ehkä parhaiten Sans Paraden laulajana, mutta nimenomaan soolo-breikkiä moni on odottanut jo vuosia, sillä mahtavan äänen omaavan artistin potentiaali on ollut tiedossa yhtä pitkään.

Tuhon Sydän on ollut täälläkin jo tovin kuuntelussa, mutta suurilta osin on kestänyt vastata yhteen kysymykseen: kohtaavatko odotukset ja potentiaali toteutuksen Perttulan levyllä? Perttula mainitsee dikotomian sitovan vahvasti levyn tematiikkaa yhteen, joten kenties sikäli on osuvaa sanoa, että kyllä ja ei.

(© Anssi Jokiranta)

Paikoin kuuluu selvästi, että masteroijan viittaa on soviteltu eri henkilöille - aikataulusyistä, mutta silti - ja että levy on tehnyt tuloaan jo pidemmän aikaa. Tuhon Sydäntä riivaa myös pituus: 12 kappaleen joukosta olisi voinut pudottaa muutamankin kappaleen. Esim. Lupauksen läsnäolo levyllä huutaa perustelua. Yhtenäisyys ja suunta kärsivät "välikappaleiden" myötä.

Se kritiikistä. Kaverin levystä on hankalaa ja ikävää antaa negatiivista palautetta - varsinkin kun tiedän miten vaikeasti Markus on tehnyt tuloaan, miten monta tyhjää lupausta levy-yhtiöiltä on jäänyt kaivamaan. Toisaalta, rehellisyys on kenties vähintä, mitä luovalle ihmisille voi antaa. Toivotaan että Markus moikkaa vielä turuilla ja toreilla!

Lankakerä on edelleen paras kappale, jonka Perttula on tehnyt. Tämä onkin asettanut itsensä hankalaan asemaan, sillä esimerkiksi levyn avaavat Myrsky, Vain Sudet Seuranaan sekä levyn loppupuoliskon Ainoa Tie ja Hävinneitä ovat kaikki kappaleita, joista pidän valtavasti. Ne toimivat paitsi itsenäisinä tekeleinä myös kantavat Tuhon Sydämen teemaa, mutta yksittäisinä kappaleina ne eivät vedä vertoja Lankakerälle. Silti, etenkin Hävinneitä on oma suosikkini levyltä.

Folk-rock on toimiva suunta, jonne soundia on osaltaan viety. Akustisvoittoisena Perttula on aina ollut vahva, mutta moni kappale on herännyt uuteen elämään rokimpana tai bändisovituksina. Varsinkin Magdalena Valkeus selloineen tuo mukavasti lihaa soundiin.

Vaikkei Tuhon Sydämellä vallitse dikotomia Perttulan toiveiden mukaisesti, on tämä onnistunut tekemään levyn, jolta löytyy runsaasti niin indiempää kuin radiosoittopotentiaalia. Suomalaisessa folk-rockissa uudet, kyvykkäät yrittäjät ovat niin harvassa, että tämäntasoisen debyyttialbumin puskeminen ulos vastoinkäymisistä huolimatta on hatunnoston paikka.

Tuntuu että nyt, kun Perttula on saanut ensimmäisen levyllisen kappaleita ulos, voi toisen albumin tekemiseen lähteä puhtaalta pöydältä, vailla paineita, teroitetulla biisikynällä. Poistakaa mainio Tuhon Sydän iTunesista täältä. Lähitulevaisuudessa sen pitäisi ilmestyä mm. Spotifyyn. Seuraavaksi Markuksen voi nähdä livenä huomenna Turussa Klubilla levynjulkaisukeikalla Viitasen Piian ja Tilhet, Pajut ja Muut ja (EDIT:) YLIhuomenna Nosturin alakerrassa Helsingissä.

Keikalla: Allah-Las @ Debaser Slussen

Ville nappas meikäläisen mukaan ja käytiin kattoo Allah-Lasin keikka Tukholmassa. En ollu ennen käyny Debaser Slussenilla, mikä käy vastedes entistä hankalammaksi, mikäli paikallisten puheet keikkapaikan sulkemisesta pitävät paikkaansa.

Allah-Las oli livenä aika huikea. Debaserin yleisökin osasi biisit ja lauloi mukana kiitettävästi, esim. Sandyssä: "Time after time girl, aa-aaaa". Bändi oli houkutellut paikalle lopulta aika monenlaista porukkaan mutta soundin nostalgisuus myös selkeästi vanhempaa partaa.

Itse keikkaa lienee turha analysoida kummemmin: se oli hemmetin hyvä, joimme oluita ja juttelimme bändin kanssa. Eka moikattiin solisti-Milesia, mutta pari ruotsalaista opportunistia feidas meidät sivummalle. Päädyttiin kuitenkin samaan pöytään Pedrumin, bändin kitaristin kanssa, joka oli erittäin rennolla fiiliksellä liikkeellä.

Tuolla alimmassa kuvassa näkyy, miten tarkkaavaisesti valvon Pedrumin toimintaa mun puhelimen kanssa: hän nimittäin kirjoitti ystävällisesti ylös bändisuosituksia, jotka voisin täälläkin jakaa. Ajatteli varmaan etten muuten muista niitä. Noin muuten juteltiin siitä mm. miten bändin nimeen on suhtauduttu - kaikki eivät kuulemma ihan kovin hyvin. Jaaaa..päädyin selittämään kitarasankarille vähän Suomen ja Venäjän historiasta, lyhyehkösti enkä toivottavasti ihan kovin ison facepalmin arvoisesti. Pedrum taasen kehaisi bändin taannoista Kreikan-visiittiä.

Parin päivän reissulla pistäydyttiin tsekkaamassa myös Helmut Newtonin näyttely Fotografiskassa (jos ehditte, menkää ihmeessä, aivan mahtava), pyörimässä levykaupoissa sekä etsimässä oletettavasti yksi Pohjoismaiden parhaista purilaispaikoista. Flippin Burgers löytyy Kungholms stranden 157:sta - etsikää käsiinne, takaan että tämä autenttinen burger-kokemus on sen arvoista.

Ja niin kuin näkyy, insta-henkisten kuvien lisäksi käteen jäi aika mahtikas t-paita. Lämppäribändistä en tähän postaukseen enää tunge tavaraa, sillä se ansaitsee myös oman postauksensa, johon palaan tuonnempana, lähipäivinä tms. P.S. Allah-Lasin poikien toinen albumi on jotakuinkin suunnitteilla, levytys tosin ei ole alkanut edes vielä. Jos joltakin meni ohi mistä Allah-Las on tuttu, se päätyi viime vuoden parhaat ulkomaiset levyt listalla ykköseksi.

Crystal Fighters - You & I

Brittibändi Crystal Fighters on odottanut kunnollista paikkaa parrasvaloissa jo ehkä turhankin kauan. Tämän kevään singlejulkaisujen odottaisi takaavan yhä enemmän. Wake oli jo positiivinen yllätys, mutta You & I on vielä parempi.

Toinen uudelta albumilta irroitettu single tuo mieleen yhtäläisyydet Edward Sharpe & The Magnetic Zeros -bändiin, sekä jonkin verran toki myös Fleet Foxesiin. Cave Rave ilmestyy toukokuun lopussa (27.5.). Tsekkaa alta kesän odotukseen oivallinen, tanssittava folk-pop-annos, sekä video kyseiselle raidalla.

Antero Lindgren - Last Summer

Talking With The Dead -albumin julkaisu koittaa vajaan kuukauden päästä, toukokuun alussa (3.5.). Antero Lindgrenin pitkä taival Tulevaisuuden Tusinan kärkipaikalle ei jääne miehen uran kliimaksiksi, sillä hienon Motherin jälkeen on vuorossa monen artistin uralla vaikean maineen saanut toinen albumi.

Mother-albumin synkistely näkyy korkeintaan peräpeileissä kun Last Summerin AOR-henkinen maailailu astuu vuoroon. J. Karjalaiseen ja Bruce Springsteeniin vievät mielleyhtymät nostavat siellä täällä päätään, mistä en voi sanoa pahastuvani. On mielenkiintoista seurata, miten underdog-asetelmasta vähintäänkin kohtalaista momentumia saanut Lindgren hyödyntää ja hyötyy debyyttinsä tuomasta menestyksestä sekä Tusina-valinnasta. Alku on hyvä.

Alkuvuoden kotimaiset: Minä ja Ville Ahonen - Mia

Tänään Dynamoon keikalle palaavan Minä ja Ville Ahosen debyytti oli ansaitusti vuoden 2010 puhutuimpia ja kiitellyimpiä levyjä. Saman vuoden marraskuussa olin Dynamossa todistamassa jo (omassa mielessä ainakin) verrattomaksi yltynyttä bändin keikkaa. Vieläkin se on yksi kaikkien aikojen lempikeikoistani.

Siksi harmittaa, etten tänään pääse Dynkkyyn, kun kerran olisi mahdollisuus kerrata tuon reilun parin vuoden takaisen keikan hekuma. Mutta yritän korjata erheeni kuun lopulla Bar Kukassa, kun Ville vetää soolona. Perjantai-illan, ja naistenpäivän, ainoa oikea menovinkki on kuitenkin siis Minä ja Ville Ahosen keikka.

MJVA:n toista albumia ja keskiviikkona pohtimaani Neøvin debyytti yhdistää tuotantopuoli, sillä Artturi Taira tuotti Orange Morningin lisäksi myös Mian. Sattumaa tai ei, kumpikin on erinomainen albumi - en ole tainnut ihan osata arvostaa Rubikin nokkamiestä tämän ansaitsemalla tavalla.

Vaikka ensimmäisen albumin folk ei kaiu yhtä vahvana Mialla, bändin läsnäolo on levyllä yhtä korostamaton kuin debyytillä. Minulle Ville Ahonen on kuitenkin ensisijaisesti lyyrikko ja esiintyjä. Sanoitukset ovat Ville Ahosen ja Jussi Moilan yhteistyötä eikä ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi suomalaisen musiikin omaleimaisimpia ja etevimpiä sanoittajia.

Niin levy kuin sen sisältämät sanoitukset ovat synkkiä, ja harvemmin tuleekaan yhtä makaabereita asioita laulettua mukana. Raskaista aiheista huolimatta Mia ei ole raskas vaan keveä kuuntelijalle. Levy on kuin epätasapainoinen, kenties hieman neuroottinen hyvä ystävä, jonka seurasta nauttii ja jonka mielenlaadusta on huolissaan.

Miasta eikä bändistä tarvitse tosin olla huolissaan: MJVA:n luomisvoima on enemmän elossa kuin koskaan. En osaa sanoa onko Mia 'parempi' kuin ensimmäinen levy. Debyytti on tietenkin yhä suosikkilevyjäni, mutta Mian pimeyteen ja melankoliaan uskon kahlaavani iltojen valjetessa yhä syvemmälle ja yhä uudestaan, lankeavani kuin siihen viimeiseen ansaan.

Parhaat hetket: Joulukuun kolmas, Mia, Pimeys Tuli Huoneeseen Taas

Pinnan alla kuplivat: Pieni Hauta, Kerro Minulle Rakkaani, Syksy

Local Natives - Breakers

Gorilla Manor -debyytillään ihastuttanut Local Natives on yhdysvaltalainen folk-rockyhtye. Kiertueella on kuulemma jo kuultu uhkeita folk-sovituksia uudelta, yhteensä toiselta, levyltä Hummingbrid (29.1.2013). Onneksi bändi päätti muistaa meitä muitakin, jotka emme siis osu kiertuereitin varrelle, ja vieläpä studioversiolla. Breakers on ensimmäinen kappale, joka kuullaan kovien odotusten toiselta albumilta. Osatuottajana levyllä on toiminut The Nationalin Aaron Dessner. Boom.

The Slow Show - Brother EP

Mulla on teille taas herkkua. Kun törmäsin tähän manchesteriläisbändiin, (melkein) päätin että näistä on kirjoitettava jo nimenkin vuoksi. Kas kummaa, PELKÄN nimen perusteella tutustuminen kannatti: The Slow Show -niminen folkrock bändi on katsokaas kaikkea sitä mitä miltei samanniminen blogi ei ole.

Saatte toki itse päättää mitkä erot meidän välillä ovat, aivan ilmeisten lisäksi, mutta Brother EP:llä kuuluu harkittuun ilmaisuun puhallettu elokuvallinen, syvä soundi, jonka päälle solisti Robert Goodwin komentaa sanoitukset eloon baritonillaan. Kuvittele hörppineesi viskiä, jonka jälkeen laittaisit samaan keitokseen Nick Caven ja Warren Ellisin elokuvamusaa, The Nationalia ja Neil Youngia.

Elbow'takin jo lämpännyt 1,5-vuotias bändi on kasvattanut lyhyen olemassaolonsa aikana poikkeuksellisen maineen: ylisanojen puuttuessa vertaillaan, niin kuin mainitsin, Youngiin ja Dylaniin, ja aikalaisista tietysti The Nationaliin. Amerikkalaista folkrock- ja americana-perinnettä ammentavan The Slow Show'n repertuariin lukeutuu näiden suuruuksien lisäksi rutkasti elokuvallista elementtiä, jonka osissa kappaleissa voi jäljittää osittain Caven ja Ellisin tekeleisiin.

On pääteltävissä jo näistä kuvailuista, että synkissä ja syvissä vesissä liikutaan, ja toisaalta bändin nimikin kertoo että hitaasti rakentuvat nämä kappaleet. Eikä tätä nyt aivan vapun juhlintaa varten voikaan suositella, mutta helvetin kaunista tämä on. Kuuntele alta The Slow Show'n Brother EP, joka saa fyysisen julkaisun toukokuun seitsemäntenä.

Älä anna mun valintaperusteiden kuunteluun leimata tätä bändiä, tai sen että se on sattumalta samanniminen kuin tämä blogi. Tämä Pohjois-Englannista amerikkalaisittain synkistelevä bändi voisi hyvin esiintyä keikalla The Nationalin jälkeen: ne jotka eivät ole tarpeeksi pahassa jamassa ensimmäisen jälkeen, saisivat aimo annoksen savuisen viskin ja mahonkisten nojatuolien itsetutkiskelua. Alla myös Brotherin video.

Damien Jurado - Museum of Flight

Turun Dynamoon tuodaan mielenkiintoisia artisteja. Damien Jurado ja Doug Paisley, mm., pistäytyivät viime vuonna esiintymässä ja - kuulemma - vakuuttivatkin. Jos nyt näin jälkikäteen saa edelleen harmitella, Damien Juradon keikan missaaminen kirvelee vieläkin, raskaasti. Hieno Seattlen mies, oli kuulemma käynyt ihastelemassa 8raitaakin vaimonsa kanssa.

Jurado julkaisee jo nyt mittavaan diskografiaansa jatkoa helmikuussa (21.2.). Julkaisijan viittaa harteillaan kantaa erinomainen Secretly Canadian. Maraqopa -niminen albumi on järjestyksessä..äh..no, sanotaanko nyt että mones, sillä 1995 julkaistiin ensimmäinen EP SubPopille tältä lo-fi folkin airuelta.

Museum of Flight  (Dynamon keikalla jo kuultu, ilmeisesti) on loistava uusi single, jolla Jurado täyttää sitä Elliott Smithin tyhjäksi jättämää aukkoa. Kummallakin herralla kun on pistämätön kyky tuoda musiikkinsa ilmaisua, joka kuulostaa säälin arvoiselta muttei säälittävältä, herkältä muttei nyyhkyltä. PIDÄN! Kuuntele myös ensimmäinen tuolta uudelta levyltä kuultu single, rockimpi Nothing Is The News.

Hyvää (Maan) päivää.

Monille koittaa lomien muodossa sopiva väli-ilakointi ennen vappua. Itsehän olen tutusti töissä. Silti tänään on aihetta aika triviaaliin juhlaan: tänään on kansainväinen Maan päivä. Jes?

Aiheeseen liittyen, kun kerran on Maan päivä ja kaikkee, törmäsin graduaineistoa lukiessa jälleen kerran suhteellisen pessimistiseen/realistiseen tekstin pätkään: "'Sustainable city is oxymoronic. The 'ecological footprint' of modern cities in Europe and America - the amount of land required to produce the resources they consume in relation to the land they occupy - is something like 200 times larger, on average".

Moisten lausuntojen kanssa spekulointi on aina tietty jännää, mut hyvää Maan päivää silti! Kaivoin sitä varten oikein lempparin pidemmän ajan takaa. Midlake on kova, tietty eikös juu, ja Roscoe legendaarisimpia kappaleita. Beyond the Wizard's Sleeve -nimellä loihdittu remix on edelleen niitä kovimpia, vaikka muutokset aika hienovaraisia ovatkin.

Freelance Whales - Day Off

Queensiläisen Freelance Whalesin folk-rock keräsi vajaa pari vuotta sitten kohtalaisesti huomiota. Indiepiirien mukahuumoria (ja -estetiikkaa?) huokuva nimi taasen kuulostaa nyt yhtä huonolta kuin ennenkin. Uusi single on kuitenkin tosiasia, jota huono bändinimi ei muuta miksikään.

Viime lokakuussa julkaistun Enzymesin pariksi julkaistiin nyt Day Off -niminen sinkku, joka todistaa selkeästi sen, että debyyttilevyltä tutut Hannahin kaltaiset maailman kivoimmat folk-tsipaleet ovat ainakin toistaiseksi 'eilistä' ja uusi soundi tekee tuloaan. Day Off tavoittelee jo hieman isompia soittojuomaloita kertsillään.

Toisaalta myös viime sinkulle on saatu video. Tässä Enzymes, jolla banjon on korvannut synasoundi. Bändinkehitys on mulle aina enemmän kuin ok, mutta pitääkö aina heittää syna peliin? Ei sillä tietty, ristiriitaisuus jatkuu: kiva biisihän tämä Enzymeskin.

Pitäisiköhän ihan arvailla, saako Weathervanes tänä vuonna jatkoa.

The Decemberists

Joulukuun ajan ehdoton bändi, The Decemberists, julkaisee tammikuun puolessa välissä The King Is Dead -nimisen albumin. Portlandilaisbändin ensimmäinen irroitus tuolta levyltä on täällä toistaiseksi jakamaton, Gillian Welchin tahdittama Down By The Water. Sen prosessointi noudatti itselläni tuttua kaavaa.

Aluksi pidin tätä hyvin vaisuna suorituksena ja tokaisin itselleni pitäytyväni rakkaassa Crane Wifessäni. Sitten uusintakuunteluiden myötä sen parhaus avautui. Se saattaa olla jopa yksi Decemberists-lemppareita. Eräs ystäväni totesi Down By The Waterin kuulostavan siltä kuin The Decemberists olisi yrittänyt tehdä Jayhawks-henkisen kappaleen. Lienee sanomattakin selvää, että hän on kumpienkin yhtyeiden vankkumaton sanansaattaja.

Seuraava eetteriin päässyt kappale The King Is Deadilta on January Hymn enkä taaskaan osaa päättää mitä mieltä olen. Hillitympi kitarointikipale saa kuitenkin vakuuttuneeksi että taas kerran The Decemberistsin uutukaista saa odottaa.

  The Decemberists – January Hymn by weallwantsome1

"Mä en ymmärrä"

Wilco on jotensakin sellainen bändi, joka paperilla kuulostaa vakuuttavalta. Mun musiikkimaulla pitäisi pitää siitä. Toistaiseksi en ole siinä onnistunut.

Lukemattomat tutut ja tutuntutut joilla on taipumusta samankaltaisiin bändeihin, pitävät chicagolaisesta Wilcosta, mut mä en vaan ymmärrä. Wilco tuntuu myös keräävän äärimmäisen fanaattista fanijoukkoa osakseen, jos 'alt-country', fanit ja fanaattisuus edes samaan lauseeseen sopivat. Mussa taas Jeff Tweedyn naamarikin herättää jonkinasteista ärsytystä, etten pääse siitä yli, kun pitäisi musiikkiin tutustua.

Pelkästään se, että Wilco on arvostettu bändi, ei saa minua puolelleen. Yankee Hotel Foxtrotista on puhuttu vuosikymmenen levynä jopa. Toisaalta, jos ihmiset joiden maku likenee omaani ja johon luotan, suosittelevat jotain, tulee siihen edes yrittää paneutua. Ikään kuin sen olisi velkaa. Eikä sillä, mä löydän yleensä kavereiden ja tuttujen suositusten perusteella eniten fanittamisen arvoista musaa ja suositukset ovat varsin tervetulleita. Wilcon kanssa tuppaan harmikseni luovuttamaan jo parin kappaleen jälkeen.

                                                  (Kuva: wikipedia)

Mutta ylipäätään Wilcon suhteen en aio luovuttaa.

Jengi tietty haluaa että muutkin näkee sen 'nerokkuuden' jonka itse havaitsevat ja ns. tajuavat - jotain mihin tietysti koko bloggaaminen musasta perustuu. Siksi ihmiset on myös tosi avuliaita auttamaan sut alkuun, esim. just Wilcon kanssa. Mäkin oon saanut suosituksia mm. aloittaa alkupään 'helpommista' levyistä. En oo tehny sitäkään. Koska oon kerran jo päättänyt, etten halua olla missään tekemisissä ton bändin kanssa, enkä vaan tykkää, niin ei sille voi mitään. Jotain tässä bändissä silti on oltava.

Tässä Yankee Hotel Foxtrotia kuunnellessa tuntuu koko ajan vaikeammalta jatkaa vanhalla linjalla. Randomilla Spotifysta valitut kappaleet kuulostavat jopa aika hyviltä. Kaikki eivät vieläkään putoa, mutta mä en oo koskaan (jaksanut) kuunnellut Wilcoa näin monta kappaletta putkeen: Jesus Etc., I Must Be High, Kamera, I Am a Wheel, I Am Trying to Break Your Heart jne.

Joku mua tossa Jeff Tweedyn äänessä ärsyttää vieläkin. Mutta ekaa kertaa musta tuntuu, että Wilcossa ja sen fanittamisessa on jotain järkeä. Täytyy palata asiaan vaikka puolen vuoden päästä, ja katsoa joko musta on tullut Wilcon miehiä.

P.S. Saa toki opastaa ja suositella Wilcon suhteen.

Megafaun, ei ku: NEIL YOUNG!

Vähempikin trafiikki johtaisi sokerihumalaan, hyperventilaatioon ja skitsoiluun. Tänään ilmestyy The Walkmenin uusi albumi, Lisbon, josta olin jo väsäämässä jonkinlaista reportaasia. Toisaalta warpaint vilautteli lokakuussa ilmestyvältä albumiltaan uutta. No, näistä huolimatta olin jo päätymässä Megafauniin, KUNNES.

Luin sitten, että Neil Young oli uudelta Le Noise -albumiltaan heittänyt ensimmäiset virallisemmat setit ilmoille, videon kera. Neil Youngista on oikeastaan vasta viime vuosina tullut tärkeä artisti itselleni, kiitos ystävien valistuksen tietysti. Uudemmat neilyoungit herättävät ennen kuuntelua aina vähän puolittaista hirvitystä, mitäköhän mahtaa tulla vastaan -asenteella. Silti NY:n tuotokset ovat aina tapaus.

Nyt Stereogumin premierenä kuultu Angry World on yksinkertaisuudessaan hienoa Youngia: pelkistetyn rouhiva kitara ja laulu (ja taustahälyä).

Pohjoiscarolinalaisesta folkrocktriosta, Megafaunista, olin ehtinyt jo alkaa kirjoittaa. Ja olisihan suorastaan kohtuutonta sivuuttaa niinkin hienon trion suoritukset. Minialbumin tänään julkaiseva Megafaun levytti tien päällä ollessaan 34-minuuttisen kappaleita. Heretofore -nimeä kantavalta lätyltä on mm. Volunteers. Iloa Megafaunista saavat varmasti The Avett Brothersin ja Bon Iverin fanit, esimerkiksi.

Uudelta lätyltä löytyy myös Megafauniksi yllättävän letkeä Carolina Days. Tsekkaa livenä:

Fistful of Mercy - superryhmittymä?

Mikä lasketaan ns. supergroupiksi? Kyllä mä katson, että jos suurimman osan jäsenistä tietää omista jutuistaan ja porukkana alkavat painaa uutta materiaalia, niin kyseessä on jo 'superryhmä'. Itse musiikilliset ansiot näissä porukoissa jäävät valitettavan usein vaatimattomiksi, kun lopputulos onkin vähemmän kuin osiensa summa.

                                                                  (Kuva: fistfulofmercy.com)

Aiemmin tänä vuonna mainitsemani Mt. Desolation täytti varmasti ehdot, kuten myös tämänpäiväinen Fistful of Mercykin. Jäsenistön muodostavat Ben Harper, Joseph Arthur ja Dhani Harrison (edesmenneen Beatlen, George Harrisonin, poika). Vaikka jälkimmäinen ei kenties musiikillisilla ansioilla olekaan kaikille tuttu, ovat Harper ja Arthur varmasti monen muistissa laulaja-lauluntekijöinä.

Näiden sankareiden muodostama bändi, Fistful of Mercy, julkaisee As I Call You Down -debyyttinsä lokakuun viides päivä ja odotukset ovat ns. korkealla. Ensimmäisen kappaleen perusteella on vaikea sanoa yhtään mitään, mutta sanomattakin lienee selvää, että tuotoksia odotetaan innolla. Ehkä se juuri onkin näiden superryhmittymien kirous: kavereiden kun pitäisi saada yhdessä aikaiseksi enemmän ja parempaa kuin yksin. Tässä Fistful of Mercy  -niminen kappale samannimiseltä bändiltä.

Brittifolkia sunnuntaille: Johnny Flynn & kump.

Isossa-Britanniassa folk on voimissaan. Erilaisissa, hienoissa muodoissa. Joukon terävimpänä kärkenä mainitaan yleensä Mumford & Sons sekä Laura Marling, jotka kumpikin saavat täälläkin suuria tunteita aikaiseksi.

Vähemmälle huomiolle jääneitä voidaan katsastaa ja kuunnella ainakin tänään: Johnny Flynn, Alessi's Ark, Emmy the Great, Cherbourg. Alessi's Arkista olenkin jo jossain vaiheessa kirjoitellut, mutta Noah and the Whalen jätän nyt huomiotta, sillä sen uskon olevan tutumpi usealle.

Johnny Flynn on mielenkiintoinen veijari. Been Listening, uusi albumi, ilmestyy kesäkuun 7. päivä. Aiempi A Larum -albumi keräsi lähes yksinomaan kehuja. Flynn on huhtikuussa kiertueella Mumfordin poikien kanssa ja tehnyt yhteistyötä Laura Marlingin kanssa tulevalla levyllään. Uusi Johnny Flynn -kappale tulevalta levyltä tulee tässä, Kentucky Pill:

Alessi's Arkiltakin on tarjolla uutta. Soul Proprietor on uusi EP tältä singer-songwriterilta ja siltä on kuultu mm. Shovelling:

  Alessi's Ark // Shovelling by Stayloose

Emmy the Greatin kokopitkä ilmestyi jo yli vuosi sitten. Mutta eipä tuo haittane vaikka sen tähän sisällytän. First Love on nimittäin oikein kiva levy. Itseltäni tämä jäi kuuntelematta tuolloin, mutta kevätiltamiin se sopii tänäkin vuonna paremmin kuin hyvin.

Cherbourg on erikoinen tapaus: bändi ehti lopettaa ennen kuin edes kuulin koko kokoonpanosta. Onneksi bändin kaksi EP:tä löytyvät myös Spotifystä. Cherbourgin soundissa kuuluu jotenkin monta kerrosta brittiläisiä folkbändejä, mutta myös kansanmusiikin vivahteet kuuluvat viulun myötä. Laulajan äänestä tulee hieman Snow Patrol ja Frightened Rabbit mieleen. Harmi, että bändi laittoi pillinsä pussiin, sillä olisi ollut mielenkiintoista nauttia bändin kokopitkän kuuntelusta. Tässä Man-kappaleen video:

Tsekkaa Cherbourgin EPt Spotifyssä: Into the Dark EP ja Last Chapter of Dreaming EP.

Viime päivien uutuuskappaleita

Deer Tick, The Radio Dept., Miami Horror ja Band of Horses ovat kaikki julkaisseet tavalla tai toisella uutuuskappaleitaan viime päivien aikana. Tai sitten niitä on vain vuotanut.

Deer Tick palaa kesäkuussa julkaistavalla kolmannella levyllään The Black Dirt Sessions. Ensimmäinen levyltä kuultu kappale Twenty Miles kuulostaa tutulta Deer Tickiltä, mutta jokin silti tuntuu muuttuneenkin.



Alt-country / folk -kokoonpanon aiemmat levyt War Elephant ja Born on Flag Day ovat olleet sangen pidettyjä julkaisuja. Itseltäni tuo jälkimmäinen on jäänyt katsastamatta, mutta War Elephantia on tullut kuunneltua ja se onkin hieno levy.



Ruotsalaisen The Radio Dept.in Clinging To A Scheme -levyä on odotettu oikeastaan koko kevät (ja sitä ennen tietysti pidemmänkin aikaa) ja parin viikon päästä julkaisupäivä koittaa. Ensimmäinen virallinen singlelohkaisu oli kepeä Heaven's On Fire. Nyt julkaistaan kappale nimeltä Never Follow Suit:





Miami Horror on julkaissut elektro pop -kappaleita tähän mennessä muutaman singlen voimin ja nyt kuullaan virallisen julkaisun muodossa Moon Theory. Tämä voisi enteillä levyjulkkarin olevan lähellä? Aiemmin Miami Horrorin useimpien tietoisuuteen nosti kappale Sometimes. Tässä kummatkin:





Band of Horses kutkuttaa jo tulevalla levyjulkaisullaan. Infinite Armsilta on aiemmin kuultu Compliments, mutta hiljattain myös levyn avausraita, Factory, vuoti nettiin. Ja se kuulostaa todella hyvältä. Harmi vain, ettei taida löytyä linkitettävää tähän yhteyteen, joten ohjaan Hypemiin.

# Factory @ Hypem

Fleet Foxesin uutta tuotantoa odotellessa...

Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold on muutamassa yhteydessä maininnut uutta Fleet Foxesin levyä koskevat luomisen tuskaan liittyvät ongelmat. Mutta siitäkin on jo aikaa. Uudesta levystä ei kummemmin tihku uutisia.

Robin Pecknold on ollut Joanna Newsomin kiertueella mukana vetämässä soolona lämmittelykeikkaa. Erään kappaleen on spekuloitu olevan (mahdollisesti) uutta FF-materiaalia. (Aika monta ehtoa mahtui noin lyhyeen lauseeseen, joten ei ihan kannata lyödä seuraavan videon perusteella mitään lukkoon).



Toisaalta voi lohduttautua kuuntelemalla seattlelaiskokoonpanon, Peppermint Majestyn, kappaleita. Tässä melko uudessa ja toistaiseksi hieman vieraassa kokoonpanossa on sekä Fleet Foxesista jäseniä että Crystal Skullsista.

CLOUDS BELOW

PEPPERMINT MAJESTY | MySpace Music Videos

Ja sitten taas, Fleet Foxes -vertailuja usein osakseen saavat bändit, kuten The Dodos ja Local Natives saattavat myös auttaa:

The Dodos- Fables

The Dodos | MySpace Music Videos



Tai sitten ihan FF:n oma materiaalia, Mykonos:



Ja Ragged Wood:

Perjantai-illan "uutuus": The Middle East

On niin kivaa, kun viaton huuma iskee musiikkia kuunnellessa. Ei oikein tiedä miten päin pyörisi ja kenelle hehkuttaisi. Tänään on sellainen päivä ja ilta. Ja bändin nimi on The Middle East. Taas kerran hieman outoa nimeä pukkaa.

Australialaisbändi The Middle East (huh, kaipa tohon nimeen on vain totuttava) kuulostaa Fleet Foxesilta, Sufjan Stevensiltä, Bon Iveriltä ja hieman ehkä myös Great Lake Swimmersiltä. Bändi kuulostaa jotenkin ihan naurettavan tuoreelta folk-rockilta - mikä ehkä vesittyy hieman, kun kuulee että alunperin EP:n Recordings of the Middle East kappaleet olivat jo 2008 Australiassa julkaistulla levyllä. EP on sittemmin julkaistu viime lokakuussa jenkeissä.

Kaikista blogikirjoituksista päätellen olen todella myöhässä tämän bändin kanssa, mutta mulle kelpaa silti. "Ei musiikinkuuntelun itseisarvo voi olla sen tuoreus", hän uskotteli itselleen.

Kun Fleet Foxesin uutta levyä saadaan tälle vielä odottaa, Sufjanilta ei ole kuulunut vuosikausiin uutta LP:tä ja Bon Iverkin on "telakalla" voi The Middle Eastin tahtiin huoletta tunnelmoida varsinkin talvi-iltoina - ja hymyillä itsekseen. Varsinkin seuraava kappale, The Darkest Side, on ihan älyhieno.

"And it's the darkest side of my heart that dies when you come to me".

Pakko kirjoittaa lopuksi vielä täysin asiaankuulumattomasti huhusta, jonka mukaan Wes Anderson olisi ollut kaavailuissa mukana Spiderman 4:n ohjaajaksi. Naurahdin tuolle itsekin, mutten niin kovaa, kuin nähdessäni rändöm-tyyppien YouTube -parodian aiheesta. Mun mielestä se oli ainakin tosi osuva ja siten hupaisa. Eli seuraavaksi ajatusleikki, MITÄ JOS: Mitä jos Wes Anderson (Roayl Tenenbaums, Darjeeling Limited) ohjaisi Spiderman-leffan:

Indiemusauutiset 2.0

(Olin itse kameran varressa Ruississa 2008)

Henkilökohtaisiin suosikkeihini lukeutuva The National ilmoitti eilen julkaisevansa uuden levynsä toukokuussa! Vihdoin edes jotain tietoa. Viimeksi muistan lukeneeni vuoden vaihteessa bändin levyttäneen useita kappaleita ja rajanneen valikoiman noin 15:een. Uusi LP on vailla nimeä, mutta eiköhän siitäkin saada oma uutisotsikko aikaiseksi muutamien viikkojen sisällä.





Amerikkalainen Midlake on myös albuminjulkaisupuuhissa. Kolmas studiolevy on nyt ennakkokuuntelussa NPR:n sivuilla. Ihmettelin, miten kummassa se voi olla kuuntelussa jo nyt, mutta onhan The Courage of Othersin julkaisupäivä jo ensi viikon alussa. Huhhuh. Kylläpä näitä levyjä pukkaa. En ole tätäkään ehtinyt kuunnella kunnolla läpi. 
# Midlaken The Courage Of Others NPRn sivuilla




Brittielektrobändi Goldfrapp julkaisee maaliskuussa uutta levyä. Jo nyt on kuitenkin kuunneltavissa mm. Spotifyssä makupalaa Head Firstiltä nimeltä Rocket. Ainakin toissapäivänä se oli vielä kuunneltavissa. Nettivideolaareista sitä ei (enää) sitten löytynytkään. Hyvin kasaripitoinen kappale Rocket kuitenkin on.

Olin laittamassa loppuun vielä Beach Housen hienon live-vedon Jimmy Fallonistä viime perjantailta, mutta tekijänoikeudet riistivät senkin ilon. Laitetaan nyt jotain liveä edes BH:lta, on sentään kyseessä sama kappale.

Uutta julkaisua vai kokonaan uutta. Frightened Rabbit vs. Thomas Western.

Oon miettinyt, että en välttämättä kovinkaan usein löydä jotain bändiä ekana. Ja vaikka löytäisinkin, ei mun korva tunnista lahjakkuutta tai nerokkuutta hirvittävän isolla prosentilla ekalla kuuntelukerralla. Usein mun pitää sulatella viikonkin ajan jotain levyä ennen kuin pääsen siihen sisälle tai jättää se kokonaan rauhaan ja palata siihen jonkin ajan kuluttua vain todetakseni et se on loistava.

Ajauduin pohtimaan moisia, koska alunperin tarkoitus oli vaan herätellä Frightened Rabbitin uuden levyn odottelua, mutta sitten törmäsin Thomas Western -nimiseen nuoreen kitarakaveriin netissä ja pidin, folkin ystävänä, kovastikin. Quite Early One Morning on miehen vuonna 2008 tehdyn EPn nimi. Westernin laulu on herkkää ja kitarannäppäily hienovaraista.

Tottakai EP:stä kuulee, että siinä on ns. pienen nimen omaa tekemistä, sillä käsittääkseni se on omakustanne, mutta Westernin levyllä on kaikki oleellinen läsnä, vaikkei se täysin 'valmista' kenties olekaan. Jollain tavalla soundi on kovin perinteistä, eikä missään nimessä huonossa mielessä. Jotain tässä kaverissa tuntuu olevan.

Western on maininnut Woody Guthrien, Bob Dylanin, Will Oldhamin ja muita innoituksekseen ja sen kyllä kuulee, useissakin kappaleissa. Mielestäni kaveri muistuttaa hieman myös Paolo Nutinia. Lay Down Your Weary Tune (Bob Dylanin alkuperäinen) on EPn helmi Your Front Doorin lisäksi. On levyllä pari heikompaakin raitaa..No, kannattaa katsastaa Spotifysta, sillä EP löytyy kumma kyllä myös siellä.

Ihan omaa levyä Thomas Western alkanee tehdä tämän vuoden alussa. Yritän pitää miestä silmällä.
Thomas Western MySpacessa.

Niin, se Frightened Rabbit. Midnight Organ Fight -levyllä oli jo mainioita raitoja, tai oikeastaan ei kauheasti heikkoja raitoja..Ja olihan se tosi hyvä levy noin kokonaisuudessaankin, joten ei ole mitään syytä miksei maaliskuussa ilmestyvä Winter of Mixed Drinks olisi myös. Frightened Rabbit soittaa indie folkia tai folk-rockia, ihan miten asian haluaa ilmaista. Tai jotain sinnepäin.

Levyltä jo julkaistu sinkku Swim Until You Can't See Land kuulosti kivalta, mutta jätti jotenkin toivomisen varaa ekan sinkun pontevuudelle. Sittemmin Nothing Like You on vuotanut nettiin ja kuulosti mainion menevältä. Linkkiä ei ole heittää valitettavasti tähän, mutta eiköhän se löydä tiensä jonkin ajan kuluttua YouTubeen myös :)

Sitä odotellessa Swim Until You Can't See Land ja vanhemmalta levyltä The Modern Leper.