Parhaat ulkomaiset kappaleet 2012: TOP 12

Tänä vuonna päätin taas hieman uudistaa listaustapaa. Aiemmin olen lyönyt surutta samaan listaan kaiken kansan kotoiset trubaduurit ja kansainväliset biittipyrkyrit. Nyt listaan ulkomaiset ja kotimaiset eri listoihin. Eka ulkomaiset kappaleet, sitten kotimaiset - vielä pitäis sit niistää kasaan kaks samanmoista albumipostausta, suomalaiset albumit tietty manteliksi puuroon näistä viimeiseksi.

12. Leonard Cohen - Darkness
Pistetään eka valinta jonkinmoisen fanaattisuuden piikkiin. Hieno 'paluu'levy vanhalta mestarilta. Darkness kaikesta huolimatta, jopa vanhempiin klassikkoihin verrattuna, hieno kappale. Uusi klassikko. Jälleen kerran on toistettava, I'm Your Fan.



11. Foreign Fields - From The Lake To The Land
Vähemmän tutulta Foreign Fieldsiltä tuli tänä vuonna kokonainen levy mannaa, etenkin Bon Iver -faneille. Levyn avausraita onnistuu mielestäni esikuvaansakin paremmin tunteisiin vetoavalla luontopaatoksellaan. Mukavia tyyppejä kaiken lisäksi, kun olivat yhteydessä.



10. Purity Ring - Obedear
Parjattu, rakastettu, Grimesin pienissä jalanjäljissä tepasteleva bändi. Meni meiltä Toronton reissulla valitettavasti ohi, mutta Obedear soi meillä hotellihuoneessa. Edelleen mun mieleen sykähdyttävää elektropoppia, joskaan ei koko levyä ihan tasaista.



9. DIIV - How Long Have You Known
Ah, DIIV, mun lempibändejä koko vuonna. Torontossa saatiin sentään tä tsekattua, jolloin viimeistään hypähdin bandwagoniin. How Long Have You Knownilla, kuten koko levyllä, kitarointi lähestyy huumaavuudessaan paratiisin portteja. P.S. Livenä toimii myös!



8. Grizzly Bear - Yet Again
Kuten monet bändin kappaleet, Yet Again hurmaa hiljalleen. GB:n äänimaailmaan voi suorastaan sukeltaa ja antaa ihanien nyanssien tihkua suuremman kuvion takaa. Kappale ei varmasti vieläkään ole paljastanut kaikkeaan.



7. Bat For Lashes - Laura
Kirjoitin kesällä ettei tällaista ole Natasha Khanilta kuultu - olen edelleen sitä mieltä. Olkoonkin, että Laura on suoraviivainen, pianovetoinen kappale, kasvaa siitä lähtökohtiaan huomattavasti suurempi ja merkittävämpi.



6. MØ - Pilgrim
Tanskalaisen lauluntekijän taidonnäyte vuoden omaperäisimmistä ja viihdyttävimmistä kappaleista. Vuoden jälkimmäisellä puoliskolla tarttui mukaan. MØ:stä sais mun puolesta tulla ns. iso nimi - varsinkin jos näin hauskaa jälkeä tekee.



5. Lemonade - Neptune
HAIM tuo tyttöbändit takaisin, mutta Neptune-kappale hoitaa oman osuutensa elektronisista poikabändisoundeista tasaisen laiskanvarmasti etenevällä biitillä ja suorastaan viettelevä lauluosuus. Missä tahansa olenkin, jos tämän kuulen, kaikki muu loppuu ja vedän ulkomuistista mukana koko biisin.

4. HAERTS - Wings

Tämäkin loppuvuoden löytöjä saksalais-brooklyniläiseltä aktilta. Wings on kappale, jonka tahtiin on hauska heilua, ilo laulaa mukana ja vakuuttua. Kaihoisan iloinen meininki, ja St. Lucian tuotanto. Timanttia.

3. John Talabot - Destiny (feat. Pional)

Talabot on käsittämättömän hyvä. Ja Destiny upean tämänvuotisen albumin kruununjalokivi. Soundissa ei anneta mitään periksi, mutta silti kappale onnistuu taivuttamaan klubitunnelman kotisohvalle. Kouluarvosanaksi erinomainen plus.

2. The Slow Show - Brother

Itsellekin yllätyksenä tämä. Sitä mukaa kuin lista päivittyi, kipusi Brother yhä ylemmäs ja ylemmäs. Vuoden loppua kohti kuuntelun määrä Brotherin kohdalla on kasvanut miltei eksponentiaalisesti. Majesteettisesti kasvava sävellys, eikä sovituskaan ole köykäinen.

1. Major Lazer - Get Free (feat. Amber Coffman)

Mietin jokseenkin pitkään, voiko muuta ykköstä edes olla? Get Free on jotenkin niin lahjomattoman monipuolinen ja silti moneen ihmiseen vetoava, ettei siitä voi olla pitämättä. Onnistuu niin puristien kuin tavallisemman musiikinkuluttajan ilostuttamisessa. Helppo ja ilmiselvä päätös mulle.

The Morning Benders

Grizzly Bearin Chris Taylor (tietääkseni basisti) tuotti muun muassa Veckatimestin ja nyt mies on häärinyt myös toisen albuminsa maaliskuussa julkaisevan The Morning Bendersin tuottajana. Bändin levy Big Echo ilmestyy maaliskuun yhdeksäntenä - täytyyhän se myöntää, että itsellänikin odotukset ovat kovat, kun Berkeleyn pojat ovat asialla.

Tällä kertaa suuntaa levylle on ollut antamassa erityisen osaava hahmo. Kun Grizzly Bear yhdistetään mihin tahansa, odotuksena on laatua. (Epämiellyttäväksi poikkeukseksi voidaan lukea muuan ranskalaisen autovalmistajan mainos, jossa soi GB:n kappale Two Weeks.)

Promises on ensimmäinen maistiainen tulevalta levyltä. Ja kelpo sellainen. Jotenkin nokkelan oloinen kappale ja kivat koukut.
Tässä on live-versio, mutta mm. myspace tarjoaa kappaleen studioversiona. LINKKI
Ja miesten omasta blogista voi ladata kappaleen ilmaiseksi s-postiosoitetta vastaan. blogi


Ja tässä aiempaa hienoutta The Morning Bendersiltä:

Vuoden paras folk-levy? Entä vuoden paras kokoelma?

muIndie-folk levyä on kenties turhaa rajata kovin tiukasti, sillä kovinkaan moni artisti ei voi kieltää levyllä kuuluvien vaikutteiden laaja-alaisuutta. Musiikkia on yhä vaikeampi kuvailla yhdellä sanalla, tai sisällyttää yhden genren alle. Ajattelin silti jakaa mielestäni vuoden kaksi parasta suoritusta omissa alalajeissaan: vuoden paras folk-levy ja paras kokoelma.

Vuoden parhaita levyjä noin yleensä minusta ei ole listaamaan, sillä jokaisella on omat suosikkinsa - se näkyy myös joka puolella nettiä tehdyissä listauksissa, esim. Animal Collective tuntuu ainakin jakavan mielipiteitä levyllään. Itse olen kuitenkin tyytynyt kertomaan mitä olen itse kuunnellut, lähinnä syksyn aikana, ja sillä linjalla aion pitäytyä.

Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että näistä seuraavista levyistä halusin kertoa. Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka useat postaukset käsittelevät lo-fi, dream pop tai kovin elektro-painotteista indiemusaa, olen silti enemmän folk-miehiä. Siksi tuntuu luonnolliselta kertoa mielipiteeni vuoden parhaasta folkin omaisesta suorituksesta.

Kuten kuvasta yllä näkyykin vuoden paras folk-levy on lontoolaisen Mumford & Sonsin käsialaa. Sigh No More on bluegrass-vaikutteista folk-rockia, ja sellaisenaan mielestäni parasta tänä vuonna. Mumford & Sonsin musiikki tuo ehdottomasti mieleen The Avett Brothersin, Fleet Foxesin, Great Lake Swimmersin ja muita nykyfolkin "suuruuksia". The Avett Brothersista tulee mieleen banjon osuus kappaleissa, Fleet Foxesista bändin yhteispeli ja Great Lake Swimmersista tietynlainen alakuloisuus, joka leimaa monia kappaleita.

Tiedän, että monet muistuttavat minua folk-kategoriaa selatessa, että entäpä Grizzly Bearin tänä vuonna julkaistu Veckatimest? Se on kuitenkin kovin kehuttu levy, joka vei yhtyeen soundia hieman "helpompaan" suuntaan ja nosti bändin kokonaan uudelle tasolle. En itse päässyt kovinkaan hyvin Grizzly Bearin Yellow House -levyyn sisälle, mutta tämä uudempi vaikutti keväällä edistykseltä, ainakin siinä suhteessa. Mumford & Sons on ehkä perinteisempää folkia, Grizzly Bear vähän kokeellisempaa. Kukin tehköön päätöksensä itse, kumpi on parempi - vai suostuuko vetämään liian tiukkoja linjoja lainkaan kahden erittäin hienon bändin välillä. Itse taidan sittenkin pyörtää päätökseni ja pitäytyä viimeisimpänä mainitussa vaihtoehdossa, ja julistaa Veckatimestin vuoden ensimmäisen puoliskon parhaaksi folk-levyksi ja lokakuussa julkaistun Sigh No Moren jälkimmäisen puoliskon parhaaksi.

Tässä kappaleet punnitsemisen "helpottamiseksi":

Aivan niin, meinasi unohtua vuoden parhaan kokoelman titteli. No, se lankeaa alkuvuodesta julkaistulle Dark Was The Night -kokoelmalle, jota olivat puuhaamassa The Nationalista tutut veljekset Aaron ja Bryce Dressner. Albumi tehtiin Red Hot Organizationin hyväksi, jonka tuotot menevät AIDSin vastaiseen taisteluun. Tuplalevynä julkaistu kokoelma sisältää suorituksia muun muassa Arcade Firelta, Feistilta, Bon Iverilta, The Nationalilta, Grizzly Bearilta sekä hienoja yhteistyönä tehtyjä kappaleita, kuten Antony Hegartyn (Antony and The Johnsonsin solisti) ja Bryce Dressnerin työstämän Bob Dylanin kappaleen I Was Young When I Left Home, joka on yksi soitetuimmista kappaleistani tänä vuonna.

Albumi on ehkä hivenen pitkä ja raskas sekä kappaleiden taso on ajoittain hieman epätasainen, mutta ansaitsee ehdottomasti silti vuoden parhaan kokoelman tittelin ja ehdottomasti hankinnan arvoinen. Leffasoundtrackeistä parhaan kokoelman tittelistä voisivat kilpailla kenties Merirosvoradion (The Boat That Rocked) soundtrack tai 500 Days of Summerin soundtrack, mutta pidän silti pääni, tällä kertaa :)

Tässä muutama kappale Dark Was The Night -kokoelmalta: