Lana del Rey - Chelsea Hotel No 2 (Leonard Cohen cover)

Leonard Cohenin Chelsea Hotel #2 on niitä New Skin For Old Ceremony -levyn huippuhetkiä. Versioijien joukkoon liittyy, kukapa muukaan, kuin Lana del Rey. Cover ei ole hassumpi, vaikka alkuperäinen luonnollisesti on omaan mieleeni. Lana kelpaisi silti saumattomasti Hotel Chelseaan, Janis Joplinin ja Cohenin seuraksi. Mielikuva vahvistuu tehdyn videon perusteella - Lana olisi toisessa elämässään voinut olla Cohenin muusa.

Sopivaa tunnelmaa sunnuntainollaukseen eilisen Ville Ahosen jälkeen. Bar Kukassa vedetty intiimi, akustinen keikka oli loistava.

Parhaat ulkomaiset kappaleet 2012: TOP 12

Tänä vuonna päätin taas hieman uudistaa listaustapaa. Aiemmin olen lyönyt surutta samaan listaan kaiken kansan kotoiset trubaduurit ja kansainväliset biittipyrkyrit. Nyt listaan ulkomaiset ja kotimaiset eri listoihin. Eka ulkomaiset kappaleet, sitten kotimaiset - vielä pitäis sit niistää kasaan kaks samanmoista albumipostausta, suomalaiset albumit tietty manteliksi puuroon näistä viimeiseksi.

12. Leonard Cohen - Darkness
Pistetään eka valinta jonkinmoisen fanaattisuuden piikkiin. Hieno 'paluu'levy vanhalta mestarilta. Darkness kaikesta huolimatta, jopa vanhempiin klassikkoihin verrattuna, hieno kappale. Uusi klassikko. Jälleen kerran on toistettava, I'm Your Fan.



11. Foreign Fields - From The Lake To The Land
Vähemmän tutulta Foreign Fieldsiltä tuli tänä vuonna kokonainen levy mannaa, etenkin Bon Iver -faneille. Levyn avausraita onnistuu mielestäni esikuvaansakin paremmin tunteisiin vetoavalla luontopaatoksellaan. Mukavia tyyppejä kaiken lisäksi, kun olivat yhteydessä.



10. Purity Ring - Obedear
Parjattu, rakastettu, Grimesin pienissä jalanjäljissä tepasteleva bändi. Meni meiltä Toronton reissulla valitettavasti ohi, mutta Obedear soi meillä hotellihuoneessa. Edelleen mun mieleen sykähdyttävää elektropoppia, joskaan ei koko levyä ihan tasaista.



9. DIIV - How Long Have You Known
Ah, DIIV, mun lempibändejä koko vuonna. Torontossa saatiin sentään tä tsekattua, jolloin viimeistään hypähdin bandwagoniin. How Long Have You Knownilla, kuten koko levyllä, kitarointi lähestyy huumaavuudessaan paratiisin portteja. P.S. Livenä toimii myös!



8. Grizzly Bear - Yet Again
Kuten monet bändin kappaleet, Yet Again hurmaa hiljalleen. GB:n äänimaailmaan voi suorastaan sukeltaa ja antaa ihanien nyanssien tihkua suuremman kuvion takaa. Kappale ei varmasti vieläkään ole paljastanut kaikkeaan.



7. Bat For Lashes - Laura
Kirjoitin kesällä ettei tällaista ole Natasha Khanilta kuultu - olen edelleen sitä mieltä. Olkoonkin, että Laura on suoraviivainen, pianovetoinen kappale, kasvaa siitä lähtökohtiaan huomattavasti suurempi ja merkittävämpi.



6. MØ - Pilgrim
Tanskalaisen lauluntekijän taidonnäyte vuoden omaperäisimmistä ja viihdyttävimmistä kappaleista. Vuoden jälkimmäisellä puoliskolla tarttui mukaan. MØ:stä sais mun puolesta tulla ns. iso nimi - varsinkin jos näin hauskaa jälkeä tekee.



5. Lemonade - Neptune
HAIM tuo tyttöbändit takaisin, mutta Neptune-kappale hoitaa oman osuutensa elektronisista poikabändisoundeista tasaisen laiskanvarmasti etenevällä biitillä ja suorastaan viettelevä lauluosuus. Missä tahansa olenkin, jos tämän kuulen, kaikki muu loppuu ja vedän ulkomuistista mukana koko biisin.

4. HAERTS - Wings

Tämäkin loppuvuoden löytöjä saksalais-brooklyniläiseltä aktilta. Wings on kappale, jonka tahtiin on hauska heilua, ilo laulaa mukana ja vakuuttua. Kaihoisan iloinen meininki, ja St. Lucian tuotanto. Timanttia.

3. John Talabot - Destiny (feat. Pional)

Talabot on käsittämättömän hyvä. Ja Destiny upean tämänvuotisen albumin kruununjalokivi. Soundissa ei anneta mitään periksi, mutta silti kappale onnistuu taivuttamaan klubitunnelman kotisohvalle. Kouluarvosanaksi erinomainen plus.

2. The Slow Show - Brother

Itsellekin yllätyksenä tämä. Sitä mukaa kuin lista päivittyi, kipusi Brother yhä ylemmäs ja ylemmäs. Vuoden loppua kohti kuuntelun määrä Brotherin kohdalla on kasvanut miltei eksponentiaalisesti. Majesteettisesti kasvava sävellys, eikä sovituskaan ole köykäinen.

1. Major Lazer - Get Free (feat. Amber Coffman)

Mietin jokseenkin pitkään, voiko muuta ykköstä edes olla? Get Free on jotenkin niin lahjomattoman monipuolinen ja silti moneen ihmiseen vetoava, ettei siitä voi olla pitämättä. Onnistuu niin puristien kuin tavallisemman musiikinkuluttajan ilostuttamisessa. Helppo ja ilmiselvä päätös mulle.

Cults - Everybody Knows (Leonard Cohen cover)

NÄIN TEHDÄÄN COVERI!!!!11

Pöh, jos oikein aliarvioivasti kirjoittaisin, saattaisi tuohon jäädäkin postauksen anti, mutta ytimessään siinä on viestiä: tämä on paras coveri jonka olen kuullut pitkään aikaan. Asialla on siis taannoinen pöhinäbändi Cults, joka on päässyt Leonard Cohenin upean Everybody Knowsin kimppuun. Ei meinaa alkuperäistä kappaletta tunnistaa Cultsin hypnoottisen junnaavan sekä jotenkin karun tulkinnan vuoksi.

Videon audio on livetaltioinnista huolimatta ensiluokkainen. Kuulemma kokonainen coverilevykin saattaisi olla tulossa nimikkeen Old Ideas With New Friends alla, joka sisältäisi eri artisien LC-tulkintoja. Tässä siis Everybody Knows.

- - - - - - - - - - - - - -

# nyt levylautasella tietenkin Leonard Cohenin Old Ideas. Miten se vanha mies vertyy näin hienoon levyyn?

Leonard Cohen - Darkness

Teen hyvin harvoja asioita mielummin, kuin kuuntelen Leonard Cohenia. Kuun lopulla julkaistava uusi levy sisältää jo nyt yhden insta-klassikon, ensimmäisen siltä kuullun singlen, Show Me The Place. Kun Old Ideas -niminen levy ilmestyy, kaivettaneen taas vanhatkin albumit esiin nonstop-kuuntelua varten.

Darkness on toinen uudelta albumilta irrotettu kappale, jossa yhdistyy uran alkupään albumeiden kitaratyöskentely ja keskivaiheen tutuksi tuomat jamittelu-urut. Ja tuttuun sävyyn Cohen laittaa sanoja toisensa perään. Noinkin mittavan uran tehneen miehen uudelta levyltä taidan nyt odottaa aika paljon.

Leonard Cohen - Show Me The Place (uusi kappale)

Oman asian esittelyä ei tietysti koskaan saisi aloittaa sen miinoittamisella. Mutta toisaalta ei voi odottaa, että samoja ihmisiä kiinnostaa Jamie XX:n Radiohead rework (joka muuten on awesome!) ja toisaalta veteraaniartisti Leonard Cohenin uusi kappale, vaikka mua kiinnostaakin.

Jatketaan heti seuraavassa postauksessa vaikka seuraavalla buzzbandillä tai sitä manttelia tavoittelevalla, mutta suodaan nyt Cohenille paikka parrasvaloissa jälleen kerran. Uusi albumi Old Ideas ilmestyy tammikuun lopulla ja siltä kuullaan nyt ensimmäinen kappale Show Me The Place.

Pianovetoinen kappale taustalaulajineen on yhtä vähäeleinen kuin millaisena Cohen on totuttu näkemään, varsinkin viime vuosina. Bassoksi jo useita auringonkiertoja sitten kääntynyt ääni rouhii syvemmältä kuin kenties koskaan, testikkeleistä asti. Kappale on koskettava ja tuntuu kantavan tulkitsijansa arpia sävelkielessään. Tämä tuntuu kaikin puolin oikealta tavalta Cohenille palata uusin kappalein. Odotamme lisää.

  Show Me The Place by leonardcohen

Leonard Cohenin 77. syntymäpäivä

Montrealista maailmalle ponnistanut laulaja-lauluntekijä-kirjailija Leonard Cohen täytti eilen 77. Minulle Cohen on suurista suurin - osittain myös siksi, että tämä jätetään usein vaille loppullista tunnustusta. Lyyrikkona huudellaan useammin Dylanin perään eikä toisaalta Cohenin ääntäkään usein mairitella. Siitä hän tosin itsekin toteaa ironisesti Tower of Songilla: "I was born like this, I had no choice / I was born with the gift of a golden voice".

Luin lomalla kuukausi sitten Ira B. Nadelin kirjoittaman Cohen -elämäkerran. Joululahjaksi saatu kirja unohtui hyllyyn keskeneräisenä, joten tartuin siihen uudestaan. Siitä löytyy toinen toistaan unohtumattomampia kohtaamisia esim. New Yorkin Chelsea Hotelissa Janis Joplinin ym. kanssa. Toisaalta paikoin käsitellään tuskastuttavan yksityiskohtaisesti suhteellisen mielenkiinnottomia tapahtumia - sanon näin jopa vannoutuneena fanina.

Usein olisi ollut mielenkiintoa kuulla lisää tapahtumista esim. kreiseissä levytyssessioissa asetta heiluttaneen Phil Spectorin kanssa. Toisaalta biografiat joutuvat tasapainottelemaan fanien ja peruskirjanlukijayleisön välillä. Cohenin 'taiteilijan sisäisestä kamppailusta' lukeminen oli ehdottomasti kuitenkin inhimillistävää ja kiinnostavaa.

                                                                (Kuvat viimeistä lukuun ottamatta täältä.)

Elämäkerta on kirjoitettu jotensakin yhteistyössä Cohenin kera - siksi myös raadollisetkin paljastukset tuntuivat entistä armottomammilta, kun taiteilija itse on mukana jonkinlaisella panoksella ollut.

Seuraavaksi aikeena on siirtyä Cohenin oman kirjallisen tuotannon pariin: (Jarkko Laineen kääntämät) runokokoelmat sekä romaanit The Favourite Game ja Beautiful Losers kiinnostavat kovasti. Kappaleista oon viime aikoina luukuttanut hupaisaa ja loistavaa Jazz Policea.

Viimeksi kohdattiin sankarin kanssa reipas vuosi sitten Hartwallilla. Keikka oli loistava. Toivottavasti tiemme kohtaavat vielä. Onnea 77-v.

Sivustosuosittelu: Cover Me

Covereiden ystäville löytyy musiikkisivustoista erinomainen vaihtoehto. Pitkän seurailun kohteena ollut, kerran tosin unohtunutkin, Cover Me löytyi uudestaan, kun etsin Leonard Cohenin Famous Blue Raincoatista tehtyjä covereita. Tämä mainio coveritaivas tarjosi uutukaista Villagersin tekemää versiota, joka on varsin uskollinen alkuperäiselle.

Oon aika innokas kuulemaan näitä versiointeja itse, varsinkin kun useat niistä ovat aikamoisia syvyyspommeja epäonnistuessaan - toisaalta etevät aika palkitsevia. Tsekkaa täältä myös oma coveripostaus, aika sekava sellainen kyllä.

Tuo Cover Me -sivusto on loputon aarreaitta kyllä, tsekatkaa esim. Teen Daze Neil Youngin kimpussa (!), tai Edwin Van Cleefin elektro pop -versio Lisztomaniasta, tai Juliana Dailyn akustinen versio Bon Iverin Calgarystä. Jehna, tämä sivusto kokoaa erinomaisesti covereita samaan lokaatioon, joten suosittelen tutustumaan, ellei se jo tuttu ole.

Starlings & The Collectable Few

Meh. Olin oikeastaan aika yllättynyt, miten helppoa, mukavaa ja rentouttavaa oli olla tietokoneetta muutaman päivän ajan. Tietokoneella hengailu, näennäisesti kepeydestään huolimatta on aika raskasta pidemmän päälle. Muutama päivä pelkkää rentoilua ruoan ja sen sellaisen äärellä tuli niin tarpeeseen, että paluu arkeen ja töihin tuntuu taas kerran aika nuhaiselta - joillakin konkreettisemmin kuin toisilla. Heh.

Internet-ympäristön tuossa ajassa jakama informaatio tuntui aluksi vähän tuskaiselta kirittävältä, mutta esimerkiksi Facebookin noin n potenssiin n päivitystä eivät liikuttaneet päiväjärjestystäni mitenkään. Muutos aiempaan oli niukka, mutta oleellisinta oli sen tajuaminen, ettei ole vähänkään tarpeellista tietää miten monella eri tavalla facebook-"kaverit" ovat toivottaneet joulua. Jonkinlaisen henkisen vakauden saavuttamiseksi tietokoneajan vähentäminen voisi olla paikallaan. Kaipaan esimerkiksi huvikseen lukemista aikasta paljon, kaikki kirjat kun tuntuvat olevan niin tiukasti opintoihin liittyviä, että lukemalla muuta lähinnä kerjää ikävyyksiä. Jouluna kerjäsin ikävyyksiä mm. Leonard Cohen -elämäkerran kanssa, joka on näin intohimoiselle fanille aika tarpeellista luettavaa.

Uuden musan aiheuttamat kiksit tekevät nettilättömyydestä kuitenkin tuskaista. Tänäänkin luin myöhässä niin tulevista julkaisuista, ilmaisjoululahjoista ja sen sellaisista. Kuitenkin tuntui, että joulun jälkeiseen postaukseen pitää löytyä mielenkiintoisempiakin asioita, kuin jj:n mixtape. Ja löytyikin, itselleni hieman vieraampia bändejä kaksin kappalein. Starlings ja The Collectable Few. Britanniasta kumpainenkin.

Starlingsin hiljattain julkaistu (20.12.) single Weight in Gold tuntui aluksi niin juustoisen häpeilemättömältä elektro popilta, että sitä ihan mietti kehtaako tästä edes tykätä. Miksikäs ei! Ajattele kasarielektroa á la Duran Duran ja Talk Talk sekä aallolla ratsastamista ja saatat saada kuvan Starlingsistä. Ensi vuonna julkaistavan debyytin tuottaa Beyond the Wizard's Sleevestä tuttu Richard Norris. Boo-yah. Saatanpa tästä kiinnostuakin.

Näin postausta kirjoittamassa huomasin, että NME olikin jo valinnut sheffieldiläisen Starlingsin 2011 Ones to Watch -listalleen. No, enpä NME:tä seuraa, niin eipä tuo haittaakaan. Weight of Goldista löytyy muuten sitten myös mm. Starkeyn remix.

  Starlings - Weight in Gold (Radio Edit) by STARLINGS

The Collectable Few on ihan melkein yhtä menevää new wavea / indie rockia, ainakin tammikuun lopulla julkaistavalla singlellään Headstrong. Länsilontoota tallustavan bändin sukulaisbändinä voisi nähdä Mystery Jetsin. Tsekkaa Spotifystä bändin EP Half The Night, jolta tämä uusi sinkku ei tosin löydy.

  The Collectable Few - Headstrong by Laissez Faire Club

Sunnuntaibrunssi ja sunnuntaibändi

Newcastle ei yleensä ole varsinaisesti se (pöhinä)bändien tyyssija. Ylipäätään sijainti ei ole muuta kuin kuriositeetti ja yhdistävä tekijä. Silti, Newcastle + bändit -yhdistelmää ajatellessa ei tule mieleen kuin The Animals (?) ja Maxïmo Park. Noissa bändeissä ei tietysti ole mitään vikaa.

Joskus vuoden alkupuolella loppiaismusiikeiksi nostin Little Cometsin - Newcastlesta. Nyt uuden kappaleen myötä nämä pirteät indie rokkarit voi nostaa taas esille. Isles -kappale kuvastaa varsin hyvin tätä sunnuntaita: kirpeässä kelissä äärimmäisen kiva päivä. 

Islesista löytyy myös yhtä hieno orkesteriversio.

  Little Comets - Isles (Orchestral Version) by The Recommender

Ja sen verran voisi meidän päivästä vielä jatkaa, että se alkoi aikalailla parhaassa kahvila/lounastamo/istumispaikassa, jonka tiedän: Bossaliinassa.

                                                   (Kuva: Bossaliina.com)

Bossiksen kympillä irronnut sunnuntaibrunssi sai paitsi kehut myös innokkaat shoppailijat tielle täysin vatsoin. Lyhyessä ajassa tästä Maariankadun mahtavuudesta on muodostunut vakiopaikka. Suosittelen kaikille turkulaisille ja Turkuun matkaaville. Bossaliinan eväillä löytyi mm. levyhyllyyn Leonard Cohenin Various Positions ja Neil Youngilta Harvest ja After the Goldrush

Keikalla: Leonard Cohen

"Thank you for the warm welcome. I don't know when we're gonna pass this way again, but I can assure you we will give you everything we've got."

Näin totesi Cohen tiistaina Dance Me To The End Of Loven jälkeen. Ja sen me todistimme. 29 kappaletta, 3,5 tuntinen keikka väliaikoineen saattaa kuulostaa paljolta yhteen keikkaan. Mutta kyseessä ollessa yksi suurimmista laulaja-lauluntekijöistä, ei mikään ole liikaa. Flow-festivaalista kirjoitellaan nyt kovinkin, mutta eivätköhän sinne suuntaajat itsekin ymmärrä hyvän päälle. Yhdelle keikkaraportoinnille on aina mielestäni tilaa, jos ei muuta, niin ainakin osoittamaan, että musiikissa tapahtuu muutakin kuin Suvilahtea.

Luettuani muutamia raportteja vuoden 2008 Helsingin keikasta aloin epäillä, miten tämänvuotinen show sujuisi. Pari vuotta sitten keikka jäi väliin epäröinnin vuoksi. Epäröinnit ja epäilyt olivat äärimmäisen turhia, minkä pian 76 vuotta täyttävä kanadalaismuusikko ja -runoilija osoitti tiistaina. Keikka oli kenties paras, jolla olen koskaan ollut.

Leonard Cohen oli selkeästi hyvässä kunnossa, minkä mies halusi itsekin osoittaa hypähtelemällä vähän joka välissä ja käymällä polvella usean kappaleen aikana, mikä ei sekään ole itsestäänselvyys iäkkäälle ihmiselle. Hyväkuntoinen, nöyrä, suurenmoinen mestari osasi ottaa yleisönsä vaatimattomalla karismallaan ja loistavasti ajoitetulla huumorillaan. Hän antoi moneen otteeseen antaa bändille tilaa sooloilla ja esittely porukan muutamaankin kertaan ja toisaalta kiitteli yleisöä etuoikeudesta esiintyä täällä. Viimeisen päälle herrasmies ja artisti.

"You know it's good to perform in a peaceful city as so many cities today are plunged in chaos--"

Vaikka itsekin olen ensimmäisten levyjen suurin fani, osoittautui vuonna '88 julkaistu, äskettäin omaankin hyllyyn päätynyt I'm Your Man keikan kulmakiveksi. Erityisesti illan ydintä komeasti kuvannut nimikkokappale I'm Your Man, melkeinpä kovimmat meiningit aikaan saanut First We Take Manhattan sekä viimeistään illan suuruuden sinetöinyt Take This Waltz maistuivat myös itselleni ja seurueelleni. Muuta uusi kappale kuultiin myös. Illan muita kohokohtia olivat oikeastaan kaikki kappaleet, mutta muutaman erityismaininnan saavat Chelsea Hotel, yllättäen kuultu The Partisan, Hallelujah, Suzanne sekä ilahduttavasti encoreen jäänyt Famous Blue Raincoat. Toisaalta myös Webbin sisarusten esittämä If It Be Your Will oli mainio. Itse Cohen ja muu bändi antoivat tilaa siskosten esiintyessä kahdestaan.

Settilistan mainiouden osoittaa Cohenin valinnat kahdeksi viimeiseksi kappaleeksi: Closing Time ja I Tried To Leave You. Jälkimmäinen sai aikaan melkoisen naurunremakan.

10.8.2010 tuntui moni asia menevän nappiin: yleisö osasi arvostaa esiintyjää, ja päinvastoin, oli huumoria, suuria hetkiä hyvän musiikin ja koskettavien sanoitusten kanssa. En ollut vuoden 2008 keikalle, mutta on vaikea uskoa, että se olisi ollut tätä parempi. Mr. Cohen, I'm Your Fan.

P.S. Tein soittolistan, josta löytyvät keikan kappaleet suhteellisen oikeassa järjestyksessä. Cohen @ Helsinki 10.8.2010. Kappaleet ovat albumiversioita, mutta live-elämystä haluaville suosittelen Live In Londonia.

Sincerely, L.Cohen: Top 5

Leonard Cohenin kappaleiden laittaminen paremmuusjärjestykseen on lähes mahdotonta ja siksi myös hivenen turhaa. Eilen moinen tuli todettua moneen otteeseen etkoillessa tämän päivän Helsingin-keikkaa. Turhan otsa kurtussa näihin asioihin ei tule suhtautua ja siksi nyt seuraakin Cohenin suorituksista tämän hetken kärkiviisikko. Kun lista koostuu juuri tämän hetken suosikeista, vältyn tekemästä absoluuttista uran kattavaa listaa.

Mukaan liitetään pieni pätkä sanoituksia joka kappaleesta, jotka osoittavat Leonardin eri puolet. Lukuun ottamatta joitakin aivottomia rallatuksia, joiden tahtiin kelpaa hytkyä, sanoitukset kiinnostavat suuresti. Varsinkin suurenmoiset sanoitukset ja sanoittajat - Leonard Cohen heistä parhaimpana.

5 The Future vuonna 1992 ilmestyneeltä samannimiseltä albumilta. "I've seen the future brother and it is murder" ja vielä parempi rivi, joka osoittaa Cohenin olevan paljon muutakin kuin herkkien kuvien maalailija. "Give me crack and anal sex".

4 The Gypsy's Wife vähemmän tunnetulta 1979 ilmestyneeltä Recent Songs -albumilta. Lempikohta: "Ah the silver knives are flashing in the tired old café // a ghost climbs on the table in a bridal negligee".

3 Seems So Long Ago, Nancy Cohenin toiselta levyltä, Songs From A Room. Lempikohta: "Nancy was alone // a forty-five beside her head // an open telephone".

2 Everybody Knows vuoden 1988 I'm Your Maniltä. AIDSista kertovalta kappaleelta löytyy monta hienoa kohtaa, kuten "[e]verybody knows the boat is leaking // everybody knows that the captain lied".

1 Famous Blue Raincoat. Selityksiä ei kaiketi tarvita. Songs of Love and Hate -levyn yksi helmistä. "What can I tell you my brother, my killer // what can I possibly say? // I guess that miss you // I guess I forgive you // glad you stood in my way". Ja kappale päättyy nerokkaan yksinkertaiseen, "Sincerely, L. Cohen". AH! Tänään näen yhden suurista musiikkisankareista.

Kappaleet:

Antony lainahöyhenissä

Nyt kun Antony and The Johnsonsilta on tulossa uusi levy ja EP, joka sisältää parikin coveria, on vanhempiin Antonyn (joko Johnsoneitten kera tahi ilman) tekemiin covereihin mukava palata. Uudella eepeellähän on siis uusi kappale, Thank You For Your Love, viime levyltä pois jäänyt kappale My Lord My Love, toinen uusi kappale You Are The Treasure, Dylan-coveri Pressing On ja Lennon-coveri vaikeimmasta päästä: Imagine. Tuleva Swanlights onkin yllättävän nopea jatkoalbumi viime vuoden pidetylle The Crying Lightille.

Uusi kappale, Thank You For Your Love, on harvoja antonyandthejohnssoneita, joille olen syttynyt heti. Yleensä lainahöyhenet ovat pukeneet paremmin kyseistä artistia. Mitäköhän sekin kertoo? Tulkintakykyjä löytyy muttei tarinoita? Kenties. Ei myöskään liene yllättävää, että Antonyn kurkkupalkeiden poljento ei miellyttänyt aluksi yhtään. Oudosti itsevarman murtuneelta kuulostava vibrato on varsinkin tulkitsijan työkaluna nykyään arvostettu täälläkin päässä.

Vaikka Antony on viihtynyt lainahöyhenissä kenties turhankin pöyhkeästi ja tiheään, on häneltä jäänyt jo pieni nippu onnistuneita tulkintoja. Varsinkin pitkän uran tehneiden artistien, kuten Leonard Cohenin ja Bob Dylanin kappaleista tehdyt coverit ovat olleet tekemisen arvoisia. Jopa coveroinnista yleensä nihkeilevät Cohen-fanit ovat mieltyneet Antonyn versiointiin. Ja yhdyn mielipiteeseen: en itse ainakaan jaksa kuunnella enää yhtään Rufus Wainwrightin tekemää coveria. I'm Your Manillä Antony esittää If It Be Your Will -kappaleen.

Tällä coverilla myös johnssonit ovat mukana, ainakin nimellisesti. Knocking On Heaven's Door on varsin mainio - valinnan ilmiselvyydestä huolimatta.

Silti todellinen helmi on The Nationalin Bryce Dessnerin kanssa leivottu Dylan-coveri I Was Young When I Left Home. Tällä kertaa valinta on kaikkea muuta kuin ilmiselvä ja veto onkin loistava.

C niin kuin Cohen ja Crystal Castles

'C' yhdistää tämän päivän artistivalintoja paitsi nimien perusteella myös kotimaan: Canada. (Aika mauton aasinsilta mutta silti.)

Leonard Cohen saapuu keikalle ensi syksynä Suomeen. Näin väittää ainakin SuomiTV ja sen jälkeen myös muut uutisoijat ovat yhtyneet tähän. Cohen on yksi lempiartisteistani ikinä. Viimeksi mies pistäytyi pari (?) vuotta sitten Helsingissä.



Leonard Cohenista ei tarvitse varmasti kenellekään esitelmöidä. Monelle Cohen tarkoittaa silti ns. setämiesmusiikkia. Itse pidän kanadalaisherrasmiestä ja hänen vaikutustaan verrattavissa Dylaniin ja Youngiin. Lyyrikkona juuri Dylan on monelle tärkein artisti, mutta itselleni on aina ollut selvää, että Cohenin lyyriset ansiot ovat vähintäänkin yhtä vaikuttavat.

Runsaan 75-vuoden iässä kiertuetta tekevä Cohen soittaa valittettavan vähän uransa alkupuolen levyjen musiikkia, esim. loistavien Songs of Love and Hate ja Songs of Leonard Cohenin kappaleita. Tietysti on ymmärrettävää, että nykykeikkojen kappalelista on läpileikkaus viitisenkymmentä vuotta musiikkia tehneen artistin tuotannosta.



Jotain Cohenin loistavasta huumorintajusta kertoo Tower of Songin sanat "I ache in the places where I used to play", vaikka ikää onkin.

Kaipa tämä Leonardin hehkutus pitää laittaa pakettiin: lopulta voisin kuitenkin jaaritella suosikistani vaikka miten paljon. Elokuussa Helsinkiin (ainakin näiden tietojen mukaan) saapuvan konkarin keikkaliput tulevat (jälleen oletettavasti) tämän kuun aikana myyntiin.



Sillä aikaa fiilistele(n) viime keväänä julkaistujen Live at the Isle Wight tai Live in London -levyjen parissa.

Päivän toinen C on siis Crystal Castlesia koskeva. Pari vuotta sitten elektro-hörhöilyn ystäviä ilahduttanut kanadalaispumppu tekee paluun toisella levyllään kesäkuussa. Tähän mennessä ei ole uutta siis. Mikä on uusi käänne, on että toisenkin levyn nimi tulee olemaan Crystal Castles. Pakko nostaa hattua moiselle nimeämissuoritukselle. Se on usein niin kovin vaikeaa.

Uutta levyä odotellessa voi kuunnella vanhemman levyn 'hitin', Crimewaven, Midnight Conspiracyn remixinä ja alkuperäisenä...





...tai sitten täysin uutta! Radio Onen soitettua maistiaisen uudesta kappaleesta, Doe Deer, se ripattiin välittömästi nettiin. Onhan tulos huonolaatuinen, kun se on radioperäinen, mutta kenties siitä joku utelias saa kuvan uudesta kappaleesta, joka julkaistaan 17. päivä osana Record Store Daytä. Ja kappale on..öh..no..vähintäänkin yhtä häiriintynyt kuin aiemmat tuotokset, mutta jyrää tasaisen varmasti ja rajusti eteenpäin.

Koverin kaveri. Hah ja heh.

Kovereitahan on joka lähtöön ja varsinkin Dylania, Cohenia ja Youngia on koveroitu loputtomiin saakka. Aina silti tulee yllätyksiä vastaan: en esim. tiennyt että Beach Boysin Surfin' USA on Chuck Berry -koveri.
Huh, imagine that. Mm. 2000-luvulla BBC:n Radio One -ohjelmassa moni artisti on käynyt näyttämässä uudelleenlämmittäjän taitojaan epätasaisin tuloksin.
No, eilen katselin selailin vähän iTunesia, että mitäs kappaleita sinne on kätkettykään ja hupsis tupsis:  huomasin et olin tehnyt soittolistan joskus aikoja sitten, jossa oli sekä alkuperäinen että koveri. Siellä oli aika mielenkiintoisia kappaleita, jotka aattelin nyt sit listata tänne. Tässä nyt on vaan joitakin, tietenkin, koska muuten tä postaus ois venyny tätäkin hirviötä suuremmaksi. (Saa kertoa mitä mieltä itse on kustakin koverista. Tai ehdottaa jotain mainioita.)


Gnarls Barkley vs. Ray LaMontagne CRAZY





Hot Chip vs. Lissy Trullie READY FOR THE FLOOR



Fleetwood Mac vs. Vampire Weekend EVERYWHERE




Neil Young vs. City and Colour COWGIRL IN THE SAND





Joy Division vs. José Gonzaléz LOVE WILL TEAR US APART



Massive Attack vs. José González TEARDROP




Neil Young vs. St. Etienne ONLY LOVE CAN BREAK YOUR HEART



Kate Bush vs. Placebo RUNNING UP THAT HILL




Elliott Smith vs. Madeleine Peyroux BETWEEN THE BARS






Nick Drake vs. The Mars Volta THINGS BEHIND THE SUN




Alphaville vs. Youth Group FOREVER YOUNG




Ja lopuksi vielä pari klassista ikuisuuskysymystä:

Jeff Buckley HALLELUJAH (Leonard Cohen)


Itselleni tässä tapauksessa ei ole mitään ongelmaa Cohen-fanaatikkona myöntää, että Buckley vie potin kotiin. Cohen itsekin on tainnut mainita pitävänsä Jeff Buckleyn versiota parempana. Olenhan tosin Buckley-fanikin joten win-win -tilanne taisi olla. Rufus Wainwrightin sun muiden versiot ei kuitenkaan maistu juuri miltään.

Ryan Adams WONDERWALL (Oasis)

Tässä tilanne on taas ihan toinen. Ei näistä pysty päättämään.
Loppukevennykseksi vielä todellinen KOVERI!


Ben Folds Five BITCHES AIN'T SHIT (Dr DRE)

Tämä kirjoittelu kasvoi ihan käsistä: nälkä kasvaa syödessä. No, mutta musta tuntuu et noita alkuperäisiä ei kauheen kepeillä kovereillä voiteta, mutta noilla kovereilla on paljon annettavaa.

Turun levykaupat: 8raita on ykkönen!

Kaupungistahan löytyy monenlaista levydivaria ja -laaria, mutta en aio niitä tähän sisällyttää, sillä niiden valikoima ja taso on kovin vaihtelevaa. 8raita on ollut mun ehdoton suosikki kauan (ainakin siitä lähtien kun Stupido poistui Turusta) jo henkilökunnan ja valikoiman perusteella: siksi yritänkin keskittää levyostot juuri tänne, koska haluan tukea pientä yritystä.

Pääasiallisesti Turun (keskustan) levyvalikoimasta vastaavat Levykauppa Äx, 8raita, Kane records sekä suurten tavaratalojen musiikkiosastot. (Saa kommentoida mistä itse kukin tekee ostoksensa. Tai ehdottaa jotain. Tai olla eri mieltä.)

                  (Kuva 8raidan omilta verkkosivuilta.)

En oikeastaan edes aio antaa riittävästi muille edes palstatilaa vaan keskityn oleelliseen.
Kanesta tuntuu aika ajaneen ohi: vanhat levyt uusien levyjen hinnoilla, eikä hirveästi (peli)silmää asiakkaan tarpeille. Kanessa käydessä tuntee itsensä vaivaksi eikä asiakkaaksi. Kysyminen ei tulisi mieleenkään.

Äx on mielestäni ehkä hieman turhan keskittynyt raskaampaan musiikkiin ja sen eri alalajeihin eikä siksikään mua varten - tai ainakin siltä tuntui viime visiitin yhteydessä. En sitten palannut sen koommin. Kävisin useammin, mikäli 8raitaa ei olisi.

Tavarataloissa saattaa joskus olla jotain tarjouksia, mutta valikoimakin luonnollisesti kapeaa ja populäärimusiikin kapeimpaan kärkeen nojaavaa.

Ennen kuin tässä alan ryöpyttää ylisanoja 8raidan suuntaan, saanen huomauttaa, että olen itsekin vain nöyrä asiakas enkä kuittaa mainostamislevypakettia postauksen myötä.
Kuitenkin, jos jossain on asiantunteva ja mukava henkilökunta, niin se on tässä levykaupassa. He tietävät aivan varmasti musiikista enemmän kuin moni bloggari, itseni mukaanlukien tietysti. Itse liikkeessä soi tavan takaa entuudestaan tuntematonta musiikkia, josta vasta myöhemmin on tullut "se bändi".

Tietyllä tavalla se on pienen putiikin elinehto: tarjota asiantuntevaa ja henkilökohtaista palvelua, mitä isommat vähittäismyymälät eivät pysty tarjoamaan. Vaikka kyllähän 8raidan hinnat ovat opiskelijan/levyjäostavan kukkarolle melko ystävälliset. Liiankin. Nyyh.

Tähän varauksettomaan hehkutukseen vaikuttaa sekin, että kaupan valikoima on prikulleen oman musamaun mukainen, ja jos jotain tiedusteltua levyä ei ole, niin se levy tilataan, lisäkustannuksetta. Usein on kiva huomata myös, että kaverit ottavat myyntiin myös pienien bändien omakustannelevyjä.
Kaupan löytää Eerikinkadulta. Ja levyjähän saa myös ostettua 8raidan nettisivuilta.
"Henkilökunta suosittelee": Dinosaur Jr.

Äh, tän ei pitänyt kuulostaa mainokselta, mut sellanen tästä nyt vähän tuli. Alkoi itseänikin vähän ärsyttää tämä älytön hypetys. Lopetan heti. (Mua yleensä ärsyttää se, jos joku on ylettömän vakuuttunut jostain asiasta. Mun on vaan oltava ikään kuin periaattesta sitä vastaan, ainakin lähtökohtaisesti. Kiva luonteenpiirre!)

Viimeksi ostin 8raidasta Songs From a Roomin ja täydensin mun Leonard Cohen -kokoelmaa. Ja sitä ennen varmaan joululahjaksi The xx:n.



*On aika vaikeata olla tuhlailematta rahnaa alkuvuodesta levyihin, kun tietää mitkä levyt tekevät tuloaan. Huooh.

A crack in everything.

Hienoa!

En tiedä kuinka monta musablogia Suomessa on, tai ainakaan Turussa, mutta pidän tätä yrityksenä sinne päin. Haluan esitellä asioita ja etenkin musiikkia ja muuta mediaa joka mua kiinnostaa, ja ansaitsisi mun mielestä enemmän huomiota. Yritän sijoittaa sen vielä jotenkin, ainakin joskus, Turun kontekstiin. Mietin jonkin aikaa että kirjoitanko suomeksi vai englanniksi, mutta päädyin kuitenkin suomeen, koska en tiedä mitä kohdeyleisöä tavoittelisin englannilla :)

No, mut eka ihan ASIAasia tähän blogiin: jo reilun viikon ajan tän huoneiston kaiuttimia on kunnioittanut musiikkillaan muuan hienon hieno Ruotsin mies, nimeltään Prince of Assyria.

Musisointia just mun makuun: hieman synkkää, mut tavallaan kuitenkin valon pilkahduksia siellä rivien välissä löytyy. Kuten itse Leonard Cohen on kirjoittanut:

There is a crack, a crack in everything. That's how the light gets in.

Niinpä on Assyrian prinssin musiikissakin. Ja itse ainakin pidän kovin. Levyn nimi on Missing Note. Monet kuulee miehessä mm. Leonard Cohenin ja The Nationalin. Pelkästään noiden kuvailujen perusteella olin myyty. Mutta niin, tässä linkki, antakaa miehellä mahdollisuus. Mariakin antoi talkshow'ssaan.

Prince of Assyria - What ever you want