Fionn Regan - 100 Acres of Sycamore

Monelle irlantilainen singer-songwriter Fionn Regan vaipui suotta historian havinaan viimeistään viime vuonna julkaistun toisen albumin myötä, jolla esiintyi vain etäännyttävä varjo tutusta artistista. Nyt kolmannen levynsä julkaissut Regan palaa 100 Acres of Sycamorella tutumpaan ja rakastettuun kuosiin - viisi vuotta Mercury Prize -ehdokkuuden saaneen The End of Historyn jälkeen.

Alunperin Bella Unionille julkaissut Regan vaihtoi ensimmäisen levynsä jälkeen lafkaa Lost Highwayhin, joka julkaisee mm. Ryan Adamsiä. Siellä alkuperäisen toisen levynsä tehnyt Regan sai kuitenkin levy-yhtiöltä kielteistä palautetta odotusten vastaisesta levystä ja se jäi julkaisematta. Irlantiin palannut Regan levytti uuden 'toisen' levyn toiselle lafkalle. Näiden vaikeuksien ja toisaalta ensimmäisen levyn odotusten jälkeen 100 Acresillä palaa vahvempi ja herkempi Regan kuin kenties koskaan.

Levyn aloittava nimikkoraita on Reganin paras kappale ikinä, ja se asettaa osin epäreilun vertailukohdan loppulevyyn. Sen nostamaan rimaan ylletään vain ajoittain, vaikka tiistaina julkaistu 100 Acres onkin laatulevy. Paikoin Regan miltei sortuu Damien Ricen itkuvirsien tasolle, mutta onneksi vain 'melkein', sillä Fionnissa Irlannilla on huippuluokan kappaleseppä. Parempi vertailukohta miehellä löytyykin oikeastaan Laura Marlingista, joka on onnistunut löytämään paikan populaari-folkin arvostelumenestyksenä.

Kokonaisuutena hieman alakuloisempi 100 Acres of Sycamore saattaa jäädä hieman The End of Historysta jälkeen, mutta uutukaisen huiput loistavat runsaampina ja kirkkaampina kuin esikoisen. Huippuhetkiä nimikkokappaleen lisäksi ovat mm. The Horses Are Asleep, Dogwood Blossom ja For a Nightingale. Uusi levy löytyy kuuntelua varten Spotifystä ja Fionn Reganin kotisivuilta.

  HVNLP89 Fionn Regan - 100 Acres Of Sycamore by heavenlyrecordings

  HVN228 Fionn Regan - For A Nightingale by heavenlyrecordings

- - - - - - - - - - - - - -

Muistutuksena vielä, että laatimani Spotify-soittolista päivittyy koko ajan. SlowShow '11:een lisätään uusia kappaleita vuoden uusista julkaisuista sitä mukaa kun ehditään / löydetään. Parin viime päivän aikana parikymmentä uutta julkaisua. Pohjimmiltaan kerään tuohon listaan vain yhden 'entryn' per artisti, ikään kuin linkiksi artistin muuhun tuotantoon - sen sijaan että laittaisin sinne kokonaisia levyjä. Soittolistan kriteerinä on ainoastaan että musiikki on 2011 julkaistua.

Viime vuonna tein samanmoisen listan (SlowShow '10) joka päivittyy sekin harvoin vielä nykyään, mutta jonka julkaisin vasta vuoden lopussa. Jaoin tämänvuotisen soittolistan ajoissa ja se päivittyy melkein laiskan miehen reaaliajassa. Mukana jo muutama sata artistia, varsinkin paljon sellaista joka ei blogiin päädy koskaan. Sinne vaan koluamaan, TÄSTÄ. Kummatkin soittolistat löytyvät myös tuosta sivupalkista.

Leffamusaa ja levyjä

Olen kuunnellut tällä viikolla poikkeuksellisen paljon ja erilaista musiikkia, levyttäin. Mitään suuria yllätyksiä ei vastaan tullut.

Kuuntelin läpi mm. Hot Chipin, Fionn Reganin ja Shearwaterin uutuuslevyt sekä erinäisiä elokuvamusiikkeja.

Hot Chip, joka aikaisemmasta suosiostaan huolimatta ei ole ollut omien suosikkien joukossa, sai nyt mahdollisuuden. Jotenkin oli mahdotonta olla kuulematta levyä, kun Spotifyt ja MySpacet sekä ennakkokuuntelupaikat suorastaan tyrkyttivät One Life Standiä kuunteluun.

Alku vaikutti jo lupaavalta, ajattelin, voisiko tämä nyt olla se vertauskuvallinen portti, jonka läpi pääsisin kulkemaan Hot Chip -fanien kansoittamaan maahan? No. Eihän se ollut. Suutariksi jäi. Minun ja Hot Chipin suhde otti tosin aikaisempiin levyihin nähden askeleen eteenpäin, mutta seuraava askel tuli olemaan jo ontuva.

Kaikki se, minkä varaan Hot Chipin suosio perustuu, ei ole oikeastaan koskaan iskenyt niin kovin minuun. Yhteenvetona sanottakoon, että ihan kiva, mutta silti ihan kiva.

Fionn Regan. Voivoi. Kuuntelin uuden The Shadow of an Empiren ja kadun sitä suuresti. Sanon jo nyt, että jos yhtään tykkäilitte The End of History -levystä, älkää kuunnelko tuota uutta tekelettä. (Mm. täältä onnistuu uuden levyn kuuntelu: 3voor12).

En tiedä mitä herralle on tapahtunut. Debyytti oli kuitenkin niiiin kiva: se oli viehättävää ja nyanssikasta (ei oikea sana) folkia. Tämä uudempi on jotain, mille en itse ainakaan lämmennyt. Ajoittain luulin Reganin pääsevän vanhaan vauhtiin, mutta väärässä olin. Harmittaa. Harmittaa, että Fionn oli siirtynyt rockimpaan ilmaisuun.

Mutta mites sen Shearwaterin levyn kanssa? No, sehän on NPR:n sivuilla ollut tämän viikon ennakkokuuntelussa ennen ensi viikon julkaisuaan. Ja sen voit kuunnella täällä: National Public Radio: Exclusive First Listen.

Olin kovin tohkeissani herrojen aikeista uuteen levyyn ennen kuuntelua. Tunnelmat post-kuuntelun ovat ristiriitaiset: tavallaan Golden Archipelago -levyllä oli sitä vankkaa taide rock -ilmaisua, jota heiltä on totuttu kuulemaan, mutta toisaalta se tuntui epätasaiselta. "The jury's still out on this one" elikkä makustelua on jatkettava.

Tässä taannoin (lue: alkuvuodesta) olin katsomassa mainion elokuvan nimeltä Tie (The Road), joka miellytti kovin ankealla ilmeellään ja Viggo Mortensenin loistokkaalla näyttelijäsuorituksella. Paitsi että se oli hieno elokuva, oli Kinopalatsissa muutakin aihetta juhlaan: elokuvan musat olivat Nick Cave & Warren Ellis -kaksikon taidonnäyte.

Nick Cave ja Warren Ellis tehtailivat myös musiikit leffaan The Assassination of Jesse James By The Coward Robert Ford. Kuuntelin sitten kummatkin levyt läpi - samalta istumalta! Ja kannatti. En tavallaan ole mikään perinteisten perus-leffamusiikkien ystävä, soundtrackit lämmittävät enemmän, mutta tämän kaksikon tuotoksia oli ilo kuunnella.

Timanttisia, huippuluokan suorituksia kumpainenkin film score - terminä erotuksena soundtrackiin, joka sisältää elokuvassa soitettuja kappaleita, kun taas ensinmainittu on sävelletty elokuvaa varten.

Leffamusien saralta on mainittava vielä henkilökohtainen suosikkini, joka ei yleensä kerää kannatusta - tai no, ainakaan en ole kuullut kenenkään muun tykkäilevän tätä leffaa tai sen musiikkia niin kovasti kuin minä. Elikkäs The Fountain.

Film scoren sävelsi Clint Mansell, joka on työskennellyt Darren Aronofskyn kanssa myös muissa tämän projekteissa (Unelmien sielunmessu, The Wrestler, Pii). Musiikin toteuksesta vastasivat niinkin erilaiset toimijat kuin Kronos Quartet sekä käsittääkseni myös Mogwai.

Sekä leffa että score ovat henkilökohtaisia suosikkeja, joita ei välttämättä voi edes odottaa muiden ymmärtävän. Jotkin asiat kai vain kolahtavat. Joskus on mukavaa koittaa erilaisia asioita - kuunnella erilaista musiikkia kuin mihin on tottunut. Elokuvaa varten sävelletystä musiikista on vaikea päästä enää erilaisempaan, kun miettii mihin tämänkin blogin pääpaino keskittyy.