Sunnuntaikappaleet

Tämän viikon valinnat jäivät lopulta aika viime tippaan, koska valikoima tuntui nihkeältä. Silti tuntuu, että tämän viikon kollektiivipostaukseen valitut kappaleet eivät voisi ollakaan mitään muita. Erinomaisia tuttuja ja tuntemattomia nimiä.

Kanadalaisen Miracle Fortressin toinen albumi Was I The Wave? julkaistiin huhtikuun lopulla, ja meni kyllä itseltä aika ohi. Miscalculations on toisaalta sen luokan poppistelukappale - aika arkkityyppisesti tämän blogin valintojen hengessä - että varmasti levykin ansaitsee huomion.

Zulu Winter taasen on aikaisemminkin pyörinyt nurkissa. Välttelin lähinnä bändin nimen takia kuuntelemista, jotenkin se tuntui luotaantyöntävältä - siitä huomaa taas kuinka tärkeää sen valinta saattaa olla. Let's Move Back To The Front vaati parikin kehotusta, ennen kuin kuuntelu sitten osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Bändiä kun on verrattu Two Dancers -levyn Wild Beastsiin.

  Let's Move Back to Front by Zulu Winter

Balam Acab. Noh, onko tässä sitten lopulta jotain vai ei? Aluksi se kuulosti aika tyhjänpäiväiseltä, mutta parikymppisen Alex Koonen projektin tuotokset ovat lopulta aika maltillisia ja tunnelmallisia. Testaa vaikka Oh, Why. Nätti tsipale.

  BALAM ACAB - Oh, Why by TriAngleRecords

--------------

Loppuun vielä ekstrana, enemmän kuriositeettinä, Studio Killers, jonka YleX tietää kertoa olevan englantilais-tanskalais-suomalainen elektropop kokoonpano. Laulajaksi on veikkailtu jopa Teemu Brunilaa, ja kyllähän tämän tanssiraidan laulaja kovin The Crash -solistilta kuulostaa.

Yhtyeen jäsenistöä joutuu veikkailemaan, koska nämä roikaleet piiloutuvat piirroshahmojen taakse Gorillazin tapaan, voi aikoja, voi tapoja. Tässä ensimmäinen sinkku, Ode To The Bouncer, videoineen. Erittäin juustoinen mutta tanssikelpoinen tune. Kiitos Lauralle vinkistä! Täältä lisäinfoa.

Friendly Fires - Live Those Days Tonight

Tämä jos mikä on ihan liian siistiä ohitettavaksi. Friendly Fires, brittiläinen rytmikkään tanssittavan musiikin bändi, julkaisee uuden levyn toukokuun puolessa välissä. Levyn nimi on Pala. Ensimmäinen siltä irroitettu single on Live Those Days Tonight ja se on kerrassaan valloittava. HirmuKIVA kappale.

Miltei päädyin jo harmittelemaan, miten kaikki blogit tietävät tälle päivälle vain kaksi mahdollista postausaihetta: uuden Fleet Foxes -kappaleen tai uuden Cults -kappaleen. Kummatkin olivat toki äärimmäisen mieluisia tapauksia. Zane Lowen soitettua radio-ohjelmassaan uutta Friendly Firesiä taitaa moinen harmittelu olla turhaa, sillä todennäköisyydet ovat astronomiset sille, että Friendly Firesin uutuus saa saman kohtelun kuin nuo kaksi muuta uutuutta.

- - - - - - - - - - - -

Pieni maininta vielä viikonlopun Fest-O-Ramasta Turussa. Vaikka päänsärky pakottikin ennenaikaisesti vetäytymään, oli pakko olla tyytyväinen. Bändejä tuli tarkastettua ihan kiitettävästi, mm. Yakuzi Pato ja muut olivat viihdyttäviä. Mutta. Erityinen ilo oli saada todistaa Big Wave Riders livenä. On siis pakko hehkuttaa taas kerran.

Kappaleet toimivat äärimmäisen hyvin livenä, ja kun kavereiden soitantakin oli mainiota, totesin sen lempikeikakseni F'O'R:ssa. Tätä suomalaisyhtyettä ympäröi kyllä hype, mutta tuon keikan perusteella isompaa on luvassa - ansaittua isompaa vientiä. Kannattaa tutustua tähän yhtyeeseen vielä, kun se Suomen kamaralla viihtyy. P.S. Olisin mennyt paiskaamaan kavereiden kättä ihan bloginkin nimissä, mutta olin kai liian fanipoikailija-ujo.

  Big Wave Riders - Skate Or Die by Big Wave Riders

Muistilappu: Friends Electric

Satunnaisia nimiä vilkkuu näytöllä olevalla muistilapulla. Milloinka mahdan noista oikeasti kirjoitella? Päätän katsastaa, mitä pisimpään muistilapulla viipyneelle bändille kuuluu; kyseenalaisen kunnian saa Friends Electric, josta muistelen vain sen olevan jonkinlaista tanssipopia Briteistä.

Ensimmäinen kappalekosketus: Wall of Arms. Hmm, aika mukavissa tanssahteluissa edetään, mutta alan huomata miksei bändi aivan postaukseen asti ole päätynyt muistilapun ainakin puolivuotisen kirjoituksen aikana.

Ellie Gouldingiakin remixaillut Friends Electric saa jatkoaikaa.

Jahas, Friends Electriciltä on parisen viikkoa sitten tullut uusikin kappale. Golden Blood -niminen tanssiveisu on saanut videonkin. Nyt alkoikin ns. lyyti kirjoittaa. Kovasti tykkäiltävää riittää - harmi, että viikonloppu on loppumaisillaan, tästä kun olisi saanut oivat tanssittajan rientoihin. Toisaalta kyllähän sunnuntaibaareilu on jo kasvava trendi.

Walesiläinen Friends Electric ei ole ihmeellinen mutta se on iloinen tanssittaja. Ja tähän hetkeen se riittää minulle varsin hyvin. Vedänpä nimen lapusta yli. Ja aivan niin, Golden Blood -sinkku julkaistaan marraskuun lopulla, mikäli olet ostoaikeissa.

P.S. Huomisaamuna aion sitten olla liipaisinherkkä aamunvirkku, sillä maaliskuinen Kulttuuritalo kutsuu. Failure is not an option.

Linjattomasti tykätty: Alpines

Itsereflektointi on eufemismi sille, että tykkää puhua itsestään. Blogin puitteissa ainakin oikeutan itselleni kovin usein tarkastelun lähtökohdaksi blogin itsensä. Yllättäen tänäänkin.

Tämän musiikkiblogin linjatonta linjaa kuvaa se, että eilen pohdittiin kansanveisujen alkuperiä kontekstissa Johnny Cash ja tänään vaihdetaan mutkattomasti (lue: kankeasti) nykybrittipopin varsin tuoreeseen nimeen: Alpinesiin. Tiukan linjan valitseminen, ja sen noudattaminen yhtä tiukasti, saattaisi kyllä olla hieman rampauttavaa, joten sitä en aiokaan tehdä. Toki omat valinnat kuvastavat monia linjoja, moni saattaisi argumentoida, mutta jätetään tämä siihen, että postaukset eivät ole koherentteja - eivät yksittäin eivätkä sisällön kannalta - eikä näin kenties pidäkään olla. Se siis reflektoinnista.

Takaisin musablogijargoniin: "ALPINES ON ÄLYHYVÄ!" Tässä blogissa alunperin nähty nimi muuttui muutaman kuullun kappaleen jälkeen hieman todellisemmaksi, muttei kauheasti. Sillä tälläkin hetkellä tiedän vain, että bändi postailee blogiinsa kuvia, taiteilee kansitaidetta ja asuilee Kingston-upon-Thamesissa Suur-Lontoon eteläosissa.

 (Kuvat: alpinesmusic.blogspot.com/ ja myspace.com/alpinesmusic)

Mä ainakin haluisin moisen kasettijulkaisun. En siksi, että kasetit on olleet jo jonkin aikaa ykkösvalinta erikoisuutta tavoittelevilla, vaan siksi että tuo paketti näyttää kivalta. Niin, itse musiikista. Alpines luonnehtii omaa musiikkiaan night popiksi, mikä ei ilmeisesti ole Zola Jesus + Hurts -yhdistelmän summana saatu genre. Vaikka Alpines hieman kahden edellä mainitun aktin suuntaan vilkuileekin.

Yhtä poppia kuin Hurts tai yhtä synkkää kuin Zola Jesus se ei ole. Alpinesin kappaleita tässä kuunnellessa night pop alkaa yllättäen kuulostaa järkevältä luonnehdinnalta. huh. Bändi taiteilee kovin taidokkaasti ääripäiden välillä kuulostamalla sopivan tarttuvalta ja synkeältä samanaikaisesti syöksymättä kumpaakaan kohti päättömästi. Hyvää pop-musiikkia.

  Empire by Alpines

  Survival by Alpines

  Ice & Arrows by Alpines

Äärimmäisen tarttuva popkappale: Love pt II

Otsikon jälkeen tekis mieli sanoa et "nuff said". En mä vaan osaa tehdä niin. Äärimmäisen lyhyt tä silti on.

Kuuntele Bright Light Bright Lightin Love pt II. Otsikointi lupaa tänään kaiken vähän itsenikin ihmetelessä "tältä kuulostaa hieno popkipale". Edes maailman korneimmat rakkaussanoitukset eivät häiritse. Hirveästi. Kuuntele siis  ja nauti niin kauan sitä kestää.

"You changed my life / you took me by surprise / I'm in love again".

I Blame Coco

Saattaa olla, että tässä vaiheessa I Blame Cocosta kirjoittaminen on jo kenties passé, mutta täytyy myöntää, etten ennen tätä aamua ollut kuunnellut yhtään Cocon kappaletta kokonaan. Mä en tiedä, miten nä ulkomusiikilliset asiat toimii ihmispäässä, mutta I Blame Coco -nimen takana esiintyvän Eliot "Coco" Sumnerin alkuperä riitti jotensakin karkottamaan kiinnostuksen.

Miksi ensimmäinen asia, joka artistista pitää tietää, on se, että hän on Gordon "Sting" Sumnerin tytär? (Samalla tuo lause taisi olla ristiriidassa itsensä kanssa, kun se tuon tiedon tarjosi). Kuten näkyy, onhan moinen asia vaikea sivuuttaa. On myönnettävä, että Cocon alkuperä näkyy ja kuuluu.

Ensimmäinen kappale, jonka tänä aamuna nyt siis kuuntelin, on In Spirit Golden. Äärimmäisen tarttuva kertsi, mielenkiintoinen lauluääni ja tanssittava meininki. Ja pieni kyseenalaistaminen, saanko edes pitää tästä.

Kenties Ellie Gouldingin kanssa kisaavalta I Blame Cocolta oli kuultava lisää. Mm. Robynin ja Fyfe Dangerfieldin kanssa yhteistyötä tehnyt IBC tarjosi kappaleillaan, jos ei muuta niin ainakin, tanssittavaa. Kaikki mitä kuuntelin Cocolta eli Quicker, Ceasar ja Only Love Can Break Your Heart (Neil Young -coveri) olivat hyviä pop-kappaleita. Yhtymäkohtia löytyi paitsi Ellie Gouldingiin, myös yhteistyökumppani Robyniin. I Blame Cocon The Constant -levyn ilmestyminen reilu kuukauden päästä on tsekattava.

Eikä siksi, että kyse on Stingin tyttärestä.

The Pass: albumi ja puskaradio

Huomion hakeminen ja saaminen ovat kaksi varsin eri asiaa. Etenkin musiikkiblogosfäärissä - joistakin aiheista, tapahtumista, bändeistä tms kirjoittajat innostuvat, ja jotkut jäävät vähemmälle huomiolle. Kentuckylaisbändi The Pass tuntuu vedelleen ainakin bloggaajille sopivista naruista markkinoidessaan itseään ja musiikkiaan.

Tässä taannoin The Pass tarjosi musiikkiblogi WeListenForYou:lle mahdollisuuden tehdä videon Vultures -kappaleelle. Hieman viimeistelemättömän, mutta sitäkin hienomman videon blogi saikin aikaiseksi. Videolla pyörähtää ihmisiä ja asioita, joiden tarkoitus on edustaa 39 eri musiikkiblogia. Esimerkiksi aika alussa jamppa laittaa pop tartin paahtimeen ja hakkaa sen tämän jälkeen pöytään pettymyksen osoituksena, tämä viittaa musiikkiblogi PopTartsSuckToastediin. Ei ehkä hienovaraisin vihjaus, mutta video toimii. Niin, ja videoon liittyi pienimuotoinen kisakin: kaikki 39 blogia videon asioista/ihmisistä poiminut voitti The Passin ensi viikolla ilmestyvän levyn, Burstin, itselleen sekä lahjakortin. Siinä samalla video ja sana kiersi tehokkaasti puskissa. Tsekkaa video tässä.

Toisaalta, ilman toimivia kappaleita, ei The Pass olisi saavuttanut moista huomiota. Muutama kuukausi sitten ihastelin tanssittavaa indietä à la Passion Pit ja MGMT tekevän bändin videota kappaleelle Treatment of the Sun. Nyt onkin jo melkein levyjulkkarin aika. Vaikkeivät Kentucky ja tanssi-indie istu millään samaan lauseeseen, on The Pass varsin loistokkaiden raitojen takana, kuten uudelta levyltä huomaa. Ajoittain voi kuulla myös pientä thekillersmäisyyttä raidoilla.

Joillekin The Pass tulee olemaan helposti ohitettava tusinabändi tusinasoundeilla. Burst-levyn kuunneltuani on pakko olla eri mieltä ja huomauttaa, että tässä saattaisi olla ainesta vuoden pöhinäbändiksi. Ne passionpit-vertauksetkin voisi pikku hiljaa unohtaa ja ohittaa. Tsekkaapa itse, bändi laittoi nimittäin 22. päivä ilmestyvän levynsä kokonaisuudessaan soundcloudiin. Ja löytyypä se tuosta altakin.

  BURST by The Pass

Chew Lips: britti-elektro-lofi-tanssi-pop Kitsunélta

Jälleen kerran tuntuu turhalta yrittää luokitella jotain bändiä, saati musiikkia ylipäätään, mutta jos Chew Lipsiä joksikin haluaisi kutsua, olisi se kenties lo-fi-henkistä elektro-tanssi-poppia tms.

Vajaa vuosi sitten ensimmäisen kappaleensa, Slow'n, julkaissut  kokoonpano on nyt julkaisemassa kokopitkää albumia nimeltä Unicorn - millepä muullekaan levy-yhtiölle kuin ranskalaiselle Kitsunélle. Täsmällinen julkaisupäivämäärä on 25. tätä kuuta ja ensimmäinen sinkku kaiketi viikko sitä ennen.

Chew Lips on jo nyt onnistunut herättämään maltillisella ja minimaalisella soundillaan pientä hyörinää mm. virkistävänä lisänä brittiläiseen musiikkimaailmaan. Paikoin meno kuulostaa hieman päälleliimatulta uudella levyllä, mutta kovin koukuttavaa ja hyvää tanssitahtia bändi silti tarjoaa.

Uudelta levyltä:


Aiempia julkaisuja: