Isossa-Britanniassa folk on voimissaan. Erilaisissa, hienoissa muodoissa. Joukon terävimpänä kärkenä mainitaan yleensä Mumford & Sons sekä Laura Marling, jotka kumpikin saavat täälläkin suuria tunteita aikaiseksi.
Johnny Flynn on mielenkiintoinen veijari. Been Listening, uusi albumi, ilmestyy kesäkuun 7. päivä. Aiempi A Larum -albumi keräsi lähes yksinomaan kehuja. Flynn on huhtikuussa kiertueella Mumfordin poikien kanssa ja tehnyt yhteistyötä Laura Marlingin kanssa tulevalla levyllään. Uusi Johnny Flynn -kappale tulevalta levyltä tulee tässä, Kentucky Pill:
Alessi's Arkiltakin on tarjolla uutta. Soul Proprietor on uusi EP tältä singer-songwriterilta ja siltä on kuultu mm. Shovelling:
Emmy the Greatin kokopitkä ilmestyi jo yli vuosi sitten. Mutta eipä tuo haittane vaikka sen tähän sisällytän. First Love on nimittäin oikein kiva levy. Itseltäni tämä jäi kuuntelematta tuolloin, mutta kevätiltamiin se sopii tänäkin vuonna paremmin kuin hyvin.
Cherbourg on erikoinen tapaus: bändi ehti lopettaa ennen kuin edes kuulin koko kokoonpanosta. Onneksi bändin kaksi EP:tä löytyvät myös Spotifystä. Cherbourgin soundissa kuuluu jotenkin monta kerrosta brittiläisiä folkbändejä, mutta myös kansanmusiikin vivahteet kuuluvat viulun myötä. Laulajan äänestä tulee hieman Snow Patrol ja Frightened Rabbit mieleen. Harmi, että bändi laittoi pillinsä pussiin, sillä olisi ollut mielenkiintoista nauttia bändin kokopitkän kuuntelusta. Tässä Man-kappaleen video:
Mad Men jatkuu tänään, vihdoin. Ja miten Nelonen palkitsee tämän laatusarjan pitkähkön odotuksen? Sijoittamalla sen maailman huonoimpaan lähetysaikaan: keskiviikolle klo 23:50. BUUU!
Mikäli et ole sarjaa seurannut, se kertoo Madison Avenuen mainosmiehistä 60-luvulla. Kaikkien (mainos)miesten kuningas Donald Draper (Jon Hamm) on sarjan päähenkilö. Sarjasta tulee pääasiassa tietää se, että sarja kulminoituu Don Draperiin ja hänen menneisyyteensä. Ja tietysti se, että sarja on henkilövetoinen draama ja maltillinen tempoltaan. Eli jos suosikkisarjasi on Pako, suosittelisin MadMeniä pienellä varauksella.
Sarjan tapahtumiin ovat toistaiseksi päässeetkin historialliset tapahtumat Kuuban ohjuskriisistä John F. Kennedyn valintaan presidentiksi. Sarjassa seurattu Sterling-Cooper mainostoimisto "hoiti" Nixonin kampanjaa, joka siis hävisi.
Sarjassa ovat suuressa osassa 60-luvun sisustus ja muoti, luonnollisesti. Mutta se on erityisen huomion arvoista, sillä ulkoasuKIN on hoidettu tässä sarjassa lähes moitteettomasti.
Täältä voit mennä loihtimaan itsesi MadMen -sarjan kaltaiseksi sarjakuvahemmoksi, tyyliin: Madmenyourself
Ja jotta postaus ei jää musiikittomaksi, on mukana uusi tuttavuus, ainakin itselleni. Matthew And The Atlas on Matthew Hegarty -nimisen miehen banjon maustamaa folk-meininkiä, yllättäen. Minullahan näitä folk-juttuja on niin valitettavan vähän.
Musiikillisesti Matthew And The Atlas sijoittuu kovin lähelle Mumford & Sonsia. Kyseisen bändin Ben Lovett on luonnehtinut Matthew'n ääntä brittiristeytykseksi Ray LaMontagnea ja Bon Iveriä. Kukin voi tehdä omat päätelmänsä.
Mikä Matthew and the Atlaksesta tekee ajankohtaisen, on se, että siltä ilmestyy parin viikon kuluttua EP nimeltä To The North. Videoita on sen verran huonosti tai huonolaatuisina saatavilla, että suosittelen visiittia MySpaceen.
# Matthew And The Atlas @MySpace
P.S. Monsters of Folkin mainioon Dear God (Sincerely M.o.F.) -kappaleeseen on tehty hieno video.
Postaan tästä nyt ties kuinka monennen kerran, kun sitä tietoa tihkuu pieni pala kerrallaan, mutta The Nationalin uusi levy on löytänyt nimensä ja ilmestymispäivänsä. VIHDOIN.
The Nationalin levyn nimi on siis High Violet ja ilmestyy Briteissä 10.5. ja muualla oletettavasti 11.5. Täältä voi tsekata pätkää ja kuvaa levytysprosessista, jos on oikein huumassa, kuten minä: highviolet.com.
Ja, jos ei oo ollut ihan uutispimennossa, on saattanut huomata Mumford & Sonsin tehneen aikasta mainion Vampire Weekend -koverin Cousinsista. Videota ei aiemmin ollut saatavilla niin laitan sen tähän kyytipojaksi.
Okkervil Riverin kaksi jäsentä perustivat 2001 uuden bändin, jolle tuli nimeksi Shearwater. Tämä kokoonpano julkaisee 16. helmikuuta kuudennen levynsä nimeltä Golden Archipelago.
Tässä osaa levyä kuunneltuani huomaan odottavani sitä melkoisen paljon. Tähän mennessä kuullut kappaleet ovat olleet oudon mahtipontisia ja maltillisia samaan aikaan, jotka rakentuvat isommiksi ja isommiksi hiljalleen.
Tällä hetkellä ainakin YouTubessa on useita levyn kappaleita.
Paitsi, että etsin uutta Shearwateria, törmäsin myös erääseen indie supergroup -huhuiluun, jonka mukaan Noah and the Whalen, Keanen, The Long Wintersin ja Mumford & Sonsin jäseniä olisi ollut perustamassa Mt. Desolation -nimistä bändiä. Ja että se olisi tällä hetkellä Lontoossa studioilemassa. Ja nyt kun kirjoitan tämän, niin minun tuurillani huomenna uutisoidaan suurimmasta uutisankasta koskaan, nimeltä Mt. Desolation. No, seuraillaan mitä tapahtuu.
Täytyy vielä sanoa, että muiden bändien jäsenten läsnäolo kuulostaa ihan mielekkäältä, mutta Keanen pojista en hirveästi innostu. Muutenkin näihin "supergroup" -nimityksiin pitää suhtautua varauksella. Ainakin Monsters of Folkin osakseen saama hype oli mielestäni liioittelua.
muIndie-folk levyä on kenties turhaa rajata kovin tiukasti, sillä kovinkaan moni artisti ei voi kieltää levyllä kuuluvien vaikutteiden laaja-alaisuutta. Musiikkia on yhä vaikeampi kuvailla yhdellä sanalla, tai sisällyttää yhden genren alle. Ajattelin silti jakaa mielestäni vuoden kaksi parasta suoritusta omissa alalajeissaan: vuoden paras folk-levy ja paras kokoelma.
Vuoden parhaita levyjä noin yleensä minusta ei ole listaamaan, sillä jokaisella on omat suosikkinsa - se näkyy myös joka puolella nettiä tehdyissä listauksissa, esim. Animal Collective tuntuu ainakin jakavan mielipiteitä levyllään. Itse olen kuitenkin tyytynyt kertomaan mitä olen itse kuunnellut, lähinnä syksyn aikana, ja sillä linjalla aion pitäytyä.
Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että näistä seuraavista levyistä halusin kertoa. Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka useat postaukset käsittelevät lo-fi, dream pop tai kovin elektro-painotteista indiemusaa, olen silti enemmän folk-miehiä. Siksi tuntuu luonnolliselta kertoa mielipiteeni vuoden parhaasta folkin omaisesta suorituksesta.
Kuten kuvasta yllä näkyykin vuoden paras folk-levy on lontoolaisen Mumford & Sonsin käsialaa. Sigh No More on bluegrass-vaikutteista folk-rockia, ja sellaisenaan mielestäni parasta tänä vuonna. Mumford & Sonsin musiikki tuo ehdottomasti mieleen The Avett Brothersin, Fleet Foxesin, Great Lake Swimmersin ja muita nykyfolkin "suuruuksia". The Avett Brothersista tulee mieleen banjon osuus kappaleissa, Fleet Foxesista bändin yhteispeli ja Great Lake Swimmersista tietynlainen alakuloisuus, joka leimaa monia kappaleita.
Tiedän, että monet muistuttavat minua folk-kategoriaa selatessa, että entäpä Grizzly Bearin tänä vuonna julkaistu Veckatimest? Se on kuitenkin kovin kehuttu levy, joka vei yhtyeen soundia hieman "helpompaan" suuntaan ja nosti bändin kokonaan uudelle tasolle. En itse päässyt kovinkaan hyvin Grizzly Bearin Yellow House -levyyn sisälle, mutta tämä uudempi vaikutti keväällä edistykseltä, ainakin siinä suhteessa. Mumford & Sons on ehkä perinteisempää folkia, Grizzly Bear vähän kokeellisempaa. Kukin tehköön päätöksensä itse, kumpi on parempi - vai suostuuko vetämään liian tiukkoja linjoja lainkaan kahden erittäin hienon bändin välillä. Itse taidan sittenkin pyörtää päätökseni ja pitäytyä viimeisimpänä mainitussa vaihtoehdossa, ja julistaa Veckatimestin vuoden ensimmäisen puoliskon parhaaksi folk-levyksi ja lokakuussa julkaistun Sigh No Moren jälkimmäisen puoliskon parhaaksi.
Tässä kappaleet punnitsemisen "helpottamiseksi":
Aivan niin, meinasi unohtua vuoden parhaan kokoelman titteli. No, se lankeaa alkuvuodesta julkaistulle Dark Was The Night -kokoelmalle, jota olivat puuhaamassa The Nationalista tutut veljekset Aaron ja Bryce Dressner. Albumi tehtiin Red Hot Organizationin hyväksi, jonka tuotot menevät AIDSin vastaiseen taisteluun. Tuplalevynä julkaistu kokoelma sisältää suorituksia muun muassa Arcade Firelta, Feistilta, Bon Iverilta, The Nationalilta, Grizzly Bearilta sekä hienoja yhteistyönä tehtyjä kappaleita, kuten Antony Hegartyn (Antony and The Johnsonsin solisti) ja Bryce Dressnerin työstämän Bob Dylanin kappaleen I Was Young When I Left Home, joka on yksi soitetuimmista kappaleistani tänä vuonna.
Albumi on ehkä hivenen pitkä ja raskas sekä kappaleiden taso on ajoittain hieman epätasainen, mutta ansaitsee ehdottomasti silti vuoden parhaan kokoelman tittelin ja ehdottomasti hankinnan arvoinen. Leffasoundtrackeistä parhaan kokoelman tittelistä voisivat kilpailla kenties Merirosvoradion (The Boat That Rocked) soundtrack tai 500 Days of Summerin soundtrack, mutta pidän silti pääni, tällä kertaa :)
Tässä muutama kappale Dark Was The Night -kokoelmalta:
