Norjalaistytsy Mr Little Jeans tehtaili Arcade Firen The Suburbs -kappaleesta huumaavan uneliaan elektoversion. Tämä on parasta juuri nyt. Huikean momentumin myötä levinnyt kappale oli soitannassa BBC Radion Onella ja on ollut niin twittercharttien kuin Hypeminkin ykkösenä.
- Favourites of 2012
- Finnish albums TOP10
- International albums TOP10
- Fnsh songs TOP12
- Intl songs TOP12
- EPs TOP5
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arcade Fire. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arcade Fire. Näytä kaikki tekstit
31.5.2011
29.5.2011
Sunday serving
Oksennetaanpa taas viikon varrelta sukan varteen tarttuneet tunet. Tänään mm. 'Don Draper' seikkailee videolla, koetaan vuoden antikliimaksi ja jaetaan upeita kappaleita.
Herman Düne, ranskalaisakti folkrockgroovella, julkaisee kymmenennen levynsä kesällä. Tell Me Something I Don't Know on ensimmäinen sinkku, vetävä sellainen toki, mutta video on parasta. Jon Hamm, eli mies kaikkien roolihahmojen isän Don Draperin takaa, häröilee sinisen karvapallon kera jenkkirauta alla. "Mitä?!" eli tosi jees. Kiitos Villelle vinkkauksesta.
Breakfast in Fur pääsee vihdoin julkaisemaan ensi-EP:nsä. Psykedeelistä menoa ja folkkailua, mutta aivan varmasti parasta menoa. Tän päivän kappaleista lämpimin, parhain ja lempparein. Ja sympaattisin. Tsekkaa video kappaleelle Shine.
Givers - Up Up Up. Alku kuulostaa vähän poppistelevalta Animal Collectivelta, minkä jälkeen kappale osoittaa myös afrobeat -merkkejä á la Vampire Weekend. Louisinasta saapuva antoisa positiivisuusjamittelu on ensisiipaisu heinäkuussa ilmestyvältä levyltä, jota ilmeisesti pitää odottaa melkoisen innoissaan. Up Up Upilla bändi antaa antamistaan ilon säveliä kuin kuuntelija osuisi vesiputouksen alle. Ehkä tämäkin voisi olla suosikkeja päivän annoksesta.
"Up Up Up" by GIVERS by Glassnotemusic
Arcade Firen julkaisemattomia kappaleita The Suburbs-sessioista on ehditty hehkuttaa vaikka ja missä, mutta kerta kiellon päälle vielä. Speaking In Tongues nimittäin kolahti ns. helvetin kovaa. Ihmetyttää miten se on jäänyt levyltä pois, vaikka toki jo sellaisenaan The Suburbsiltä olisi voinut muutaman kappaleen lisääkin pudottaa. Kappaleella David Byrne mukana ja kappale deluxe-julkaisulla Suburbistä elokuussa.
Ja niin, on aika antikliimaksin. Kutsuin Just A Number 05272011 -nimellä musiikkia webziin laittanut porukkaa "laskelmoinnin kliimaksiksi" maaliskuussa. Sattumoisin se saavutti myös toisen kliimaksin julkistaessaan tuona toukokuisena päivänä että bändin "oikea" nimi on Battlekat.
Ja se siitä. Ehdottomasti kyseessä on vuoden antikliimaksi, vaikka odotukset alhaalla olivatkin. Niin, ja bändi ei oikeasti ole Isle of Maniltä, vaikka soundcloud niin väittääkin, vaan Tanskasta. Se esiintyi Århusissa ensimmäisen kerran livenä ja kuvat voi katsoa LineofBestFitistä.
Tunnisteet:
afrobeat,
Arcade Fire,
Battlekat,
Breakfast in Fur,
David Byrne,
folk,
Givers,
Herman Düne,
Jon Hamm,
Just A Number 05272011,
Line of Best Fit,
musiikki,
psykedelia,
video
23.12.2010
Rebellion / synttäriselkääntaputtelua
Sattumalta, Laurin eilistä tekstiä lukiessani, tajusin, että täälläkin alkaa vuosi olla täynnä. Hetken mielijohteesta käynnistynyt blogitouhuilu on yllättäen kestänytkin ihan kokonaisen vuoden. Ja kukaan ei ole siitä enemmän ihmeissään kuin minä. Vanha totuus pitää tässäkin paikkansa, sillä mitä enemmän tänne juttuja kirjoittelee, sitä keskeneräisemmältä ja sutaistummalta koko sivu tuntuu.
Vielä vuodenkin jälkeen suurimmat ongelmat tämän pitämisessä koskevat aikaa, henkilökohtaisuuksia ja kirjoittamista. Aika usein rustaan heppoisen tekstinomaisen kehikon musiikkihuumailulle - mikä ei omilla kirjoittajalahjoilla lupaa usein hyvää. Mutta musiikkihan mulla on kirkkaimpaina tähtäimessä, ei kirjoitus. Päivitystahti on sentään pysynyt suhteellisen säännöllisenä. Niin, mutta suurin vaikeus minulla on edelleen tuoda itseään enemmän esille kirjoitusten sisällöissä. Musta on tuntunut koko ajan, että koko blogeilu perustuu (tai pitäisi ainakin?) nimenomaan siihen henkilökohtaisuuden asteeseen ja henkilöön, jonka ympärille se blogi rakentuu. Siinä mielessä taidan olla hieman konservatiivinen, ettei aina tunnu luonnolliselta esitellä itseään ensin ja sitten vasta aihetta. Mutta mä yritän olla avoimempi.
(Blogin järjestyksessään toinen banneri. Siis tätä nykyistä edeltävä. (c) minä!)
Alunperin SlowShow käynnistyi musiikkiharrastuksen jatkeena, sitten se alkoi tuntua itse harrastusta tärkeämmältä, mutta nyt se on palannut oikealle sijalleen. Tämän myötä musiikista intoilu on saanut uutta tulta, ja, ennen kaikkea, toiminut alustana mahtaviin keskusteluihin musiikista ja illanviettoihin musiikin äärellä, jotka ovat toivottavasti vasta alkutaipaleellaan.
Ihmeellisintä on, ensinnäkin, että joku ja näin monet jotkut lukevat tätä, ja toiseksi, että joku on oikeasti halunnut ottaa tähänkin blogiin yhteyttä ja promota. Ihmeellistä ja yhtä kivaa on mun mielestä myös, miten monta hyvää muuta musiikkiblogia Suomestakin löytyy ja kuinka kivoja ihmisiä niiden takaa löytyyn. Kyynisimmät varmaan jo pureskelee kynsiään ja nettimokkuloitaan myöten kaikki moisesta positiivisuudesta ja selkääntaputtelusta, mutta monta hyvää tyyppiä joukkoon mahtuu. Tuosta oikealta voi tsekata useimmat niistä blogeista, joita itse luen ja jotka kaikki on varmasti ainakin tutustumisvisiitin arvoisia.
Tietty esim. Jyrin, Laurin, Tomin (ja Jounin) blogeja oon lukenut pisimpään, jotka onkin ilmiselviä valintoja musiikkimaailmasta ja popkulttuurista kiinnostuneille. Mutta myös esim. Stop, Shake, Honey, Go:n ja AndygoesdowntoChinatownin soisin saavan lisää lukijoita. Kummatkin ovat hauskojen, hyvien ja asiantuntevien kirjoittajien blogeja. Pitäis muutenkin enemmän jakaa rakkautta muille blogeille täältä.
Toivottavasti ootta viihtynä. (Lähti postauksen pituus taas ihan lapasesta. Mitäs päästivät humanistin jaarittelemaan. Pitäisi varmaan mainita konteksti vielä, niin ympyrä on sulkeutunut).
Loppuun vielä yksi mieluisimmista blogiin musiikkia lähettäneistä artisteista: Benjamin Leftwich. Kun hänestä postailin, oli tämä korvaasi kuiskiva kitaramies paitsi juuri julkaissut ensisinglensä myös tehnyt killerikoverin The Killersin When You Were Youngista. Muutama viikko sitten Leftwich tehtaili myös Arcade Firen Rebellion-kappaleesta koverin. Benjamin Leftwich on, kliseisesti sanottuna, vähän niin kuin tämä blogi: ei paras, mutta kenties oikeissa olosuhteissa juuri sinua varten ja kiva. Katsotaan vuoden päästä missä mennään.
P.S. Ei mun oikeesti pitänyt Lauria näin pahasti plagioida. Ja meni muuten tämä julkaisukin sitten seuraavan päivän puolelle, joten nyt synttärit olivat sitten jo eilen. Olen siis tapani mukaan myöhässä. JOULUJA!!
19.12.2010
Levyt 2010: 20-11
Nyt sitä lupailtua levylistailua sitten kahdessa osassa. Tässä ekassa kympissä on enemmän vain suosikkeja ja mielenkiintoisuuksia ja se toka (kärki)kymppi on sitten niitä parhaimpia. Linkit Spotifyyn mikäli levyt siellä ovat.
20. Glasser - Ring
Kenties vähän myöhäissyttyjänä tähän levyyn. Ehdottomasti kiintoisaa äänimaailmaa, joka suorastaan säteilee Björkista Lykke Lihin skandinaavista muotoilua. Mutta kuten monet tämän vuoden levyt, ei jaksa kiinnostaa aivan loppuun asti. Guardian kutsui tätä Cameron Mesirow'n projektia "elektro Joni Mitchelliksi".
19. S. Carey - All We Grow
Vaikka alustavasti mielenkiintoisinta Careyn levyssä oli se, että hän soittaa rumpuja Bon Iverin kokoonpanossa, oli All We Grow sellainen teos, johon palasin tämän vuoden aikana toistuvasti. Paljon samaa kuin Sufjan Stevensissä (ja Bon Iverissä), mutta silti sitä omaa huokui maanläheisistä sävellyksistä riittävästi.
18. Wild Nothing - Gemini
Lievästä yksitoikkoisuudestaan huolimatta pehmeitä hyvän mielen soundeja oli vain niin paljon, että listasijoituksen epääminen olisi ollut rikos. Jack Tatum oli tällä levyllään ehdottomasti yksi vuoden yllättäjistä. Epäröin vieläkin tämän ostoa, siksi myös listasijoitus on häilyvä.
17. Owen Pallett - Heartland
Odotin Heartlandin lopullista avautumista pitkään, mikä tapahtuikin, mutta vain osittain. Flow'ssa erinomaisen keikan vetänyt Pallett tekee kieroutuneita pikkumusikaalisävellyksiä taidokkaasti ja värittää ne omintakeisella äänellään. Kiehtova levy vaikeasti lähestyttävyydessään.
16. Topi Saha - Verta ja Lihaa
Parhaimmillaan taidokkaasti uutta ja vanhaa folk-perinnettä yhdistelevä Saha leikkii taidokkaasti taustatarinoillaan. Pidän siitä, miten Saha antautuu tarinankerrontaan nöyrästi pelkäämättä kliseiden hyödyntämistä omaksi edukseen. Yksi vuoden kuunnelluimpia. Kakkoslevyltä odotetaankin sitten enemmän.
15. Interpol - s/t
Kylmä, kolkko, mitäänsanomaton - huono. Tai niin ainakin ensin luulin. Sitten löysin aaltopituuden. Vaikkei tämä kenties olekaan yhtä hyvä kuin Antics, on tämä silti kakkoslemppari Interpolin levyistä. Myöskin vuoden yllättäjiä ja kuunnelluimpia. Harmi, ettei tämäkään jaksanut ihan loppuun asti vakuuttaa: mikäli tahti olisi jälkimmäisellä puoliskolla ollut yhtä tiukkaa kuin ensimmäisellä, olisimme keskustelleet uudestaan tästä levystä kärkiviisikossa.
14. Arcade Fire - The Suburbs
Henkilökohtaisesti ristiriitojen levy. Olen ollut se, joka on porukoissa puolustellut tätä hieman, mutta olen itsekin sitä mieltä, että The Suburbs on inan liian pitkä. Pidän tätä myös erinomaisena levynä erinomaiselta yhyeeltä, mutten millään muotoa näkisi tätä tämän vuoden top 3:ssa, kuten monilla listoilla. Temaattisesti myös täysosuma.
13. The Morning Benders - Big Echo
Vuoden alkupuoliskolta asti mukana jaksanut Grizzly Bearin Chris Taylorin tuottama hieno kakkoslätty. Monipuolinen kokoelma indiepop jameja.
12. Perfume Genius - Learning
Surullisten kohtaloiden ja tarinoiden kaatopaikka, jota tahdittaa vähintään yhtä surullinen kyseenalaisessa vireessä oleva piano. Vaikka tarinat ovat raskaita, mikäli niitä keskittyy kuulemaan, on olo tavallaan tyytyväinen: ikään kuin siksi, että ne tarinat ovat tulleet kerrotuiksi.
11. Magenta Skycode - Relief
Mitä tästä muka voi enää sanoa? Hieno suunnanmuutos viime levyn jälkeen, joka aineellistuu samanaikaisesti suurena ja pienenä, valtavan lämpimänä ja maailmojasyleilevänä soundina. Joka vakuuttaa. Vuoden toiseksi paras suomalainen.
Tunnisteet:
Arcade Fire,
Glasser,
Interpol,
levyt,
listat,
Magenta Skycode,
musiikki,
Owen Pallett,
parasta 2010,
Perfume Genius,
S. Carey,
The Morning Benders,
Topi Saha,
Wild Nothing
13.12.2010
Parhaat kappaleet 2010: 20-11
Kahdenkymmenen kappaleen otanta kahdessa osassa. Valinnat ovat häilyviä ja alttiita muutokselle. Let us begin.
20. Laura Marling - What He Wrote
Parhaimmillaan artisti saattaa venyttää kertojapersoonansa muiden kokonaisuuksiin ja esittää ne kuin sisältäkatsottuna. Marlingin inspiraatio tämän kappaleen sanoituksiin löytyi sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta. Kypsää tarinankerrontaa saattelee ylimääräisyyksiä välttelevä akustinen kitara Marlingin käsissä.
19. Fever Ray - Mercy Street
Listan ainoa koveri. Huolimatta siitä, että Peter Gabrielin alkuperäistä ei ole rukattu täysin uusiin ulottuvuuksiin, pidän päivityksestä ja napakasta otteesta jolla Fever Ray on lähestynyt tätä kappaletta suunnattomasti.
18. Gauntlet Hair - I Was Thinking...
Blogijulkaisusta huolimatta tämä ensisingle coloradolaisbändiltä kesti kuin kestikin vuoden loppuun saakka yhtä tiukkana kuin ensikuuntelulla. Kotikutoisuudestaan huolimatta yhä yllättävä ja viihdyttävä kappale. Musta tämä on jopa enemmän 2010-soundia kuin esim. Sleigh Bells.
17. The Tallest Man On Earth - Burden Of Tomorrow
Ei liene yllätys. Korvia myöten (pun intended) Wild Huntiin ihastuneena useampikin kappale olisi voinut päätyä kappalelistalle, mutta tämä on suosikki. Ja sattumoisin mielestäni eniten Zimmermanin Robertia kaikuva. Hurjan hieno folk-kipale.
16. Caribou - Odessa
Flow'ssa livevetonsa myötä yllättänyt Caribou oli yksi ainoista, joiden listalle päätyminen oli selvää pitkän aikaa. Psykedeelinen tanssimusa kiteytyy Odessan avaraan äänimaailmaan.
15. Topi Saha - Sokea
Näitä valintoja ei tohdi ajatella liikaa - ne pitää tehdä tunteella. Sokean klassiset ainekset saavat yhdessä aikaan herkän ja kauniin kappaleen. Edes pieni naiviuden hiven ei haittaa, vaan pikemmin tekee koko kappaleesta (ja artistista) lähestyttävämmän, vilpittömämmän ja pidettävämmän.
(Kappaletta linkitettäväksi ei löydy, joten myspace kutsuu. Tai ostakaa levy, se on hyvä.)
14. Arcade Fire - We Used To Wait
Terävimpänä kärkenä levyn lähiötarinoihin tämä kappale esittelee uudistuneen AF:n, joka on kääntänyt indie rockinsa katseen suurista kuvioista pienten piirien suurellisuuteen. Ne on ne pikkuasiat.
13. The Naked and Famous - Young Blood
Kun jouduin tämän kappaleen elektrohurmoksen valtaan elokuun alussa, en osannut todellakaan aavistaa, että myös BBC noteeraisi bändin ensi vuoden läpimurtokaavailuissaan. Silkkaa tunnetta, tanssia ja hurmosta. Loistava tanssikipale!
12. Owen Pallett - E Is For Estranged
Ah, Owen. Mä pidän Owenista eniten pianon ääressä, niin kuin tässä loistavassa kappaleessa. Tämä etenee niin hienosti: kun alun nyansseja hellivistä tunteista päästään yli, alkaa loppua kohti hienosti kasvava osuus joka taaseen palaa pieneen epätoivoon lopussa. Pallettia parhaimmillaan + yksi ehdottomista lemppareista.
11. Interpol - Always Malaise (The Man I Am)
Synkkääsynkkää. Mutta iloinen asia on se, että Interpol kykeni jälleen tekemään tämänkaltaisia kappaleita. Alkunihkeilyn jälkeen uusi levy, ja erityisesti tämä kappale, avautuivat velloen ylle kuin sankka savu.
To be continued...
8.8.2010
Ulkomusiikillisuus
Mitä ovat 'ulkomusiikilliset' seikat? Ne eivät usein ole monenkaan mielestä tärkeitä, mutta silti niitä luetellaan artistin nimen perässä, kuten itsekin toisinaan teen.
Erään taukohuonekeskustelun seurauksena aloin pohtia, mitä ne oikeastaan ovat? Esimerkiksi seuraavankaltaiset asiat: tieto että Bon Iverin levy syntyi mökkieristyksessä Wisconsinissa tai että Neon Bible levytettiin kirkossa? Tietynlaisen soundin trendikkyys tietysti lasketaan varmasti myös moisten syiden joukkoon, mutta mihin rajan sitten vetäisi.
En nyt millään muotoa sano, mistä saisi pitää ja mistä ei, ja mihin asioihin saisi kiinnittää huomiota ja mihin ei. On aivan älyttömän helppoa myöntää, että - myös musiikkia - myydessä myydään mielikuvia. Ja nämä mielikuvat vaikuttavat myös itseeni musiikinkuluttajana. For Emma, Forever Agon syntyhistoria vaikutti aivan varmasti siihen, miten suhtauduin monen rakastamaan indierunoilijaan. Se taasen luo oman kuvansa, millä tavalla ja missä tarkoituksessa moinen tieto on julkaistu. Jos tarkoituksena on tehdä vaikutus ja se kerrotaan nimenomaan ensimmäisena asiana levystä, vesittyy koko bisnes. Jos se on aito kehitys- ja kasvutarina hienosta levystä, mikäs siinä. Miksen saisi vaikuttua miehestä, joka eristyy luomaan? Silti ymmärrän varsin hyvin pointin, että sillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä itse musiikin kanssa.
Mutta lopulta, nämä asiat (kenties trendikkyyttä lukuun ottamatta) liittyvät niin lähtemättömästi musiikkiin itseensä, ja artistiin, että rajanveto olisi mahdotonta. Kansitaide, kappaleiden sanoitusten taustatarinat, levytyspaikat, oikeastaan kaikki mitä et voi saada selville pelkästään levyä kuuntelemalla, on ulkomusiikillista. Joskus sekin, ettei artistista tiedetä mitään, lisää mystiikkaa ja mielenkiintoa. Eikä siinä ole mitään pahaa. Suurin osa näistä asioista on meidän kuuntelijoiden artisteihin ja kappaleisiin mukanaan tuomia mielikuvia, joille henkilökohtaiset mieltymykset perustuvat.
Mun mielestä saa kuunnella, mitä haluaa, mistä syistä haluaa. Ehkä pieni ilkimys sisälläni haluaisi sanoa, että kunhan nämä 'ulkomusiikilliset' syyt eivät ylitä itse musiikin ansioita, on kuuntelu 'terveellä' pohjalla. Mutta enpä sano.
Näin siis pohdiskelin aamu-unisena sohvalla. Olisi kiva kuulla mitä mieltä joku muu on näistä asioista, vaikkapa pidemmän pohdinnan jälkeen? Joillekin kun nämä asiat saattavat olla kovinkin tärkeitä.
30.6.2010
Salem
Salemista tulee lähinnä mieleen noitavainot ja Sabrina teininoita, jota en tietenkään koskaan katsonut.*köh*. Salem on myös jenkkibändi.
Sen tyylilajia on kuvailtu witch houseksi tai goottielektroksi, jotka tavallaan saattaisivat olla osuvia nimityksiä, jollei niitä pysähtyisi miettimään - ja siten myös nauramaan. Onhan tämä aika synkkäilyä, elektromeininkiäkin kyllä, biitit löytyy, mutta että oikein noitahousea? Mitenpä vain.
Syksyllä Salem pukkaa levyä ulos. Syyskuun 28. päivä, jos innostus tämän kappaleen myötä kasvaa. King Nightin vahvat synakuviot verkkaisten biittien lisäksi herättivät kiinnostuksen.
Jajajajaja. Olin tosiaan Arcade Firen tsekkaamassa myös, kuten joka toinen musabloggari. Olin myös mehuissa, mahtavaahan se oli. Tykkäsin ihan hitosti just siitä, et miten paljon 'humaanimmalta' bändi vaikutti soittaessaan kuin moni muu. Tai siis siitä, että AF oli lähempänä fanejaan ja tietyllä tavalla sympaattinen.
Vähän ehkä harmitti, ettei Neon Bibleltä kuultu enempää kappaleita, uusia kappaleita ois voinu kenties karsia, mut tottahan ne haluaa soittaa uusia kappaleitaan. Niistä parhaiten toimi Ready To Start. Noin muuten No Cars Go oli älyhyvä, ja Neighbourhoodit kaikkineen. JEPS! Mut kyllä olis jäänyt harmittaa, jos oisin pitänyt pääni ja jäänyt pois. Pohdittiin muuten porukalla, että olis varmaan aika toimiva festaribändi. Pieni maisti ja Arcade Fire. Toimii! Video ei oo mun, mut onpahan ainakin jotain pätkää tarjolla. Niih.
Tunnisteet:
Arcade Fire,
elektro pop,
huumailu,
keikat,
musiikki,
Salem,
synapop
28.6.2010
Tänään!
We Used To Wait For It. Eipä tarvii odotella enää. Senaatintori kutsuu! Mä en todella tiedä yhtään mitä odottaa paitsi parhautta. Harmi et järkkäri pitää jättää kotiin. Olis varmaan saanut aika mahtikuvia. Juna lähtee kello 11. Pieni Helsinkireissu ennen keikkaa. Nähdään siis ARCADE FIREN KEIKALLA!
Oon valmis!
27.5.2010
Tie vie sittenkin Senaatintorille
Eilen varmistui tieto, että Arcade Firen liput tulevat tänään myyntiin. Alunperin tosiaan ajattelin, etten edes yrittäisi saada lippuja: keikkakesä pitää jo nyt huolen, ettei kukkaro pääse pulskistumaan. Toisaalta alunperin piti myös postailla ihan muusta tänään.
Vapaapäivä ja kaikkee. Laitoin silti kiltisti herätyksen, jotta olisin tarvittaessa päivystämässä lippuja. Meitä olikin aika monta jahtaamassa lippuja samalle porukalle ja lopulta olen sittenkin Senaatintorilla 28. kesäkuuta. Työvuoro vähän painaa mieltä, mutta senkin saanee vaihdettua.
Ehdin jo toivoa, että Arcade Firen uusi materiaali olisi samaa laadukasta jatkumoa tuota keikkaakin ajatellen. Sattumalta samana päivänä sitten näihin toiveisiin vastattiin - tai ainakin tarjottiin mahdollisuus täyttää ne toiveet. Aiemminhan kanadalaisbändi tarjosi pikkupätkät kuunneltavaksi uusista kappaleista, mutta jäin odottelemaan ihan koko kappaleiden kuulemista. Tässä niitä nyt sitten olisi. Joka tuutista tulee varmaan infoa tänään näistä kappaleista. Ja niin täälläkin: The Suburbs ja Month of May.
Tänään myös tuli tieto, että tulevan AF-levyn nimi tulee olemaan The Suburbs ja se julkaistaan elokuun alussa! Jehei.
Tunnisteet:
Arcade Fire,
indie rock,
keikat,
musiikki
17.5.2010
The Mary Onettes - The Night Before The Funeral
Tänä aamuna oli erityisen vaikeaa olla kirjoittamatta siitä, mistä blogit ovat jo hykerrelleet koko aamun. Yritetään nyt ainakin aloittaa jollakin muulla asialla. Record Store Dayn yhteydessä julkaistu The Mary Onettesin single The Night Before The Funeral on aika mainio raita nimittäin.
The Mary Onettes on ruotsalaisbändi, jonka dream popista vaikutteita ovat varmasti imeneet myös The Pains of Being Pure At Heartin jäsenet. The Night Before The Funeral -kappale ehti saada jo videonkin tuossa jokin aika sitten. Kappale kuulostaa koko ajan vain paremmalta:
Tosin uutta The Pains of Being Pure At Heartiakin on saatu kuulla viime viikkoina. Say No To Love ja Lost Saint:
Hesarihan siitä ehti melkeinpä ensimmäisenä uutisoimaan, mutta totta se on, Arcade Fire saapuu tosiaan Suomeen keikalle. Helsingissä 28.6. soittavan kanadalaisbändin keikkaliput tulevat myyntiin ensi maanantaina. En todellakaan osaa suhtautua asiaan mitenkään järkevästi. Itse spekuloin Arcade Firen mahdollisella kiinnityksellä Ruisrockiin maaliskuun lopulla.
Ei tuo Senaatintori tietenkään niin kaukana tuosta arvauksesta ole. Mutta mutta. On jo useampi keikka tiedossa kesäksi enkä oikeasti usko, että onnistuisin olemaan niiden muutaman tuhannen joukossa, jotka liput Helsingin keikalle saisivat. Aika käsittämättömän hieno juttu silti. Tämä on kuitenkin se artisti, joka Ruissin olisi pitänyt kiinnittää. Möh.
Tuntuu typerältä liittää tähän mitään videota, mutta laitetaan nyt silti tällainen maukkaus.
30.3.2010
Sub Poppia: Dum Dum Girls ja Avi Buffalo
Sub Pop on tietysti amerikkalainen levy-yhtiö, joka tuli alunperin tunnetuksi Nirvanan, Mudhoneyn ja muiden grungeilmiön myötä maineeseen nousseiden bändien signauksella. Mutta se oli joskus kasikytluvun lopulla (?).
Sittemmin Sub Pop on julkaissut The Shinsin, The Postal Servicen, Beach Housen ja Iron & Winen kaltaisia hienouksia. Viime viikolla mainitsin parikin lafkan kiinnitystä / julkaisua, nimittäin Ben Sollee & Daniel Martin Mooren projektin sekä Happy Birthdayn.
Poistin muuten The Postal Servicen mainion Give Upin 8raidan alesta viikonloppuna. Jei!
Tänään Sub Pop julkaisee garage / lo-fi / 60-lukuvaikutteisen Dum Dum Girlsin debyyttilevyn I Will Be.
Alunperin yhden naisen garage-projektina alkanut Dum Dum Girls on laajentunut ihan bändiksi asti ja pukkaa nyt ulos ihan kokopitkää lättyä siis.Ensimmäisenä levyltä julkaistiin single Jail La La, joka onkin levyn parasta antia.
I Will Ben kesto on niukasti alle puoli tuntia, mikä on täsmälleen kesto, jonka bändin poljennossa pysyy uteliaana ja viihdytettynä. Näitä lofi / garage -tyttöbändejä nyt on jonkin verran, mutta DDG:ssä viehättää jotenkin poljennon rehellisyys.
I Will Be on tiukka paketti rouheita, rantakivaan sopivia kappaleita - eikä niin kovin kaukana esim. Best Coastista, Vivian Girlsistä, Shangri Lasista, tai The Pipettesistä. Jos kaikki tämä laitettaisiin samaan pakettiin, viihtyisitkö?
Dum Dum Girls puudutti aluksi hieman, en kuitenkaan ole garagemeiningin suurin ystävä. Sitten huomasin jotenkin, että levy vaan jaksaa kiinnostaa, vaikka bändin eväät eivät biisien kulkiessa muutu mihinkään: hauskoja stemmoja, Pipettes-henkiset tahdit ja rouhivat kitarat.
Jos siis kaipaat puoleksi tunniksi kivaa lo-fi hauskaa, I Will Be on sinun levysi. Toistaiseksi, pidän kuitenkin Best Coastista enemmän.
Avi Buffalo on toinen nimi, johon törmäsin Sub Popin uutuuksissa. Itseasiassa myös Last.fm suositteli bändiä, vaikken suoraan sanoen ymmärrä, minkä tilastojen perusteella.
Mutta olen iloinen, että näin kävi. Avi Buffalo -bändin debyyttilevy julkaistaan 27. huhtikuuta. What's in it for -kappale kuulostaa jopa hieman The Shinsiltä:
Myös Remember Last Time on rennon letkeä kappale:
P.S. Ruisrock päivitti taas esiintyjälistojaan. (Hitto, en vain osaa pysyä aiheessa!) Niin, Regina Spektor siis saapuu myös Ruissaloon sunnuntaipäiväksi ilahduttamaan kuulijakuntaa. Todella jees buukkaus, mutta edelleen, se jättipotti puuttuu.
En tiedä miten jaksan koko ajan odottaa jotain huippukaappausta. Mutta hei, c'mon! Juhlavuosi! Miksen mä siis musiikin suurkuluttajana ole enemmän innoissani? Regina Spektor on kuitenkin hieno lisä sunnuntaille.
P.P.S. Arcade Firellä olisi myös kalenterissa tilaa Turun visiitille heinäkuussa ;) Ja bändi on niillä tienoilla Euroopassa. En ikinä usko, että niitä onnistuttaisiin saamaan mukaan, mutta saa kai sitä hassuja kuvitelmia olla.
22.2.2010
Viikon uudet julkaisut
Paitsi että tällä viikolla julkaistaan LoneLadyn ja Holly Mirandan levyt, jotka saivat tälläkin palstalla tilaa viime viikon puolella, tuovat artistit kuten Toro y Moi, Joanna Newsom, Rocky Votolato, Xiu Xiu, Marina and the Diamonds, Shout Out Louds, Efterklang ja Electric President uutuutensa kauppoihin.
Siinä missä Delphicin lätty oli kenties ylituotetun ja sieluttoman oloinen kaipaisi Chaz Bundickin proggikseen lisää yritystä, mutta Causers of This tarjoaa silti paikoittain hyvinkin nerokasta meininkiä. Niin Delphicillä kuin Toro y Moilla vaikutusta suhtautumiseen on varmasti riman hurjalla korkeudella uutta odotettaessa.
Soundi muistuttaisi hieman joitakin kappaleita Arcade Firen Neon Bible -levyllä, jos Win Butlerilla olisi itsetuhoisia ajatuksia. Mielenkiintoista siis. Jollain kieroutuneella tavalla pidän kyllä tästä soundista.
Mutta miten se kestää vertailun Arcade Fireen?
Toro y Moin Causers of This on ollut ennakkokuuntelussa taas kerran 3voor12 -sivustolla. Levyllä on kyllä hienoja yksittäisiä raitoja, mutta jätti tietyllä tavalla toivomiseen varaa, kuten Delphicin levy alkuvuodesta.
Siinä missä Delphicin lätty oli kenties ylituotetun ja sieluttoman oloinen kaipaisi Chaz Bundickin proggikseen lisää yritystä, mutta Causers of This tarjoaa silti paikoittain hyvinkin nerokasta meininkiä. Niin Delphicillä kuin Toro y Moilla vaikutusta suhtautumiseen on varmasti riman hurjalla korkeudella uutta odotettaessa.
Eikä TyMin levy ole missään nimessä huono. Causers of This tulee varmasti olemaan monen suosikkilevy tänä vuonna. Samanniminen kappale levyltä on erityisen rautainen, mutta sen videon puutteessa jotain muuta:
Joanna Newsom taasen on kaikkien mielitietty, joiden mielet halajavat taiteellista folk-musisointia. Newsomin uuteen Have One On Me -levyyn en ole paria kappaletta syvällisemmin ehtinyt tutustua. Jos arvailua haluaa harrastaa, niiden perusteella hyväksihavaittu linja saa jatkoa.
Rocky Votolaton tuotanto on valitettavan tuntematonta meikäläiselle. Tässä kuitenkin kappale Red River (live) uudelta levyltä True Devotion.
Xiu Xiu on sellainen nimi, johon on tasaisesti törmännyt viimeisen parin kuukauden aikana. Kuuntelussani olleet kappaleet olivat tasoa "ihan ok". Silti Xiu Xiun Dear God, I Hate Myself -levyn nimi kertoo aika paljon.
Soundi muistuttaisi hieman joitakin kappaleita Arcade Firen Neon Bible -levyllä, jos Win Butlerilla olisi itsetuhoisia ajatuksia. Mielenkiintoista siis. Jollain kieroutuneella tavalla pidän kyllä tästä soundista.
Mutta miten se kestää vertailun Arcade Fireen?
Marina and the Diamondsin levy on ollut MySpacessä ennakkokuuntelussa, mutta itse en ole tutustunut jo julkaistuja kappaleita enemmän neidin musiikkiin. The Family Jewels -levy julkaistiin kaiketi tänään.
Ruotsalainen Shout Out Louds palaa levyllä Work, jota on ollut tuottamassa Fleet Foxesin debyyttilevyn takana ollut mies, joka on työskennellyt myös Band of Horsesin ja The Shinsin viime levyjen kanssa. Pinnallisen ennakkokuuntelun jälkeen Workiä ei ehkä sittenkään ole työstetty tarpeeksi. Mutta pitää antaa levyn muhia taas kerran.
Ja lisää pohjoismaalaista väriä tanskalaisen Efterklangin muodossa. Myös post-rock/alternative -bändi nimittäin julkaisee tänään kolmannen studiolevynsä nimeltä Magic Chairs. Tähänkin levyyn tutustuminen on jäänyt pinnalliseksi kun sairastelu on vienyt huomion.
Electric Presidentin The Violent Blue puolestaan soi parhaillaankin taustalla ja kuulostaa aikamoisen hyvältä. Amerikkalaisen elektronicaduon levy on myös ennakkokuuntelussa netitse.
Linkkejä nettikuunteluun:
# 3voor12 -sivustolla mm. LoneLady, Holly Miranda, Toro y Moi ja Efterklang
# National Public Radion sivuilla mm. Joanna Newsomin uutuus huomenna.
2.1.2010
Mitä luvassa vuodelle 2010? Ainakin levyjä.
Vuosi vaihtui itselläni normaaliin tapaan taivaan talikynttilöitä seuraten kotoisen Aura-puron varrella Turun keskustassa. Klo kahdentoista molemmin puolin oltiin sitten juhlimassa eräässä asunnossa. Lupauksia en ole tehnyt aiemmin, enkä tee nytkään, koska toivon omaavani tarpeeksi tahdonvoimaa tehdä mitä aionkin, ilman vuodenvaihdon mukanaan tuomaa taikaa.
Oli siinä silti jotain ns. elämää suurempaa: seisoskella hyisessä ilmassa tuttujen ja tuntemattomien seurassa katsomassa, kun pahasti velkaantunut kunta ampuu rahaa taivaalle vuosikymmenen vaihtuessa. Ei silti, näkökyvyn rajoja koettelevien tulikaarien polttaessa verkkokalvojani minäkin unohdin hetkeksi laman ahdistavuuden ja aikeet rakentaa keskelle kaupunkia yksi parkkihalli lisää osittain veronmaksajien rahoilla.
Ohoh, tulipas avauduttua. Pysytäänpä asioissa joista toivottavasti tiedän jotain. 2010 näyttää julkaistavien albumien suhteen melkoisen mielenkiintoiselta. Uutta levyä pukkaavat mm. Vampire Weekend, Yeasayer, She & Him, Broken Bells, Husky Rescue, Final Fantasy jne.
Tammikuu: Vampire Weekend, OK Go, Final Fantasy, Spoon, Eels, Magnetic Fields, Beach House, Husky Rescue, jne
Helmikuu: Yeasayer, Toro y Moi, Hot Chip, Massive Attack, Fionn Regan jne
Maaliskuu: She & Him, Jonsi, Broken Bells jne
Tuossa oli vähän arvioitua aikataulua, joilla edellämainitut artistit julkaisevat uutta musiikkia. Lisäksi epämääräisten tai vahvistamattomien aikataulujen mukaan mm. The National, Fleet Foxes, Arcade Fire, MGMT, Interpol ja Cat Power julkaisevat uutta musiikkia 2010. Ilmeisesti Arcade Fire työskentelee parhaillaan Mumford & Sonsin levyn tuottajan häärineen Marcus Dravsin kanssa.
Tavallaan on typerää listata satunnaisia päivämääriä, jolloin muusikot julkaisevat tai jättävät julkaisematta uutta musiikkia, mutta tarkoitus oli vain antaa kuvaa musiikkivuodesta 2010. Toivomme ettei tämä vuosi jää hurjan viime vuoden jalkoihin musiikillisesti.
Eikä missään nimessä ole mitään syytä uskoa, että näin kävisi. Itse odotan jo vahvistetuista julkaisuista eniten Beach Housea ja Broken Bellsiä. Vampire Weekend on ihan kiinnostava ja tavallaan vakuuttava projekti, mutten ole oikein ikinä kummemmin poolopaitojen kutsuun vastannut.
Epämääräisten aikataulujen listassa ovat oikeastaan kaikki yhtä mielenkiintoisia: onnistuuko MGMT säilyttämään kaiken hyörinän keskellä luovuutensa, toipuuko Arcade Fire Neon Biblen ehkä kuitenkin pienoisesta pettymyksestä, onko Julian Plenti -projekti vaikuttanut Interpolin tuotantoon? Tyhmiä kysymyksiä? Kenties, mutta musiikkibisneksessä kaikki on mahdollista. The Nationalin ja Fleet Foxesin uudet levyt taasen ovat jo omiaan tekemään tästä vuodesta loisteliaan.
Palaamme asiaan.
Oli siinä silti jotain ns. elämää suurempaa: seisoskella hyisessä ilmassa tuttujen ja tuntemattomien seurassa katsomassa, kun pahasti velkaantunut kunta ampuu rahaa taivaalle vuosikymmenen vaihtuessa. Ei silti, näkökyvyn rajoja koettelevien tulikaarien polttaessa verkkokalvojani minäkin unohdin hetkeksi laman ahdistavuuden ja aikeet rakentaa keskelle kaupunkia yksi parkkihalli lisää osittain veronmaksajien rahoilla.
Ohoh, tulipas avauduttua. Pysytäänpä asioissa joista toivottavasti tiedän jotain. 2010 näyttää julkaistavien albumien suhteen melkoisen mielenkiintoiselta. Uutta levyä pukkaavat mm. Vampire Weekend, Yeasayer, She & Him, Broken Bells, Husky Rescue, Final Fantasy jne.
Tammikuu: Vampire Weekend, OK Go, Final Fantasy, Spoon, Eels, Magnetic Fields, Beach House, Husky Rescue, jne
Helmikuu: Yeasayer, Toro y Moi, Hot Chip, Massive Attack, Fionn Regan jne
Maaliskuu: She & Him, Jonsi, Broken Bells jne
Tuossa oli vähän arvioitua aikataulua, joilla edellämainitut artistit julkaisevat uutta musiikkia. Lisäksi epämääräisten tai vahvistamattomien aikataulujen mukaan mm. The National, Fleet Foxes, Arcade Fire, MGMT, Interpol ja Cat Power julkaisevat uutta musiikkia 2010. Ilmeisesti Arcade Fire työskentelee parhaillaan Mumford & Sonsin levyn tuottajan häärineen Marcus Dravsin kanssa.
Tavallaan on typerää listata satunnaisia päivämääriä, jolloin muusikot julkaisevat tai jättävät julkaisematta uutta musiikkia, mutta tarkoitus oli vain antaa kuvaa musiikkivuodesta 2010. Toivomme ettei tämä vuosi jää hurjan viime vuoden jalkoihin musiikillisesti.Eikä missään nimessä ole mitään syytä uskoa, että näin kävisi. Itse odotan jo vahvistetuista julkaisuista eniten Beach Housea ja Broken Bellsiä. Vampire Weekend on ihan kiinnostava ja tavallaan vakuuttava projekti, mutten ole oikein ikinä kummemmin poolopaitojen kutsuun vastannut.
Epämääräisten aikataulujen listassa ovat oikeastaan kaikki yhtä mielenkiintoisia: onnistuuko MGMT säilyttämään kaiken hyörinän keskellä luovuutensa, toipuuko Arcade Fire Neon Biblen ehkä kuitenkin pienoisesta pettymyksestä, onko Julian Plenti -projekti vaikuttanut Interpolin tuotantoon? Tyhmiä kysymyksiä? Kenties, mutta musiikkibisneksessä kaikki on mahdollista. The Nationalin ja Fleet Foxesin uudet levyt taasen ovat jo omiaan tekemään tästä vuodesta loisteliaan.
Palaamme asiaan.
30.12.2009
Vuoden paras folk-levy? Entä vuoden paras kokoelma?
muIndie-folk levyä on kenties turhaa rajata kovin tiukasti, sillä kovinkaan moni artisti ei voi kieltää levyllä kuuluvien vaikutteiden laaja-alaisuutta. Musiikkia on yhä vaikeampi kuvailla yhdellä sanalla, tai sisällyttää yhden genren alle. Ajattelin silti jakaa mielestäni vuoden kaksi parasta suoritusta omissa alalajeissaan: vuoden paras folk-levy ja paras kokoelma.
Vuoden parhaita levyjä noin yleensä minusta ei ole listaamaan, sillä jokaisella on omat suosikkinsa - se näkyy myös joka puolella nettiä tehdyissä listauksissa, esim. Animal Collective tuntuu ainakin jakavan mielipiteitä levyllään. Itse olen kuitenkin tyytynyt kertomaan mitä olen itse kuunnellut, lähinnä syksyn aikana, ja sillä linjalla aion pitäytyä.

Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että näistä seuraavista levyistä halusin kertoa. Olen tainnut aiemminkin mainita, että vaikka useat postaukset käsittelevät lo-fi, dream pop tai kovin elektro-painotteista indiemusaa, olen silti enemmän folk-miehiä. Siksi tuntuu luonnolliselta kertoa mielipiteeni vuoden parhaasta folkin omaisesta suorituksesta.
Kuten kuvasta yllä näkyykin vuoden paras folk-levy on lontoolaisen Mumford & Sonsin käsialaa. Sigh No More on bluegrass-vaikutteista folk-rockia, ja sellaisenaan mielestäni parasta tänä vuonna. Mumford & Sonsin musiikki tuo ehdottomasti mieleen The Avett Brothersin, Fleet Foxesin, Great Lake Swimmersin ja muita nykyfolkin "suuruuksia". The Avett Brothersista tulee mieleen banjon osuus kappaleissa, Fleet Foxesista bändin yhteispeli ja Great Lake Swimmersista tietynlainen alakuloisuus, joka leimaa monia kappaleita.
Tiedän, että monet muistuttavat minua folk-kategoriaa selatessa, että entäpä Grizzly Bearin tänä vuonna julkaistu Veckatimest? Se on kuitenkin kovin kehuttu levy, joka vei yhtyeen soundia hieman "helpompaan" suuntaan ja nosti bändin kokonaan uudelle tasolle. En itse päässyt kovinkaan hyvin Grizzly Bearin Yellow House -levyyn sisälle, mutta tämä uudempi vaikutti keväällä edistykseltä, ainakin siinä suhteessa. Mumford & Sons on ehkä perinteisempää folkia, Grizzly Bear vähän kokeellisempaa. Kukin tehköön päätöksensä itse, kumpi on parempi - vai suostuuko vetämään liian tiukkoja linjoja lainkaan kahden erittäin hienon bändin välillä. Itse taidan sittenkin pyörtää päätökseni ja pitäytyä viimeisimpänä mainitussa vaihtoehdossa, ja julistaa Veckatimestin vuoden ensimmäisen puoliskon parhaaksi folk-levyksi ja lokakuussa julkaistun Sigh No Moren jälkimmäisen puoliskon parhaaksi.Tässä kappaleet punnitsemisen "helpottamiseksi":

Albumi on ehkä hivenen pitkä ja raskas sekä kappaleiden taso on ajoittain hieman epätasainen, mutta ansaitsee ehdottomasti silti vuoden parhaan kokoelman tittelin ja ehdottomasti hankinnan arvoinen. Leffasoundtrackeistä parhaan kokoelman tittelistä voisivat kilpailla kenties Merirosvoradion (The Boat That Rocked) soundtrack tai 500 Days of Summerin soundtrack, mutta pidän silti pääni, tällä kertaa :)
Tässä muutama kappale Dark Was The Night -kokoelmalta:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)









