Jehna!! The Growlers palaa uudella EP:llä, Gilded Pleasures. Tämäkin bändi on Kaliforniasta ja Allah-Lasin hengenheimolainen. Ja sitä kuuluu myös soundissa: hiekkaa varpaiden välissä, auringonvarjoisia hikikarpaloita ja lasipullokolabileitä. Loistobändi. Humdrum Blues on loistokappale ja ensimmäinen uudelta eepeeltä.
Turkulaisten soundeissa jatketaan Maglevsilla, josta piti postailla jo vuodenvaihteessa (!) bändin esiteltyä Bicycle Dream -nimisen kappaleen. Jostain syystä muuten täysin toimivassa kappaleessa häiritsi synasoundi - mikä eväsi postauksen. Toisaalta jos aloittelevia bändejä haluaa tukea, tällaisten syiden ei pitäisi häiritä postaamista.
Maglevsin kohdalla otetaan vahinko takaisin: se julkaisi kolmikappaleisen uuden EP:nsä vihdoin soundcloudissakin, vaikka itse olenkin mukavasti päässyt sen tyyppimään ennakkoon. Tämä laiskasti eteenpäin tunnelmoiva EP on muuten myös ilmainen lataus. Kyselin tuossa myös Maglevsin Kasperilta keikkojen perään ja yhtyeellä onkin tarkoitus myöhemmin syksyllä suunnata keikkalavoille.
EP:n avaa hienosti rakentuva Van Rijn, jonka soundi on erittäin miellyttävä. Maglevsin indiepopissa tuntuu jo nyt synaileva pohjavire kiitettävästi. Oma suosikki Morning of the Blind sopii edeltäjänsä pariksi kuin nakutettu (tykkään tuosta päämelodiasta ihan älyttömästi, kosketinsoittajalle chapeau).
Yhtyeessä on paljon samaa kuin Streak & The Ravenin (myös kotimainen bändi) viimeisimmällä levyllä, joskin Maglevs tuo soundipalettinsa esiin paremmin jopa. Siinä äänimaailmassa piisaakin sitten tuttuja. Kun otetaan vielä eepeen päätösbiisi I'm Not Coming With You, virtaa vuorovedoin britpop, eräänlainen lounge-musan Ariel Pink sekä itseensä kepeästi suhtautuva jahyvinvointivaltioon kyllästynyt pohjoismainen indiepop – Joydivision light. Maglevs on erinomainen lisä Turun bändi-kartalle. Alta EP kuunteluun:
Kentuckystä kaikuisaa, halvahkon kuuloista kitarointia ja rumpukonetta – voi hemmetti että toimii! Ranskalainen Atelier Ciseaux -labeli julkaisee Shrine EP:n lokakuussa. Street Gnar on Case Mahanin projekti, joka hypnotisoi ensimmäisellä eepeeltä irroitetulla kappaleella todella mallikkaasti. Lift Up on lemppareinta vähään aikaan. Tsekkaa alta ja tilaa äkkiä Atelier Ciseaux'sta., sillä vinyyliversiota liikkuu todella rajattu määrä.
Sateisessa ja harmaassa Turussa, flow'ttomana, olen viettänyt aamupäivän kuunnellen itävaltalaisyhtye Mile Me Deafiä. Teutonikielen ja -kulttuurin pitäisi kuulua omaan repertuaariin, myös ammatin puolesta, mutta esim. Wienin ilmeisen sykkivä indiemusa-skene on itselleni vierasta maaperää. Mile Me Deafiäkin julkaisee wieniläinen lafka Fettkakao.
Miten sitten päädyin itävaltalaisbändiä kuuntelemaan on monen satunnaisen klikkauksen summa, mutta myös seurausta kyllästymisestä. Feediä kahlatessa moni nimi tuli vastaan useampaan kertaan – eivätkä ne kiinnostaneet – ja ne jotka tulivat kerran vastaan eivät siepanneet oikein senkään vertaa. Mile Me Deafin sivuprojektina aloittanut Wolfgang Möstl tunnettaneen paremmin Killed By 9V Batteries -bändistään, mutta sivuproggis on vienyt yhä enemmän aikaa ja huomiota, niin kuin usein käy.
Mile Me Deaf on julkaissut albumin Eat Skull viime vuonna ja uuden Brando EP:n kesän korvalla. Uutta materiaalia se puuhaa parhaillaan. Se on aiemmin lämmitellyt mm. Kurt Vilelle, jonka yleisölle tämänkaltainen pehmeä lofi-poppistelu onkin kuin nenä päähän. Erittäin hauska bändituttavuus. Alla nimikkokappale uusimmalta EP:ltä videoineen, sekä hieno vanhempi kappale Wild At Heart. Terveisiä Itävaltaan.
Kun sain turkulais-trio SÄXiltä postia, olin aika ennakkoluuloinen - jos nyt suoraan sanotaan. (Pro-tip muuten promoviestin lähettäjille, ei tarvii teititellä). Tämä yhtye tiedotti tekevänsä saksofoni-elektroa, minkä otin takeena, että kyseessä täytyy olla ns. one trick pony. Taisin tyrmätä SÄXin turhaan, sillä tämä poni laukkaa ja taitaa ne muutamat temppunsa erittäin hyvin.
Saksofoni-elektro on SÄXin tarjoamana oikeastaan ihan pirun viihdyttävää: livenä se pääsisi varmasti oikeuksiinsa. Veikkaanpa että kavereiden keikoilla on katto tulessa. Mm. Pipedreamin (joka on soinut nyt vahvasti repeatilla)ja Canicular Daysin puhallinsoittimella kuorrutettu klubisoundi potkii kesäisesti.On hyvä saada Turku-soundit -postauksiin uutta virtaa ja verta taas. Se ilmestyy melko harvoin, mutta silloinkin aiheesta. Sans Paraden ja The New Tigersin ja Loft Apartmentin ynnä muiden seuraksi SÄX on ässä veto jo tyylilajinsa puolesta.
Keväällä Broadcasting In Paris EP:nsä julkaissut trio on ollut ehtiväinen keikkarintamallakin. Royal Summer Cruiselta parisen viikkoa sitten rantautunut SÄX esiintyy Turussa seuraavan kerran Taiteiden yönä ja silloinkin paatilla: Donnalla (15.8.).
Broadcastin In Parisilla pääsee kurkistamaan, minkälaista soundia trio voi saada aikaseksi onnistuessaan. Seuraavalla julkaisulla onkin näytönpaikka: onko housen ja saksofonin yhdistelmä lopulta melko yksiulotteinen, vai löytääkö SÄX itsestään uuden vaihteen? Koko Broadcasting in Paris EP muuten Spotifyssä! Täällä.
WALLA on tavallaan Los Angelesista bändinä, mutta koko remmi on kansainvälinen: alkuperämaina jäsenistöllä mm. Meksiko/El Salvador, Brasilia, Korea, Italia ja Indonesia. WALLA julkaisee kaiken lisäksi toisen omakustanne EP:nsä kesäkuun alussa (4.6.).
Nature EP:n ensimmäinen kappale, No Time, on älyttömän viihdyttävä synapop-kappale. Mutta eepeen nimikkokappale Nature räjäyttää potin. Bändi onnistuu kuulostamaan paikoin Phoenixin ja alku-uran Strokesin epäpyhältä liitolta. Tähän lisäät vielä annoksen Shout Out Loudsin -kaltaisten ruotsalaisbändien kepeyttä, ja kieli poskessa vedetyt vertaukset tuntuvat jo turhilta. Kuulostele itse kesän odotuksen pyhittävä ihana pop-ralli Nature. Toivon että pojista kuullaan vielä isosti - ainakin ennen kuin jenkkiviisumit käyvät vanhoiksi.
Norjalainen EardrumsPop-nettilabeli antoi jo debyyttialbuminkin julkaisuun ehtineelle Paperfangsille tilaisuuden ensijulkaisuun aikanaan, ja nyt myös Eva On The Western Castle Islandin EP, The Wong Way, julkaistaan samaiselle lafkalle.
Malesialaisen Eva Wongin kipparoima suomalaisbändi on tehnyt kärsivällisesti ja raikkaan positiivisesti työtä, mikä näkyy nyt The Wong Wayllä. Samaisia pieniä vaivoja on läsnä kuin aiemmillakin julkaisuilla, mutta kehitystäkin on tapahtunut: California Shrills ei esimerkiksi kalpene minkään kesäisen pop-kappaleen rinnalla. Myös Wongin laulussa on tapahtunut kehitystä.
EP:n eka puolisko on huomattavasti kovempi kuin jälkimmäinen: Surfing Like a Guru ei kahden kruununjalokiven jälkeen säväytä samalla tavalla. The Wong Wayllä esittäytyy kuitenkin omaleimainen bändi, joka alkaa löytää paikkaansa auringossa.
Vaikka jonkinlaista hengenheimolaisuutta löytyy, se ei varsinaisesti sijoitu French Filmsin tai Satellite Storiesin varjoon, sillä EOTWCI yhdistää miltei sinisilmäiseen ilomielisyyteensä erinomaisesti omaa elementtiä, miksi lisämausteeksi sitä haluaakaan kutsua. Ajoittain tehdään asioita mun makuun jopa oivallisemmin kuin noissa, jo etabloituneissa indiebändeissä. Tykkään kovasti, hieno EP.
Losangelesilaisbändi Ballerina Black oli ennen yhteydenottoa itselleni täysin tuntematon bändi. Se on kuitenkin ehtinyt jo julkaisemaan albumin sekä lämmittelemään Silversun Pickupsia ja Interpolia. Nämäkin ansiot vahvistanevat kuinka vaikeaa on saada äänensä kuuluviin (musiikki)maailmassa. Toisaalta esim. Interpoliakin lienee lämpännyt ties kuinka moni jo unholaan vaipunut kokoelma muusikoita.
Ballerina Blackin kohdalla en toivoisi niin kuitenkaan tapahtuvan. Viime kuussa ilmestynyt Injureless-'sarjan' toinen EP, Blå, on nimittäin kelpo tapaus. Paitsi että bändi lainailee 80-luvulta, erityisesti Factory Records -soundilta, Bobby Moynahan mikrofonin varressa osuu Robert Smith -nuottiin niin usein, ettei se ole sattumaa.
The Curelta lainailu on toki ilmiselvää, mutta paikoin, synan yltyessä kovimpaan vauhtiinsa, kuultavissa on myös In This Light And On This Evening -levyn Editorsia. Silti Ballerina Blackin melankolinen mutta tasaisesti rullaava post punk -henkinen pop kuulostaa tarpeeksi omalta, että bändistä soisi tulevan jotain enemmän kuin verrokkiensa soundien hautausmaa.
Ennen kaikkea, Blåon tarpeeksi hyvä EP, että sen myötä yhtyeellä on menestyksen avaimet kädessä. Kappaleita tarjolla myös ilmaiseksi, mm. soundcloudissa. Kuuntele bändin koko tuotanto Spotifyssä, Blåsta aloittaen.
Lähtökohtaisesti ei kai saisi olla ennakkoluuloinen, kun kahlaa inboxia ja sen mukanaan tuomia bändiviestejä läpi. Kävi miltei taas vanhanaikaiset, kun tsekkasin ennen kuuntelua Junior Prom -nimisen brooklyniläisbändin seuraajia / tykkääjiä / kuuntelijoita somen eri ulottuvuuksissa. Ikään kuin se vahvistaisi / eliminoisi yhtyeen merkittävyyden. Onneksi tsekkasin bändin tuotokset - Junior Promilla kun on niukalti seuraajia itse biiseihin nähden.
Läpikotaisin typeräähän olisi skipata kuuntelu bändin vähäisen huomion takia, mutta kiireessä kaiketi kaikenlaista juolahtaa mieleen. Junior Prom on kuitenkin hiljattain julkaissut debyytti-EP:n (jonka voi ladata ilmaiseksi täällä!). Bändillä on todella radioystävällinen soundi á la FriendlyFires ja FosterThePeople (ja miksei Phoenixkin) mutta omaperäisessä ja tanssittavassa paketissa. Nouda ilmainen EP ja tsekkaa tämän huikean joskin valitettavan tuntemattoman duon tuotokset, varsinkin Sheila Put The Knife Down ja Big Timer ovat onnistuneinta satoa.
Alkaa käydä kuumimmillaan tämä bloggaajien ja muiden musamaanikkojen lempihomma, eli listaaminen. Mun listojen sarja alkaa kohtalaisen perinteisellä EP-kärjellä tälle vuodelle. EP-listaa oli vaikeampi tehdä kuin viime vuonna, koska tarjonta ei vain millään yltänyt samalle tasolle, mutta hienoja juttuja joukkoon mahtuu. Tässä siis mun lempi- / eniten kuuntelemani EP:t 2012. (Julkaisujen nimessä linkki kuunteluun.)
Kalifornilaissisarusten rnb/folk on kuin tyttöbändimpi First Aid Kit. Bändin suosio repeilee liitoksissaan, mutta HAIM on onnistunut jo tuomaan tyttöbändit takaisin. Tästä on jopa ok tykätä. Dan Lissvikin remix tuo mukavan mausteen.
Brittibändin ep taisi olla jenkkijulkaisu suurilta osin viimevuotisista kappaleista, mutta kokoaa bändin osaamista yksiin kansiin tähänastiselta matkalta - ja komeasti. Mahtuu ja kelpaa listalle. Talking Heads -soundin varjosta on noussut nelikko, joka tekee kypsää ja pirteää kitarapoppia.
Suomalainen elektropop-kolmikko siirtyi yllättäen ja iloisesti Solitin leipiin. Tänä vuonna julkaistu AAVVAV-kasetti on tasapainoinen kokoelma suloisen melankolisia siivuja arkipäivästä ja rakkaudesta, nostalgiakehyksin.
Monen ihmetyksen aiheena lienee ollut paitsi bändin lyhyt ikä sen pettämätön kyky ammentaa americana-perinteestä. Näillä manchesteriläisillä on paitsi draamantajua myös vaikutteet kunnossa. Elbow'n lämmittelijöinä alkutaipaleellaan esiintynyt yhtye on lempilöytöjä tälle vuodelle.
Itselleni kovin rakkaan The Antlersin julkaisut ovat käsittämättömän laadukkaita. Undersea on paitsi julkaisun nimi myös paras sana kuvaamaan sen tunnelmaa. EP jatkaa osittain ainakin siitä mihin viime kokopitkä jäi ja vaivuttaa kuulijan eteeriseen horrokseen. Bändi tekee sitä mitä se tekee parhaiten.
Washington D.C.stä tulee bändi, joka omistaa garage rockin rouhivan likaiset kitarat ja yhdistää ne hauskanpitoon kyllä niin osuvasti, ettei parempaa lauantai-illaksi voisi suositellakaan. Shark Week -niminen yhtye on julkaissut debyytti-EP-:nsä hiljattain, ja se onkin todella laadukas kolmen kappaleen yhdistelmä - paitsi tuon bändistä tihkuvan garagesoundin myötä niin myös laulaja Ryan Mitchellin raspisen sielukkaan parun ansiosta.
Shark Weekissä on juuri nyt kohdallaan kaikki niin hyvin, nimestä alkaen, ettei muuta kannata pyytääkään. Ei oo koskaan tehny yhtä paljon mieli omistaa surffilautaa ja kaatuilla turkoosiin veteen kuin Shark Weekiä kuunnellessa. Tsekatkaa huima EP Spotifystä ja video kappaleelle If You Want Me to Stay (For a While). Eepeen voit noutaa omaksesi bandcampistä, ja laitapa pojille pieni lahjoitus samalla.
Kahdenkymmenen vuoden molemmin puolin ovat Haimin jäsenet, kolme sisarta: Danielle, Alana ja Este. Parhaillaan bändi herättää ihmetystä The Great Escapessa, osana brittikiertuettaan. Aika jännä sinänsä että bändi on käytännössä hankkinut koko huomion yhden kolmen kappaleen EP:n perusteella, mutta toki tallenteiden lisäksi mm. SXSW -keikka sai kiitosta. Aika jännä myös että Haim tarjoaa tätä Forever EP:tä kotisivuillaan ladattavaksi.
Haimista tulee jostain syystä mieleen Warpaint, vaikka Haimilla on soundissaan roimasti enemmän positiivisuutta mutta toisaalta myös r'n'b -pohjavire. Kalifornialaisneitejä on kiitelty niin r'n'b/folk -soundistaan kuin livevedoistaan, mutta toisaalta Guardianin mukaan Childish Gambinon tuottaja Ludwig Göranssonillakin on ollut menestyksessä näppinsä pelissä. En oo täysin hahmottanut mistä konsensus neitien erinomaisuudesta on peräisin, mutta joka kuuntelulla ymmärrän paremmin. Tsekkaa alta todennäköisesti yksi puhutuimmista bändeistä tällä hetkellä.
Mulla on teille taas herkkua. Kun törmäsin tähän manchesteriläisbändiin, (melkein) päätin että näistä on kirjoitettava jo nimenkin vuoksi. Kas kummaa, PELKÄN nimen perusteella tutustuminen kannatti: The Slow Show -niminen folkrock bändi on katsokaas kaikkea sitä mitä miltei samanniminen blogi ei ole.
Saatte toki itse päättää mitkä erot meidän välillä ovat, aivan ilmeisten lisäksi, mutta Brother EP:llä kuuluu harkittuun ilmaisuun puhallettu elokuvallinen, syvä soundi, jonka päälle solisti Robert Goodwin komentaa sanoitukset eloon baritonillaan. Kuvittele hörppineesi viskiä, jonka jälkeen laittaisit samaan keitokseen Nick Caven ja Warren Ellisin elokuvamusaa, The Nationalia ja Neil Youngia.
Elbow'takin jo lämpännyt 1,5-vuotias bändi on kasvattanut lyhyen olemassaolonsa aikana poikkeuksellisen maineen: ylisanojen puuttuessa vertaillaan, niin kuin mainitsin, Youngiin ja Dylaniin, ja aikalaisista tietysti The Nationaliin. Amerikkalaista folkrock- ja americana-perinnettä ammentavan The Slow Show'n repertuariin lukeutuu näiden suuruuksien lisäksi rutkasti elokuvallista elementtiä, jonka osissa kappaleissa voi jäljittää osittain Caven ja Ellisin tekeleisiin.
On pääteltävissä jo näistä kuvailuista, että synkissä ja syvissä vesissä liikutaan, ja toisaalta bändin nimikin kertoo että hitaasti rakentuvat nämä kappaleet. Eikä tätä nyt aivan vapun juhlintaa varten voikaan suositella, mutta helvetin kaunista tämä on. Kuuntele alta The Slow Show'n Brother EP, joka saa fyysisen julkaisun toukokuun seitsemäntenä.
Älä anna mun valintaperusteiden kuunteluun leimata tätä bändiä, tai sen että se on sattumalta samanniminen kuin tämä blogi. Tämä Pohjois-Englannista amerikkalaisittain synkistelevä bändi voisi hyvin esiintyä keikalla The Nationalin jälkeen: ne jotka eivät ole tarpeeksi pahassa jamassa ensimmäisen jälkeen, saisivat aimo annoksen savuisen viskin ja mahonkisten nojatuolien itsetutkiskelua. Alla myös Brotherin video.
Tiedän että kuitenkin kaipaatte sitä, kun miltei viikottain saapui postaus The Nationalista - bändin viettäessä hieman hiljaisempaa kiertue-elämää tämäkin lähde on ollut kuiva. Aasinsillan kautta kuitenkin bändi on toiminut osainnoittajana postaukseen tänään. Pahoittelen - tiedän että on halpamaista bändin itsensä kannalta viitata jo otsikossa toiseen, miljoonasti suositumpaan yhtyeeseen.
No, kuitenkin, muistaakseni Los Angelesista kotoisin oleva bändi on kiehtonut mua koko tämän vuoden. Olen kuunnellut, toistanut kuuntelun, hämmentynyt, unohtunut atmosfääriin, sekoittanut eri bändiin ja laulajaan ajatuksissani, nauttinut suunnattomasti ja jäänyt koukkuun. Bändin nimi on NO.
Ekalla kuuntelulla solistin häkellyttävä yhteneväisyys Matt Berningeriin lauluääneltään vie suurimman humion. Itse kappaleisiin kiinnittää huomiota sen vuoksi jälkijunassa ja huomaa että substanssia löytyy sieltäkin. Oon vähän väistelly aihetta, koittanut puolustella kenties vääjäämätöntä ilkeää ajatusta, että NO:lla olisi vaikute-esikuva-bändinsä kanssa liian paljon yhteistä. Oleellista lieneekin uraansa vasta aloittelevan bändin kannalta, onko se omillaan toimiva konsepti vai toimiiko se lähinnä The Nationalin ikävää lohduttamaan.
En vieläkään osaa sanoa, pidänkö NOsta siksi, että se muistuttaa The Nationalia, vai koska sillä on oikeasti hyvää kappalematskua. Oletan että kumpikin syy pitää paikkaansa. Tsekkaa itse, Stay With Me ja AnotherLife ainakin. Bändin keikkajulisteissa ja nettisivuilla, tumblrissa tai missä tahansa niistä paikoista joissa bändi majailee, on muuten myös ulkoasu kohdallaan.
Alkuviikolla listasin jo singlejulkaisuja kärkiviisikoksi makuani miellyttävään järjestykseen. Viime vuonna taasen aloitin listaamalla kappaleiden ja levyjen lisäksi parhaat EP:t. Jatketaan samoissa merkeissä, eli myös tänä vuonna listaan parhaat EP:t ja ne ovat vuorossa tänään. Joko kappalelistoja tai levyjä koittanee ensi viikolla, aikataulujen optimistisuus on joskus ylitsevuotavaa, joten käytän potentiaalia l. mahtotapaa.
Viime vuoden EP-listauksen voit tsekata tuosta yläpalkista. Aloitetaan tämänvuotinen iloisesti kotimaisin sävelin. EP:n nimestä pääsee kuuntelemaan kutakin EP:tä. Itse tekstistä löytyy, jos löytyy, linkki mainintaan bändistä blogissa. Eka tä oli TOP6, sitten TOP10, ja nyt TOP9. Tuntuu, että olisin unohtanut jotain, mutta olen tähän kuitenkin tällä hetkellä tyytyväinen.
Seinäjokelaiset vakuuttivat alkuvuodesta niin kovin, että vanhasta muistista, listaa aloittaessa, Streak and the Raven oli saatava mahtumaan mukaan. Federation EP ei ole kestänyt niin hyvin aikaa kuin alunperin uskoin, mutta odotus bändin luomista kohtaan on kova. Omalaatuista soundia.
BWR on saanut paljon huomiota täällä, toki kaiken ansaitusti, eikä sille näy loppua. Syksyn alussa julkaistu EP sisälsi kaikki 'Ridersin kappaleet, eli sikäli laatua löytyy. Hakemalla julkaisulle punaisen langan seulomalla kappaleista parhaat olisi EP ollut vielä laadukkaampi. Nytkin äärimmäisen laadukkaat kappaleet toimivat mutteivat kokonaisuutena yhtä hyvin kuin yksittäin.
Uskomattoman sivuutettu kaveri tämä Woodkid siihen nähden, miten hieno Iron EP on. Dramaattisuutta ja kontrasteja löytyy, mutta myös perusosaamista surumielisillä indieballadeilla.
Viimevuotisen, pidetyn debyyttialbumin lisäksi Delay Trees julkaisi tänä vuonna Before I Go Go:n ilmaisena latauksena, jota se muistaakseni myös myi keikoilla kasettina. Mulle tämä viisikappaleinen EP toimi jopa paremmin kuin koko albumi, Uni 15 ihan lemppareita tältä.
Nyt pääsee Gold Panda vähän epäreilusti mukaan - Marriage EP kun koostuu alkuperäisestä kappaleesta, sekä erinomaisista remixeistä, joista vastaavat mm. Halls, Baths, Star Slinger. Mutta sellaisenaan vuoden laadukkaimpi. Ja tietysti henkilökohtainen suuri suosikki.
Alabamalaissheikkaajat päätyivät blogiin vasta hiljattain, mutta syksyn mittaan kypsynyt EP kuulostaa älyttömän hyvältä. Bändi on kuin gospelahtava, soulisti rockaava The Magic Numbers, tjsp. Ylenkatsominen olisi suorastaan syntistä.
Elena Tonrassa on kovasti potentiaalia, tämä ensimmäinen vuoden kahdesta EP:stä esittelee Daughter-nimellä musisoivaa Tonraa perinteisemmällä folk-soundilla, mutta huikean laadukkaasti. Yksi tärppi ensi vuoden nousijaksi varmasti.
Ollaan Antin kanssa palloteltu vähän vuorotellen, kumman vuoro postailla & huumailla High Highsista. Selvää on, että tällä tekemisen laadulla jotain isompaa on tiedossa. Tällä kertaa siis mun vuoro postailla. Hieno EP, joka muuten saapui vihdoin postitse, 10" -julkaisuna. Ns. hiton jees. Seitinohuita tunnelmia punotaan.
Itseoikeutetusti, kyllästymiseen asti ruodittu brittiartisti, jonka soulfolk päätyi BBC:n tulevaisuuslistan pitkälle versiolle. Albumi tulossa ensi vuonna, jolta en odota yhtään vähempää kuin lopullista breikkaamista. Pohdin pitkään, kumpi jo julkaistuista eepeistä pääsee mukaan, päädyin ensimmäiseen. Parasta vuonna 2011.
Ajattelinpa, ajan kuluksi, kun tuosta parhaiden kappaleiden ja levyjen listaamisesta ei toistaiseksi tule mitään, listata vuoden parhaat/lemppari-EP:t. Ja kun keikkoja mun ei kannatta välttis listata - ne harvat olivat lähes poikkeuksetta parhaita. TOP kutoseen mahtuneet eepeet ovat myös siitä mukavia, että jokaisesta olen postannut jo aiemmin.
Käytän nyt näiden listojen yhteydessä noin yleensä, tässäkin, 'paras' sanaa aika varauksella. Näistä kun heijastuu se lempparius niin vahvasti yleensä, ettei mielipiteiden kiveenhakkaamisesta saa kuin päänsä kipeäksi - omat levytykkäämiset kun tuntuvat vaihtelevan aika vahvasti aika - tila -jatkumon muutosten mukaisesti. No, nyt siihen listaan!
Lähes tuntemattoman walesilaisbändin eepee kuulostaa monipuoliselta: herkkyyttä ja elektroilua mahtuu kumpaakin sekaan. Heinäkuussa UAS:stä sanailtuani huomasin eepeen pysyneen mukana hyvin. Kappaleet voi tsekata myspacessä. Tässä elektroilua: Bloodsport.
Tamperelaisten post-rock on ihan parasta. Taannoin töihin pyöräillessä kuuntelin musiikkia shufflella ja piti pysähtyä tarkistamaan, mikä olikaan näin hienoa. Jos tutustut yhteen suomalaisbändiin vuodessa, se voisi olla yhtä hyvin On Volcano. Ilmainen lataus bändin sivuilta. Tämänhetkinen lemppari: Mission.
EP:ksi huimassa mitassaan tämä on melkoinen järkäle, mutta se siivitti loistavasti tietä Age of Adzin edellä muistuttaen, ikään kuin, miksi me rakastamme Sufjania. Ikään kuin sellaisen voisi unohtaa.
Ryan Lynchin (Girlsin kitaristi) ja Hannah Huntin proggis, jonka nelikappaleinen tuotos on soinut vilkkaasti - ainakin paljon enemmän kuin Ryanin emobändin Girlsin vastaavat. Kepeää kitarapoppia tarjoilevalta eepeeltä olisi voinut valita kappaleen kuin kappaleen. Tässä nimikkokappale.
Häkellyttävän hienon pitkäsoiton jälkeen vähintään yhtä hienon eepeen julkaiseminen osoittautui niin suureksi iloksi kuin yllätykseksikin. Niin paljon kuin suomalaisesta folkista pidänkin, on Dalarnan kasvattiin kuromista. Tässä Kristian Matssonia sähkiksen varressa: The Dreamer.
Brittisynapop on ylikäytetty kuvailu bändistä, mutta Labyrinth Ear on takuuvarmaa tutustumisen arvoista kamaa. Ilmainen lataus ja äärimmäisen hienovaraista (ja parasta) tunnelmaa. Lemppari-EP tälle vuodelle, jopa ennakkosuosikkien keskeltä.
____________________________________________
Seuraavassa postauksessa (toivottavasti) listataan sitten kappaleita, jossain vaiheessa myös albumit. Ennen vuoden loppua katsaus myös ensi vuoden alun kiinnostaviin albumijulkaisuihin. Toisaalta myös katsahdan musiikkiakteja, joilta toivon/odotan debyyttilevyä tai kiintoisaa lisämatskua ensi vuonna., eli jonkinlainen vuoden 2011 seurailun kohteet. Palataan asiaan.
