Sunnuntaikappaleet, osa XVII, ja stressi

Ja hyvää päivää.

Jos nyt aloittaisin vanhan saarnan kiireistä - miksen ole ehtinyt postailla tapani mukaan vaikka olisin halunnut - vastaanotto saattaisi olla nihkeä. EHKÄ. Mutta mua itseänikin harmittaa, ettei aikaa ole jäänyt viime aikoina oikein mihinkään. Toisaalta, kaikki jotka ovat koittaneet valmistua ja käydä töissä samaan aikaan tietävät ettei aikataulutus ole ihan yksinkertaisinta - ainakaan mikäli haluaa säilyttää mielenterveytensä samalla ja jonkinlaiset suhteet läheisiin.

Noh, yleensä 20+ vuotta vanhemmat kollegat yleensä muistuttavat ei-niin-hienovaraisesti "että kuvittelepa tuohon vielä 2 vauvaa, asuntolaina, kissan matokuuri, omakotitalon rakentamisprosessi ja oman isovanhemman perunkirjoitus ja X ja Y päälle" ja blaablaablaa. Ei se sitä poista etteikö mulla olis nyt kiire, mutta hyvää nämä ihmiset kaiketi tarkoittavat. Olen koko kevään (tai koko lukuvuoden oikeastaan) uskotellut itselleni, että vielä tämä rypistys ja sit helpottaa.

Nyt olen (toivottavasti) ihan oikeasti sellaisessa tilanteessa, että ensi perjantai-iltapäivällä on suurin osa urakasta takana - sen jälkeen on ihan kumileimasimista ja yliopiston sisäisen postin kulkutahdista minun valmistumiseni kiinni, vihdoin. Tiistaina gradu kansituksesta ja tiedekuntaan ja perjantaina vika tentti (jonka miltei unohdin). Ja tietty kaverin tuparit illalla; mua vähän huolettaa, ihan aiheestakin, millä tavalla tämä työvaihde vapautuu perjantaina klo 18.

Tässä kun olen stressannut vähän muidenkin puolesta on pöllähtänyt aika mainioita kappaleita esiin. Ja jotta saadaan kaikille hyvä mieli, ettei tarvitse vain valittamisesta lukea, ajattelin jakaa niitä tässä ja nyt. Lätinät kun olivat pitkät, niin kappaleiden esittelyt pidän sitten lyhyinä.

Markkukin tämän jo ehti poimia, ja aiheesta, sillä kyseessä on Jessie Warelta älyttömän laadukas tunnari. 110% on sen nimi. Mä taidan työskennellä tän tahtiin, biitti on sen verran napakka ja kuitenkin välitön.

Kavinskya tai vanhaa Daft Punkia jos on ollut ikävä, niin Breakbot hoitaa tämän kaipuun rivakasti. Eivätkä mielleyhtymät mene tälläkään kertaa hukkaan, sillä myös Breakbot on ranskalainen ja remixannut mm. Kavinskya.

Jonkin selittämättömän kiemuran kautta lempilapseksi päässyt Solar Bears esitteli aiemmin viikolla taas kerran komeaa osaamistaan. Tällä kertaa instrumentaalikipale Cosmic Runner (hienoisesta koomisuudestaan huolimatta nimi puhuu puolestaan täydellisesti).

Ja viimeiseksi varattu kotimainen herkku, popahtavasti rockaava Neondad. Oululaisbändin viestit ovat olleet pilke silmäkulmassa kirjoitettuja ja lyhykäisiä - kannattaa siis antaa mahdollisuus bändin EP:lle soundcloudissa. 

Daft Punk: Discovery

Joskus vierailu levyhyllyn / -laarin perukoilla tai perusteellinen tutkimus koneella jo olevasta (usein unohdetusta) musasta on yhtä tehokasta, mielekästä ja silmiä- ja korvia-avaava kokemus kuin uuden musiikin etsiminen ja kuuntelu. Tavallaanhan se on aika hölmöä, etten itse muista mitä levyhyllystä löytyy. Tai oikeastaan ei ole kyse siitä, etten muistaisi sitä konkreettista levyä vaan lähinnä unohtuu että miten hyvää musiikkia kyseinen levy sisälsi.

Lukio tai yläasteaikoihini Daft Punkin Discovery -levy julkaistiin, eli joskus 2000-2001. Ranskalainen, kepeähkö house-musiikki oli muutenkin silloin kartalla: mm. Cassius, Air ja Etienne de Crécy alkoivat jo vuosituhannen vaihteessa olla kovia nimiä. Daft Punkin lisäksi, tietysti.

Itse levyhylly on pysynyt siitä lähtien lähes samana, mutta sisältö muuttunut moneen kertaan käydessäni läpi ihan konemusiikkivaiheen (olin mm. Kupittaalla Koneiston kostossa 2001) ja täyden musiikinkuuntelun laantumisen. Discovery on kuitenkin ollut aina osa levykokoelmaani. Ja oikeastaan vasta vajaan kymmenen vuoden omistussuhteen jälkeen tajuan, miten oleellinen osa se on ollut.


Daft Punk oli tottakai tuttu jo Homework levyn myötä - Around the Worldhän soi jopa MTV:llä - mutta vasta Discovery teki minusta (ja monesta kaverista) fanin. One More Timen höyryjunankaltainen meno taisi soida huoneessani lopulta ihan kyllästymiseen asti. Digital Love, High Life, Nightvision ja monet muut maistuivat ja maistuvat jälleen aika hyvältä.


Silloin jopa Daft Punk laskettiin ns. oudoksi musaksi, enkä itsekään varsinaisesti (julkisesti) laskenut itseäni faniksi, koska kuulumisen tunne oli ylitsevuotava. Silti ei moni nykyäänkään mainitse ranskalaisduon tuotoksia kysyttäessä lempimusiikkia. Aika outoa, sillä varsinkin Discovery-levy lasketaan oleelliseksi osaksi koko ranskalaisen housen (tms) vyöryä.

Otettuani levyn jälleen kuuntelun, makustelin oikein miten hyvältä Daft Punk kuulostaakaan parhaimmillaan - ei tällaista tehdä enää. Pidin itsekin levyä joskus epätasaisena, joten ymmärrän miksi monet saattavat pitää. Silti tuntuu, että paljon on avautunut Discoverystäkin vuosien myötä.

Discovery on jotenkin viatonta, sinisilmäistä ja iloista ranskalaishousea - ja sitä parhaimmillaan. Kaikille tämä ei uppoa missään nimessä: monessa mielessä levy kuulostaa nyt melkein naurettavan vanhalta ja oli ilmestyessäänkin turhan vilpitöntä ranskahousea kyynikoille.



Loppujen lopuksi mielestäni ei ole monta levyä, jotka kaikkien pitäisi mielestäni omistaa enkä aio sanoa sitä tästäkään, mutta Discoveryn valtava vaikutus musiikkimaailmaan ja paikka viime vuosikymmenen parhaiden levyjen joukossa on tunnustettava.

Suosittelen palaamaan Daft Punkin pariin. Discoveryssä on ainutlaatuinen tilaisuus kuulla musiikkia, jota ei ole tehty katu-uskottavuudet mielessä, mikä tuntuu monia yrittäjiä vaivaavan nykyään.

Tsaijai, sanat ja soundit tulevat ihan vanhasta muistista kun levyn pariin palaa - takaan sen. Eikä Daft Punk ole koskaan kuulostanut paremmalta.