Kele - The Boxer

Huomenna julkaistaan Jónsin soolon ohella yksi vuoden odotetuimmista levyistä. Kele Okereken, Bloc Partyn nokkamiehen, soolodebyytti The Boxer näkee päivänvalon ja odottaa vertailua aiempiin bändituotoksiin. Kele ei voi, kuten ei Jónsikaan, välttyä vertailuista bändin kanssa tehtyihin levyihin. Tilanteet ovat herroilla muutenkin samankaltaiset: hyviä levyjä takana vaikkei viimeisin kummankaan bändiltä ollut parasta antia.

Muita ensi viikon julkaisuja ovat mm. Starsin The Five Ghosts, The Rootsin How I Got Over ja Lissien Catching A Tiger.

Bloc Partyn Silent Alarm osui oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikeaan nuottiin. Sen haamua ei vieläkään ole onnistunut karistamaan - ei Kele eikä Bloc Party. Intimacy taasen tuntui sekavalta, vaikeasti lähestyttävältä ja suoraan sanoen heikolta, verrattuna aiempiin levyihin.

3voor12 -sivuston ennakkokuuntelussa jo joitakin päiviä ollut The Boxer ei kuulunut suunnitelmiini oikeastaan missään vaiheessa. Intimacy oli itselleni niin kova pettymys, että pelkäsin Kelen sooloilun vain syventävän kuilua itseni ja Bloc Partyn (ja Kelen välillä). Ensimmäinen single Tenderoni oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pettymys: se oli vahva ja tanssittava - ja toimiva - kappale:

Jahkailun jälkeen albumi oli kuitenkin kuunneltu. Bänditouhuissaan elektronisen ilmaisun lisääntyessä Kele luottaa sooloilussaan nimenomaan elektroniikkaan ja lopputulos lähentelee muutamassa kohtaa silkkaa teknoa. Indie rockia levyltä on turha odottaa. Silti lähimpänä sitä oleva Unholy Thoughts on Tenderonin ohella levyn parhaita kappaleita.

Tyylilajit silti sikseen. Mitä oli jäänyt käteen kuuntelun jälkeen?

The Boxer ei ole paras levy, millä Kele on ollut mukana. Ei millään. Haittaako se mitään? Ei. Laadultaan soololevy sijoittuu jonnekin ihan ok osastolle, jonnekin Silent Alarmin ja Intimacyn väliin. Muutama kappale on selkeästi läpäissyt Kelen seulan liian helposti - toisaalta muutama kappale on tarttuva kuin kärpäspaperi.

Mitä johtopäätöksiä voi vetää?

Että Kelellä on ehdottomasti annettavaa. The Boxerin voi nähdä Bloc Party -nokkamiehen venttiilinä, jossa hän on päässyt purkamaan musiikillisia ambitioitaan. Se on paikoin jopa oikein hyvä levy, mutta silti hieman hajanainen. Mutta vain hieman. Juuri sen verran, että seuraava (?) Kelen levy saattaa olla jopa aika timanttinen. Tässä vielä hieno Rise:

Foals - Total Life Forever

Brittibändi Foalsin debyytti Antidotes taisi jäädä osaltaan paitsioon aika monelta musiikin suurkuluttajalta. Itsekin myöhässä bändin kelkkaan päässeenä ihmettelin, miten ja miksi en ollut kuullut bändistä aiemmin. Antidotes-levyyn jotensakin mieltyneenä otin uutiset Foalsin uudesta levystä vähintäänkin ilolla vastaan. Siksi myös aiemman materiaalin suurkulutus oli pakko palauttaa soittolistoihini. Tässä kenties tunnetuin renkutus, Cassius, Antidotes-levyltä:

3voor12 -sivuston tarjotessa tänään Total Life Forever -nimisen levyn ennakkokuunteluun, oli selvää, että tälle päivälle varattu kirjoitus siirtyisi hamaan tulevaisuuteen ja että tämä uutuus olisi katsastettava. Varsinainen julkaisupäivä levylle on vasta ensi viikolle.

Ensimmäiset ääninäytteet löivät ällikällä: ne eivät olleet kovinkaan paljon sitä, mitä oltiin totuttu kuulemaan. Bändi oli kuitenkin suhteellisen tuntematon itselleni, vaikka debyytistä pidinkin. Siten oli vaikea sanoa, oliko suunta odotettu, mutta mielenkiinnon se herätti melkeinpä parhaimmin ennakkoon julkaistuista kappaleista tänä vuonna.

Göteborgissa Svenska Grammofonin Studioilla levytetyltä albumilta julkaistiin ensimmäisenä Spanish Sahara, joka rakentuu mahtavasti loppua kohti hyödyntäen mainiosti 6,5-minuuttisen kestonsa kukkimalla täyteen loistoonsa.

Vertasi Total Life Foreveriä Antidotesiin tai ei, on suoritus erinomainen. Liekö tarttunut jotain Göteborgin hienon musaskenen meiningistä mukaan. Levy pysyy kasassa ennennäkemättömällä tavalla. Ensimmäisen, pidetyn levyn jälkeen harppaus onkin valtaisa, sillä Total Life Forever onnistuu takuuvarmasti monelta kantilta katsottuna miellyttämään niin fanit kuin kriitikotkin. Levy etenee itsevarmasti, muttei kuitenkaan rehentele hienouksillaan. Yht'äkkiä sitä vain huomaa kuuntelevansa erittäin laadukasta levyä.

Jo avausraita Blue Bloodista lähtien on selvää, että (virtuaalisissa) käsissä on häkellyttävän hyvä levy.

Seuraava kappale Miami toimii jopa tanssittajana. Toisena kappaleena virallisesti levyltä kuultu This Orient on myös varsin maukas kappale:

Total Life Forever pyörii hienosti shoegazehtavissa post-rock-maisemissa hyödyntäen silti elektronisia elementtejä sieltä täältä. Foalsin kakkoslevy on huikea suoritus. Se kiilaa sumeilematta ja ehkä vähän huomaamattakin vuoden parhaiden levyjen melkeinpä kärkiviisikkoon. Niin kovasta suorituksesta on kyse.

Harvinaisen selvää on myös, että paljon ylisanoja tänään saanut Total Life Forever on hyvin, hyvin tätä päivää. Nykybrittirockin saralla levyä on vaikea ylittää. 

# Kuuntele Total Life Forever 3voor12 -sivustolla

# Foals - Antidotes @ Spotify

# Foals @ Myspace

The Tallest Man On Earth - Wild Hunt

Levyarvostelut eivät ole varsinaisesti mikään leipälajini. Toisinaan tulee silti laadittua puolivillaisia lässytyksiä levyistä, jotka ovat silloin saatavilla esim. ennakkokuuntelussa. Osaltaan valinnat heijastavat saatavuutta, kiinnostavuutta ja henkilökohtaisia mieltymyksiä, luonnollisesti.

Tänään, kuten otsikko kertoo, valinta kohdistui The Tallest Man On Earthin toiseen albumiin, Wild Huntiin, joka lopulta on yksi eniten odottamistani (tälle kuulle ainakin) - oikeastaan ennakkoon kuulemieni kappaleiden vuoksi. King Of Spain herätti mielenkiinnon muutama kuukausi sitten, ja sittemmin sitä on lähinnä toivonut, ettei se jäisi levyn laadukkaimmaksi tekeleeksi.

Kristian Matssonin ääni on tietysti asia ja akustinen kitara ovat pääosissa Wild Hunt -levyllä. Kitarankin mies hallitsee epäilemättä hyvin, mutta ääni on se, joka The Tallest Man On Earthin nimellä musiikkia tekevän miehen tuotoksista jää mieleen. Aiemminkin taisin jo pohtia, että sen narina / raspisuus ei ole kaikkien mieleen. Se karsii samalla tavalla tietyn osan kuulijoista kuin Deer Tickin John McCauleyn ääni.

Tietyssä mielessä akustiset kappaleet ja raspiääni ovat sellaisia asioita, että Deer Tick -fanien olisi syytä ainakin tutustua The Tallest Manin Wild Hunt -levyyn. Muutenkin folk-ihmisille Wild Hunt on ehdoton - jos ei ehdoton ostos, niin ehdoton kuuntelu. Burden of Tomorrow oli toinen levyltä kuultu kappale.

Matsson on kieltämättä lahjakas lauluntekijä ja tarinankertoja. Tuntuu, ettei levyllä todella tarvita muuta kuin kliseinen "mies ja kitara". King of Spainkin on mieleenpainuvin ja tarttuvin kappale levyltä, muttei lopulta, onneksi, ainoa laatutekele. Esimerkiksi Troubles Will Be Gone on mainio raita.

  Troubles Will Be Gone - The Tallest Man On Earth by musicmanners

Huhtikuun 13. julkaistava Wild Hunt on hienon artistin hieno tekele: laadukkaita kappaleita ja väkevää ilmaisua. Silti tuntuu, että omalla kohdalla aika on tarpeen sulatella, kestääkö kiinnostus koko levyn (ja jaksaako se levyllisen Matssonin ääntä). Akustisen kitaran ja oman materiaalin kanssa yrittäjiä riittää, mutta The Tallest Man On Earth yltää samoista lähtökohdista suhteellisen korkealle.

# Ennakkokuuntelu 3voor12:ssa : Wild Hunt
# The Tallest Man On Earth MySpace

We Have Band - WHB

Paaaaljon blogirakkautta saanut We Have Band julkaisi vihdoin eilen debyyttilevynsä WHB. Sitä ennen levy olikin jo MySpacessa streamattavana (ja onhan samainen plätty 3voor12 -sivustollakin, vaikken sitä toimimaan saanutkaan).

Muutamissa yhteyksissä Hot Chip -vertauksista nauttinut We Have Band ei kuitenkaan ole sopiva kandidaatti siihen vertailuun, sillä We Have Band on mielestäni popimpi, tanssittavampi, lähestyttävämpi, ja tällä debyyttilevyllään jopa parempi.



Tai no, otetaan sen verran takaisin, että omaan makuuni We Have Band sopii paljon paremmin ja iski siksi ja siten kovempaa kuin Hot Chip. Lähin verrokki bändille löytyykin kenties Chew Lipsistä, vaikka mielestäni We Have Band onnistuu siinä missä Chew Lips ei: tekemään kiinnostavan ja viihdyttävän debyyttilevyn.



Lontoolaiskolmikon debyytin julkaisu venyi lopulta suhteellisen pitkälle, jos miettii miten aikaisin bändi ensimmäisiä kertoja nosti päätään. Mutta aivan varmasti odotuksen arvoinen levy on kyseessä.

Hienosti hiottuja elektro pop -kappaleita toinen toisensa perään WHB -levyllään esittelevä We Have Band saa tämänkin blogin suositukset oikeastaan vähän yllättäen, sillä ensikuuntelu levystä ei ollut täysin mieleiseni. Sittemmin hienosti koukuttavat ja rakennetut kappaleet veivät mennessään.



Laulaja Darren Ashcroft (tai no koko kolmikkohan levyllä laulaa) kuulostaa paikoin erehdyttävästi Bloc Partyn Kele Okerekeltä, mikä ei tietysti ole huono asia. Okerekehän on myös aloittelemassa sooloprojektiaan nimeltä Kele, jonka albumin tuottaa sattumoisin Hudson Mohawke.

Tässähän mentiin nyt hieman sivuraiteille. We Have Bandiin palatakseni, voi levystä sanoa, että se onnistuu säilyttämään kokonaisuutensa hallinnan vaikka se onkin monipuolisuudessaan vahva. Joku oli tuolla nettilän perukoilla maininnut, että bändi taiteilee genrerajoilla taitavasti, mikä kuvaakin levyä itseasiassa erittäin hyvin.

# We Have Band @ MySpace

# We Have Band @ Facebook

# We Have Band @ Twitter

Suosittelen.

Laitetaan vielä se Divisiven video uudestaan, kun se kerran on niin mainio:

Admiral Fallow // Dear Companion // The Black Keys // Happy Birthday

Admiral Fallow on niin tuntematon itselleni kuin bändi voi olla. Saattaa olla syynsäkin, sillä ryhmä on hiljattain vaihtanut nimeään JA julkaisemassa debyyttilevyään huhtikuussa.


Osana Music Alliance Pactiä blogimaailman tietoisuuteen tuotu bändi on Glasgow'sta kotoisin ja soittaa folkia. Squealing Pigs on mainio kappale:
 Admiral Fallow / Squealing Pigs  by  Conversemusic.co.uk


Olen tässä koittanut useamman viikon ajan hankkia kuunteluuni aiemmin pariin otteeseen mainitsemani bluegrass-folk-hyväntekeväisyys -levyä Dear Companion, jota olivat siis tekemässä Ben Sollee ja Daniel Martin Moore ja Jim James. Nyt se on mahdollista paitsi 3voor12 -sivustolla, myös täällä:
 DearCompanion  by  subpop

Amerikkalainen The Black Keys ilmoitti kuun alussa, että se julkaisee uuden levynsä, Brothers, toukokuun 18. päivä. Useita levyjä tehneen kokoonpanon viime levyn tuotti Danger Mouse, mutta tällä levyllä herra tyytyi tuottamaan kappaleen Tighten Up:

Monen yllätykseksi viime vuonna Sub Popille signattu Happy Birthday julkaisi aiemmin tänä vuonna Girls FM -kappaleensa, ja nyt se on julkaissut, viime viikolla julkaistun levynsä lisäksi, toisen singlen nimeltä Subliminal Message:

Kuuntele koko levy ilmaiseksi:

 happy birthday  by  subpop

Keräilyerä: Free Energy, Blood Red Shoes, The Kissaway Trail

Tänään on nopsaan kyseessä ns. keräilyerä. Ei siinä mielessä, että musiikkielämykset olisivat huonompia: nämä vaan ovat viime viikkojen aikana jääneet postauksista pois - syystä tai toisesta.

Philadelphilaisen Free Energyn uusi Stuck On Nothing julkaistiin nyt jo latauksena. Varsinainen levyjulkaisu tulee toukokuussa. Jos suhteellisen rehellinen ja suoraviivainen koukkujen kyllästämä rock kiinnostaa, Free Energy saattaisi maistua.

Itse levy vaatii hieman lisää kuuntelua, mutta oman alalajinsa kelpo suoriutuja se on jo nyt.
(Live @ Letterman)


Blood Red Shoesista on myös tullut luettua yhdessä jos toisessakin yhteydessä ja se sopii tämän päivän postaukseen omalla indie rock -ilmaisullaan varsin hyvin myös. Brightonilaiskaksikon kakkoslevy Fire Like This julkaistiin maaliskuun alussa ja kun se löytyy sopivasti Spotifystä, kuuntelin mieluusti tuotoksen.

BRS ei täysin ole oman makuni mukaista musiikkia, mutta menevämmän noise tai punk popin ystäville se saattaisi iskeä.


Päivän kolmas osallistuja on tanskalainen The Kissaway Trail, jonka toisen albumin voi kuunnella myös Spotifyn kautta. Sleep Mountainiin (eli uuteen albumiin) törmätessä odotuksia ei oikeastaan ollut, sillä bändi oli tuttu lähinnä muutaman singlejulkaisun kautta.

Sleep Mountain oli pehmeämpänä rockina oikeastaan todella mieluisa yllätys. Tanskalaisen indie rockin ystävät, tutustukaa.


P.S. Goldfrappin uusi Head First on 3voor12 -sivustolla kuunneltavissa. Itse albumi julkaistaan ensi viikolla


P.P.S. En oikein syttynyt sille. Ihan ok, mutta silti pettymys hienoinen.

Laura Marling - I Speak Because I Can

Ensi viikolla on parikin mielenkiintoista julkaisua, joista alkuviikosta puolittain käsitelty, ihastuttavan mainio She & Him on toinen.

Samassa postauksessa nostin Laura Marlingin esiin singlejulkaisun Devil's Spoke myötä. 22. päivä maaliskuuta julkaistava I Speak Because I Can on parikymppisen Marlingin toinen julkaisu. 3voor12 -sivuston ennakkokuuntelua ei vain voinut vastustaa ja otin asiakseni katsastaa neidin tuotoksen.


Lähtöasetelma kuunteluun ei kenties ollut artistin kannalta paras: debyytti oli melkoisen pidetty, singlejulkaisut tähän mennessä levyltä ovat olleet hyviä ja olin jo alustavasti miettinyt mielessäni Marlingin suhdetta toiseen Lauraan (Veirsiin) nykyfolkin naisartisteina.

I Speak Because I Canin ensimmäisiä kappaleita kuunnellessa jätin naisen debyytin taakseni ja keskityin nykymeininkeihin. Ja jätän tässäkin debyyttilevy Alas, I Cannot Swimin kommentoimisen sivulauseeseen mainitsemalla, että vaikka se ensimmäinen levy oli hyvä, on Marling mennyt eteenpäin laulunkirjoitustaidoiltaan. Kappaleet kuten juuri alussa mainittu Devi'ls Spoke ja Goodbye England (Covered In Snow) osoittavat tämän.


Sattumalta kyseessä ovat myös ensimmäiset singlelohkaisut uutukaislevyltä.

Kakkoslevyhän on tunnetusti artistille se vaikein pala - kova paikka se tuntuu olevan usein myös faneille ja kriitikoille. Laura Marlingille se ei ole nähtävästi tuottanut suurempia ongelmia: tuloksena on eheä, synkeähkö, jopa syvällinen tuotos ja sellaisenaan valtavan hieno osoitus hänen taidoistaan.


Alussa mainitsin myös ajatelleeni ennakkoon Laura Veirsin mainiota levyä tammikuulta, mutta unohdin oikeastaan vertailuaikeeni kokonaan.

Viimeistään What He Wrote -kappaleeseen mennessä olin vakuuttunut, että Veirsin on taivuttava paremmalleen. Tämä on nimittäin aivan loistava kappale.


Paitsi että kitara taipuu Marlingin käsissä vakuuttaviin melodioihin tulee lyriikoihin tutustuessa sellainen olo, että Marlingilla on sanottavaa. Varsinkin Rambling Manin ja Alpha Swallowsin sanoitukset ovat hienoja.


Hyvä folk-levy tuottaa sikäli itselleni yleensä ongelmia, että minun on vaikea jotenkin olla kriittinen niistä huonommista hetkistä. Marlingin uutukaisella niitä on onneksi kovin vähän.

Muutamalla kappaleella jää toivomisen varaa nimenomaan laulajan omien äänilahjojen kannalta: Marlingin sielukas ja ikäisekseen kovin kokeneen kuuloinen ääni saisi paikoin tulla paremmin esiin ja ammentaa siitä tulkintaa mistä sitä olisi otettavissa.

Lyhyesti voisin koota arvion muutamaan kohtaan. Mielestäni I Speak Because I Can on a) vähintään yhtä hyvä tai jopa parempi kuin debyytti, b) parempi kuin Veirsin July Flame ja c) jo nyt suosikki. Albumi, johon voi syventyä rauhassa.

Kuuntele 3voor12 -sivustolla I Speak Because I Can.

Ei-TwoDoorCinemaClub-postaus

Katkeruus Bloggeria kohtaan kasvaa taas: eilen oli ajankohtaista kirjoitella uutukaisesta Two Door Cinema Clubin levystä, Tourist Historystä, kun se tuli ennakkokuunteluun niin MySpaceen kuin 3voor12 -sivustolle. Bloggerin mielestä tämä oli kuitenkin huono idea, jonka vuoksi se päättii estää blogikirjoitukseni eiliseltä päivältä.


Onkohan muilla ollut vastaavia ongelmia?


No, mutta en sitten kirjoittele TDCC:n levystä, kun katkeroitumiseen saakka tämä sivusto kieltäytyi yhteistyöstä. Sanotaan nyt vaikka vain, että Tourist Historyllä on melkeinpä pelkästään hyviä, tanssittavia kappaleita. Kovin on odotettu tätä levyä.

Se ei ole loistava tai häikäisevä, mutta se on hyvä ja toimiva: monotonisuuden rajamailla mennään, mutta levy on lyhykäisyydessään tarpeeksi lyhyt, jottei kuuntelija kyllästy yksipuoliseen poljentoon. Mutta kiva levy kuitenkin.


Tässä kivaa vaihtelua TDCC:ltä, akustinen liveversio Undercover Martynistä.



Bändistä toiseen: Frightened Rabbit on siis julkaisemassa uutta levyä ja se on MySpacessä kuunneltavissa (kiitos MSM). The Winter of Mixed Drinks on myös ihan kelpo levy. Skotlantilaista pop-rockia, eli kepeää kuunneltavaa.



Pistetään vielä ekstraksi The xx:n remix Magic Wandsin Warrior -kappaleesta. Kaksi aikamoisen vankkaa suorittajaa. Toimiiiiiiiiii.

P.s. Magic Wandsin sivuilla lukee, että pian sitä debyyttialbumia tulee. Vuoden alun kaavailuissa oli puhe kesästä MWn levyn suhteen. Nopeempi ois parempi.



Ja ai niinpä niin! Ruotsalainen Club 8 julkaisee uuden levyn ensi kuussa. Tuottajana on häärinyt myöskin ruotsalainen Jari Haapalainen, joka on työskennellyt mm. Camera Obscuran, Laakson ja The Concretesin kanssa. Aika hauskalta kuulosti eka sinkku uudelta The People's Record levyltä. Western Hospitality on kuunneltavissa mm. MySpacessä ja Hypemissä.
# Club 8 @ Hypem
# Club 8 @ MySpace


Jotenkin ärsyttävää, että pitää aina ohjata eri mediapalveluihin, mutta enpä ihan siihenkään lähde, että tänne laitan luvattomasti mp3-tiedostoja. AInakaan vielä. Heh.


Nyt kun vielä pistäydyin 3voor12:ssa, huomasin kuunteluun tulleen myös ennen tätä vuotta itselleni tuntemattoman uusiseelantilaisbändin, The Ruby Sunsin levy. En ole juuri kuunnellut, mutta Cranberry oli ihan hauska kappale.

Viikon uudet julkaisut

Paitsi että tällä viikolla julkaistaan LoneLadyn ja Holly Mirandan levyt, jotka saivat tälläkin palstalla tilaa viime viikon puolella, tuovat artistit kuten Toro y Moi, Joanna Newsom, Rocky Votolato, Xiu Xiu, Marina and the Diamonds, Shout Out Louds, Efterklang ja Electric President uutuutensa kauppoihin.

Toro y Moin Causers of This on ollut ennakkokuuntelussa taas kerran 3voor12 -sivustolla. Levyllä on kyllä hienoja yksittäisiä raitoja, mutta jätti tietyllä tavalla toivomiseen varaa, kuten Delphicin levy alkuvuodesta.

Siinä missä Delphicin lätty oli kenties ylituotetun ja sieluttoman oloinen kaipaisi Chaz Bundickin proggikseen lisää yritystä, mutta Causers of This tarjoaa silti paikoittain hyvinkin nerokasta meininkiä. Niin Delphicillä kuin Toro y Moilla vaikutusta suhtautumiseen on varmasti riman hurjalla korkeudella uutta odotettaessa.

Eikä TyMin levy ole missään nimessä huono. Causers of This tulee varmasti olemaan monen suosikkilevy tänä vuonna. Samanniminen kappale levyltä on erityisen rautainen, mutta sen videon puutteessa jotain muuta:

Joanna Newsom taasen on kaikkien mielitietty, joiden mielet halajavat taiteellista folk-musisointia. Newsomin uuteen Have One On Me -levyyn en ole paria kappaletta syvällisemmin ehtinyt tutustua. Jos arvailua haluaa harrastaa, niiden perusteella hyväksihavaittu linja saa jatkoa.

Rocky Votolaton tuotanto on valitettavan tuntematonta meikäläiselle. Tässä kuitenkin kappale Red River (live) uudelta levyltä True Devotion.

Xiu Xiu on sellainen nimi, johon on tasaisesti törmännyt viimeisen parin kuukauden aikana. Kuuntelussani olleet kappaleet olivat tasoa "ihan ok". Silti Xiu Xiun Dear God, I Hate Myself -levyn nimi kertoo aika paljon.

Soundi muistuttaisi hieman joitakin kappaleita Arcade Firen Neon Bible -levyllä, jos Win Butlerilla olisi itsetuhoisia ajatuksia. Mielenkiintoista siis. Jollain kieroutuneella tavalla pidän kyllä tästä soundista.

Mutta miten se kestää vertailun Arcade Fireen?

Marina and the Diamondsin levy on ollut MySpacessä ennakkokuuntelussa, mutta itse en ole tutustunut jo julkaistuja kappaleita enemmän neidin musiikkiin. The Family Jewels -levy julkaistiin kaiketi tänään.

Ruotsalainen Shout Out Louds palaa levyllä Work, jota on ollut tuottamassa Fleet Foxesin debyyttilevyn takana ollut mies, joka on työskennellyt myös Band of Horsesin ja The Shinsin viime levyjen kanssa. Pinnallisen ennakkokuuntelun jälkeen Workiä ei ehkä sittenkään ole työstetty tarpeeksi. Mutta pitää antaa levyn muhia taas kerran.

Ja lisää pohjoismaalaista väriä tanskalaisen Efterklangin muodossa. Myös post-rock/alternative -bändi nimittäin julkaisee tänään kolmannen studiolevynsä nimeltä Magic Chairs. Tähänkin levyyn tutustuminen on jäänyt pinnalliseksi kun sairastelu on vienyt huomion.

Electric Presidentin The Violent Blue puolestaan soi parhaillaankin taustalla ja kuulostaa aikamoisen hyvältä. Amerikkalaisen elektronicaduon levy on myös ennakkokuuntelussa netitse.

Linkkejä nettikuunteluun:

# Electric President Spinnerin sivuilla

# 3voor12 -sivustolla mm. LoneLady, Holly Miranda, Toro y Moi ja Efterklang

# National Public Radion sivuilla mm. Joanna Newsomin uutuus huomenna.

Holly Miranda - The Magician's Private Library

Detroitilaissyntyisen The Jealous Girlfriendsin solistin, Holly Mirandan, soololevy ilmestyy ensi viikolla. Tarkka päivä saattaisi olla jopa 23. (?).

Jälleen kerran hollantilainen 3voor12-sivusto tarjoaa mahdollisuuden uuden levyn  ennakkokuunteluun, joten miksi en olisi siis vähintäänkin kohtuullista mediahuomiota nauttineen artistin levyyn tarttunut.

TV on the Radion Dave Sitekin tuottaman The Magician's Private Libraryn on siis määrä ilmestyä ensi viikolla. Ennen tämän levyn julkaisua on Hollyltä on kuultu mm. Jeff Buckley-koveri sekä EPn verran kappaleita, joista osa päätyi tällekin levylle.

Waves-sinkku ei ihan hirveästi alunperin saanut innostumaan, vaikka viime vuonna Kanye Westinkin blogiin joku hänestä sitten päätyi kirjoittamaan. Lopulta on kuitenkin sanottava, että on ilahduttavaa että Holly Mirandaa ja tämän musiikintekemistä ympärönyt hype ei ole ollut turhaa. Waveskin kuulostaa koko ajan paremmalta.
Waves-live:



The Magician's Private Library nimittäin lunastaa aika paljon odotuksia. On aivan selvää, että Hollyn tyyppisellä musiikilla joutuu kestämään vertailut Feistiin ja Cat Poweriin, mutta hieman odottamattomasti Miranda paitsi kestää vertailut tarjoaa myös jotain uutta naisartistien jatkumoon.

Ja kyllä, Dave Sitekin kädenjälki näkyy ja kuuluu levyllä.

Levyltä löytyy tekstuuria, herkkyyttä ja syvyyttä, ja suoraan sanoen, jos se ei ensimmäisellä kuuntelukerralla lämmitä, ei kannata ihmetellä. Toisella kuuntelukerralla levy avautuu paljon enemmän. Ja kolmannella kerralla tuntuu taas saavan paljon enemmän.
Sleep on Fire -live:



The Magician's Private Library on nimenomaan kokonaisuutena etevä. Soundi on hienosti rakennettua ja on monella tavalla positiivista, mutta ikään kuin synkkyyden jälkeen. Kuin sadussa pahaenteiseen ja synkkään metsään pääsevä valonpilkahdus.

Alkuodotusten jälkeen levy yllätti hienovaraisuudellaan ja monipuolisuudellaan. Se tavoittelee korkeuksia ja saavuttaakin ne. Suosittelen.

# 3voor12-sivustolla ennakkokuuntelu
# HollyMiranda.com
# HM @ MySpace

Leffamusaa ja levyjä

Olen kuunnellut tällä viikolla poikkeuksellisen paljon ja erilaista musiikkia, levyttäin. Mitään suuria yllätyksiä ei vastaan tullut.

Kuuntelin läpi mm. Hot Chipin, Fionn Reganin ja Shearwaterin uutuuslevyt sekä erinäisiä elokuvamusiikkeja.

Hot Chip, joka aikaisemmasta suosiostaan huolimatta ei ole ollut omien suosikkien joukossa, sai nyt mahdollisuuden. Jotenkin oli mahdotonta olla kuulematta levyä, kun Spotifyt ja MySpacet sekä ennakkokuuntelupaikat suorastaan tyrkyttivät One Life Standiä kuunteluun.

Alku vaikutti jo lupaavalta, ajattelin, voisiko tämä nyt olla se vertauskuvallinen portti, jonka läpi pääsisin kulkemaan Hot Chip -fanien kansoittamaan maahan? No. Eihän se ollut. Suutariksi jäi. Minun ja Hot Chipin suhde otti tosin aikaisempiin levyihin nähden askeleen eteenpäin, mutta seuraava askel tuli olemaan jo ontuva.

Kaikki se, minkä varaan Hot Chipin suosio perustuu, ei ole oikeastaan koskaan iskenyt niin kovin minuun. Yhteenvetona sanottakoon, että ihan kiva, mutta silti ihan kiva.

Fionn Regan. Voivoi. Kuuntelin uuden The Shadow of an Empiren ja kadun sitä suuresti. Sanon jo nyt, että jos yhtään tykkäilitte The End of History -levystä, älkää kuunnelko tuota uutta tekelettä. (Mm. täältä onnistuu uuden levyn kuuntelu: 3voor12).

En tiedä mitä herralle on tapahtunut. Debyytti oli kuitenkin niiiin kiva: se oli viehättävää ja nyanssikasta (ei oikea sana) folkia. Tämä uudempi on jotain, mille en itse ainakaan lämmennyt. Ajoittain luulin Reganin pääsevän vanhaan vauhtiin, mutta väärässä olin. Harmittaa. Harmittaa, että Fionn oli siirtynyt rockimpaan ilmaisuun.

Mutta mites sen Shearwaterin levyn kanssa? No, sehän on NPR:n sivuilla ollut tämän viikon ennakkokuuntelussa ennen ensi viikon julkaisuaan. Ja sen voit kuunnella täällä: National Public Radio: Exclusive First Listen.

Olin kovin tohkeissani herrojen aikeista uuteen levyyn ennen kuuntelua. Tunnelmat post-kuuntelun ovat ristiriitaiset: tavallaan Golden Archipelago -levyllä oli sitä vankkaa taide rock -ilmaisua, jota heiltä on totuttu kuulemaan, mutta toisaalta se tuntui epätasaiselta. "The jury's still out on this one" elikkä makustelua on jatkettava.

Tässä taannoin (lue: alkuvuodesta) olin katsomassa mainion elokuvan nimeltä Tie (The Road), joka miellytti kovin ankealla ilmeellään ja Viggo Mortensenin loistokkaalla näyttelijäsuorituksella. Paitsi että se oli hieno elokuva, oli Kinopalatsissa muutakin aihetta juhlaan: elokuvan musat olivat Nick Cave & Warren Ellis -kaksikon taidonnäyte.

Nick Cave ja Warren Ellis tehtailivat myös musiikit leffaan The Assassination of Jesse James By The Coward Robert Ford. Kuuntelin sitten kummatkin levyt läpi - samalta istumalta! Ja kannatti. En tavallaan ole mikään perinteisten perus-leffamusiikkien ystävä, soundtrackit lämmittävät enemmän, mutta tämän kaksikon tuotoksia oli ilo kuunnella.

Timanttisia, huippuluokan suorituksia kumpainenkin film score - terminä erotuksena soundtrackiin, joka sisältää elokuvassa soitettuja kappaleita, kun taas ensinmainittu on sävelletty elokuvaa varten.

Leffamusien saralta on mainittava vielä henkilökohtainen suosikkini, joka ei yleensä kerää kannatusta - tai no, ainakaan en ole kuullut kenenkään muun tykkäilevän tätä leffaa tai sen musiikkia niin kovasti kuin minä. Elikkäs The Fountain.

Film scoren sävelsi Clint Mansell, joka on työskennellyt Darren Aronofskyn kanssa myös muissa tämän projekteissa (Unelmien sielunmessu, The Wrestler, Pii). Musiikin toteuksesta vastasivat niinkin erilaiset toimijat kuin Kronos Quartet sekä käsittääkseni myös Mogwai.

Sekä leffa että score ovat henkilökohtaisia suosikkeja, joita ei välttämättä voi edes odottaa muiden ymmärtävän. Jotkin asiat kai vain kolahtavat. Joskus on mukavaa koittaa erilaisia asioita - kuunnella erilaista musiikkia kuin mihin on tottunut. Elokuvaa varten sävelletystä musiikista on vaikea päästä enää erilaisempaan, kun miettii mihin tämänkin blogin pääpaino keskittyy.

Yeasayer: Odd Blood

Alkuvuosi on tuntunut todella kiireiseltä levyjä ajatellen. Paljon on levyjä julkaistu jo, ehkä vähemmän suoraan vuoden parhaiden levyjen listoille meneviä kuin ennakkoon ajatteli, mutta kuitenkin. Beach Housen levyjulkaisu oli itselle se alkuvuoden suurin juttu ja viikon päästä julkaistava Odd Blood Yeasayeriltä on toinen.

Olen itse ollut kyllä todellä mielissäni mm. Laura Veirsin, Four Tetin ja Los Campesinos!:in levyistä, mutta odotukset ovat olleet korkealla erityisesti BH:n ja Yeasayerin kohdalla. Merkkipäiviä kumpikin, ikään kuin. Ja, kuten Beach Housen kohdalla, myös Yeasayerin levy on ennakkoon kuunneltavissa netissä. Jälleen kerran 3voor12 -sivusto tarjoaa levyjä ennakkokuunteluun. Virallinen levyjulkkari sijoittuu vasta viikon päähän (9.2.).

Levy alkaa melkoisella "heitolla", Children, joka vaikuttaa ensin paljon huolimattomalta tai sekavammalta kuin onkaan, kuten oikeastaan koko levykin. Avausbiisi avaa salansa vasta useamman kuuntelun jälkeen outoine vokaaleineen ja tarjoaa loppujen lopuksi osuvan intron koko levylle.

Taas, olen vähän pulassa oman musiikkikorvani ja hitaastilämpenevyyteni kanssa, sillä Odd Bloodissa on sulateltavaa. Yllättävän paljon ehtii nimittäin tapahtua levyn keston aikana. Silti Brooklynistä kotoisin oleva bändi tarjoaa, lupaustensa mukaisesti, suoraviivaista neopsykedelistä pop-kappaletta toisensa perään. Oudot avaruusdiskovibat jatkuvat läpi albumin.

Jo ennen levyn julkaisua kuullut kappaleet Ambling Alp, Madder Red, I Remember ja O.N.E. ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Ne ovat kaikki erilaisuudessaan mahtavia niin mukana laulamiseen kuin ns. joraamiseenkin ja sellaisenaan omiaan osoittamaan yhtyeen luomisvoiman laajuuden. Varsinkin Madder Red ja O.N.E. ovat varmasti mukana vuoden parhaita kappaleita pohdittaessa.

Suosittelen Odd Bloodia varten hyviä kuulokkeita, sillä silkasta eri äänien ylivoimasta ei saa todellista kuvaa perusäänentoistolla. Kiinnitin myös huomiota etenkin rumpalin työskentelyyn, jotenkin niin hauskan monipuolisesti eri lyömäsoittimet tekevät yhteistyötä useilla kappaleilla.

Mutta. Yeasayer ei ole tämän vuoden Animal Collective eikä Odd Blood yllä Merriweather Post Pavilionin tasolle. Alun kaunopuheisten ja monipuolisten lupausten jälkeen Yeasayerin taika himmenee kuuntelijan korvista ja sitä tajuaa kuuntelevansa sittenkin ihan ihmisten tekemää musiikkia. Viimeistään Romen jälkeen tajuaa, että nämä ovat ihan hyviä kappaleita ja sopivia levylle, mutta ensimmäisten kappaleiden hohto uupuu.

Toinen mutta saapuu kaksoisagentin omaisesti palauttamaan positiivisuuden arvioon: Odd Blood tulee epäilemättä olemaan vuoden parhaita levyjä, sen uskallan jo nyt luvata. Se ei yllä millään AC:n tasolle eikä Beach Housen tasolle. Eikä tarvitsekaan. Yeasayer on tehnyt rohkean, tanssittavan/notkuttavan, monipuolisen ja ennen kaikkea laadukkaan levyllisen musiikkia, joka tarjoaa todellisen kuuntelijaelämyksen. Kokemus musiikillisesti on niin laadukas ja monipuolinen, että Yeasayer pärjäisi myös instrumentaalibändinä. Tykkään aivan hirmuisesti tästä levystä.

Odotuksiin nähden ehkä hienoinen pettymys, varsinkin erittäin kovan alun jälkeen. Pohdinta tuleekin jatkumaan lähinnä sen merkeissä, olivatko odotukset ennakkoon niin kovat ettei niihin yltäisi kukaan, vai oliko levy oikeasti pettymys. Päättäköön kukin itse.

#Tässä linkki ennakkokuuntelemaan Odd Blood: 3voor12